Avainsana: Vapaussota

Julkaistu

Vapaussota 17.4.1918 – Valkeakoskelaisten murhat punakaartin toimesta

Kyseessä on Suomen ja Venäjän välillä käyty Vapaussota. Vapaussodan aikana osa suomalaisista punaisista nousi aseelliseen kapinaan Suomen vapailla vaaleilla valittua Eduskuntaa ja laillista hallitusta vastaan, Venäjän yllyttämänä ja Venäjän ruhtinaallisesti aseistamana. Kapinan aloituksesta löytyy artikkeli täältä.

Murhat Valkeakoskella

”Valkeakoskella he [punakaartilaiset – jpu] vangitsivat maanantaina 15. huhtikuuta kolmisenkymmentä henkilöä, joista suurin osa oli paperitehtaan virkailijoita. Vangittujen joukossa olivat myös Valkeakosken tehtaan tekninen johtaja, vapaaherra Jarl Gunnar Carpelan ja insinööri Johan Sebastian Niska. Heidät punaiset veivät suoraa päätä Viialan asemalle ja sieltä edelleen Riihimäelle »eturiville» menemistä varten. Riihimäen punakaartin esikunta kuitenkin määräsi heidät ammuttaviksi. Silloin oli keskiviikko huhtikuun 17. päivä. Kuolemantuomion vangeille julisti muuan helsinkiläinen vakuutusasiamies. Hän määräsi myös tuomion täytäntöönpanijat, joihin kuului muun muassa työläisnainen Liisa Laurén Valkeakoskelta.

Tuomio pantiin täytäntöön siten, että punaiset lähettivät etukäteen kaksi miestä kaivamaan hautaa noin puolen kilometrin päässä asemalta sijaitsevaan Patastenmäkeen. Saattue, jota johti punakaartin päällikkö, marssitti tuomitut juuri kaivetun, matalan kuopan reunalle. Hän kysyi heiltä, kuinka monta he tulisivat tappamaan, elleivät itse tulisi tapetuiksi. Niska vastasi: »Ei ketään.» Tämän jälkeen päällikkö käski teloitusryhmän ampua, kun hän on laskenut kolmeen. Surmanlaukausten kajahdettua teloittajat kävivät maahan suistuneiden uhrien kimppuun ryöstäen näiden rahat, vaatteet ja arvoesineet, jotka he jakoivat keskenään. Laurén sai 50 markkaa rahaa sekä Carpelanin sormuksen ja kengät, jotka hän veti heti jalkaansa. Lopuksi punaiset heittivät ruumiit kuoppaan ja peittivät ne kivillä ja sammalilla.

Muut valkeakoskelaiset vangit punaiset kävelyttivät noin 25 kilometrin päähän Valkeakoskelta Metsäkansan kylässä sijaitsevaan Nuuttilan taloon, jossa sijaitsi punaisten esikunta. Vangeista vanhimmat, tehtaan kasööri Adolf Ferdinand Pehrman ja konttoristi Gustaf Gabrien Nyqvist, uupuivat pitkällä ja rasittavalla matkalla. Tämän todettuaan punaisten päälliköt Nuotio ja Vainio antoivat käskyn hyvinkääläiselle plutoonanpäällikkö Väinö Lehtiselle ja tykkimies Jokiselle lopettaa heidät hyödyttöminä. Niinpä nämä veivät heidät Yläjoen takana kohoavaan Leppälän mäkeen »ketjuun» ja ampuivat heidät sinne huhtikuun 17. päivän aamuna.

Ampumista teon suorittajien ei tarvinnut ottaa omaan »piikkiinsä», sillä punaisten ylipäällikkö Eino Rahja oli käynyt juuri sitä ennen, huhtikuun 14.-15. päivän tienoilla Nuuttilan esikunnassa antamassa vankien käsittelyä koskevia ohjeita. Esikunnan lähetin Sulo Lahden todistuksen mukaan hän oli sanonut: »Mitä perkelettä te vankeja minulle raastatte, minä ne kuitenkin tapan, niin että toimikaa vankeja kohtaan tästä lähtien oman päänne mukaan, tappakaa ne pois. »275 – –

 

[Vankeja oli vielä 22 – jpu] Ei mennyt kuin pari päivää, kun punaiset rupesivat teloittamaan heitä. Ensimmäiset uhrit olivat insinööri Torsten Robert von Wendt, joka oli ystävällisyydellään ja leikkimielisyydellään saanut vartijoittensa myötätunnon puolelleen sekä kanavarahastonhoitaja Johan Erik Ohlsson. Heidät vietiin lauantaina 20. huhtikuuta punaisten esikuntaan, jonka määräyksestä Sulo Lahti ja virolainen Taho-niminen punakaartilainen ampuivat heidät Yläjoen takana sijaitsevaan Vahteriston mäkeen.

Punaiset saivat perääntymiskäskyn tiistaina 23. huhtikuuta. Vankien osalta tämä merkitsi sitä, että heidät oli Rahjan antaman määräyksen mukaisesti ammuttava. Niinpä J. Harju, josta oli tullut ylipäällikkö, antoi apulaiselleen J. V. Eslinille tehtäväksi huolehtia kaikkien mobilisoitujen henkilöiden surmaamisesta. – –

Seuraavana aamuna, 24. huhtikuuta esikunta määräsi, että kymmenen vankia on ammuttava. – –

Vangit marssitettiin salmen eteläpuolella sijaitsevan mutahaudan reunalle, johon heidät asetettiin riviin. Ennen punaisten ampumaa yhteislaukausta vangit puristivat vierustovereittensa kättä jäähyväisiksi. Jotkut heistä peittivät kasvonsa, jotkut paljastivat rintansa. Yksi vangeista pyysi armoa köyhän perheensä tähden, turhaan. Muitten kanssa rivissä seissyt Mustala käytti ampumisen alussa syntynyttä hämminkiä hyväkseen ja ryntäsi viime hetkellä pakoon. Punaiset ampuivat hänen peräänsä, mutta eivät osuneet. Yhdeksän uhria suistui mutakuoppaan punaisten ampumien luotien lävistäminä. Heidän ruumiinsa ryöstettiin. Jotkut kaartilaiset pukeutuivat heti ruumiitten yltä riisumiinsa vaatteisiin.

Samana päivänä punaiset murhasivat jäljellä olevista kuudesta vangista viisi. Yksi vanki pääsi pakenemaan. Päivän tapahtumista tyrmistyneet vangit käskettiin tuoda iltahämärissä esikuntaan. Tulipalojen liekit loimusivat Metsäkansassa, kun vankisaattue lähestyi esikuntaa. Konhon ja Metsäkansan rajalla vartijat pysähtyivät hetkeksi juttelemaan muutaman vastaantulevan henkilön kanssa, jolloin yksi vangeista, komisario Saukko, pääsi pakenemaan metsään. Matka jatkui. Tultuaan palavan Nuutin riihen kohdalle kohtasi saattue esikunnan lähetin, joka ilmoitti, että vangit on ammuttava siinä. Tulenlieskojen loimutessa ja kiväärien paukkuessa vangit suistuivat maahan.

Punaisten uhreja oli Metsäkansassa kaikkiaan 23.276

Riihimäellä (Hausjärvellä) 17. huhtikuuta murhatut:

Carpelan Jarl Gunnar, 38-vuotias insinööri Sääksmäeltä

Niska Johan Sebastian, 37-vuotias insinööri Sääksmäeltä

Leppälän mäellä 17. huhtikuuta murhatut:

Pehrman Adolf Ferdinand, 54-vuotias konttoripäällikkö Sääksmäeltä

Nyqvist Gustaf Gabriel, 53-vuotias prokuristi Sääksmäeltä

Vahteriston mäessä 20. huhtikuuta murhatut:

Ohlsson Johan Erik, 27-vuotias kanavarahastonhoitaja Sääksmäeltä

Von Wendt Torsten Robert, insinööri

Vuolteen etelärannalla 24. huhtikuuta murhatut:

Bergroth Edgar, 29-vuotias konttoristi Sääksmäeltä

Elfving K., konttoristi

Godenhjelm Lars Sigurd, 28-vuotias konttoristi Sääksmäeltä

Jästerberg Paul Richard, 19-vuotias teollisuuskoululainen Sääksmäeltä

Lindgren Georg Edvard, 32-vuotias konttoristi Helsingistä

Nyman Karl Gustaf, 27-vuotias konttoristi Sääksmäeltä

Palmgren Alb. Fr., insinööri

Sjöström Artur Valdemar, 30-vuotias metsänhoitaja Sääksmäeltä

Urho Kalle, 43-vuotias tehtailija Sääksmäeltä

Nuuttilan palavan riihen luona 24. huhtikuuta murhatut:

Kirkas Kalle Bernhard, 24-vuotias kauppa-apulainen Sääksmäeltä

Listo Nestori Gabriel, 36-vuotias kirjakauppias Sääksmäeltä

Salo Juho Kustaa, 40-vuotias kansakoulunopettaja Sääksmäeltä

Selin Juho Valfrid, 52-vuotias konekauppias Tampereelta

Tolmunen Wille, 42-vuotias rakennusmestari Tampereelta.”[i]

——

[i] Pentti Pylkkö – Punainen viima; 2016; sivut 127-130

Julkaistu

100 vuotta Viron Vapaussodan rauhansopimuksesta

Tänään 2.2.2020 tuli täyteen 100 vuotta Viron ja Venäjän välillä solmitusta Vapaussodan rauhansopimuksesta. Se sopimus solmittiin Tartossa, siten myös rauhansopimuksen muistotilaisuus pidettiin Tartossa – presidentti Kaljulaid osallistui tilaisuuteen.

Katsokaa kuvagalleria tilaisuudesta:

https://www.delfi.ee/news/paevauudised/eesti/fotod-tartus-toimub-malestustseremoonia-kus-osaleb-ka-kersti-kaljulaid?id=88820745

Kyseessä oli nimenomaan Viron ja Venäjän välillä käyty sota – aivan kuten Suomen Vapaussota käytiin Suomen ja Venäjän välillä.

Julkaistu

Venäjä lähetti lisää lentokoneita Suomea vastaan 13.2.1918

Edellinen artikkelini Vapaussodasta löytyy täältä. Vilppulan suunnan taisteluista maaliskuussa voi lukea mm. täältä.

”13.2.1918 Pietarin sotilaspiirin ylipäällikkö käski lähettää rautateitse viiden koneen osaston Helsinkiin. Valkoisten tiedustelutietojen mukaan 24.2.1918 Viipuriin saapunut juna jatkoi Riihimäen kautta pohjoiseen. Kolme konetta palautui Kouvolaan. Tampereelle jatkoi kaksi konetta, joita varten pystytettiin suojat Näsijärven Naistenlahdelle.

