Vaihtoehtomielipide emeritus Erkki Tuomiojavetäsi natsikorttia kuten tiedämme. Tästä inspiroituneena äärivasemmistolaiset jatkoivat (en suostu linkkaamaan) kysymällä että mitä eroa muka edes on natsien toimilla ja Petteri Orpon kokoomuslaisella työllisyyspolitiikalla? Menen askeleen pidemmälle ja pohdin utopistista versiota ajatuksesta. Jos ajatuskin pelottaa, älä lue enempää vaan pakene rauhallisempaan paikkaan.
Sosiaaliturvaa? Työtä!
No niin, unohtakaa Aktiivimalli, Aktiivimalli 2.0 ja Aktiivimalli III: Lindströmin Pojan Koston Paluu. Ne eivät ole mitään verrattuna HäärimisVelvollisuuteen, eli hv vaan sullekin! Perusturva ja työttömyysturva ovat muuttuneet niin, että kaikille kuuluvasta osuudesta on leikattu 25 %, mutta noudattamalla hv-asennetta se onkin 10 % aiempaa suurempi. Eli siitä vaan yksi porukka kaivamaan kuoppaa ja toinen täyttämään sitä? Ei aivan.
Mitäpä jos hv:ta ei joutuisi ottamaan vastaan muuta kuin terveenä? Valtionosuudet maakunnille riippuisivat siitä miten suurelle osuudelle työttömiä voi hv:ta pistää, joten maakunnilla olisi yhtäkkiä kovakin into hoitaa terveydenhuoltoa vailla olevat työttömät työkykyiseksi. Toinen maakuntien velvoite olisi varmistaa, että hv-hommat olisivat hyödyllisiä ennen kaikkea asianomaiselle itselleen. Unohtakaa pakotetut palkattomat, ikuisesti putkitetut työkokeilut kierrätyskeskuksissa – nyt tarvitaan parempaa.
Hv tulisi vastaan vaikkapa yhden päivän viikossa. Se noudattaisi työnhakijan intressejä. Ehkä kierrätyskeskus on hyvä paikka. Ehkäpä joku haluaa avustaa sote-töissä? Toisaalta, joku voisi hv-hommana maalata taideteoksen kunnanviraston aulaan. Yhden hv puolestaan olisi kartoittaa puuston kunto läheisessä metsässä. Eräs voisi harrastaa itseopiskelua haluamastaan aiheesta, toimittaen lopuksi lyhyen tiivistelmän oppimastaan. Jotain on tehtävä ja se pitää osoittaa, mutta ei siksi että saataisiin orjatyövoimaa tehottomiin julkisiin laitoksiin, vaan siksi että työnhakijalla pysyisi elämässä merkityksellinen sisältö.
Katsomme väärää paikkaa
Utopiat sikseen, tässä kaikessa oli pointtikin. Siinä mielessä Orpo on oikeassa, että lähes jokaiselle meistä mielekäs työ on paras ratkaisu elämän taloudellisten perustarpeiden hallintaan. Miksi miettiä tapoja saada henkilö jumiin neljän seinän sisään, kun pitäisi miettiä tapoja saada henkilö sieltä ulos? Orpon malli ei kuitenkaan päde aina, ja monesti tie työttömyydestä töihin on kivisen oloinen ja oravien vaanima. Ongelma on, että yhä useampi työllistyy julkisista työllisyyspalveluista huolimatta, ei niiden ansiosta.
Punainen lankani on siis tämä: mitäpä jos kokeiltaisiin edes osiin työttömiä vallankumouksellista ajatusta: enemmän velvoitteita, mutta työnhakijan ehdoilla. Mitäpä jos pyrittäisiin tekemään velvoitteista hänen eikä TE-virkailijan intressien mukaisia?
Onneksi olkoon, luit loppuun, nyt saa haukkua natsiksi.
Kirjoitan tämän sekä työantajana, että keskusteltuani lukuisten muiden työnantajien kanssa. Työttömissä työnhakijoissa on lukuisia potentiaalisesti erinomaisia tekijöitä, mutta järjestelmä tuntuu tekevän kaikkensa tehdäkseen heistä vähemmän houkuttelevia työnantajille. Yksi monista kulmista on terveydenhoito.
