Etuoikeutettu ryhmä tämäkin

Ihonvärit, etniset taustat ja sen semmoiset ovat vanha juttu etuoikeuskeskustelussa. Yks merkittävä etuoikeutettu ryhmä ovat eduskuntapuolueiden jäsenet. Asiassa on, kuinkas muutenkaan, puolensa ja puolensa.

Joukossa on voimaa

On vanha totuus, että porukalla on voimaa tehdä asioita mihin yksi ei pysty. Jos porukka on vielä vähän samalla aaltopituudella, kuten puolueessa usein, on voima vielä suurempi. Toinen yhtä tunnettu asia on, että kaveria ei jätetä, omaa lähipiiriä puolustetaan. Kolmas esittämäni lähtökohta on, että tällä hetkellä hyökkäävät asenteet ovat valtavirtaa, oli aihe tai aate mikä vaan.

Omalla kokemuksellani havaitsin pieneksi yllätykseksi, että liityttyäni isompaan puolueeseen, saamani tappouhkaukset vähenivät huomattavasti. Kritiikkiä toki tuli, kuten tekevälle ihmiselle pitääkin, mutta se ei ollut täysin rajatonta. Yhden kerran puoluetoimistolta soitettiin ja kyseltiin että mitäs tässä on taustalla, mutta se johti erittäin avoimeen ja fiksuun keskusteluun josta tultiin ulos suuremmalla keskinäisellä luottamuksella. Huomasin myös pian, että omien parissa oli varsin tervettä selustan turvaamista. Se ei ollut sokeaa samanmielistymistä, vaan lähinnä kaverin turvaa. Viime vuosina olen oppinut tuttavien kautta, että tämä sama pätee useissa muissakin puolueissa, pääpiirteittäin samanlaisena.

Pääosin tämä on hyvä asia. Jatkuvan vihan ja hyökkäysten keskellä on mainiota nähdä että kaveria uskalletaan yhä puolustaa. Toki tämä vaatii porukalta myös valppautta. Aina ei kannata lähteä suin päin puolustamaan selvittämättä taustoja, sillä saattaapi se olla että kritiikki puoluekollegaa kohtaan onkin perusteltua. Silmät sopii pitää auki kontekstista riippumatta. Aina joskus niinkin fiksuja ihmisiä tulee, jotka toteavat että palaavat asiaan selvitettyään taustat. Kyllä, heitä on olemassa, olen nähnyt heitä myös unien ulkopuolella.

Mistä muille puolustaja?

Mielestäni meistä jokainen tarvitsee turvakseen myös verkossa ystävän, joka puolustaa kun viha alkaa käymään liian kovaksi – etenkin jos se viha ei ole ansaittua. Kaikilla ei luojan kiitos ole puolueen jäsenkirjaa, mutta ehkäpä löytyisi muitakin sosiaalisia konstruktioita ihmisen tueksi. Väitän sen tekevän hyvää älylliselle viestinnälle laajemminkin.

Ehkäpä tämän koko jutun punaiseksi langaksi riittää toteamus siitä, että kovasti parjatut puolueet tekevät myös jotain hyvää. Ne ovat yhteisöjä ja ihmiskunta tuppaa aika ajoin hyötymään yhteisöistä.

Vihapuhepoliisi Keijo opastaa Valtioneuvoston vihapuheselvityksestä hämmentyneitä

vihapuhe

vihapuhe

Moni on ihmetellyt, miten Valtioneuvoston uusi vihapuhetutkimus olikin niin edullinen – vain 100.000 euroa? Tällä rahalla saatiin mm. demokratialle elintärkeä hälytyssanojen lista, jonka avulla näemme kun demokratiaa ollaan horjuttamassa vihasanoilla kuten “harppu”, “kamelikuski”, “siiderivalas” ja “soijapoika” (katso koko lista Valtioneuvoston selvityksestä alla). Vastaus on yksinkertainen: Keijo auttoi tutkimusryhmää pro bono avaamalla vihatermien […]