Pohjoisen rintaman lento-osaston käytössä oli 2-3 Nieuport 10 ja 21:tä. Edellinen oli kaksipaikkainen tiedustelukone, jälkimmäinen yksipaikkainen hävittäjä. Maaliskuun 3. päivästä alkaen suoritettiin 1-2 tiedustelulentoa päivässä Vilppulan suuntaan. Samalla pudotettiin punaiselle paperille painettua propagandaa. Tiedustelulentoja suoritettiin myös öisin.

Punaisten maaliskuun yleishyökkäys käynnistyi koko rintamalla 10.3.1918 ympärillä. 70 kilometrin etäisyyden takia Lylyjärven jää Vilppulan eteläpuolella otettiin työkentäksi. – – Tiedustelun lomassa pudoteltiin kranaattikartessin kaltaisia pommeja.”[i]

——

[i] Elias Salminen & Kalevi Keskinen – Tiedustelulentäjät Suomen sodissa 1918-1945; 2018; sivu 47

 

Julkaistu

Haapamäki oli ratkaisevan tärkeä rautatien solmukohta

Seinäjoki ja Vaasa olivat Suomen armeijan joukkojen, joita kutsuttiin valkoisiksi, hallussa. Nämä suojeluskuntajoukot olivat Vapaussodan ensimmäisinä päivinä saaneet riisuttua melkoisen määrän venäläisiä miehitysjoukkoja aseista ja siten saaneet sotasaaliina merkittävän määrän sotavarustusta ja aseita.

Karjalan kannaksella suojeluskuntajoukot pitivät hallussaan Vuoksen ylimenopaikkoja, jotka olisivat myöhemmin erittäin tärkeitä, että saadaan katkaistua Pietarista tuleva materiaali- ja miehistövirta Suomea vastaan.

Siihen aikaan maantiet olivat varsin kehnoja, joten rautateitä tarvittiin välttämättä sekä joukkojen, että materiaalin kuljetukseen. Suomen armeijan oli välttämättä saatava pidettyä Haapamäen rautatiesolmukohta hallussaan, jotta pysyi Seinäjoki-Haapamäki-Pieksämäki-rautatie käytettävissä.

Myös ryssät, ja niiden apurit punikit, ymmärsivät Haapamäen tärkeyden, joten ne pyrkivät valloittamaan Haapamäen. Taisteluista on artikkeleita mm. täällä, täällä ja täällä.

Aikalaisten kertomaa

”Sodan tarkoitusperähän oli irrottaa maa Venäjästä. Tämä päämäärä vaati valloittamaan koko punaisena säilyneen osan Suomea ja karkottamaan kapinallisten venäläiset liittolaiset pois maasta. Mutta kaikki tämä ei kuitenkaan ollut mahdollista, ennen kuin Etelä-Suomen ja Venäjän välinen yhteys oli ensin saatu katkaistuksi. Tällöin oli erinomaiseksi eduksi, että suurempi osa Karjalaa ynnä Antrean kautta käyvä kulkutie Vuoksen yli oli jo sodan alussa joutunut valkoisten valtaan. Tämän kautta kävi mahdolliseksi katkaista Pietarin-Helsingin ratayhteys läheltä valtakunnanrajaa ja valloittaa Viipuri, kunhan ensinnä vain saatiin hankituksi välttämättömät taisteluvälineet. Sitten kun viholliselta oli täten katkaistu elinhermo, voitiin menestykseen luottaen aloittaa vapautustyö Etelä-Suomessa.

Periaatteellisesti katsoen oli siis ilmeisen selvää, että hyökkäysliike oli kohdistettava Viipuria ja Karjalan kannasta kohti, kohta kun voimat ja asema yleensä sen myönsivät.”[i]

Haapamäki

”Jos täten asema Karjalassa jo vaati ylipäällikön tarkkaa huomiota, niin antoi kuitenkin Hämeessä vallitseva asiaintila aihetta pelätä vielä pahempaa. Vaikkakin valkoisten puolelta oli jo alusta pitäen pyritty sijoittamaan rintama mahdollisimman kauaksi eteläänpäin Haapamäeltä, olivat vihollisen vastatoimet saaneet aikaan, että tällä taholla oli täytynyt rajoittua ainoastaan Vilppulan linjan puolustamiseen. Mutta tällä ei ollut tarjottavana erikoisia etuja puolustusta varten, ja kun Vilppulan-Haapamäen väliä oli ainoastaan 25 km, oli viimemainittu paikka alituisessa vaarassa joutua vihollisen käsiin. Haapamäen merkitys valkoisten sotatoimille oli kuitenkin suunnattoman suuri. Helmikuun alussa oli päiviä, jolloin tämän solmupaikan menettäminen olisi kerrassaan pannut koko vapautustyön uhan alaiseksi, sillä maan itäpuolisten suojeluskuntain aseistaminen riippui miltei kokonaan Seinäjoen-Haapamäen-Pieksämäen rautatieyhteyden säilyttämisestä. Ja vielä sittenkin, kun ensimmäiset saksalaiset aselähetykset oli onnellisesti saatu maahan ja jaetuksi sen eri osiin, riippui arvaamattoman paljon siitä, että joukkoja ja sotatarpeita voitiin siirrellä tätä rataa myöten.”[ii]

——

[i] Kai Donner, et al (W. A. Douglas) – Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 5-6

[ii] Kai Donner, et al (W. A. Douglas) – Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 7-8

Julkaistu

Svetshnikov yrittää Vilppulassa 14.2.1918

Vilppula oli tärkeä paikka sekä Venäjälle (eversti Svetshnikov), että Suomelle. Suomen piti välttämättä saada pidettyä Vilppula hallussaan, että Venäjän joukot ja niitä tukevat punakaartilaiset eivät saisi katkaistua Suomelle äärettömän tärkeää rataa Seinäjoki-Pieksämäki-Viipuri Haapamäen kohdalta. Svetshnikov taas halusi valloittaa Haapamäen hinnalla millä hyvänsä.

Venäläisten ja punakaartilaisten rintamahyökkäykset olivat ehtyneet.

Vilppulan taisteluista Vapaussodassa on artikkeleita mm. täällä ja täällä.

Koukkausyritys

”Vilppulan rintaman suojeluskuntajoukot olivat, kuten tämän teoksen rintaman muodostumista käsittelevästä II osasta selviää, suurin tappioin lyöneet vihollisen rynnistykset oikeaa sivustaa vastaan Ruovedellä helmikuun 13 p:nä ja saaneet levähdysaikaa hajanaisten joukkojen kouluttamista ja järjestelyä varten.

Samana päivänä näyttäytyi vielä eräs punainen joukko Mannisella ja Seppälässä Ruovedeltä itään ja samoin toimeenpantiin 14 p:nä heikko hyökkäysyritys Ylä-Pynnösen kautta Vilppulaa vastaan. Näitä punaisten yrityksiä on pidettävä osana sitä suunnitelmaa, jonka mukaan valkoiset pakotettaisiin kiertoliikkeen avulla luopumaan Vilppulan valloittamattomilta näyttävistä asemista. Eversti Svetshnikovin hyökkäyskäsky asetti ensimmäiseksi tehtäväksi Ruoveden miehittämisen ja toiseksi hyökkäyksen Vilppulaa vastaan. On arvoituksellista kuinka sivustahyökkäys Ruoveden kautta olisi voitu suorittaa, kun ottaa huomioon sekä etäisyyden Ruovedeltä Vilppulaan että ne mahdollisuudet, mitä vihollisella oli turvata vasenta sivustaansa siinä tapauksessa, että hyökkäys todella olisi saatu käyntiin. Varsinkin kun Svetshnikov oli arvioinut valkoisten joukot liian suuriksi (yksistään Vilppulassa n. 8000 miestä), ei hän juuri voinut olettaa, ettei vastustaja ryhtyisi ylläviitatunlaiseen vastatoimenpiteeseen.

Koko kiertoliikeyritys oli hatarasti suunniteltu ja tuomittu epäonnistumaan, semminkin kun heikkojen hyökkäysjoukkojen sotilaallinen kuntoisuus ei suunnitelman aitovenäläiselle huolettomuudelle antanut mitään todellista tukea.”[i]

Vilppulan rintaman suojeluskuntajoukot 14.2.1918

Komppania Päällikkö Vahvuus
1. eteläpohjal. M. Laurila 117
2. eteläpohjal. Jääkäri Vähäpassi 113
3. eteläpohjal. Jääkäri Y. Könni 236
4. eteläpohjal. Jääkäri L. Oksanen 139
5. eteläpohjal. Jääkäri G. Lindholm 138
6. eteläpohjal. Jääkäri Y. Väinönheimo 153
7. eteläpohjal. Jääkäri K. Kuokkanen 99
8. eteläpohjal. Jääkäri E. Mäkinen 161
9. eteläpohjal. Jääkäri O. Peltokangas 140
1. hämäläinen V. Mikkola 140
1. hiihtokomennuskunta W. Burman 22
    Yht. 1,462 miestä

[ii]

Kuten ylläolevasta näkyy, niin komppanioita ei vielä oltu saatua järjestettyä pataljooniksi jatkuvien taistelujen vuoksi.

Vihollisen tavoite helmikuun jälkipuoliskolla

”Vihollisen toiminnan tarkoitusperänä helmikuun jälkipuoliskolla oli anastaa haltuunsa Haapamäen rautatiesolmu valtaamalla asemat Vilppulan luona ja siten katkaista yhteys läntisessä ja itäisessä Suomessa olevien valkoisten sotavoimien väliltä.”[iii]

Svetshnikovin käsky 14.2.1918

”Välittömästi helmikuun 13 p:nä kärsimänsä tappion jälkeen ryhtyi vihollinen uusiin toimenpiteisiin Vilppulan rintaman murtamiseksi. 14 p:nä antoi eversti Svetshnikov komendantti Stolboville, joka oli Ruoveden hyökkäykseen osaaottaneiden venäläisten joukkojen päällikkö, seuraavan käskyn:

»Kehotan mitä vakavammin Teitä suorittamaan tehtävänne ja hyökkäämään Ruovedelle. Käytettäväksenne lähetetään 200 punakaartilaista ja 6 tykkiä sekä kaikki muu, mitä olette anonut, siinä määrinkuin se on mahdollista. 15 ja 16 p:nä, osittain seuraavina päivinä, saatte mitä olette toivonut. Sitä paitsi lähetetään Korkeakoskelta Ruovedelle uusi punakaartilaisosasto mukanaan 6 konekivääriä ja Vilppulan hyökkäystä varten lähetetään Helsingistä panssarijuna, joka parhaillaan on Tampereen asemalla.

