Venäläiset ovat mestareita valehtelussa. Alhaalta valehdellaan ylöspäin ja johto valehtelee alaspäin – puhumattakaan samalla tasolla tapahtuvasta valehtelusta. Venäjä valtiona harjoittaa koko ajan laajamittaista valehtelukampanjaa demokraattisia valtioita vastaan. Venäjä ei voi sietää demokraattisia valtioita, vaan pääsääntöisesti hyökkää jo demokratiaan pyrkivienkin valtioiden ja kansojen kimppuun.
Molotov Talvisodasta
Otetaanpa esimerkiksi Venäjän ulkoministerin Vjatseslav Molotovin selostus Neuvostoliiton Korkeimman Neuvoston VI sessiassa 29.3.1940. Siellä on aivan absurdi kuvaus Mannerheimlinjasta (Talvisodassa) ja kuinka länsimaat auttoivat muka Suomea aivan valtavin materiaalitoimituksin sodassa. Otan kuitenkin vain lyhyen katkelman: ”Sota Suomessa vaati niin meiltä kuin suomalaisiltakin suuria uhreja. Yleisesikuntamme laskujen mukaan on kaatuneiden ja haavoihinsa kuolleiden luku meidän puolellamme 48 745, siis hieman alle 49 000 henkilöä ja haavoittuneiden luku on 158 863 henkilöä. Suomalaisten puolelta tehdään yrityksiä heidän uhriensa vähentämiseksi, mutta suomalaiset uhrit ovat huomattavasti suuremmat kuin meidän. Yleisesikuntamme varovaisimpien laskelmien mukaan suomalaisilla on kaatuneitten luku ainakin 60 tuhatta, ottamatta lukuun haavoihinsa kuolleita, ja haavoittuneiden luku on ainakin 250 000. Pitäen lähtökohtana sitä, että Suomen armeijan lukumäärä on ollut ainakin 600 tuhatta miestä, on todettava, että Suomen armeija menetti kuolleina ja haavoittuneina yli puolet miesluvustaan. Sellaiset ovat tosiasiat.”[i]
Näin siis Molotov vuonna 1940. Verrataanpas lukuja suomalaisessa historiankirjoituksessa (mainintana ”uusimpien venäläisten tilastojen mukaan”): ”Neuvostoliiton miestappiot 1939-40: Kaatuneita ja vankeja 84 994, haavoittuneita ja vammautuneita 186 584, sairastuneita 51 892, paleltuneita 9 614, yhteensä 333 084. … Venäjän sota-arkiston aakkosellisessa tappioluettelossa on kaatuneita, kadonneita ja haavoihinsa kuolleita nimettyinä 131 476. … Suomalaisten miestappiot 1939-40: Kaatuneita 21 396, Lopullisesti kadonneita 1 434, haavoittuneita 43 557, yhteensä noin 66 400.”[ii]
Marsalkka Mannerheim mainitsi päiväkäskyssään 13.3.1940 vihollisen tappioiksi pelkästään kaatuneina n. 200 000 miestä. Kuinka ollakaan marskimme ei myönnä meillä olleen aseissa yli 600 000 miestä, vaan arvelee kenttä-armeijassamme olleen maksimissaan hieman yli 200 000 miestä.[iii]
Kun vielä otetaan huomioon Hrutshevin väite Venäjän kärsimistä miljoonan miehen tappioista Talvisodassa, niin näistä voi sitten jokainen yrittää löytää mieleisiään lukuja. Itse en ole erityisen taipuvainen uskomaan Venäjän johdon antamia lukuja, varsinkaan kun muistan millaista valehtelua on ollut mm. sukellusvene Kurskin upotessa, Tshernobylin ydinvoimalaonnettomuuden tapahtuessa ja vaikkapa Tshetshenian sodan tappioita puolin ja toisin julkaistaessa.