Jatka lukemista ”Vihapuhepoliisi Keijo opastaa Valtioneuvoston vihapuheselvityksestä hämmentyneitä”

Sebastian Tynkkynen

Perussuomalaisten kansanedustaja Sebastian Tynkkynen oli jälleen uutisissa saatuaan toisen tuomion kansanryhmää vastaan kiihottamisesta. Mielestäni niin tässä oikeustapauksessa kuin henkilössäkin on monta kohtaa mihin voi tarttua ja valitsen niistä pari. Pyrin löytämään asiasta kaksi puolta, enkä aio tehdä edustaja Tynkkysestä sen paremmin sankaria kuin ilmestyskirjan petoakaan.

Näin kannattaa sanoa – mutta ei ole pakko – vai onko?

Mielestäni kaikki seuraavat pätevät:

  • Tynkkysen sanoma islamin ja terrorismin yhteydestä resonoi laajalti. Käytännössä vastaava sanoma on sanottu useasti myös vastuullisten medioiden sivuilla.
  • Tynkkynen olisi voinut ilmaista asian tavalla, josta ei tule tuomiota, mutta hän halusi käyttää väkevämpää sanamuotoa. Oletan, että tuomioistuin takertui ilmaisutyyliin varsinaisen sanoman sijaan.
  • Jos Tynkkynen olisi ilmaissut asiansa maltillisesti, häntä ei olisi noteerattu, eikä hän olisi nyt kansanedustaja. Vain ärräpäillä pääsee pinnalle, oli aate mikä vaan.
  • Nyt annettu tuomio sekä siitä käyty julkinen keskustelu, etenkin siltä osin missä Tynkkystä herjataan todella rankasti nk. punavihreiden taholta, tulee todennäköisesti satamaan hänen ja persujen laariin.

Toisin sanoen, Tynkkynen ottaa usein ilmaisullaan riskin ja se riski on poliittisesti katsoen kannattanut. Voidaan mutkat suoristaen sanoa että hän osti juuri edulliseen 4 050 euron hintaan todella näkyvän vaalimainoksen. Arvelen hänen toimivan jossain määrin strategisesti valitessaan rosoisen ilmaisutyylinsä, mutta toisaalta en kyllä näe hänessä mitään tarkoituksenmukaista ilkeyttä. Tästä varmaan tulee minulle kontillinen sitä itteensä niskaan, mutta mielestäni hänellä on usein pelissä myös todella hyvä motiivi. Joskus toki pinnalle paistaa selvästi viha – kelläpä ei – mutta usein näen hänessä myös hieman nykyajan Karpoa. Toivoisin kyllä että hän ajoin pysähtyisi ajattelemaan ilmaisunsa hedelmiä. Mielestäni hän on aivan tarpeettomasti satuttanut turhan monia.

Toisaalta häntä on hyvin vaikea lukea ja hänen yksipuolinen viestintä tekee siitä vaikeampaa. Ison osan viestinnästään, kuten kommentit tästä tuomiosta, hän jakaa vain lähipiirilleen suljetuissa ryhmissä. Kun olen toisesta asiasta häntä sähköpostitse lähestynyt, hän ei koskaan vastannut ja olen antanut itseni ymmärtää ettei hän muutoinkaan ole kova vastaamaan yhteydenottoihin. Kyllä hän aktiivisesti viestii, mutta selvästikin siinä on monia tasoja ja äärimmäisen vähän kaksisuuntaisuutta – aivan kuten erittäin monilla ammattipoliitikoilla halki puoluekentän. Laajemman viestintästrategiansa osalta hän mahtuu harmaaseen massaan, hyvässä ja pahassa.

Mitä tästä voi oppia? Mihin tämä voisi johtaa?