Toiminta Vilppulan asemaa vastaan alkaa 17 p:n aamulla, ja sentähden on tuiki tärkeätä, että tätä tuetaan hyökkäämällä Ruovedelle. Valloitettuaan tämän paikan tulee osasto alistettavaksi punakaartin alaiseksi, joka saapuu Tampereelta.

Korkeakoskelta lähetetään Pekkalaa vastaan panssariauto.»_”[iv]

Miten siinä sitten kävi

Ensin hyökkäysten alku viivästyi ja sitten hyökkäykset torjuttiin.

”Punaryssien johdon oli pakko todeta helmikuun hyökkäysliikkeen epäonnistuminen ja suunnitella hyökkäysliikkeen uusimista väkevämmin voimin ja perusteellisempien valmistelujen jälkeen, mikä myös tapahtui ns. maaliskuun hyökkäysliikkeen muodossa, joka aloitettiin maaliskuun 9-10 p:nä.”[v]

——

[i] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota IV; 1924; sivut 395-396

[ii] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota IV; 1924; sivu 396

[iii] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota IV; 1924; sivu 399

[iv] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota IV; 1924; sivut 399-400

[v] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota IV; 1924; sivu 401

Julkaistu

Karjalan suojeluskuntajoukot Vapaussodassa

Vapaussodasta lisää täältä.

Alku

”Karjalassa oli järjestelytyö [joukkojen organisointi – jpu] jo alussa päässyt hyvään vauhtiin, ja sen ennakkoaseman, jonka siellä olevat suojeluskuntajoukot olivat yhtenäisyyteen nähden saavuttaneet jo helmikuun alussa [1918 – jpu] maan muiden osien rinnalla, säilyttivät ne sitten edelleen koko sodan aikana.

Kun yrittää vastata kysymykseen, mistä tämä johtui, niin tulee samaan tulokseen kuin useimmissa muissa samankaltaisissa tapauksissa, että näet moniakin syitä oli ollut yhteisesti siihen vaikuttamassa. Maakunnanpohjoisosissa tapahtunut nopea olojen kehitys salli mielenkiinnon täälläpäin jo alusta alkaen keskittyä Antrean rintamaan aivan toisella tapaa kuin kävi Pohjanmaalla ja Savossa, missä huolenpito pohjoisen ylämaan puhdistamisesta vaikutti kauan voimia hajottavasti. Epäilemättä oli myöskin täällä Vuoksen-vartisilla suhteellisen tiheään asutuilla seuduilla melkoisesti enemmän aineellisia edellytyksiä ja pystyviä työvoimia saatavissa kuin niillä alueilla, joille muut rintamat muodostuivat.

Ratkaiseva merkitys on sillä jatkuvaisuudella päällikkösuhteissa, joka on tälle rintamalle tunnusomaista sodan alusta loppuun saakka. Jo ennen sotaa täydellisesti perehtyneenä suojeluskuntaoloihin (Viipurin suojeluskunnan päällikkönä) sai Karjalan rintaman tuleva esikuntapäällikkö, sittemmin jääkärieverstiluutnantti V. Hägglund alusta pitäen seurata ja johtaa joukkojenjärjestelytyötä, jossa hän hyvin varahin sai tukea jo helmikuun alussa rintamaryhmän päälliköksi nimetyltä Aarne Sihvolta. Epäilemättä tämä kaksoisjohto antoi suurta voimaa ei vain Vuoksen-linjan sillanpää-asemien puolustukselle vaan myöskin sen kanssa läheisessä yhteydessä olevalle joukkojenjärjestelylle. Innokasta, pirteätä ja palavassa isänmaanrakkaudessaan usein häikäilemätöntä ryhmänjohtajaa täydensi oivallisesti hänen levollinen, erinomaisen työkykyinen ja oivallisen taktillisen arvostelukyvyn omaava esikuntapäällikkönsä, joka kaiketi oli niitä jääkärejä, jotka Saksassa olivat hankkineet itselleen perusteellisimman ja monipuolisimman sotilaskoulutuksen. Tälle yhteisjohdolle oli tunnusmerkillistä voimakas järjestämishalu, oivallinen kyky erottaa tärkeät asiat vähemmän tärkeistä ja suoriutua kaikista vaikeuksista, – – ”[i]

Suotuisat olosuhteet

Karjalan rintaman eristetty asema ja suuri strateginen merkitys ehkäisi reservien ottamista muualle. Maakunnan yhtenäinen kansanluonne, jota johtajat käyttivät hyväkseen valistustyössä. Koko Karjala muodosti yhden ainoan suojeluskuntapiirin, se mm. helpotti yhteistyötä kotialueen viranomaisten kanssa.[ii]

Karjalan väestö oli myös tottunut siihen, että itärajan takana oleva Venäjä oli vihollinen.

Valtiohoitaja, kenraali Mannerheim lausui Viipurissa viisaat sanat karjalaisille.

Joukot muodosteltiin pataljooniksi

Karjalassa ei ollut epämääräisiä sen ja sen kylän joukkioita, vaan joukot järjestettiin komppanioiksi ja komppaniat pataljooniksi rintamalla. Ryhmäpäällikkö Sihvo tilasi miehistöä piiripäälliköltä eversti Wärnhjelmiltä ja tämä lähetti Sihvolle miesparvia, jotka sitten harjoitettiin rintamalla tai rintaman takana, sekä jaettiin joukko-osastoihin.[iii]

”Jo tammikuun lopulla muodostetut kolme ensimmäistä pataljoonaa olivat koko helmikuun kuluessa järjestelytyön runkona. Joukkojen yhteisnimenä oli helmikuun 10 p:ään saakka »Savo-Karjalan jalkaväkirykmentti», joka mainittuna päivänä vaihdettiin komeammalta kalskahtavaan »Karjalan armeijakuntaan». Kumpikaan näistä nimityksistä ei saanut ylipäällikön vahvistusta, mutta ryhmän esikunta käytti niitä päiväkäskyissä jms.

Vaikka olikin vaikeata saada sopivia pataljoonanpäälliköitä, lisääntyi kuitenkin vähitellen kiinteys pataljoonissa. Se merkitsi samalla lohkojakoa puolustuslinjalla. – – Paitsi tavallisia jalkaväkikomppanioita, jotka jaettiin kolmeen yleensä kuusiryhmäiseen joukkueeseen, muodostettiin jo aikaisin pataljoonakehyksessä erikoisosastoja, kuten ratsain tai jalkaisin liikkuvia tiedusteluosastoja, konekivääriosastoja ja ns. lentäviä osastoja, joka nimitys oli niillä helpommin liikuteltavilla tai paremmin harjoitetuilla joukoilla, joita etupäässä käytettiin liikkuvina reserviosastoina.”[iv]

Lisää väkeä

”Jo helmikuun lopulla alkoi rintamalle virrata runsaasti väkeä, silloin tulleiden aselähetysten innostamana, ja Savostakin toimitettiin vahvennusjoukkoja. Maaliskuun 1 p:nä muodostettiin sen johdosta IV pataljoona, samalla kun entisten pataljoonien komppanialukua lisättiin. Verrattomasti suurin osa rintamalla siihen saakka olleista joukoista lienee ollut vapaaehtoisia. Maaliskuun alusta lähtien rupesi kuitenkin asevelvollisuus osoittamaan vaikutustaan, ja varsinkin maaliskuun puolivälissä alkoi joukkojen lukumäärä paisua siinä määrin yli äyräittensä, että se uhkasi särkeä silloiset järjestelykehykset.”[v]

[vi]

Perinpohjainen uudelleenjärjestely

”Kun asevelvollisuuden voi nyt odottaa tuovan yhä lisää vahvennusjoukkoja, kävi välttämättömäksi ryhtyä perinpohjaiseen uudestaanjärjestelyyn. – –

Joukkoja järjestettäessä havaittiin tarpeelliseksi käydä jakamaan niitä rykmenttimuodostelmiin, ja samaa rintaman kolmijakoa, joka taktillisessa suhteessa oli jo ennestään olemassa, seurattiin tässäkin. Vaikka henkilövaikeudet haittasivatkin, pakotti suoranainen välttämättömyys koettamaan saavuttaa selvyyttä itse jakamisessa. – –

Pataljoonanpäälliköiksi voitiin useimmissa tapauksessa valita jääkärejä – upseereja tai aliupseereja – jotka olivat ennen komentaneet komppaniaa. Komppanianpäällikkökysymys sitä vastoin aiheutti paljon vaikeuksia. Saatavissa ei ollut riittämään asti jääkärejä eikä Vimpelin- ja Vöyrin koulujen oppilaita, vaan täytyi suuri joukko komppanioita uskoa sotilaallista koulutusta omaamattomien henkilöiden johdettavaksi.”[vii]

Uudelleenjärjestely aloitettiin 12.3.1918.

[viii]

——

[i] Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota IV; 1924; sivut 198-200

[ii] Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota IV; 1924; sivu 200

[iii] Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota IV; 1924; sivut 200-201

[iv] Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota IV; 1924; sivut 201-202

[v] Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota IV; 1924; sivu 202

[vi] Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota IV; 1924; sivu 203

[vii] Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota IV; 1924; sivut 203-204

[viii] Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota IV; 1924; sivu 207

Julkaistu

Mikko Uola: Kotkanpojan lentoonlähtö (kirja)

Valtiotieteen tohtori, dosentti Mikko Uolan kirja kertoo Suomen Ilmavoimien varhaisvuosista. Tällä kertaa kyseessä on tutkimus ihmisistä (ohjaajat, tähystäjät, mekaanikot, komentajat, jne.). Lentokoneiden kuviakin toki on runsaasti, mutta ei lentokoneiden suoritusarvoja, tms. Niitä kirjoja on ennestään olemassa.

Mikko Uolan käyttämästä terminologiasta:

– Suomen Vapaussota on aivan oikein Vapaussota;

– Suomen Armeijan joukot Vapaussodassa ovat aivan oikein Hallituksen joukot;

– Punakapina on aivan oikein kapina;

– Punakaartilaiset ovat aivan oikein kapinallisia;

– Vapaussota jatkui kapinan kukistamisen (toukokuu 1918) jälkeenkin sotana Venäjää vastaan mm. vuoden 1919. Esitellään sotatoimia puolin ja toisin. Vapaussota päättyi Tarton rauhansopimukseen Suomen ja Venäjän välillä.

 

Historiankirjat ovat yleensä melkoisen pitkävetisiä luetteloita päivämääristä ja tapahtumista. Tässä kirjassa on aivan loistavasti pistetty sekaan ihan herkullisia pienoiskertomuksia, joiden lukeminen tuo ainakin lukijan kasvoille hymyn, ellei naurunpurskahduksenkin.

Toisaalta ikäviäkään asioita ei piilotella, vaan tuodaan esiin myös epäasiallista toimintaa, juopottelua, rikoksia, välinpitämättömyyttä ja laiminlyöntejä.