Ja ensiksi työterveyden tarkastukseen
Moni työpaikka ohjeistaa uuden työntekijän melko pian aloittamisen jälkeen työterveyden vierailuun. Jos aloittava työntekijä on ollut pidemmän aikaa työnhakijana tätä ennen, tämä johtaa hyvin usein piilossa olleiden terveysongelmien ilmenemiseen ja laajoihin jatkotoimiin. Useimmiten tarinan loppu on onnellinen ja henkilölle saadaan apua, jolla työelämästä saa kiinni. Joskus käy toisin ja selviää, että ongelmista selviäminen ja täysipäiväiseen töihin palaaminen ei ratkeakaan aivan tuossa tuokiossa. Molemmissa tapauksissa työterveyden lasku työnantajalle on melkoisen kova. Rehellisyyden nimissä, useimmiten tällainen työntekijä saa palkkatukea, joten lopputulosta voi pitää tasapelinä.
Työnantajana koen että työntekijöiden terveys on parhaita paikkoja mihin rahaa voi pistää, mutta väkisinkin ihmettelen miten julmetun huonoa huolta heistä on pidetty aiemmin. Moni ei ole nähnyt lääkäriä tai hoitajaa vuosikausiin. Monen oireet ovat jääneet huomiotta, tai he ovat ottaneet yhteyttä terveysasemalle josta on hädin tuskin ruuhkan keskellä ehditty vastata ”ota buranaa”. Joukossa on monia, jotka kärsivät jatkuvista kivuista, liikuntaelinsairauksista tai monista muista oireista, jotka olisivat kaikki täysin hoidettavissa. Aivan liian moni heistä on työtön vain siksi, että järjestelmämme ei halua heistä työkykyisiä. Aivan sama katsotko asiaa taloudellisesti, inhimillisesti vai poliittisesti, tämä on jäätävän typerä päätös. Kyllä, kutsun sitä päätökseksi enkä vain tahattomaksi lopputulokseksi. Sote-järjestelmämme tila ei ole muodostunut huonoksi, se on rakennettu huonoksi ja ylläpidetty huonommin.
Kuten tuoreessa Suomen Kuvalehdessäkin kirjoitettiin, työperäinen maahanmuutto muodostaa kuilua oppositiopuolueiden välille. Ehkä työperäinen maahanmuutto on hyväksi, ehkä varauksin, ehkä ei, mutta siitä tappeleminen ei ole mikään syy laiminlyödä omia työttömiämme. Järjestelmän pitäisi auttaa heitä takaisin työn pariin, ei työntää heitä yhä kauemmas siitä. Perustason terveystarkastuksen pitäisi kuulua työnhakijan pakettiin aina ja yksiselitteisesti. Tämän myötä, jos terveydenhuollon ammattilainen toteaa tietyn terveysongelman olevan työnhaun esteenä, se pitäisi hoitaa mahdollisuuksien mukaan pikaisesti. Tämän pitäisi olla maalaisjärjen pohjalta täysin selvää.
Ei oikopolkuja
Jos joku niin luulee, en ole ehdottamassa työttömille työnhakijoille oikopolkua terveysasemille. Terveyasemien ongelmien korjaus on oma, pitkä tarinansa, joka tarvitsee niinikään ammatillista otetta eikä poliittista show-painia. Koen kuitenkin, että TE-palveluiden palvelupakettiin on lisättävä terveydellisten asioiden hoito. Se ei ole optio, se ei ole kiva suositus, vaan kriittinen välttämättömyys. Työnhakijan terveydentilan ylläpito on kiistaton edellytys työnhaun onnistumiselle.
Terveys lähtee toki isolta osin korvien välistä. Syö niitä vihanneksia, käy siellä lenkillä ja huolehdi mielen hyvinvoinnista. Sillä pääset pitkälle, mutta jokainen meistä silti tarvitsee myös lääketiedettä aina joskus. Tämän luulisi olevan itsestäänselvyys näin sivistyneessä maassa. Surukseni huomaan, että näin ei ole. Onneksemme asia on korjattavissa.