Päinvastoin kuin persut, en näe tässä tuomiossa mitään suuria mullistuksia tai johdannaisvaikutuksia, enkä taatusti aio asettaa itseäni oikeusistuimen ylle. On totta, että kansanryhmää vastaan kiihottaminen on ikävän tulkinnanvarainen lakipykälä ja on haastavaa erotella sanottu asia, ilmaisun tyyli ja arvioitu motiivi. Vielä haastavampi on laki uskonrauhan rikkomisesta (ns. jumalanpilkkalaki), joka on vielä ontommalla pohjalla, kuten jo muutamat tutkijatkin ovat huomauttaneet. Puhtaasti maallikkona en näe kumpaakaan näistä pykälistä tarpeellisena, sillä kaikki ns. maalliset, vähemmän tulkinnanvaraiset rikkeet näiden pykälien ympärillä sisältyvät jo muihin rikoslain pykäliin. Mutta, tämä on laki ja sitä tietenkin minäkin noudatan. Kansalaisaloitteet aiheista eivät ole keränneet huomiota, eikä eduskunnassa ole muutoshalukkuutta. Persuillekin nämä ovat toissijaisia asioita, mutta toki yksinhän he eivät näille mitään voi. Ounastelen, että tuomioistuimissa nämä tapaukset tulevat vain lisääntymään ja joukkoon päätyy yhä enemmän myös laajemmin tulkinnanvaraisiatapauksia, jotka herättävät kansalaisissa hämmennystä.

Ehkäpä se ydinongelma tässä koko paketissa on, että oikeusistuimista on tehty varsin aktiivisia politiikan markkinoinnin välineitä. Vain aniharva tapaus nk. rikoskynnyksen ylittävistä vihapuheista päätyy oikeuteen asti ja moni on kummissaan miksi yksi vihanpuuskaus johtaa tuomioon kun toista ei edes tutkita. Samalla niin oikean kuin vasemman kärjen ääripäät ovat tehneet näistä pykälistä lyömäaseita ja oikeutuksia ala-arvoiselle käytökselle. Mielestäni tällainen syö oikeusistuimen arvovaltaa.

Valitettavasti minulla ei ole ratkaisua mielessäni muuta kuin jälleen kerran rohkaista jatkokeskusteluun aiheesta. Sivistyneesti. Turha toivo.

Googlen valta ja voima

Google, maailmanlaajuinen jätti, joka ei ole vastuussa kenellekään, on paljon haltijana. Hakukoneellaan se päättää, mitä sinä ja minä löydämme verkon äärettömistä tietolähteistä.  Trumpin kampanjasta lähtien Google, kuten Nasse-setä, on ollut erittäin vihainen. Vihainen vihapuheelle, jonka se itse määrittelee.

Google on valjastanut työntekijänsä ja johtonsa hyväihmisiksi, vastustamaan ”natseja”. Toisin kuin Ohisalo, tahot, jotka kontrollovat Googlea, todella pelkäävät Trumpin, Steve Bannonin ja Brexitin myötä tapahtuvaa viattomien mielien turmeltumista. Hakualgoritmejä säädetään vastaavasti.

Google omistaa Youtuben. Katsokaa ihmeessä oheinen parikymmntä minuuttia kestävä dokumentti Youtubesta, ennenkuin Google poistaa sen sieltä.

 

Kannattaako somessa sanoa mitä tahansa?

Paljon somessa sanotaan kaikenlaista, niin sopivaa kuin sopimatontakin. Onko se vaan aina niin oikein, sekin että sanotaan vasten parempaa tietoa. Onko oikein haukkua poliitikot, puolueet ja koko järjestelmä, vaikka ei olisi pienintäkään totuudenmukaista tietoa. Onko oikein, että mennään henkilökohtaisuuksiin ja toisten ulkoiseen olemukseen pelkällä oikeudella sanoa jotakin. Onko sananvapauden voima sittenkään täysin rajaton.

Eräs yritys HK Scan joutui ongelmiin yhden  naisihmisen Facebook päivityksen valehtelun ansiosta.

Siinä väitettiin, että sikoja oli pahoinpidelty teurastamolle tuotaessa, kun niitä oli purettu kuormasta. Poliisitutkimuksissa oli kuitenkin todettu, että väitettyä eläinten pahoinpitelyrikosta ei ole tapahtunut, eikä syyteharkintaa tehdä.