Henkilöistä kerrotaan nimellä toimintaa ennen Ilmavoimia, Ilmavoimissa ja Ilmavoimien jälkeenkin.

Ihan alussa – 1918 – lentäjät ja osa muustakin henkilöstöstä olivat lähinnä ruotsalaisia palkkasotilaita. Eipä ollut juurikaan hyvää sanottavaa pääosasta ruotsalaisia. Lentäjäkoulutus Ruotsissa oli aivan surkea, jne.

Sitten Ilmavoimiin tuli ns. saksalaiskausi. Komentajaksi saksalainen Carl Seber. Silloin tuli edes kuria ja järjestelmällisyyttä, hiukan jo oikeansuuntaista toimintaakin. Saksalaisesta komentajasta piti sitten luopua Saksan hävittyä Ensimmäisen Maailmansodan. Sitä myötä Ilmavoimien kehitys jälleen taantui.

Majuri Arne Somersalosta Ilmavoimat sai lopulta loppuvuodesta 1920 tarmokkaan komentajan, joka ei sietänyt juopottelua ja rupesi kehittämään Ilmavoimista sellaista puolustushaaraa, josta olisi hyötyä Suomelle tulevassa sodassa. Somersalon ansiosta Suomessa ruvettiin myös valmistamaan lentokoneita. Somersalo vaati kuria ja järjestystä sekä tehokkuutta – ja sai itselleen liudan vihamiehiä, jotka alkoivat toimimaan komentajaa vastaan. Niinpä Somersalo erosi ja Ilmavoimien hyvin alkanut kehitys taas taantui.

 

Suosittelen kirjaa lämpimästi – se on julkaistu vuonna 2018, joten varmaankin vielä hyvin saatavana.

 

Julkaistu

Tamperetta puhdistetaan 050418

Edellinen artikkelini Suomen Vapaussodasta teemalla 100 vuotta sitten löytyy täältä. Se on Tampereen taisteluista edellisenä päivänä.

Puhdistustyötä ja kaupungintalon valtaus

”Aamusta alkaen huhtikuun 5 p:nä suoritettiin puhdistustyö käsi kädessä Grafströmin ja Ausfeldin joukkojen tunkeutumisen kanssa länteen päin. Malmbergin suuresti pienentyneet joukot huolehtivat koskesta itään päin olevien kaupunginosien vartioimisesta. Päivän taistelua ei voinut verrata molempien edellisten päivien ratkaiseviin käänteisiin ja jännitykseen. Rauhallisesti ja järkähtämättömän varmasti raivasivat valkoiset joukot tiensä länteen päin. Sitkeämpää vastarintaa teki oikeastaan vain kaupungintalo, joka suorastaan täytyi piirittää. Sitä puolustivat venäläiset ja naissotilaat. Vasta klo 5,40 ip. sen valtasi Wingen pataljoona yhdessä Ausfeldin joukkojen erinäisten osien kanssa. Useassa paikoin herkesivät punaiset taistelemasta ja antautuivat, niin pian kuin valkoiset joukot näyttäytyivät. Jääkärivääpeli Hackzell Schaumanin pataljoonasta otti palokunnantalossa 15 miestä johdossaan 1000 vankia ja suuren saaliin autoja, moottoripyöriä ja hevosia. Ylipäänsä otettiin tänä päivänä lukuisia vankeja sekä hyvin suuri saalis ei vain aseita ja muita sotatarpeitta, vaan kaikenlaisia varastoja, säilykkeitä, viljaa, karjaa ym.”[i]

Raakoja hurjisteluja ja kommunismia

”Hajaantuminen punaisella oli nyt jo täydellinen. Kaikki olivat paenneet Pispalaa kohti. Johtajat pysyttelivät syrjässä, antautuen raakoihin hurjisteluihin, taikka suunnittelivat he uusia yrityksiä, joiden tarkoituksena oli viimeisessä hetkessä jättää se kaikki kurjuus, jonka he olivat esiin loihtineet. Kaduilla ja teillä, missä aseelliset ja aseettomat, naiset ja lapset tungeksivat ajoneuvojen, nälkiintyneiden hevosten ja irtipäässeen karjan joukossa, jaettiin pirtua, tupakkaa, ruokatarpeita taikka varastettua tavaraa rajattomia määriä kaikille haluaville. Yhdennellätoista hetkellä, ennen tuomiota toteutettiin käytännössä kommunismin oppia.”[ii]

Antautumisneuvottelut

”Eversti Wetzer määräsi illalla, että olisi kaikin tavoin koetettava päästä neuvotteluihin vihollisen kanssa antautumisesta. Samaan aikaan uudisti hän käskyn, jossa määrättiin tarkasti vartioimaan vihollisen murtautumisyrityksiä. – –

Klo ½ 9 aikaan oli kolme lähettilästä saapunut reessä valkoisten linjojen luo. Heidät vietiin Ausfeldin esikuntaan ja täällä, eräässä rautatievaunussa asemalla, alkoivat neuvottelut, jotka tulivat johtamaan punaisen varusväen antautumiseen.”[iii]

Punaiset päälliköt

”Nyt selvittivät punaiset neuvottelijat lyhyesti punaisten puolella vallitsevan tilanteen. Yksimielisesti he selittivät, että miehistö tunsi taistelun jatkamisen toivottomuuden, mutta myös, etteivät päälliköt millään ehdolla halunneet kuulla puhuttavankaan antautumisesta. Monet olivat yrittäneet ehdottaa päällystölle aseiden laskemista, mutta useat näistä uskalikoista olivat menettäneet henkensä. Punaiset päälliköt istuivat esikunnissaan, joivat itsensä humalaan ja huvittelivat epäilyttävien naisten kanssa.”[iv]

Johtajat pakenevat

”Joko punaiset päälliköt olivat saaneet vihiä neuvotteluista taikka jo aikaisemmin suunnitelleet pakoa, joka tapauksessa pelastuivat he tänä yönä rohkeasti pakenemalla Näsijärven yli. Ei tiedetä, kuinka tämä tapahtui, kun valkoinen vartiosto ei mitään huomannut. Kuitenkin lienee satakunta – toiset sanovat 200 – rekeä päässyt pakoon. Matkueessa olivat myöskin Aaltonen, Evä ja Orjatsalo. Matka kulki Pengonpohjaan ja sieltä suuressa kaaressa Viljakkalan ja Siuron kautta Vesilahteen.”[v]

Arvomerkit ja punaiset nauhat heitetään pois

”Valkoiset joukot, jotka nyt kaikkia teitä pitkin lähestyivät Pispalaa, kohtasivat kaikkialla punaisia, jotka heittivät aseensa ja repäisivät pois kaikki arvomerkit ja punaiset nauhat. Ei löytynyt yhtäkään näiden tuhansien joukossa – jotka äsken olivat taistelleet kommunismin ja venäläisvallan puolesta – joka olisi omannut niin suuren itsetunnon ja ollut niin uskollinen mielipiteilleen, että olisi rohjennut astua hallituksen joukkojen eteen kapinallisen armeijan merkit puvussaan.”[vi]

Perivihollinen ja sen liittolainen

”Vapaussota oli alusta alkaen ollut vapaaehtoisten voimien kannatuksen varassa, voimien, jotka luonnollisesti eivät saattaneet tajuta ja ymmärtää operatiivisia kysymyksiä ja sotilaallisia vaatimuksia. Harvinaisen uhrautuvasti oli pohjoisen Suomen rahvas noussut vapauttamaan synnyinmaata Venäjän ikeestä, ja innolla oli noudatettu kutsua ensimmäisiin taisteluihin perivihollista ja hänen kotimaista liittolaistaan vastaan.”[vii]

——

[i] Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 527

[ii] Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 528

[iii] Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 529

[iv] Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 529

[v] Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 530

[vi] Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 533

[vii] Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 539

Julkaistu

Suomen Armeija valloitti Kurun 16.3.1918

Mikä ihmeen Kuru?

Jotta pohjoisesta Virroilta voitiin hyökätä Tampereelle myös Näsijärven länsipuolelta oli tärkeää valloittaa Kuru vihollisen käsistä. Toisaalta tällä suunnalla venäläisten ja punaisten joukkojen komentajalla Stolbovilla oli aikomus hyökätä pohjoiseen, eikä suinkaan luopua Kurusta.

Suomen Armeijan joukot olivat yleisesti ottaen alivoimaisia viholliseen nähden, joten niiden piti tehdä yhteistyötä keskenään. Kuru oli tärkeä tässäkin suhteessa – Hjalmarsonin piti voida tukea itäistä naapuriaan Wetzeriä tämän sotatoimissa Näsijärven itäpuolella. Alkuperäisen suunnitelman mukaisesti Wetzerin piti lähettää komppania Hjalmarsonin avuksi Kurun valtaukseen Ruovedeltä.

Luonnos Suomen Armeijan sotaliikkeistä 15.-20.3.1918

[i]

Hjalmarsonin joukot Virroilla

Luutnantti Hallströmin pataljoonassa (Virtain pataljoona) oli neljä komppaniaa ja konekiväärikomppania:

  1. komppania, jääkäri Dahlman, 153 miestä;
  2. komppania, jääkäri Pollari, 151 miestä;
  3. komppania, jääkäri Ahtiainen, 83 miestä (jaettu kahteen joukkueeseen);

Kk. komppania, jääkäri Kauppinen, 43 miestä ja 3 konekivääriä.

Kapteeni Fabritiuksen pataljoonassa oli vain kaksi komppaniaa:

  1. komppania, Mitts, 136 miestä;
  2. komppania, Smeds, 137 miestä.[ii]

Hallströmin pataljoonan komppanianpäälliköt olivat sotamieskoulutuksen saaneita jääkäreitä – ei edes aliupseereja. Fabritiuksen pataljoonan komppanianpäälliköt olivat Vöyrin koulun siviilejä.

Vöyrin koulun pataljoona (Heiskanen), 6 komppaniaa, 690 miestä ja 6 konekivääriä.

Vaasan komppania (Pelander), 180 miestä, yksi konekivääri.

Ylisen komppania, 200 miestä ja kaksi konekivääriä oli Parkanossa ja hyökkäsi sieltä Kuruun.

Tykistödivisioona (Malmberg) käsitti esikunnan 20 miestä, 1. jääkäripatterin (Lesch) 150 miestä ja 4 tykkiä ja 2. jääkäripatterin (Snellman) 150 miestä ja 4 tykkiä.

Räjäytyskomennuskunnan (Påhlson) 14 miestä.

Kenttälennätinosaston (Larsson), 80 miestä.