Saksan ja Venäjän sota
Yksi valehtelun alalaji on vaieta tietyistä asioista. Venäjällä tätä vaikenemista harrastetaan yhä pitämällä valtava määrä dokumentteja salaisina – niihin ei päästetä tutustumaan. Lainaan tähän kohtaan Viktor Suvorovin kirjasta Enesesetapp (Itsemurha), Moskovskii Komsolo-metsissa 27.10.1994 kirjoitetun lauseen: ”Neuvostoliiton historia (todellinen historia) muodostuu vain salaisuuksista. Ne salaisuudet ovat pääasiallisesti epämiellyttäviä.”[iv]
Jatketaan tästä kirjasta Enesesetapp. Saksa julisti Venäjälle virallisesti sodan 22.6.1941. Sodanjulistusnootin antoi Moskovassa Saksan suurlähettiläs von der Schulenburg Venäjän ulkoministeri Molotoville ja Berliinissä Saksan ulkoministeri von Ribbentrop Venäjän suurlähettiläs Dekanozoville. Nootin liitteenä oli Saksan tiedustelun keräämät tiedot Venäjän joukkojen keskityksistä Saksaa vastaan. Saksan perusteluna sodanjulistukselleen ja hyökkäykselleen oli nimenomaan Venäjän valmistautuminen aggressioon Saksaa vastaan.
Miksi sitten otin tämän asian esille? No siksi, että Venäjä valehteli, ettei sodanjulistusta oltu tehty – se oli Nürnbergin oikeudenkäynnissä yksi syyte Saksaa ja saksalaisia vastaan, siten perusteena saksalaisten tuomitsemiseen (esimerkiksi Ribbentrop hirtettäväksi).
Lainaus marsalkka Zhukovin muistelmista: ”V. Molotov astui nopeasti huoneeseen sanoen: »Saksan hallitus kuulutti meille sodan» J. Stalin vaipui tuolille ja jäi syviin mietteisiin.” (G.Zhukov, sivu 248)
Sitten venäläinen sanomalehti Izvestia 24.6.1941 Molotovin radiopuheesta joitakin tunteja Saksan hyökkäyksen alettua: ”Saksan hallitus päätti ryhtyä sotaan Neuvostoliittoa vastaan koska puna-armeijan joukkoja oli keskitetty Saksan itärajalle.” Molotov ei kiistänyt näitä joukkojen keskityksiä. Eli sodan alussa venäläiset eivät ymmärtäneet salata sitä, että Saksa julisti virallisesti sodan Venäjälle käyttäen perusteena Venäjän valtavia joukkojen keskityksiä Saksan rajalle – eikä nämä joukot suinkaan valmistautuneet puolustukseen vaan hyökkäykseen. Jälkeenpäin Venäjä kuitenkin valehteli, ettei mitään sodanjulistusta koskaan ollutkaan. Lainaan vielä kenraalisotamarsalkka Wilhelm Keitelin kuulustelupöytäkirjaa (17.6.1945): ”Neuvostoliittoon hyökättiin, jotta voitaisiin torjua Venäjän hyökkäys Saksan kimppuun. — Selvä se, että torjuntamenetelmänä otimme käyttöön tehokkaimman välineen – ennakoida Venäjän hyökkäystä ja murskata odottamattomalla iskulla sen asevoimat. Vuoden 1941 kesään mennessä minulle oli syntynyt varma vakaumus, että Venäjän joukkojen valtavat keskitykset ja sitä seuraava hyökkäys Saksaa vastaan voi asettaa meidät strategisesti ja taloudellisesti äärimmäisen kriittiseen tilanteeseen. Erityisesti olivat uhattuina kaksi idässä olevaa sivustakeskusta – Itä-Preussi ja Ylä-Sleesia. Jo ensimmäisinä viikkoina Venäjän hyökkäyksen jälkeen Saksa olisi joutunut äärimmäisen epäsuotuiseen tilanteeseen. Meidän hyökkäyksemme oli seurausta tästä välittömästä uhasta.” Tämä valehtelu Venäjän taholta oli, jotta Venäjä peittäisi oman rikollisen aikomuksensa valloittaa koko Eurooppa (aluksi).[v] Tämä oli tyypillistä käytöstä Venäjältä ja venäläisiltä.
