Hoitajien tilanne ei ole kovin kehuttava, mutta populististen heittojen lisäksi apuja ei paljoa ole tarjolla. Ongelman ymmärtäminen vie takaisin siihen samaan haasteeseen jonka äärellä jokainen puolue heittää hanskat tiskiin. Syöksyttäköön siis työmarkkinapolitiikan suohon.
Hyvä tahto kuolee vanhoihin tapoihin
Minä aivan vilpittömästi uskon että demareista löytyisi halua ajaa hoitajien työehtoihin parannuksia, vaikka vähän pitäisi harmaata kiveäkin puskea pää edellä. Tässä kohtaa on apua siitä, että demarit ja AY-liike ovat samaa organisaatiota – lisäpalkka tai paremmat ehdot sopivat molemmille. Samasta suunnasta tulee kuitenkin ongelma, jota voi kutsua AY-liikkeen nokkimisjärjestykseksi. Ongelma on varsin tuttu edelliseltä kertaa kun naisvaltaisille aloille ajettiin palkankorotuksia, eikä ole mitään merkkiä että ongelma olisi katoamassa. Itse asiassa ongelma voi olla pahentunut, nyt kun molempien laitosten kaikki de facto johtoportaat on käytännössä miehitetty vanhan valtakunnan äijäköriläillä. Antti Rinteen naisviha ei liene jäänyt kenellekään politiikkaa seuraavalle epäselväksi.
Käytännössä asia menee niin, että jos hoitajalle halutaan satanen kuussa lisää palkkaa, on ahtaajan tai paperimiehen saatava siitä hyvästä kolme satasta. Äänekkäimmät, miesvaltaisimmat ja huonoiten käyttäytyvät alat ovat nokkimisketjun kärjessä. Mitä huonommat tavat ja mitä herkempi lakkovalmius, sitä suurempi kunnioitus AY-pöydässä. Pahnanpohjimmaisena ovat sitten naisvaltaiset alat sekä monet akateemiset toimijat, jotka eivät näe itseisarvoa jatkuvien kriisien aloittamisessa. Ilmiön näkee myös sosiaaliturvan uudistuksissa viime vuosikymmenillä. Mikäli peruspäivärahaan tulee kymppi lisää, on ansiosidonnaisiin laitettava satanen tai heti ollaan torilla.
Suomella ei oikein ole varaa nostaa kenenkään palkkoja. Jokainen vähänkin puolueettomampi tutkija varoittaa kestävyysvajeesta ja velaksi elämisestä. Yhtä kaikki, meillä ei myöskään ole varaa siihen että terveydenhoito heikkenee vielä entisestäänkin. Jos oikein tahtoa ja halua löytyy, meillä todennäköisesti olisi mahdollista helpottaa hoitajien työtaakkaa. Semmoista mustaa magiaa ei kuitenkaan maailmasta löydy jolla voisimme tehdä tämän AY-liikkeen periaatteen mukaisesti, toisin sanoen nostamalla muita palkkoja moninkertaisesti. Se ajaisi meidät mitä surkeimpaan tilaan – niin surkeaan, että edes populisti ei sinne herkästi meitä haluaisi viedä.
Työmarkkinauudistus on puolueita isompi asia
Puhumme työnantaja- ja työntekijäliikkeen taistoista melko yksinkertaisin termein. Totta puhuen mielestäni siellä on molemmin puolin kenttää sikailevia, omaa valtaansa pönkittäviä veronkiertäjiä. Työmarkkinoiden jäykkyydestä voi haukkua molempia osapuolia, mutta ongelmat eivät ole vain isoissa otsikoissa. Tämä nokkimisjärjestys on yksi pinnan alle hukkuvista ikävistä ilmiöistä, yksi niistä jotka osoittavat miten huonosti 1960-luvun malli sopii 2010-luvun Suomeen. Se myös osoittaa minkälaisen rahan ja mahdin voi puolessa vuosisadassa kasata kun ei ole kenellekään tilivelvollinen.
Ei työmarkkinoita pidä uudistaa koska demarit tai kokoomus haluaa, tai koska se on EU:ssa trendikästä. Ne pitää uudistaa meitä kaikkia varten. Hinaamme kuivalla maalla valtameritankkerillista saavutettuja etuja, byrokratiaa, hyvävelikerhoja ja suojatyöpaikkoja. Sitä menoa ei vaan voi niska kestää. Ehkäpä joku päivä tajuamme että siitä ei hyödy sen paremmin duunari kuin pomokaan.