Yhteensä 2 303 miestä, 12 konekivääriä ja 8 tykkiä.[iii]

Vihollinen

Noin 2700 miestä, 18 konekivääriä ja 2 tykkiä.[iv] Stolbovilla piti olla tällä suunnalla 3000 miestä hyökkäämässä pohjoiseen, mutta ehkä hänen joukkojensa taisteluissa kärsimiä tappioita ei oltu vielä täydennetty 15.3.1918 mennessä.

Hyökkäysvalmistelut

Esimerkiksi rekiä piti haalia jopa 100 km etäisyydeltä, että saavutetaan edes jonkinlainen liikkuvuus. Oikeita kenttäkeittiöitä ei ollut, niinpä laitettiin rekiin muuripatoja, että voitaisiin valmistaa joukoille ruokaa.

Eteneminen ja alkutaistelut

”Maaliskuun 15 p:n aamulla kokoontui Hjalmarsonin osasto, lähtien suunnitelman mukaisesti etenemään Kurua kohden.

Päätien varrella lähdettiin Vaskivedeltä taipaleelle klo 6,30 ap. Pari kapteeni Petreliuksen johtamaa komppaniaa Vöyrin pataljoonasta muodosti etujoukon. Osaston päällikkö esikuntineen ajoi pitkän, mutta hyvin koossa pysyvän pääkolonnan etupäässä. Tykistö seurasi Vaasan komppanian suojaamana niin hyvin kuin taisi. Syvällä ja mäkisellä tiellä jaksoivat väsyneet hevoset vain hitaasti vetää raskaita tykkejä, eivätkä patteritkaan voineet pysyä koossa.

Ensimmäinen yhteenotto vihollisen kanssa sattui vähän ennen klo 9 ap. hieman Leppämäestä pohjoiseen. Kohdattu vihollinen oli muuan punainen patrulli, jonka kimppuun etujoukko hyökkäsi hetken emmittyään, pakottaen sen perääntymään. Klo 10 ap. saattoi kolonna jatkaa matkaansa. Vauhtia hiljennettiin nyt ja oltiin muutenkin varovaisia, sillä lähestyttiin jo vihollisen etuvartioasemia. Klo 12 seutuvissa joutui etujoukko jälleen taisteluun muutamia kilometrejä Niinimäen tienhaarasta etelään. Tälläkin kertaa oli vastassa vain vihollispartioita, jotka ryhtymättä vakavaan vastarintaan painuivat etelään päin. Kuitenkin otettiin muutamia miehiä vangiksi ja heiltä saatiin arvokkaita tietoja. Saarijärvi kuului olevan vahvasti miehitetty ja Suojärvellekin, Parkanon tien lähelle, kerrottiin suurehkon punaisen joukon olevan sijoitetun.”[v]

Siivousoperaatioita

Hjalmarson lähetti osastoja puhdistamaan Saarijärveä ja Suojärveä vihollisista, mutta nämä olivat pötkineet pakoon etelään päin. Sillä aikaa kolonnan pääosa järjestettiin ja sai levätä. Klo 5 ip. jatkettiin etenemistä.[vi]

Yöpuulle

”Mutta jo tuntia myöhemmin kohtasi Petrelius jälleen vihollisen. Tämä tapahtui Keihäsjärven järvisolan pohjoispuolella olevalla kummulla, missä punaiset olivat muodostaneet verrattain leveän rintaman, ja yritettiin jatkaa etenemistä vihollisen oikealla sivustalla. Pian huomattiin kuitenkin, että oltiin tekemisissä paremmin valmistautuneen ja päättäväisemmän vastustajan kanssa kuin aikaisemmin päivällä. Laukaustenvaihto oli kiihkeä, eikä vihollinen ilman muuta luovuttanut aluettaan.

Kun Heiskanen ei vielä ollut ehtinyt yhtyä osastoon, eikä tykistökään ollut perillä, ja päivä jo läheni loppuaan, päätti Hjalmarson keskeyttää taistelun ja laskea miehensä yöpuulle, voidakseen seuraavana aamuna kootuin voimin saattaa loppuun hyökkäyksen Kuruun.”[vii]

Fabritiuksen pataljoona

Fabritiuksen pataljoona, jossa oli vain kaksi komppaniaa, eteni erillisenä kolonnana kohti Kurua. Pääjoukkoon ei ollut minkäänlaista yhteyttä. Se lähti Jähdyspohjasta määrättynä aikana rekipelissä.

”Kärkenä oli yksi Mittsin komppanian ryhmä. Pääjoukko seurasi kintereillä. Levähdettyään Pourussa ja Vähässä-Liesimäessä, saapui pataljoona klo ½ 6 ip. eräälle torpalle 3-4 km Kurusta pohjoiseen, kohtaamatta sitä ennen vihollista tai havaitsematta mitään taistelun merkkejä pääkolonnan puolelta. Muuan Kurusta tuleva talollinen kertoi, että kirkonkylä oli tulvillaan punaisia ja venäläisiä. Mitään taisteluja ei kuitenkaan ollut sattunut.

Saavuttuaan näin lähelle määräpaikkaa, antoi Fabritius kärkenä ajavan Mittsin komppanian nousta reestä jatkaen sen kanssa etenemistä jalkaisin. Smeds seurasi rekijonon kanssa jälessä. Etenemistä oli tuskin ryhdytty jatkamaan, kun jo suoraan lännestä kuului kiivasta ammuntaa. Petrelius siellä asettui taistelujärjestykseen vihollisen eteentyönnettyjä asemia vastaan. Ammunnasta päätti Fabritius, että Hjalmarson oli kohdannut vihollisen, sen vuoksi hän kiirehti marssia. Pian päästiinkin kosketuksiin punaisten kanssa. Metsässä törmättiin vahvaan punaiseen partioon, joka nopeasti pakoitettiin väistymään. Vihollista ajettiin takaa yhä lisääntyvässä iltahämärässä, ja Fabritius pääsi Järvenpään-Karjulan tielle. Täällä hän joutui käsikähmään venäläisen patrullin kanssa, ja hänet itsensä viskattiin rytäkässä nurin. Taistelun tuoksinassa, melun ja huutojen kajahdellessa, joiden sisällöstä ei kukaan saanut pimeässä selvää, syntyi sekasorto ja lopulta pakokauhu, joka hetkessä levisi kolonnan jälkipäähän. Välittämättä päällystön hillitsemisyrityksistä – kolonnan jälkipäässä oleva komppanianpäällikkö Smeds viskattiin kumoon – kääntyi koko 2. komppania ympäri ja pakeni päätäpahkaa Virroille päin. Mittsin komppania, jolla ei ollut rekiä saatiin kuitenkin pysäytetyksi ja järjestys siinä palautetuksi.

Fabritius ryhtyi nyt kuulustelemaan erästä haavoittunutta venäläistä. Tämän kertomus – Kurussa sanottiin olevan 3,000 miestä ja tykistöä – ei houkutellut silloisten olosuhteiden vallitessa enempiin yötaisteluihin, ja kolonnan päällikkö päätti sen vuoksi antaa jälellä olevan komppaniansa levätä turvallisemmassa paikassa kuin täällä, aivan vihollisen läheisyydessä. Hän vetäytyi takaisin Isoon-Liesimäkeen ja lähetti Smedsin rekikyydillä Hjalmarsonin luo ilmoittamaan tapahtumista.”[viii]

Ahtiaisen komppania

Hjalmarsonin pääkolonnan oikealla puolella eteni Kurua kohti jääkäri Ahtiaisen pieni kaksijoukkueinen komppania. Silläkään ei ollut yhteyttä Hjalmarsoniin. Sen oli tarkoitus päästä Parkanon suunnasta Kurua kohti lähestyvän osaston yhteyteen. Huhut vihollisen voimista pysäyttivät tämän pienen osaston ja se majoittui Riuttakorpeen. Parkanon suunnalta tullut osasto taas oli jäänyt tienhaaraan Aurejärvestä kaakkoon – odottamaan määräyksiä, joita se ei saanut koko päivänä.[ix]

Mahdoton tehtävä

Hjalmarson oli yrittänyt niillä joukoilla täyttää mahdottoman tehtävän ja tietenkin epäonnistunut. Nyt oltiin kuitenkin kohtalaisen hyvissä lähtöasemissa seuraavan päivän hyökkäystä varten.

”Tykistöllä oli ollut suunnattomia vastuksia. Jo edellisenä päivänä väsyksiin ajetut hevoset olivat vain hädin tuskin pystyneet raahaamaan kömpelöille jalaksille asetettuja tykkejä ja raskaita ammuskuormia tämän tien loputtomia mäkiä ylös. Haupitsipatteri oli määräyksen mukaisesti jäänyt Vaskivedelle. Tykkipatterista saapui yksi jaos myöhään illalla aivan uupuneena Latvalaan; loput oli täytynyt jättää Leppämäelle. Tänne oli myöskin kuormasto jäänyt, koska se ei päässyt sivuuttamaan muutaman mäen kupeeseen pysähtyneitä tykkejä.

Miehistöstä, joka koko vapaussodan ajan osoitti omaavansa aivan erinomaisen ruokahalun, oli moni jo syönyt vara-annoksensa, ja kun nyt jäätiin kuormastotta, täytyi usean nälkäisenä majoittua ahtaisiin ja vihollisen putipuhtaiksi ryöstämiin asuntoihin.”[x]

Luonnos Kurun taistelusta

[xi]

Hyökkäys Kurua vastaan 16.3.1918

Kello 7 osasto kokoontui Saarijärven korkeudella. Komppanioille luettiin ylipäällikkö Mannerheimin päiväkäsky. Fabritiukselle annettiin käsky lähteä heti etenemään Kurua kohti. Sen jälkeen pääkolonna lähti liikkeelle.

”Nopean marssin jälkeen saavuttiin niille kunnaille, missä taistelu edellisenä iltana oli keskeytetty. Täällä joutui etujoukko, kaksi Hallströmin komppaniaa, joita pataljoonankomentaja itse johti, Leponiemestä suunnatun konekivääritulen alaisiksi, minkä vuoksi toinen näistä komppanioista – Dahlman – asettui tien oikealle puolelle pidätelläkseen Keihäsjärven pohjoisrannalta käsin vihollista Leponiemessä. Heti sen jälkeen sijoitettiin ainoa perille seurannut tykki mäenrinteeseen 1,000 m sillasta pohjoiseen. Se sai käskyn suunnata tulen Leponiemeen.