Stalin tappioista 6.11.1941
Venäjän valtionpäämies Stalin, eli Venäjä, väitti julkisessa puheessaan 6.11.1941 seuraavaa: ”Neljässä kuukaudessa [22.6.-22.10.1941 – jp] sotaa me olemme menettäneet 350 000 kuolleina, 378 000 kadonneina ja 1 078 000 miestä haavoittuneina. Samalla aikavälillä vihollinen on menettänyt yli 4 500 000 kaatuneina haavoittuneina ja vankeina.”[vi] Stalin jatkoi väitteellä, että Saksan henkilöresurssit olivat siten loppumassa, päinvastoin kuin Venäjän resurssit.
Tarkastellaanpa ensin väitettä Venäjän omista tappioista. Saksa oli ottanut puna-armeijalaisia sotavangeiksi (POW) seuraavasti – kyseiseen päivämäärään mennessä:
- – 7.1941 600 738;
- – 7.1941 813 830;
- – 8.1941 1 412 410;
- – 9.1941 1 950 652.[vii]
Stalin ilmoitti Venäjän kadonneiksi (sisältää POW) 378 000, eli valehteli Venäjän kadonneiden määrän tämän mukaan noin viisi kertaa todellista lukua pienemmiksi.
Toisen lähteen mukaan puna-armeijan tappiot 30.9.1941 mennessä olivat 15 500 hyökkäysvaunua, 66 900 tykkiä ja kranaatinheitintä. sekä 3,8 miljoonaa käsiasetta [kivääriä, pistoolia, pikakivääriä – jp].[viii] Näistäkin luvuista voi tehdä johtopäätöksiä Venäjän todellisista tappioista.
Entäpä sitten Saksan tappiot?
Ensinnäkin Saksa aloitti ennakoivan iskunsa itään 22.6.1941 3 500 000 miehellä, eikä itärintamalle tuotu merkittäviä vahvistuksia Stalinin puheeseen mennessä. Siten Saksalaisten sotilaiden määrä idässä olisi mennyt miinuksen puolelle, jos Stalinin väite 4 500 000 pitäisi paikkansa – mutta kumma kyllä Saksa eteni edelleen nopeasti Venäjän alueella aiheuttaen Venäjälle lisää erittäin raskaita tappioita.
31.8.1941 mennessä Saksan tappiot olivat 74 371 kaatunutta (KIA) ja 1412 hyökkäysvaunua.[ix] Syyskuussa 28 499 KIA ja lokakuussa 23 837 KIA.[x] Saksan kadonneet (MIA) koko vuonna 1941 oli kaikkiaan 34 547 miestä.[xi] Muuten vuonna 1941 Saksa otti 3 906 995 sotavankia puna-armeijasta.[xii]
Niin, että taisipa Venäjä ”pikkuisen” valehdella niiden Saksankin tappioiden suhteen – karkeasti 10-kertaisiksi todelliseen määrään nähden.
Partisaanien hyökkäykset Suomeen
Venäjä ja venäläiset ”partisaanit” valehtelevat hyökänneensä Suomessa vain sotilaskohteisiin – todellisuudessa hyökkäsivät suojattomiin siviilikyliin murhaten siviilejä (naisia, lapsia ja vanhuksia).
Piiloniemi
»Kertomuksen mukaan varuskuntaan hyökkäsi 30-miehinen joukkue, jota johtivat N. I. Kovalov ja I. I. Buzinin. Partisaanit ovat kuvanneet Kuprijanovin mukaan paikkaa yksinäiseksi paikaksi, yhden talon (kasarmin) varuskunnaksi, jonka talon äärellä olisi ollut useita muita rakennuksia. ”Talosta alkoi ammunta, kun partisaanit lähestyivät sitä. Taistelu jatkui. Partisaanit heittivät kranaatteja ikkunoihin. Oli kova meteli. Lopulta 47 suomalaista sotilasta kaatui. Partisaanijoukkue tuhosi lisäksi 32 polkupyörää, radioaseman, neljä varastoa ammusvarastoineen ja muita rakennuksia. Joukkue sai saaliiksi ruokaa, jota se kipeästi tarvitsi.”