Tämänkertainen kolumni on vähän pidempi, mutta katsoin hyväksi kaivaa aiheesta mahdollisimman paljon esimerkkejä. Tuttuun tapaan videolla löydät jutun puhuttuna – eli valitse itse kuunteletko vai luetko mieluummin.
Rappio on mukava yleissana kuvaamaan milloin mitäkin asiaa, jossa ennen kaikki oli kovasti paljon paremmin. Se on juuri sekä sopivan mitäänsanomaton että mukavan jykevä termi sopiakseen politiikan moneen rakoon. Trendikkäänä persoonana haluan itsekin puhua rappiosta, ihmetellessäni näin työnantajanan ominaisuudessa edustamani ryhmän rappiotilaa. Rekrytyointi on nimittäin tässä maassa kovin pahasti rappiolla.
Montaa uutisjuttua et joudu selaamaan törmätäksesi puheisiin rekrytointiongelmista ja työvoimapulasta. Moni ongelmista on todella aitoja, mutta aivan liian moni menee itseaiheutettujen ongelmien lokeroon. Puhumme herkästi vain työvoimapulasta kun pitäisi puhua myös rekrytoinnin toimimattomuudesta ja keinotekoisista kohtaamisen esteistä. Esitän muutaman esimerkin.
Julkinen sektori hakee tietoteknistä osaajaa vastaamaan järjestelmien ylläpidosta. Ehdoton vaatimus on korkean tason yliopistokoulutus alalta. Ei sillä koulutuksella mitään tässä työssä tee eikä isolla osalla alan osaajista sitä ole, mutta silti se pitää listalle lisätä, heti merkityksellisten vaatimusten alle. Tietotekniikka on varsin pätevä muttei suinkaan ainoa esimerkki alasta, jossa koulutus ei kerro paljoakaan henkilön osaamisesta. Yksityisellä sektorilla tästä pöhköydestä ollaan onneksi jo pitkälti päästy, keskittyen taitoihin eikä tahroihin paperilla. Vaatimus heijastaa valtiovallan erinomaista kykyä pitää tiukasti kiinni tsaarin ajan perinteistä.
Siivoojia haetaan yhtenään sinne sun tänne. Hakemuksessa vaaditaan vähintään ajokorttia ja useimmiten myös omaa autoa, vaikka työ tapahtuisi kiinteässä pisteessä ja hyvien julkisten liikenneyhteyksien ulottuvilla. Sama autoiluvaatimus laitetaan varmuuden vuoksi myös moneen sotealan työhön aivan turhaan, kuten Yle Uutisten Petra Ketonen totesi artikkelissaan syyskuun alussa. Joskus tarve on perusteltu, mutta silloinkin se saattaa ilmentää lähinnä huonoa työnjaon suunnittelua. Voihan sitä pöhkö optimisti haluta varmistaa että tuleva palkka käytetään bensaverojen maksuun, jonkunhan nekin pitää maksaa.
Hoitajapulaa pahennetaan tehokkaasti myös toisesta suunnasta. Hoitajakoulutuksiin ei saada tarpeeksi väkeä, sillä TE-toimistot antavat työttömille lupia koulutukseen kovin kitsaasti. Osalle ei yksinkertaisesti heltiä lupaa pyydettäessä, osa taas luovuttaa jo ennalta nähdessään vaaditun paperityön määrän. Keinotekoisia esteitä, byrokratian ankeuksia ja palveluhaluttomuutta on tuotu rekkalavoittain varmistamaan, että emme vahingossakaan ratkaise ongelmia liian helposti.
On hyödyllistä keskustella työperäisen maahanmuuton tulevaisuudesta, mutta maassamme jo olevia työttömiä maahanmuuttajataustaisia ei sopisi siinä kiireessä unohtaa. Yhä useammassa rekryssä vaaditaan täydellistä suomen kielen taitoa niin siivoojalta, kokilta kuin hyllyttäjältäkin. Vähempikin kielitaito riittäisi ja usein englannin kielellä pääsisi hyvin alkuun. Monelle juuri työn pariin pääseminen olisi paras tapa oppia kaunista kieltämme enemmän. Aivan kun ylimitoitettu kielimuuri ei riittäisi, on röyhkeyden määrässä muutoinkin merkkejä paisuvasta luonnonvarasta. Pahimmillaan hakijalle sanotaan suoraan, että vain suomalaistaustaisten hakemukset kelpaavat jatkokäsittelyyn.