Rekijono saatettiin nyt turvallisesti järjestää kukkulan pohjoispuolella, jalkaväki kokoontui ja tilapäinen jaoitus päättyi.[xii]

Taistelusuunnitelma

”Tarkasteltuaan maastoa laati Hjalmarson seuraavan taistelusuunnitelman. Vihollisen vasen sivusta Leponiemen luona samoinkuin sillan eteläpuolella olevat puolustusvoimat sidottaisiin tykkitulella ja Hallstömin pataljoonan pääjoukon valehyökkäyksellä. Kun vihollinen täten saisi itselleen urakan – lännestä käsin piti vielä Ylisen ja Ahtiaisen yhtyä leikkiin – kohdistaisi Heiskasen pataljoona päähyökkäyksen punaisten Karjulan luona olevaa oikeaa sivustaa vastaan. Siihen mennessä toivottiin lisää tykistöä ehtivän paikalle, jotta tarpeellinen tykistövalmistelu voitaisiin suorittaa. Myöskin toivoi Hjalmarson voivansa toimia välittömästi yhdessä Fabritiuksen kanssa.”[xiii]

Tuumasta toimeen

Hallström jätti yhden komppanian osaston reserviksi ja hyökkäsi sillalle päin.

Tykistö oli saanut vahvistukseksi toisen tykin ja tehtäväksi ampua Leponiemi tuleen. Leponiemi syttyi tuleen, mutta vihollisen taitavasti sijoitettuja konekiväärejä ei saatu vaiennettua.

Hallström yritti käyttää maaston suojaa hyväkseen ja päästä eteenpäin, mutta siitä ei tullut mitään.

Kello 11.30 annettiin käsky Heiskasen päähyökkäyksen aloittamisesta. Heiskasen oli Särkijärven kummaltakin puolelta hyökättävä Nygårdin pohjoispuolella olevalle kukkulalle. Tehtävä vaati runsaasti aikaa – maasto oli epäedullinen ja lunta paksulti.

Tykkituli suunnattiin päähyökkäyspisteeseen. Tykkitulen vaikutus jäi vähäiseksi, jos tehosi ollenkaan.

Heiskanen jätti 8. komppaniansa Hjalmarsonin käytettäväksi, asetti 6. komppanian Särkijärven länsirannalle, 4. ja 5. komppania lähetettiin järven kummaltakin puolelta saartamaan vihollisen oikeaa sivustaa, 7. komppania jäi pataljoonan reserviksi.

Taistelu muodostui erittäin kiivaaksi. 6. komppania pääsi vain rantaan saakka, mutta saarrostavat komppaniat pääsivät aluksi eteenpäin. Heti klo 2 jälkeen rupesi kuitenkin huomattavia punaisten voimia kertymään Särkijärven itäpuolelle.[xiv]

Vihollisen vastahyökkäys

”Vahvojen reservien seuraamien ampumalinjojen nähtiin etenevän suurten hakkuualueiden yli pohjoista kohden. Vihollinen ryhtyi vastahyökkäykseen. Hetki oli todella jännittävä. Heiskanen asetti heti reservikomppaniansa tukemaan uhattua vasenta sivustaansa, mutta kun matka tänne oli pitkä ja tilanne näytti vaaralliselta, pyydettiin myöskin osaston päälliköltä lisäväkeä.

Taistelu yhteentörmäävien hyökkäyssivustojen välillä järven länsirannalla muodostui hyvin kiihkeäksi. Vöyrin komppaniat, joita uhkasi pikainen saarto, olivat pakoitetut peräytymään. Päällystön onnistui kuitenkin järjestää uudet asemat, ja kun 7. komppaniakin ehti perille, muuttui taistelu liikkumattomaksi. Heiskasen uudistettua pyyntönsä oli Hjalmarsonkin klo 3 ip. luopunut molemmista reservikomppanioistaan. Varmuuden vuoksi käskettiin Hallströmiä sijoittamaan ne äärimmäisiksi vasemmalle sivustalle. Kun tämä oli tehty, oli tilanne pelastettu.”[xv]

Fabritiuksen kolonna

Fabritiuksen osasto lähti Isosta-Liesimäestä jalkaisin marssimaan Kurua kohti klo ½ 3 ip.

”Edellisen päivän tapahtumat toistuivat. Metsässä, Peltoniemestä koilliseen, tavattiin pieni vartio-osasto, joka lyhyen taistelun jälkeen heitettiin asemistaan. Fabritius haavoittui kuitenkin vaikeasti kumpaankin sääreen juuri päästessään komppaniansa etuosastojen kanssa käsiksi vihollisen eräällä kukkulalla olleeseen asemaan. Hänet kannettiin tiedottomana taistelupaikalta, ja komppanianpäällikkö Mitts otti johdon käsiinsä. Komppania joutui nyt kokonaisuudessaan taistelemaan jotakuinkin tasaväkistä vihollista vastaan, eikä enää päästy eteenpäin. Ensi alussa oli lännestä selvästi kuulunut taistelun melskettä, mutta vähitellen tuli vaimeni ja taukosi lopulta. Parin tunnin kuluttua vihollinen peräytyi, ja komppania pääsi etenemään Peltoniemen suuntaan. Joka paikassa oli vihollinen hellittänyt, lähtien pakosalle ja palava Nygård varmensi peräytymisen. Venäläiset eivät täälläkään olleet unohtaneet tavanmukaisia jäähyväisiään [poltetun maan taktiikka – jpu].”

Ilmeisesti tämä Fabritiuksen eteneminen oli viimeinen pisara pysäyttämään vihollisen vastahyökkäys ja se taas vaikutti ratkaisevasti lopputulokseen.[xvi]

Hjalmarson keskeyttää taistelun

Vihollisen vastahyökkäys ja saarrostusyritys oli torjuttu. Heiskasen pataljoonan vasemman sivustan äärimmäisessä päässä saavutettiin menestystä ja konekiväärituli aiheutti viholliselle suuria tappioita. Muiden kolonnien tilanteesta Hjalmarsonilla ei ollut mitään tietoa. Oli ilmeistä, että tänä iltana hyökkäystä ei saataisi loppuun suoritetuksi. Hjalmarson päätti keskeyttää taistelun ja päästää joukkonsa lepoon mahdollisimman aikaisi, jotta joukot saisivat enemmän lepoa. Sitä suotuisammiksi kävisivät edellytykset hyökkäyksen jatkamiseksi seuraavana päivänä.

”Klo 5 ip. kokosi osaston päällikkö sen vuoksi alaisensa käskynjakoa varten ja määräsi, että taistelu oli keskeytettävä sekä joukot vedettävä takaisin Saarijärvelle ja Niinimäelle. – –

Kummastakin pataljoonasta tuli yhden komppanian klo 5 ap. olla samoissa linjoissa kuin nyt. Majuri Malmbergin oli yöllä toimitettava tykistö asemiin, joista hyökkäystä voitaisiin tukea. Muuten tuli osaston olla marssivalmiina Saarijärvellä klo 7 aamulla.”[xvii]

Parkanon suunta

”Ahtiainen ei ollut 15 p:n kuluessa ehtinyt Parkanon tielle, eikä myöskään päässyt yhteyteen Ylisen kanssa. 16 p:n aamulla eteni hän Parkanon suuntaan kohdaten todellakin Ylisen tienhaarassa, jossa tämän tuli odottaa Hjalmarsonin käskyä. Yhdessä lähtivät nämä komppaniat nyt Kurua kohden. Mutta tietojen puutteessa ne eivät osanneet toimia, eivätkä niinollen ottaneet osaa taisteluun. Ne sijoitettiin Sillanpäähän Suojärven ja Kurun välille. Tästä passiivisuudesta huolimatta näyttelivät nämä komppaniat huomattavaa osaa, kuten tulemme huomaamaan.”[xviii]

Vihollinen pakenee

Vihollinen näki, että vahvoja Suomen Armeijan voimia oli uhkaamassa Kurussa olevia venäläisiä ja punaisia suoraan pohjoisesta jonne tehty vastahyökkäys epäonnistui. Lännestä Parkanon suunnasta oli tulossa vereksiä joukkoja, jotka eivät vielä olleet osallistuneet taisteluun. Idästä uhkasivat Ruoveden suunnasta tulevat joukot.

”Maaliskuun 17 p:ää vasten yöllä jättivät punaiset kuitenkin asemansa Kurussa, peräytyen, osin hajaannustilassa, Muroleen-Toikon suuntaan. Suurinta osaa ei saatu edes sinne pysähtymään, vaan se peräytyi Tampereelle saakka. Täydellinen katastroofi siis.”[xix]

Toveri Stolbov

”Tästä venäläisestä, joka oli sivistynyt upseeri, kerrotaan, että hän hoiti päällikkyyttään tarmokkaasti ja ankarasti ja että hän oli väsymättä touhussa. Kaikesta päättäen oli hän punaisten tunnontarkimpia ja kyvykkäimpiä johtajia tässä sodassa. Tapahtumat osoittavat, että hän oli myös pystyvä sotilas.

Stolbovin Kurun taisteluissa käytettävissä olleiden voimien voidaan jokseenkin suurella varmuudella arvioida nousseen n. 3,000 mieheen.”[xx]

Hjalmarsonin isku tyhjään Kuruun

”Kun Hjalmarson aamulla lähti etenemään, oli vihollinen kaikonnut Kurusta. Hjalmarson oli lähettänyt Åströmin hoitamaan Mittsin komppanian päällikkyyttä, ja tämä joukko tunkeutui ensimmäisenä taistelun esineenä olleeseen kylään, missä vain joku harva punainen partio yritti heikolla tulella vastustaa valkoisten tuloa. Hetkistä myöhemmin – kello oli n. 10 – saapuivat päävoimatkin.”[xxi]

Suomen Vapaussota. Mannerheimin suunnitelmasta löytyy artikkeli täältä.

——

[i] Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 152

[ii] Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota IV; 1924; sivu 232

[iii] Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 122

[iv] Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 118

[v] Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 160

[vi] Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 161

[vii] Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 161-162

[viii] Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 162-163

[ix] Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 163-164

[x] Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 164-165

[xi] Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 167

[xii] Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 165

[xiii] Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 166

[xiv] Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 166-168

[xv] Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 168

[xvi] Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 168-169

[xvii] Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 169-170

[xviii] Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 170

[xix] Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 171

[xx] Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 172

[xxi] Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 171

Julkaistu

Vapaussotaa Kuhmoisissa 10.3.1918

Alkutilanne

”Siitä lähtien kun eversti Wilkman saapui Jämsään maaliskuun 2 p:nä, oli hän kaikessa kiireessä järjestettyine esikuntineen tehnyt herkeämättä työtä saadakseen Jämsän ryhmän kuntoon tulevia sotaliikkeitä varten. Oli täydennettävä vähitellen saapuneiden joukkojen järjestelyä ja varustuksia, harjoitettava joukkoja sekä ennen kaikkea järjestettävä osaston kuormasto ja etappi [huolto – jpu].”[i]

Oletus vihollisen toiminnasta

”Kun vihollisen saattoi otaksua yrittävän edetä kahdelta suunnalta, nimittäin Länkipohjasta ja Padasjoelta, oli vartio-osastoja asetettu Eväjärvelle ja Kuhmoisiin. Nämä osastot olivat maaliskuun alussa olleet hyvin heikkoja, mutta sitä mukaa kuin oli ruvennut saapumaan tietoja alkavasta punaisten joukkojen keskittämisestä Längelmäelle, Vehkajärvelle ja Padasjoelle, oli vartio-osastoja vähitellen vahvistettu. Samalla oli eri joukko-osastoissa tapahtunut siirtoja. Tarkoituksena näillä siirroilla oli saada joukkojen järjestely yhtenäiseksi ja toimittaa jako pataljooniin. Tällä tavoin syntyi vartiorintamalla Pohjois-Hämeen rykmentin kolme pääasiassa vapaaehtoisista suojeluskuntalaisista koottua pataljoonaa.