Suomalainen kertomus tapahtumasta on erilainen. Partisaanit hyökkäsivät 4.8. Piiloniemessä yksinäiseen taloon, jossa oli töissä neljä kiväärein aseistautunutta miestä. He ampuivat pihalle tunkeutuneita partisaaneja ja pääsivät siten pakenemaan metsään ilman vahinkoja. Partisaanit heittivät talon sisälle kranaatteja ja sytyttivät ulkorakennukset tuleen.»[xiii]
Lokka
»Osaston komentaja sähkötti 16. päivänä heinäkuuta hyökkäyksestä Belomorskiin [partisaanien päämajaan – jp]: ”Lokan varuskunnan tuhoamisessa on tapettu suomalaisia upseereja, sotilaita ja palvelusväkeä 131 henkeä, koulutettuja koiria 5, lehmiä 35, hevosia 6, poltettu asuintaloja 24, sotilaiden kasarmeja 2, esikuntarakennuksia 2, tavaravarastoja 2, postitoimistoja 2, suksivarastoja 2, joissa yli 200 suksiparia ja 30 ahkiota, aittoja ja muita talousrakennuksia 4, polkupyöriä 11, vakinaisia radioasemia 1, räjäytetty siltoja joen yli 1. Saatu sotasaaliiksi postia, kirjeenvaihtoa, rahaa 5100 markkaa ja monia muita esineitä. Taistelu kesti 1 tunnin ja 20 minuuttia. Meidän tappiomme: kuolleita 5 henkilöä, haavoittuneita 8, heistä 6 henkilöä pahasti. Hajotettu kivääri, pistooli Mauser, 2 RPD-konekiväärin lipasta”.
Sähkeen alkuperäinen, salakielinen kappale on Karjalan tasavallan arkistossa.»[xiv]
»Lokassa kaatui kymmenen partisaania, heistä kaksi haavoittunutta toisten partisaanien luodeista.»[xv]
»Lokassa ei ollut varuskuntaa, siellä oli vain tavallinen suomalainen siviilikylä, jossa partisaanien hyökkäyksessä kuoli 21 siviili-ihmistä – lapsia, naisia ja miehiä, eikä yhtään sotilasta.»[xvi]
»Partisaaneja vastaan taisteli kaksi miestä, toinen heistä heikosti.»[xvii]
Seitajärvi
»Hyökkäyksessä, joka tapahtui aamuyöllä 7.7.1944, kuoli neljätoista kylän siviiliasukasta ja kaksi vartioryhmän sotilasta. Lisäksi partisaanit vangitsivat kolme siviiliä ja kaksi sotilasta.»[xviii]
»Eemelin synnyinperhe menetti partisaaneille molemmat vanhemmat ja viisi tytärtä. Äiti ja tyttäret surmattiin ja isä vangittiin. Yksi tyttäristä, kahdeksanvuotias Mirja, löydettiin ruumiskasasta elävänä, kahdesti pistimellä lävistettynä.»[xix]
»Seitajärven hyökkäystä varten partisaaniosastot Poljarnik ja Bolsevik muodostivat yhteisen hyökkäysyksikön, johon kuului 48 miestä ja naista. Suurin osa partisaaneista jäi kylän lähistöllä metsään ”hävitystehtäviä varten”. Partisaanien jättämien tietojen mukaan Seitajärvellä oli vahva varuskunta.»[xx] Todellisuudessa jälleen suojaton siviilikylä.
