Kirjoitan tämän sekä työantajana, että keskusteltuani lukuisten muiden työnantajien kanssa. Työttömissä työnhakijoissa on lukuisia potentiaalisesti erinomaisia tekijöitä, mutta järjestelmä tuntuu tekevän kaikkensa tehdäkseen heistä vähemmän houkuttelevia työnantajille. Yksi monista kulmista on terveydenhoito.
Ja ensiksi työterveyden tarkastukseen
Moni työpaikka ohjeistaa uuden työntekijän melko pian aloittamisen jälkeen työterveyden vierailuun. Jos aloittava työntekijä on ollut pidemmän aikaa työnhakijana tätä ennen, tämä johtaa hyvin usein piilossa olleiden terveysongelmien ilmenemiseen ja laajoihin jatkotoimiin. Useimmiten tarinan loppu on onnellinen ja henkilölle saadaan apua, jolla työelämästä saa kiinni. Joskus käy toisin ja selviää, että ongelmista selviäminen ja täysipäiväiseen töihin palaaminen ei ratkeakaan aivan tuossa tuokiossa. Molemmissa tapauksissa työterveyden lasku työnantajalle on melkoisen kova. Rehellisyyden nimissä, useimmiten tällainen työntekijä saa palkkatukea, joten lopputulosta voi pitää tasapelinä.
Työnantajana koen että työntekijöiden terveys on parhaita paikkoja mihin rahaa voi pistää, mutta väkisinkin ihmettelen miten julmetun huonoa huolta heistä on pidetty aiemmin. Moni ei ole nähnyt lääkäriä tai hoitajaa vuosikausiin. Monen oireet ovat jääneet huomiotta, tai he ovat ottaneet yhteyttä terveysasemalle josta on hädin tuskin ruuhkan keskellä ehditty vastata ”ota buranaa”. Joukossa on monia, jotka kärsivät jatkuvista kivuista, liikuntaelinsairauksista tai monista muista oireista, jotka olisivat kaikki täysin hoidettavissa. Aivan liian moni heistä on työtön vain siksi, että järjestelmämme ei halua heistä työkykyisiä. Aivan sama katsotko asiaa taloudellisesti, inhimillisesti vai poliittisesti, tämä on jäätävän typerä päätös. Kyllä, kutsun sitä päätökseksi enkä vain tahattomaksi lopputulokseksi. Sote-järjestelmämme tila ei ole muodostunut huonoksi, se on rakennettu huonoksi ja ylläpidetty huonommin.
Kuten tuoreessa Suomen Kuvalehdessäkin kirjoitettiin, työperäinen maahanmuutto muodostaa kuilua oppositiopuolueiden välille. Ehkä työperäinen maahanmuutto on hyväksi, ehkä varauksin, ehkä ei, mutta siitä tappeleminen ei ole mikään syy laiminlyödä omia työttömiämme. Järjestelmän pitäisi auttaa heitä takaisin työn pariin, ei työntää heitä yhä kauemmas siitä. Perustason terveystarkastuksen pitäisi kuulua työnhakijan pakettiin aina ja yksiselitteisesti. Tämän myötä, jos terveydenhuollon ammattilainen toteaa tietyn terveysongelman olevan työnhaun esteenä, se pitäisi hoitaa mahdollisuuksien mukaan pikaisesti. Tämän pitäisi olla maalaisjärjen pohjalta täysin selvää.
Ei oikopolkuja
Jos joku niin luulee, en ole ehdottamassa työttömille työnhakijoille oikopolkua terveysasemille. Terveyasemien ongelmien korjaus on oma, pitkä tarinansa, joka tarvitsee niinikään ammatillista otetta eikä poliittista show-painia. Koen kuitenkin, että TE-palveluiden palvelupakettiin on lisättävä terveydellisten asioiden hoito. Se ei ole optio, se ei ole kiva suositus, vaan kriittinen välttämättömyys. Työnhakijan terveydentilan ylläpito on kiistaton edellytys työnhaun onnistumiselle.
Terveys lähtee toki isolta osin korvien välistä. Syö niitä vihanneksia, käy siellä lenkillä ja huolehdi mielen hyvinvoinnista. Sillä pääset pitkälle, mutta jokainen meistä silti tarvitsee myös lääketiedettä aina joskus. Tämän luulisi olevan itsestäänselvyys näin sivistyneessä maassa. Surukseni huomaan, että näin ei ole. Onneksemme asia on korjattavissa.