Jämsää turvaamaan lähetettyjen joukkojen ryhmitys oli maaliskuun 7 p:nä seuraava: I pataljoona (Kalm) oli Kuhmoisissa everstiluutnantti Bergströmin alaisena, joka yhden komppanian kanssa III pataljoonasta (Winge) oli majoittunut Puukkoseen, noin Kuhmoisten ja Jämsän keskivälille; Eväjärvellä oli II pataljoona (Wilkman). Yhtä komppaniaa lukuunottamatta Wingen pataljoona oli järjesteltävänä Jämsässä.”[ii]

Lisää joukkoja Kuhmoisiin

”Kun nyt tiedettiin, että vihollisella oli Vehkajärvellä noin 1,000 miestä jalkaväkeä sekä tykistöä ja samanaikaisesti oli suunnilleen samanvahvuinen vihollisjoukko etelästä tullessaan miehittänyt Padasjoen, voitiin kutakuinkin varmasti olettaa, että Salmelan määräämä joukkojen yhtyminen oli nyt suoritettu ja että hyökkäys Kuhmoisia kohti oli koska tahansa odotettavissa.

Nämä tiedot aiheuttivat eversti Wilkmanin siirtämään maaliskuun 8 p:nä Bergströmin osaston vahvennukseksi loput III (Wingen) pataljoonasta, Seinäjoen pataljoonan konekiväärikomppanian (Östman), Uudenmaan rakuunain 2. eskadroonan (Lagerspetz) sekä yhden kenttälennätinjaoston. Nämä joukot saapuivat Kuhmoisiin 9 p:nä, ja samaan aikaan ryhtyi Bergström mieskohtaisesti sikäläisten voimien johtoon.”[iii]

Puolustussuunnitelma

”Myöskin eversti Wilkman saapui samana päivänä tarkastuskäynnille Kuhmoisiin ja sai tällöin tilaisuuden arvioida sikäläisiä olosuhteita sekä välittömästi vaikuttaa asiain kehitykseen siihen suuntaan, kuin asema näytti vaativan. Kun vihollisen odotettujen hyökkäysten pelkkä passiivinen torjuminen hänen mielestään tulisi liian suuressa määrässä sitomaan Jämsän ryhmän toimintavapautta, antoi hän Bergströmille määräyksen koettaa mikäli mahdollista tuottaa viholliselle tappion samanlaisen kaartoliikkeen avulla, jota helmikuun 26 p:näkin oli käytetty.

Koska kaikki merkit viittasivat siihen, että vihollishyökkäys oli aivan kohta odotettavissa, ryhdyttiin heti tämänsuuntaisiin toimiin. Bergström päätti jakaa joukoistaan pienemmän osan torjumaan vihollisen mahdollista tunkeutumista Kuhmoisten kirkonkylän eteläpuolella olevaan maastonleikkaukseen, joka oivallisesti soveltui puolustustarkoitukseen, sekä lähettää vahvemman joukon pohjoisen puolelta Vehkajärvelle toimimaan vihollisen sivustan ja selän takana.

Puolustustehtävää suorittamaan valittiin Wingen pataljoona, joka sen vuoksi maaliskuun 9 p:nä kävi vartioasemaan etelää kohti, Östmanin konekiväärikomppania, yksi joukkue Kalmin pataljoonasta sekä ratsueskadroona yhtä joukkuetta lukuunottamatta. Hyökkäys uskottiin Kalmin pataljoonan tehtäväksi, joka sai avuksi af Forsellesin johtaman rakuunajoukkueen ynnä kenttälennätinjaoston.”[iv]

Karttaluonnos Kuhmoinen 100318

[v]

Karttaluonnos Kalmin kiertoliike 100318

[vi]

Kalmin koukkaus

”Edellä hahmotellun suunnitelman mukaiset määräykset annettiin nyt 9 p:n illalla eversti Bergströmin päämajassa sinne kokoontuneille päälliköille. Näiden määräysten perusteella kokoontuivat Kalmin joukot Kuhmoisten kirkonkylään klo 2 ap. ja lähtivät kohta sen jälkeen matkaan, jolloin jalkaväki ajoi rekikyydillä, kuten tähän aikaan enimmäkseen oli tapana. – –

Kangasjärvelle tultua sai jalkaväki nousta reistä, ja lennätinjaosto kävi rakentamaan yhdistysjohtoa Kuhmoisiin päin. Koska ilmeisesti oli ensin saatava tietoa Vehkajärven kirkonkylässä vallitsevasta tilanteesta, lähetettiin Vierulasta hiihtäjät tunkeutumaan pohjoisesta käsin Mattilan kautta kylään, pääjoukon jatkaessa matkaa Taipaleeseen, minne saavuttiin klo 7 ap. Tällöin voitiin heti todeta, että osa vihollisvoimia oli sivuuttanut Taipaleen matkalla itäänpäin, mutta kun tämä ei vielä täydellisesti selvittänyt asemaa, lähetti Kalm koko Pohjanpalon komppanian yhden konekiväärin kera läntistä maantietä myöten puhdistamaan kirkonkylää ja palauttamaan yhteyttä hiihtäjien kanssa.

Sillävälin levähti kolonnan päävoima Taipaleessa, asetettuaan vartion puolentoista km idempänä olevaan tienristeykseen. Sinne sai Kalm hiukan ennen klo puoli 9 ap. Pohjanpalolta tiedotuksen, että edellisen yön seutuvilla oli n. 1,000 miehen suuruinen vihollisvoima kolmen tykin ja lukuisten konekiväärien kera majaillut Vehkajärvellä ja sieltä sitten edennyt Kuhmoisiin päin. Vehkajärvellä oli ainoastaan heikkoja vihollisvartioita tavattu ja tehty vaarattomaksi.

Sitä myöten oli siis tilanne selvä, ja Kalm päätti nyt viivyttelemättä hyökätä Kuhmoisiin tunkeutuvan vihollisjoukon selkään. Mutta kun hän samalla piti todennäköisenä myöskin vihollisryntäystä Padasjoen taholta, ei hän tyytynyt hyökkäämään yksinomaan Vehkajärven-Kuhmoisten tietä myöten, vaan päätti edetä samalla kertaa myöskin Padasjoen-Kuhmoisten tietä kohti. Odottaessaan 2. komppaniaa ja hiihto-osastoa palaaviksi kolonnaan lähetti hän klo ½ 9 aikaan 1. komppanian (Holopaisen) sekä 20 rakuunaa tunkeutumaan Lummenen yli vievää talvitietä pitkin Harmoisiin ja sieltä osaksi estämään etelästä käsin eteneviä vihollisia, osaksi itse toimimaan pohjoiseen suuntaan.

Tämän joukon lähdettyä matkaan sai Kalm eversti Bergströmiltä puhelintiedon, joka vahvisti hänen olettamustaan, että vihollinen oli aloittanut hyökkäyksensä Kuhmoisten-asemaa vastaan. Vaikka 2. komppania ei vielä ollut ehtinyt yhtyä pääjoukkoon, pani pataljoonan päällikkö senvuoksi klo 10 aikaan ap. kaikki käytettävissään olevat voimat matkaan itäänpäin, ts. Sigellin johtaman 3. komppanian sekä rakuunajoukkueen paitsi 20 miestä. Itse hän lähti tämän joukon mukana, lähettäen samalla Pohjanpalolle määräyksen kiirehtiä pikimmiten perästä.”[vii]

Kuhmoisten puolustus

”Puolustusjoukot oli ryhmitetty siten, että jälelle jätetty joukkue Kalmin 3. komppaniasta yhden konekiväärin kera asettui osaston päällikön omalla johdolla puolustusasemaan Äkämäen etelänpuoleiselle niemekkeelle estääkseen vihollista tunkeutumasta Päijänteen jäätä pitkin kirkonkylään, kun taas itse rintamaa puolusti ja Västilän puoleista oikeaa sivustaa suojasi kapteeni Winge, joka oli saanut käytettäväkseen Östmanin konekiväärikomppanian. Lagerspetzin eskadroona jäi yleiseksi reserviksi kirkonkylään, missä osaston päällikkökin oleili. Myöskin eversti Wilkman oleskeli siellä koko päivän. – –

Klo 8 tienoissa aamulla saivat Wingen etäisimmät, puolentoista kilometriä myllyn eteläpuolella olevaan risteykseen asetetut patrullit niskaansa vihollisen, joka pakotti ne peräytymään pääasemaa kohti, ja pian sen jälkeen näyttäytyi tämän etupuolella vihollisen etumaisia osastoja. Noin klo 9 ap. lennättivät punaiset vahvoja ampumaketjuja Pälsiän kohdalla ja Kissalan pohjoispuolella olevaan metsänreunaan, ja kiivas kivääri- ja konekiväärituli kohdistettiin aseman puolustajiin. Winge antoi nyt määräyksen, että tähän tuleen saatiin vastata ainoastaan silloin, kun vihollinen kävi etenemään, ja että puolustajat muuten pysyisivät hyvästi piilossa lumikuopissaan. Kun hän sitten pian sai käskyn käydä itse mieskohtaisesti johtamaan Myllyjärven ja Vuorikon välisen linjan puolustusta, komensi hän reservin suojattuun paikkaan myllyn pohjoissivulle ja asettui itse aivan 1. komppanian taakse.

Noin ½ 12 aikaan avasi vihollisen tykistö tulensa Kissalan eteläpuolelta. Omituista kyllä se suunnattiin kirkonkylää kohti ja jätti siten puolustajain jalkaväen rauhaan. Piankin voitiin huomata, että vihollisella oli käytettävänään kolme tykkiä. Niiden tuli jäi tehottomaksi.