»”Minä kerron tämän asian”, Valentin aloittaa. ”Meillä oli kolme vankia, kun pakenimme suomalaisia. Kun olimme jo lähellä rajaa ja kulkeneet yli kolme päivää, esikunnasta tuli määräys luopua vangeista. Kukaan meistä ei olisi halunnut ampua heitä, mutta muuta ei kuulemma voitu tehdä. Meillä oli vankina sisarukset, tyttö ja poika ja suomalainen sotilas. Olimme sopineet, että emme ammu sisaruksia toistensa nähden. Poika vietiin kauemmaksi, ja sen jälkeen olin näyttävinäni tytölle jotakin metsässä ja kun tyttö katsoi metsään, ammuin hänen takaraivoonsa kaksi laukausta.»”[xxi]
»Partisaanit sitoivat uhriensa silmät vaatekappaleilla, jotka olivat saaneet ryöstösaaliina kylän taloista. Useimmat uhreista olivat makuulla kasvot alaspäin, kun heidät ammuttiin. Vain Mirja säästyi: ”Istuin äidin sylissä ja näin siteeni reunan alta, kuinka eteemme tullut mies ampui äitiä, eikä äiti pitänyt minusta kiinni enää sen jälkeen. Näin, kuinka kaksi vuotta minua nuorempaa [6-vuotias – jp] Katria pistettiin puukolla. Sitten joku ampui minua niskaan ja kaaduin maahan. Luulin olevani kuollut ja odotin, milloin kuolema on erilaista kuin elämä. Koska erilaisuutta ei tullutkaan, tiesin olevani elossa, mutta tekeydyin kuolleeksi. En tuntenut kipua. Huolestuin siitä, että side ei peittänyt riittävästi silmiäni, joten yritin huomaamattomasti korjata siteen paikkaa. Partisaaneista joku huomasi käteni liikkeen, nosti minut jalasta ilmaan ja lävisti pistimellä. Tunsin pistimen lävistyksen oikeassa rinnassani ja odotin taas kuolemaa, mutta olin yhä elossa ja ääntä päästämättä näyttelin kuollutta. Partisaani työnsi pistimensä kuitenkin vielä toisen kerran rintani läpi, heitti minut maahan ja potki päälleni sammaleita. En itkenyt enkä liikkunut. Kaikki partisaanit lähtivät.”»[xxii]
»Ollilan perheen pakolaiset juoksivat ja kävelivät Värriölle, puolentoista tunnin aikana, ja äiti Marja sai tehdyksi hälytyksen sotilaiden puhelinvartioon, josta tieto meni Osasto Saun tukikohtaan kello 5.30. —
Jälkikoirien avulla sotilaat pääsivät partisaanien jäljille. He kohtasivat ensin sadanviidenkymmenen partisaanin leirijäännökset ja sen jälkeen suon, jossa oli kuoliaana hevonen. Jälkiä edetessään sotilailla oli pelko siitä, että he kohtaisivat kuolleita kyläläisiä. Paavonmaan murhapaikalle tullessaan heidän oli vaikea käsittää tapahtunutta. He näkivät välittömästi, että uhrit oli tapettu teloitusrituaalien mukaan. Melkein kaikki ruumiit olivat joko kokonaan tai osittain alastomina. Sotilaat varmistivat jokaisen uhrin tilan. Mirjassakaan ei näkynyt aluksi elonmerkkejä, mutta kun hänen silmäluomiaan raotettiin, huomattiin hänen pupillinsa reagoivan. Varovaisella lämmittelyllä ja puhuttelulla sotilaat saivat hänen luottamuksensa, ja Mirja uskalsi elää näkyvästi. Pian hän jo kertoi ensimmäiset tietonsa tapahtumista.