Väärän tiedon levittäminen netissä sensijaan tutkitaan ja epäillään kunnian loukkauksesta HK Scania kohtaan. Naisen tekemä Facebook – päivitys oli ehditty lukea jo tuhansia kertoja ja osittain siihen ja sen julkisuuteen nojaa poliisin tutkinta. Aika näyttää johtaako se syyteharkintaan.

Onko siis sittenkin parempi ensin ajatella hetki ja sanoa vasta sitten, eli ettei sano mitä ajattelee.

 

Vaikein blogaus

Yli puoli vuotta olen yrittänyt kirjoittaa blogauksena kirja-arvostelua teoksesta Vihan ja inhon Internet, tekijät Johanna Vehkoo ja Emmi Nieminen. Olen kirjoittanut jutun uusiksi parikymmentä kertaa. Aion kuitenkin saada sen tässä kuussa valmiiksi, mutta ensin kuvailen vähän luomisen tuskaa.

Tulikuuma aihe

Aihe ei ole saunan kuuma, se ei ole laavan kuuma, vaan jotakuinkin auringon ytimen lämpöinen. Nettiviha on aihe josta keskusteleminen maltillisesti on mahdotonta. Se on aihe johon liittyvät tunteet ja subjektiiviset kokemukset niin vahvasti ettei sitä edes voi objektiivisesti mitata. Kun sitä tutkit, siihen myös uppoat. Tämän on oppinut myös tämän teoksen tieto-osuudet koonnut toimittaja Johanna Vehkoo, joka on itsekin saanut syytteen nettivihasta. Se ei tietenkään tee tästä toimittajasta kyvytöntä käsittelemään aihetta, mutta se osaltaan osoittaa aiheen vaikeuden.

En taatusti ole itse mikään puolueeton tarkkailija. Minua ja läheisiäni on uhkailtu verkossa niin rajusti, niin kovaa, että minusta on tullut helvetin kyyninen ihminen. Hymyilin aidosti viimeksi varmaan toista vuosikymmentä sitten. En siedä sosiaalisia medioita ja mielestäni tietyt somepalvelut tekemällä tekevät ihmisistä vihaisia ja äärimmäisiä, ei millään salaliitolla vaan yksinkertaisena tarkoituksenaan myydä enemmän mainoksia. Ihmiskunnasta mielestäni ehkä prosentti osaa käyttää somea, mutta kohta sata prosenttia sitä käyttää. Saat somella aikaiseksi pahempaa jälkeä kuin rynnäkkökiväärillä ja tuppaamme kuitenkin olemaan melko tarkkoja rynkkyjen jakelusta. Toimittaja Vehkoolle ei siis tuottanut vaikeuksia löytää tarinoita.

Vaan entäpä sen kirjan arvosteleminen? Niin – mistäpä lähtee. Aihe on tärkeä, mutta mikä on kirjaa ja mikä vähemmän tärkeää kontekstia? Pitäisikö minun arvostella tekijöitä kirjan ulkopuolella? Pitäisikö minun analysoida kirjassa esitettyjä tapauksia? Pitäisikö minun olla erotuomarina esitetyille aiheille? Juuri tässä se haaste on, mihin vedän rajaa. Olen kuitenkin päättänyt, että aion arvostella itse kirjan, en rivien välissä olevaa sisältöä, en suuressa määrin tekijöiden sielunelämää.

Tekijän tuskat

Olen myös antanut ymmärtää jotain. Toimittaja Vehkoo ja taiteilija Nieminen ovat nielaisseet jättimäisen palan tämän kirjan kanssa. Se on teos joka ei koskaan voisi olla täydellinen ja virheetön. Se on teos joka tulisi aina herättämään tunteita. Se on teos jonka tekeminen on vaikeaa ja fyysisesti kivuliasta. Silti he ovat sen tehneet. En tiedä miltä heistä tuntuu, mutta väitän ymmärtäväni hieman millä vesillä he seilaavat.