Punaiset olivat kuitenkin ilmeisesti odottaneet tykkitulensa vaikutusta, ennen kuin kävivät aloittamaan päähyökkäystään, sillä kohta tämän jälkeen alkoi tiheitä ampumaketjuja purkautua esiin Kissalan viereisestä metsänreunasta ja Pälsilän talosta kohti Vuorikkoa sekä maantien itäpuolella olevaa 1. komppanian aseman osaa. Myllyn eteläpuoleisesta lehtimetsästä, jonka kautta olisi ollut jokseenkin helppo hyökätä, se kun oli aivan puolustusaseman vieressä, tunkeutui näkyviin vain heikkoja vihollisvoimia. Hyökkäystä tuettiin kiivaalla konekivääritulella. Vaikka tämä oli sangen hyvin tähdätty sekä kohdistui pääasiassa myllyn pohjoispuolista mäkeä kohti, jossa luutnantti Östmanin konekivääreillä oli edulliset asemat, ei se pystynyt vaientamaan näitä. Kummankin konekiväärin käyttäjistä kaatui tai haavoittui kyllä moniaita, mutta niiden tilalle pantiin heti uutta miehistöä, ja komppanianpäällikkö kävi lopulta itse käyttelemään toista niistä. Näiden konekiväärien verrattoman tehoisa tuli se sitten pääasiallisesti pysäyttikin jok’ainoan punaisten tuhkatiheään uudistamista yrityksistä. Myöskin jalkaväen oli tällöin jo täytynyt lähteä turvapaikoistaan ja ottaa osaa hyökkäyksen torjumiseen. Syvässä lumessa oli vihollisen kuitenkin vaikeata päästä eteenpäin ja se karkoitettiin alati verissäpäin takaisin metsään.

Tällä tapaa taistelua sitten jatkui usean tunnin ajan punaisten tuhlatessa suunnattomasti ammusvarojaan. Winge pani vähin erin yhden reservijoukkueistaan 1. komppanian vahvistukseksi, ja klo 1 aikaan lähetti osaston päällikkö reservinsä – Lagerspetzin eskadroonan – avustamaan Vuorikolla taistelevaa joukkuetta, jonka asema näytti uhatulta. Vakavaksi ei tilanne ollut kuitenkaan koskaan kehittynyt.

Klo 2 tienoissa taukosi vihollisen tykistötuli, ja etummaisissa puolustuslinjoissa voitiin kohta sen jälkeen todeta, että vihollisen hyökkäykset lakkasivat ja sen tuli alkoi laimeta. Jatkuvan taisteluhälinän vuoksi ei kuitenkaan voitu kuulla, kuinka samaan aikaan kauempana etelänpuolella kiivaasti ammuttiin. Se kuului sen sijaan korkeammalla sijaitsevaan kirkonkylään, jossa silloin voitiin aavistaa, että Kalmin joukko oli jo ehtinyt vihollisen selkään ja antautunut taisteluun.”[viii]

Kalmin pataljoona hyökkää vihollisen selustaan

”Kalmin molemmista erillisistä osastoista saapui Holopaisen johtama Lummenen jäätyneen selän poikki kuljettuaan klo 12 aikaan Harmoisten kylään. Kun se huomattiin vihollisen miehittämäksi, kävi Holopainen hyökkäämään ja hänen onnistuikin pian saada jalansijaa kylässä. Hän jakoi nyt voimansa ja lähetti vähän enemmän kuin joukkueen verran miehistöään etelään päin Torittuun, kun taas pääosa tunkeutui pohjoista kohti, ajaen vihollisosastoja edellään. Edellinen joukko kohtasi edetessään ammuntaa eräästä punaisten sairaalaksi järjestämästä rakennuksesta. Se valloitettiin, ja kun vuoteista tavattiin ihka terveitä aseistettuja miehiä, tehtiin näistä lyhyt loppu. Sen jälkeen jatkoi marssiaan Torittuun ja oli siellä juuri ennättänyt korkealla mäellä sijaitsevalle kansakoululle saakka, kun taas jouduttiin taistelemaan. Tällä kertaa oli vastassa eräs etelästä päin kiiruhtava vihollisosasto. Valkoiset kävivät päättäväisesti hyökkäämään ja pakottivat vastustajan peräytymään. Tällöin saadut vangit kertoivat kuuluneensa etujoukkoon, jonka perässä kulki n. 1000-miehinen vihollisvoima Padasjoelta päin. Näin ollen näki joukkueen johtaja parhaimmaksi asettua puolustusasemaan ja varustautua estämään vihollisen etenemistä. – –

Hänen [Holopainen – jpu] pohjoinen ryhmä meni Kauppilan taloon. Karkoitettuaan vastustajansa pohjoiseen päin ryhmä asettui puolustusasemaan estääkseen vihollisen perääntymisen päätietä myöten Kuhmoisista.

Tässä asemassa Holopainen pysyi iltaan saakka. Tavantakaa yritti vihollisparvia tunkeutua pohjoisesta käsin, mutta ne saivat joka kerta pyörtää takaisin. Hämärtyessä tuli Kalmilta määräys, että osaston oli lähdettävä peräytymään Päijänteen saarien yli Kuhmoisiin.”[ix]

Kalmin pataljoona jää pakenevien vihollisten jalkoihin

”Sappeen kylän sivuutettuaan jäi Kalm odottelemaan 2. komppanian ja hiihto-osaston saapumista, ennen kuin etenemistä käytiin jatkamaan. Siihen saakka ei vihollisesta oltu huomattu jälkeäkään. Mutta ennätettyä pari kilometriä Sappeen itäpuolelle kohdattiin klo 1 tienoissa yht’äkkiä vihollisen kuormastokolonna, joka alkoi laskettaa aika vilakkaa pakoon itäänpäin. Tällöin lähetettiin rakuunat sitä takaa-ajamaan. Kornetti af Forselles asettui ratsujoukkonsa etunenään, mutta juuri kun tämä nuori upseeri ennätti kohottaa miekkansa antaakseen rynnäkkömerkin, iski kuolettava luoti häntä sydämeen. Huutaen »Eteenpäin, rakuunat» vaipui hän alas ratsunsa selästä.

Mutta tällöin joudutti Kalm väkensä rientomarssiin, sillä kaikin mokomin oli ehdittävä mukaan Kuhmoisissa paraikaa riehuvaan taisteluun, jonka kulusta ei oltu saatu mitään tietoja. Vasta Rajalan torpan luona puolisentoista km sen risteyksen länsipuolella, missä Padasjoelta ja Vehkajärveltä tulevat maantiet yhtyvät, ryhtyi vihollinen vakavaan vastarintaan. Molemmat komppaniat levittäytyivät silloin tien kummankin puolen, 3. vasemmalle ja 2. oikealle, ja lyhyen laukaustenvaihdon jälkeen kävi pataljoona hyökkäämään. Aluksi saavutettiin menestystä: vihollinen peräytyi, ja valkoiset ajoivat sitä takaa Putkiston taloa kohti. Tällöin lähetettiin hiihto-osasto edeltä kaakkoiseen suuntaan yrittämään tulihyökkäyksellä häiritä vihollisen mahdollista peräytymistä Padasjoelle päin.

Molempain komppaniain etujoukot olivat väistyvää vihollista takaa-ajaessaan ehtineet vähäisen laaksonotkelman takana sijaitsevan Putkiston talon kohdalle ja kokoontuivat sen pihalla jälleen yhteen, kun ylivoimaisia vihollisparvia alkoi levittäytyä kartanoa vallitsevalle harjulle. Nyt seurasi vimmattu kahakka, joka ajoittain yltyi käsirysyksi ja jonka kuluessa vihollista purkautui yhä laajemmin joukoin esiin. Urhean vastarinnan jälkeen ja sittenkuin mm. Kalm itse ja 3. komppanian päällikkö olivat haavoittuneet, täytyi valkoisten vetäytyä takaisin tuntuvaa mieshukkaa kärsittyään. Tällöin joutuivat molemmat komppaniat toisistaan erilleen, eivätkä ne sitten enää kyenneet estämään punaisten tunkeutumista länteenpäin.”[x]

Loistava voitto Suomen armeijalle

Vaikka Kalmin pataljoona jäi pakenevien vihollisten jalkoihin, hajosi ja joutui pienempinä ryhminä palaamaan Kuhmoisiin, niin kokonaistaistelun voitti Suomen armeija.

”Punaisten taholta saaduista kuvauksista voi saada jokseenkin hyvän käsityksen taistelun menosta. Näyttää siltä kuin olisi Holopaisen äkillinen esiintyminen Harmoisissa iskenyt punaisten johtoon niin kuin salama pilvettömältä taivaalta aiheuttamatta kuitenkaan aluksi mitään vastatoimenpiteitä. Kun sitten kohta perästä saapui viestejä valkoisten joukkojen tunkeutumisesta toisellekin molemmista punaisten käytettävinä olevista peräytymisteistä, näyttävät asianosaiset päättäneen heti keskeyttää taistelun ja pyrkiä murtautumaan Vehkajärvelle päin. Tykistö vedettiin takaisin asemastaan ja kaikki mitä jalkaväkeä suinkin oli käytettävissä pantiin puskemaan vimmatusti Putkiston notkon kautta. Kun tässä yrityksessä sitten oli onnistuttu, hävisivät kuitenkin kaikki joukkoja koossapitävät siteet ja peräytyminen muuttui silmittömäksi paoksi, joka pysähtyi vasta Luopioisiin tultua. Pienempiä osastoja pyrki etelään päin Padasjoelle. Niiden joukossa oli isonpuoleinen kuormastokolonna, joka kuitenkin Harmoisten tiellä joutui valkoisten hiihtäjäin hyvin suoritetun tulihyökkäyksen alaiseksi ja tuhoutui melkein kokonaan. Eteläänpäin pakenevat tapasivat myöskin Holopaisen rintaman vastassaan eivätkä sen vuoksi voineet käyttää sitä tietä, vaan koettivat pujahtaa ohitse Päijänteen tai Lummenen jäiden yli. Niiden pako jatkui Padasjoen halki ja tempaisi myöskin sinne jääneitä osastoja mukaansa.”[xi]

Tappiot

Punaisten tappioista ei ole varmaa tietoa, mutta ollut lienee satakunta kaatunutta. Harmoisissa jäi noin 40 haavoittunutta vangiksi. Hevosia, täysiä tavarakuormia ja mm. kaksi kenttäkeittiötä jäi sotasaaliiksi.

Valkoisten mieshukka oli mitätön verrattuna saavutettuun menestykseen: 26 kaatunutta, joista 1 upseeri ja 15 haavoittunutta, joista 3 upseeria.[xii]

[i] Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 84

[ii] Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 84

[iii] Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 85-86

[iv] Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 86

[v] Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 91

[vi] Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 93

[vii] Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 87-88

[viii] Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 88-92

[ix] Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 92-94

[x] Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 94

[xi] Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 95

[xii] Kai Donner, et al; Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 96-97

Kuhmoisten osalta edellinen artikkeli Vapaussodasta löytyy täältä.