Radiolla tilattiin saksalainen lentokone, joka vei Mirjan Sallan Alakurtille saksalaiseen kenttäsairaalaan.»[xxiii]
Pätkä STT:n uutisesta: ”Sotilaamme tapasivat erämaasta noin 6 km:n päästä puheena olevasta kylästä erään pikkutytön haavoittuneena sekä yhden sotilaan ja 7 siviilihenkilöä surmattuina, Heidät oli surmattu takaapäin ampumalla tai teräasein pistämällä. Partisaaniosaston takaa-ajo jatkuu.”[xxiv]
»Maaherra Hillilä pyysi yhteysesikunta Roin esityksestä tutkijaryhmän tekemään oikeuslääketieteelliset ruumiinavaukset Seitajärven uhreille. Ryhmään kutsuttiin Haaparannasta ruotsalainen lääkäri Richard Lindgren. — Pöytäkirjan laati nimismies Esko Enojärvi. —
Uhrit oli ammuttu joko päähän, niskaan tai kaulaan. Tytöistä viisivuotias Valma oli surmattu lyömällä veitsellä niskaan ja puolivuotias Ritva lyömällä tylpällä esineellä päähän. Viisitoistavuotiasta Marttaa oli sekä ammuttu kaulaan että puukotettu rintaan. Aino-äitiä oli ammuttu kaulaan ja hänen kallonsa oli murskattu. Tyyne, joka sai surmansa jo hyökkäyksen yhteydessä, oli kuollut päähän osuneeseen räjähtävään luotiin.
Tutkimuksessa ei voitu saada selville, oliko uhrit raiskattu. Ruumiit oli valitettavasti pesty ennen tutkimuksia, ja teloituksesta oli kulunut jo yhdeksän päivää. Eräät jäljet vain viittasivat raiskauksiin. — Väkivallan monet merkit viittaavat myös kiduttamiseen tai kuolleen lapsen ruumiin häpäisemiseen. — Ruumiiden pesijät ovat olleet varmoja siitä, että uhrit oli raiskattu.»[xxv]
Valehtelu
Olisikohan Venäjä ja venäläiset, sekä Venäjän hännystelijät ns. patologisia valehtelijoita? Olisikohan valehtelu geeneissä?
—–
[i] Antero Kautto, Stalinin istunnot Suomen ja Baltian kohtalo Neuvostoliiton asiakirjoissa 1939-40, 1982, sivu 31
[ii] Suomi 85 (Ohto Manninen) Itsenäisyyden puolustajat Rintamalla, 2002, sivu 112
[iii] G. Mannerheim, Muistelmat toinen osa, 1952, sivut 232-233
[iv] Viktor Suvorov, Enesetapp, 2001, sivu 34
[v] Viktor Suvorov, Enesetapp, 2001, sivut 269-276
[vi] John Mosier, Deathride, 2010, sivut 343-344
[vii] John Mosier, Deathride, 2010, sivu 139
[viii] Mark Solonin, Katastroofi anatoomia, 2009, sivu 255
[ix] John Mosier, Deathride, 2010, sivu 138
[x] John Mosier, Deathride, 2010, sivu 167
[xi] John Mosier, Deathride, 2010, sivu 168
[xii] John Mosier, Deathride, 2010, sivu 167
[xiii] Veikko Erkkilä, Vaiettu sota, 1998, sivut 181-182
[xiv] Veikko Erkkilä, Vaiettu sota, 1998, sivu 199
[xv] Veikko Erkkilä, Vaiettu sota, 1998, sivu 201
[xvi] Veikko Erkkilä, Vaiettu sota, 1998, sivu 206
[xvii] Veikko Erkkilä, Vaiettu sota, 1998, sivu 207
[xviii] Veikko Erkkilä, Vaiettu sota, 1998, sivu 25
[xix] Veikko Erkkilä, Vaiettu sota, 1998, sivut 25-26
[xx] Veikko Erkkilä, Vaiettu sota, 1998, sivu 104
[xxi] Veikko Erkkilä, Vaiettu sota, 1998, sivu 106
[xxii] Veikko Erkkilä, Vaiettu sota, 1998, sivu 124
[xxiii] Veikko Erkkilä, Vaiettu sota, 1998, sivut 128-129
[xxiv] Veikko Erkkilä, Vaiettu sota, 1998, sivu 130
[xxv] Veikko Erkkilä, Vaiettu sota, 1998, sivu 131