Tämä on vaikea kirja joka kertoo vaikeasta aiheesta. Se on aihe johon koskemalla saa aina palovammoja sormiinsa. Jätän vuodessa satoja blogauksia julkaisematta, mutta tätä en aio jättää. Tämän tekeminen särkee ja saa voimaan pahoin. Se on merkki siitä, että aiheella on merkitystä. Vain marssimalla eteenpäin voin päästä siitä olosta. Ei muuta kuin sorvin ääreen. Taas.

Pekka Haavisto ja metsäpalovaroitus

Olin vapaaehtoisena avustamassa Tampereen herättäjäjuhlilla valokuvaajan ja kuvatoimittajan ominaisuudessa. Vaikken körtteihin tai kirkkoon kuulu, oli kokemus sangen valaiseva. Ehdin myös kuulemaan kansanedustaja Pekka Haavistoa pariin otteeseen sekä jopa vaihtamaan pari sanaa. Koitan nyt muotoilla blogaukseen sen mitä ei ehtinyt kiireessä sanomaan.

Kuivaa luvataan

Kesäkuussa maatamme vaivasi pitkä kuivuus ja metsäpalovaroitus oli tiukasti voimassa koko maassa. Pienikin kipinä saattaisi aiheuttaa tuhoa. Keskusteluilmapiirissämme sama tila on ollut voimassa jo vuosikausia. Keskustelun metsäpaloja syttyy sitä tahtia että leijonaosa palokunnasta on jo heittänyt hanskat tiskiin. Keskustelun vastuullisimmatkin osapuolet rakentavat kupliensa ympärille viimeisiä linnakkeita. Media juhlii sananvapauttaan metaforisin sotilaskulkuein miekkaa heiluttaen, erinäiset ammattiryhmät vaativat erillisiä lakeja oman etunsa varjelemiseksi. Uhka on heille toki todellinen, mutta erillislait eri ihmisille murtavat oikeusvaltioperiaatetta tehokkaasti. Ihmiset eriarvoistuvat vihan ympärillä tavalla, josta ei olla vielä edes keskusteltu. Leijonaosa päättäjistä sisällyttää jokaiseen lauseeseen uhkauksen, puhkuen salonkikelpoista vihaa jopa kellon ympäri. Voidaan oikeastaan sanoa että kaikki keskustelun metsät on jo poltettu maaperän viimeisiä bakteereja myöten.

Sitten meillä on Pekka Haavisto. Vasten niin oman puolueensa yleistä tyyliä kuin kansallista ilmapiiriäkin hän jaksaa lähestyä jokaista palopesäkettä sammutuspeitteen kera. Hän ei kuskaa bensakanisteria eikä heitä vettä rasvapaloon. En ole millään onnistunut löytämään häneltä vihaa sisältävää puheenvuoroa. Määrätietoisuutta toki on, mutta ei vihaa. Hänestä on tullut ehkä viimeinen palomies keskusteluilmapiirin liekkimeressä. On sääli että eduskunnasta ei toista löydy. Toisaalta historia opettaa että hyvän voima lähtee usein pienestä. Näen itse eduskunnassa pari potentiaalista tulevaa sammutuskaluston kuljettajaa. Jos toinen heistä tekisi tämän muutoksen ja levittäisi taas ajatusta edelleen, joku päivä heitä voisi olla jo pienen ryhmän verran.

Herättäjäjuhlat mielessä ehdotan että pyhästä kirjasta voisi löytyä tähän käypä metafora: synnitön heittäköön ensimmäisen kiven. Jos tuo pätisi, maassamme olisi uskomaton määrä synnittömiä. Kyse ei ole nähdäkseni siitä että vain viattomia kiusataan, vaan kyse on mittasuhteesta. Kukapa meistä ei olisi joskus tehnyt jotain typerää? Vaan onko esimerkiksi kontekstista irroitettu möläytys riittävä syy vaatia henkilön pahoinpitelyä vuodesta toiseen – etenkin kun viha on jo kauan sitten laajentunut somesta ja tätä nykyä pahoinpitelyn uhkaus toteutuu yhä useammin tosielämässä? Montako kertaa on oikein lyödä ihmistä oman käden oikeudella? Mikä on sopiva pituus vihan kestolle? Haavisto kertoi niin kolmen päivän kuin viidenkymmenen vuodenkin esimerkeistä. Surullista kyllä, pidempi esimerkki oli suomalainen.