Oma tarinansa ovat pitkäaikaistyöttömät, joita pyritään auttamaan monenlaisilla työllistämispalveluilla ja -ohjelmilla. Parhaat näistä palveluista ovat useammankin kehun arvoisia ja niiden piiristä löytyy runsaasti potentiaalisia työntekijöitä. Monet heistä kaipaavat vain pientä lisäperehdytystä tai tukea alkuun, jonka myötä pitkäaikaistyöttömästä kuoriutuu ensiluokkainen tekijä. Alkuhaasteet tiedostetaan hyvin ja tilannetta helpotetaan tarjoamalla työnantajille avokätistä palkkatukea. Tällaiset työnhakijat lokeroidaan kuitenkin tuon tuosta automaattisesti ei-haluttujen kastiin, eikä heitä viitsitä edes harkita.
Jos kakku ei jostain syystä olisi vieläkään tarpeeksi suuri, ikäsyrjinnästä saa siihen kohtuuttoman ison kirsikan päälle. Yhä useammalle viisikymppiselle näytetään ovea sillä sekunnilla, täysin osaamisesta ja muista tekijöistä riippumatta. En tiedä mitä ajatella siitä, että samaan aikaan Eva haluaa eläkeikäiset takaisin töihin, vaikka Evan jäsenten parissa katsotaan jo keski-ikäisiä nenävartta pitkin. Keksimmekö taas ikiliikkujan?
Sanonta matalalla riippuvien hedelmien poimimisesta tulee mieleeni, kun pohdin rekryalan yleisiä toimintatapoja. Liian usein ovet avataan vain täydellisten hakijoiden kirkkaimmille tähdille. Keinotekoisten lisävaatimusten lisäksi hakemusprosesseja monimutkaistetaan hurjaa tahtia. Jos vielä muutamia vuosia sitten hyvin tehty CV ajoi asian, ovat jotkut alan toimijat vieneet vaatimustason äärimmilleen. Siivoojan työtä hakevalta vaaditaan jopa yli sadan kohdan verkkolomakkeiden käyttämistä, lukuisia esittelyvideoita ja muita liitteitä. Asiaa perustellaan usein saman hakemuksen käyttämisellä myös jatkossa tulevien rekryjen parissa, mutta käytännössä tämä toteutuu harvoin.
Työtä haluava henkilö tietenkin täyttää lomakkeet, lähettää liitteet ja kuvaa videot. Sitten hän tekee sen uudestaan, uudestaan, uudestaan ja muutama sata kertaa uudestaan, saamatta edes haastattelupyyntöä. Toki työpaikan saaminen on tänään merkittävästi todennäköisempää kuin vuosi sitten, mutta aivan liian moni masentuu toimiessaan jopa vuosikausia tämän puskafarssin palkattomana näyttelijänä. Joukossa on toki heitä, jotka tarvitsisivat työpaikan sijaan sote-palveluita, mutta myös heitä joiden osaaminen löytyy muualta kuin työnhaun show-diplomatiasta.
Tällainen työtön on melkoisen pahasti mieli maassa lukiessaan uutisten jatkuvaa rummutusta työvoimapulasta sekä rekrytoijien puheista avoimien työpaikkojen hurjasta määrästä. Pyytäisinkin maamme mainioilta toimittajilta terveen kritiikin pakkaamista näiden juttujen evääksi. Työn ja tekijän kohtaaminen tapahtuu puolivälissä tietä ja on mielestäni aiheellista vaatia muutaman askeleen ottamista myös työnantajan puolelta. Rekryfirmoissa, kuten missä tahansa firmoissa, on sekä jyviä että akanoita.