Toivoa on hyvä odottaa

Ei ole mikään uutinen että pelkään aika lailla koko ajan. Niin luvattuja kuin toteutuneitakin uhkauksia on koko ajan ympärillä. Olen aivan liian vannoutunut (kupliintunut?) pasifisti käsittelemään näitä asioita järkevästi. Toivoa en kuitenkaan ole heittänyt kaivoon. Toivoa saa ystävistä, toivoa saa onnistumisista elämässä ja toivoa saa hyvistä, kauniista ihmisistä jotka kuulevat, keskustelevat ja ymmärtävät eivätkä keskity tuomitsemaan. Toivoa tähän maailmaan tulee joka kerta kun tiedän todellisia rauhantekijöitä vielä maailmassa olevan. Tiedän, että en ole ainoa joka tällä toivolla elää ja tiedän, että se toivo leviää pahimmassakin liekkimeressä. Hitaasti mutta varmasti se leviää. Viha vaatii polttoaineen mutta toivo ruokkii itseään.

Vihapuheen ja -tekojen tila on Suomessa ja maailmassa hirveä, eikä se tule paranemaan 16. päivän Helsingin konferenssissa. Menemme vielä rajusti alamäkeen ja sanokaa minun sanoneeni, maamme vihapuheiden kuolunuhrien määrä vielä kasvaa. Siitä on maailmalla kaikki merkit ja kovia olemme muuta maailmaa matkimaan. Joku päivä muutos parempaan kuitenkin tulee. Sitä voi joutua odottamaan, mutta se on odottamisen arvoista.

SVL:n lakkautuksella on suuri symboliarvo

Varsin odotetusti Pirkanmaan Käräjäoikeus päätyi lakkauttamaan uusnatsijärjestö SVL:n sekä samaan rahaan myös Magneettimedian. Kauan saa hakea suomalaista jonka mielestä hyökkäävää väkivaltaa käyttävä uusnatsipoppoo olisi jotenkin hyväksi, joten sinänsä päätös on helppo vastaanottaa. Päätöksen vaikutusten pohdinta on kuitenkin monimutkaisempi kysymys.

Symboli kantaa

Symbolisesti päätös on tärkeä. Tässä tehdään selväksi että yhdistysten luvatussa maassakaan ihan kaikki peli ei vetele. SVL:n osalta asia on erinomaisen selvä, Magneettimedian osalta vähän häilyvämpi. Edellinen on osallistunut tappamiseen, jälkimmäinen ”vain” hiuskarvat nostattavaan äärimmäisen räikeään vihapuheeseen. Kukaan ei varmasti kuvittele että pahuus maailmasta katoaisi oikeuden päätöksellä, mutta kansan oikeustajua heijastelevassa sanomassa on paljon hyvää. Mielipiteenvapaus ei tarkoita vapautta ajaa mielipidettään kättä pidempää apuna käyttäen. Tästä voi tulla ennakkotapaus joka antaa hyvät valmiudet toimia vastakin. Toki poliisilla on täysi työ erottaa teot aatteista, väkivalta kun on aivan yhtä pahaa riippumatta sen motiivin laadusta. En näe tässä suurta ongelmaa, poliisissa osataan tarpeen vaatiessa käyttää myös järkeä.

Teko hoipertelee

Siinä missä symboli voi olla vahva, teko voi olla heikko. Toisin asiaa katsoen muistamme etteivät uusnatsiaatteiden kannattajat tästä mihinkään häviä. Kampanjointi ei lopu ja järjestö voi kehittää uuden nimen tuossa tuokiossa. Se voi myös muuttaa toiminnan vähäisen valvonnan alaisuudesta täysin olemattomaan valvontaan. Toiminta voi jatkua salatuissa verkoissa, yhdistysrekisterin ulkopuolella ja maksuliikenne hoituu kätevästi kryptovaluutoilla. Poliisin vähätkin mahdollisuudet valvontaan putoavat lähelle nollaa. Pahimmillaan järjestö voi saada salaliittöhörhöistä uutta nostetta, nyt kun he voivat esittää marttyyria pahiten päästään seonneelle yleisölle. Se voi rohkaista entistä ikävämpään toimintaan. Toisaalta, jälleen on hyvä muistaa että poliisilla on myös järkeä, eivätkä he jää sivustakatsojiksi tässäkään tapauksessa.

Pelisäännöt on tarkastettava

Varsin suuri määrä yleisön kommentteja on ymmällään siitä, millä säännöin tällaisia päätöksiä lopulta tehdään. Suomessa on useita väkivaltaa käyttäviä järjestöjä ja vielä useampia jotka vähättelevät väkivallan tekijöiden vastuuta. Ei ole montaa vuotta kun oikeusministerimme puolusti väkivaltaa käyttänyttä nuorisojoukkoa heidän hyökätessään joukolla laillista nimenkeräystä harjoittaneen vanhuksen kimppuun. Jos kaikkea väkivaltaan kehotusta haluamme tuomita, saadaan maahan perustaa pari käräjäoikeutta lisää pelkästään näitä hoitamaan. Viha lipsuu niin äkkiä saunan taakse ulottuvaan retoriikkaan, vaikka todellinen väkivallan uhka on onneksi harvassa. Peruskysymys on nähdäkseni tämä: pitääkö joidenkin joutua elämään väkivallan uhan alla, eli onko jonkun koskemattomuus vähemmän tärkeä? Onko eläinoikeusryhmän väkivaltauhka turkistarhaajaa kohtaan enemmän tai vähemmän vakava kuin uusnatsien uhka esimerkiksi maahanmuuttajia kohtaan?

Oikeus sanoi tänään jotain, johon voin yhtyä: väkivaltajärjestö ei nauti lain suojaa. Oikeus ei voi kuitenkaan nuijaa koputtamalla lakkauttaa maastamme pahuutta. Sitä varten tarvitsemme suurempaa yhteisöä ja yhteistä halua tehdä maastamme parempi paikka. Pahaa pelkään että kuljemme tältä osin vastakkaiseen suuntaan. Ettei olisi taas unilukkarille töitä tarjolla?

Tekoäly – viimeinkin hyötykäyttöön

Kuva liittyy Tietoviikon minusta 1987 tekemään haastatteluun aiheesta

Tekoäly

Kummallisen vähälle huomiolle on jäänyt yhdenvertaisuusvaltuutetun julkistama tieto Sebastian Tynkkysestä aloitettavasta poliisitutkinnasta, jonka mahdollisti  Aalto-yliopiston tutkijoiden kehittämä vihapuhealgoritmi (kansanomaisesti vihapuhekone). Vaikka kone on vielä kehittelyvaiheessa ja esim. yllättäen portugalin kieli tuottaa turhia positiivisia osumia, on kuitenkin Tynkkysen koko kuntavaalikampanjan tunnistaminen rasistiseksi todella vakuuttava näyttö vihapuhekoneen mahdollisuuksista.

Joitakin saattaa häiritä tässä Suomen lainsäädännön kehittymättömyys, koska käsitettä vihapuhe ei vieläkään ole laintasoisesti määritelty. Onneksi yhdenvetaisuusvaltuutettu tai poliisin vihapuheiskuryhmä, eivätkä muutkaan tällä alueella toimijat anna sen häiritä yhteiskunnallisesti tärkeätä työtään.

Lähde: Vihapuhekone, tämän vuosikymmenen ehkä huomattavin tietotekninen innovaatio — ReijoManssila