Eräs ajaton kysymys nousee myös mieleen: onko enempi aina parempaa? Ovatko työmarkkinat kaikin puolin parempia nyt, kun hakuprosessi on yhä monimutkaisempaa. Ovatko kohtaamiset parempia, kun työnantaja ei enää osallistu prosessiin vaan delegoi kaiken työn rekryfirmoille? On toki viisasta yrityksiltä erikoistua omaan alaansa, mutta ehkäpä voisimme vaatia rekrytointiyrityksiltä hieman enemmän – tai ehkäpä hieman vähemmän?
Sinulle, aktiivinen työnhakija, haluan sanoa jotain mitä et mielestäni kuule tarpeeksi usein: älä vihaa itseäsi asioista joille et mitään voi. Olet ihana ihminen ja pyrit aktiivisesti eteenpäin. Toivoisin, että sinua kuultaisiin useammin ja myös sinun näkökulmallasi olisi väliä työnhaun kehittämisessä. Et ole osa ongelmaa, vaan voisit olla suurikin osa ratkaisua työn ja tekijän kohtaamisongelman ratkaisemisessa. Sinussa on potentiaalia sankaruuteen, ei surkeuteen.
On jopa lievää juhlintaa ollut sillä perusteella, että hallitus on saavuttanut asettamansa tavoitteen 72% työllisyysasteessa. No, on se tietysti parempi tilanne kuin hallituksen aloittaessa taivaltaan.
Jos kuitenkin kurkistetaan EU-maiden työttömyyslukuja niin meillä ei ole paljon aihetta juhlaan.
Marraskuussa 2018 Suomen työttömyys oli 7.1%. Samalla mittarilla Ruotsin 6,2%; Viron 5,3%; Saksan 3,3%; Haukuttujen Puolan ja Unkarin vastaavasti 3,8% ja 3,7%.
Toki meitä huonompiakin numeroita on, esimerkiksi Kreikan 18,6%; Italian 10,5% ja Espanjan 14,7% – siitä ei kuitenkaan ole syytä riemuita, että joillakin menee huonommin kuin meillä. Meitä paremmin menee tässä suhteessa 21:llä EU-maalla.
Tarttee juhlimisen sijaan tehdä vaikuttavia toimenpiteitä:
Yleissitovuus on kiellettävä lailla.
Irtisanomissuojaa on oleellisesti heikennettävä.
Paikallinen sopiminen vapaaksi kaikissa yrityksissä.
Terveiden, työkykyisten ihmisten kaikkia yhteenlaskettuja tukiasia (työttömyyskorvaus, asumistuki, sossu, jne.) on leikattava työttömyyden kestäessä aina vaan pienemmäksi niin, että rupeaa maistumaan työnteko tai uuden ammatin oppiminen.
Siten USAn systeemi on rutosti parempi kuin Suomen systeemi. Jos jenkkilästä ei haluta ottaa esimerkkiä, niin sitten sitä voisi ottaa Tanskasta (joulukuussa 5,6%). Kun irtisanominen on helppoa, niin palkkaaminenkin on helppoa.
Joskus 70-luvulla Kekkonen huolestui muistaakseni neljän prosentin työttömyysluvuista (63 000 työtöntä).
Sen jälkeen yhteiskunta on monimutkaistunut ja työn vaatimukset nousseet toiselle tasolle.
Kanadassa on säädetty laki, joka kieltää rekrytoimasta puolustusvoimiin ketään alle 83 älykkyysosamäärällä varustettua. Toronton yliopiston psykologian professori mukaan tämä jättää töiden ulkopuolelle 10 prosenttia väestöstä.
Jos sama koskee siviilipuolta, niin Suomessa itseasiassa nyt vallitsee täystyöllisyys.
Olen ladannut pääkopan täyteen radio-ohjelmia työttömyyden aktiivimallista ja aiheen keskusteluista. Vähemmän yllättäen työttömien kokema ketutus nousee keskusteluissa aktiivisesti pinnalle (vaikkapa tässä). Tiedämme että vanne kiristää päätä, vaan pitäisikö mennä hieman oppositiopolitikointia syvemmälle ja tutkia tämän laatuja ja syitä?
Pinnalle pääsyn keinot
Merkittävä osa julkiseen keskusteluun päätyvää kritiikkiä sekä enemmän tai vähemmän faktuaalisia tarinoita ovat ihan puhdasta oppositiopolitiikkaa. Ei se ole mitenkään väärää, sillä opposition tehtävä on katsoa hallituksen toimia kriittisin silmin. On myös kovin luonnollista että monissa jutuissa on faktoja yhtä paljon kun vitamiineja pikaruoassa. Epäilemättä on jopa joitakin tahoja jotka kieltäytyvät aktivointitoimista varsin aktiivisesti (…) vain näpäyttääkseen Juha Sipilän egoa. Ei se väärin ole, ei Sipilä ole kovinkaan monen suomalaisen suosikkipoliitikkoja. Kaikki tämä luo mielenkiintoisia juttuja joita luonnollisesti niin oppositio kuin mediakin haluaa nostaa esille. Tutkittaessa asiaa vakavammin on kuitenkin erotettava savu tulesta.
Kun saadaan jollain tavoin eroteltua politikointi ja todellisuus, ounastelen että löytämme muutamia yleisimpiä ilmiöitä. Olisi mielestäni hyödyllistä tietää minkälaiset prosenttiosuudet näillä on. Arvelen merkittäviä prosenttiosuuksia löytyvän mm. seuraavista….
Fyysinen terveys: Työhaluja ja osaamistakin on, mutta liikuntaelimissä on hoitamattomia ongelmia, oli se sitten selkää, jalkaa tai muuta. Aivan liian moni vakavasti tutkittu tapaus antaa syytä epäillä että työttömiä ei juuri kuntouteta ja hädin tuskin hoidetaan.
Kannnustinloukut: Työn teko ei kannata. Käteen ei jää tarpeeksi ainakaan kun työnteon kulut lasketaan mukaan. Tuet voivat kadota pitkäksi aikaa. Ongelma on laaja.
Velkavankeus: Ulosottojärjestelmää on kritisoitu liian ankaraksi vähäisillä tuloilla. En tunne asiaa hyvin mutta ilmeisesti kovin monelle työnteko ei tämän vuoksi kannata millään muotoa.
Psyykkinen terveys: Aika pitkälti sama kun fyysisen terveyden kanssa ellei pahempi. Hoitoa ei saa.
Sijainti: Töitä varten pitäisi muuttaa kauas. Tähän usein liittyy asunnon arvon lasku, perhesuhteet, ym.
Elämän kontrolli: Ei kykyä vuorokausirytmiin, alkoholismia, huumeita, ym.
Mitä unohtui? Kommentoi toki.
Ei ihmeillä vaan tieteellä
En lähtökohtaisesti tuomitse ajatusta jonka mukaan työkykyisen työttömän pitää kantaa kortensa kekoon etuisuuksien saamiseksi, mutten ole lainkaan vakuuttunut että ymmärrämme työkykyisen ja -kyvyttömän henkilön eroa. Seassa on aivan varmasti ns. sosiaalipummeja ja opposition mannekiineja, vaan ettei heidän osuus olisi sittenkin kovin pieni? Minulla on jotenkin kutkuttava fiilis että leijonaosa aktiivimalliin suuttuneita ihmisiä on vihaisia siksi ettei heille anneta realistista mahdollisuutta. Viimeaikainen tutustuminen TE-toimiston työhön lähipiirin kautta on vahvistanut näkökantaani. Tämä on toki vain oma tuntumani, en väitä sitä mitatuksi faktaksi. En myöskään aio syyttää TE-toimiston henkilökuntaa siitä etteivät he liian vähällä väellä pysty tekemään ihmeitä sormia napsauttamalla.
Pitkittynyt työttömyys ei ole toivottava tila kenellekään työikäiselle ja -kykyiselle henkilölle. Se ei kuitenkaan ole yksiselitteinen ominaisuus joka noudattaa aina yhtä kaavaa. Tällä(kin) hetkellä työttömiä ottaa päähän tosi pahasti. Tämä ketutus ei lainkaan auta ongelman korjaamisessa. Tutkitaamme siis sen syyt ja käyttäkäämme opittua tilanteen auttamiseksi.