Oletteko huomanneet, miten vähän ammattilaiset tekevät omia töitään nykyään? Opettajat suorittavat poliittisia muutosprosesseja, vaihtaen oppisuunnitelmia kuin sukkia. Lääkärit leikkivät tietokoneilla potilashoidon sijaan. Me täällä IT-hommissa istumme palavereissa konsulttien kanssa työn tekemisen sijaan.
Hirveän hyvä idea. Teoriassa.
Omaan ymmärrystä kaikille edellä mainituille haasteille. On pätevä ajatus, että koordinointityön hyvin hanskaava konsultti voisi pitää tietoa ja palasia kasassa. On perusteltua, että opetus kehittyy uuden tiedon valossa. On mielekästä, että potilastietojärjestelmiä hyödynnetään laajalti. Toisaalta, teoriassa kommunismikin oli hemmetin hieno idea, kunnes sitä päätettiin toteuttaa tosielämässä. Hieman sama tapaus tulee mieleen niin opettajien, lääkärien kuin tietojärjestelmäpuuhailijoiden parissakin – sekä varmaan parilla tusinalla muullakin alalla.
On huvittavaa, että tietoteknisellä alalla konsultokratian ongelmat on tutkittu ja dokumentoitu kattavasti jo lähes puoli vuosisataa sitten. Jenkeissä ilmiö alkoi jo varhaisemmin ja Suomeen se tuli myöhemmin. Nyt nautimme siitä laajalti. Työnteossa on yhä vähemmän työntekoa – mikä on aika vaikeasti ostettava ajatus, kun samaan aikaan pitäisi lisätä tehokkuutta. Joku tutkija jossain sijoittelee juuri kuution muotoista palasta pyöreän muotoiseen mustaan aukkoon.
Mitä siis pitäisi tehdä? Itse olen vakaasti sitä mieltä, että ammattitaidon kunnioitus vie pitkälle. Kas, opettaja tietää todella paljon opettamisesta, lääkäri lääketieteestä ja tietotekniikan ammattilainen tietotekniikasta. Kun he tekevät ominta työtään, se on tehokasta. Kun he tekevät muuta työtä, se on tehotonta. Paitsi että se vie aikaa ja rahaa, se syö myös työmotivaatiota. Siten näkisin filosofian keskiössä ajatuksen, jossa ihmisillä olisi parempi mahdollisuus kertoa itse jos kokevat työaikansa menevän asioihin, joka ei ole heidän ominta hommaansa. Ihmisiä voi ja pitää haastaa parempaan. Ei pidä olettaa, että kukaan ihminen ei halua muuttua tai kehittyä, jonka vuoksi muutokset on ajettava ulkopuolisin voimin, väkipakolla kuin käärmettä pyssyyn. Motivaation tappaminen ennalta harvemmin parantaa lopputulosta.
Yksityisillä yrityksillä tämä on iso, mutta toteutettavissa oleva haaste. Hurjasti vaikeampaa ajatuksia on viedä julkiselle sektorille. Niin lääkärin kuin opettajankin työ päätetään ja ohjataan poliittisesti, eikä politiikka varsinaisesti ole puheväleissä järjenkäytön kanssa. Voi kuitenkin olla, että yksityisellä puolella nähty muutos valuisi joko suosiolla tai kivuliaasti myös julkiselle sektorille. Jossain on näytettävä mallia. Jossain on sanottava ”mitä helvetin järkeä tässä on”, mieluiten jossain missä asia kuullaan ja missä se johtaa muutoksiin. Lisätietoja uteliaille, ks. keisarin uudet vaatteet.
Mistä juttu lähti?
Koko juttu lähti lopulta siitä, kun totesin itselleni etten ole pariin vuoteen nauttinut työstäni. Onneksi olen skeptikko joten kyseenalaistin fiilikseni. Huomasin nimittäin että itse asiassa nautin kovastikin työstäni niinä päivinä kun teen varsinaista työtäni, eli ratkaisen ongelmia tai pohdin järjestelmien keskinäistä toimintaa. Sitä vaan on yhä pienempi osa työaikaa ja se apeuttaa. Työpaikan vaihto ei auttaisi mitään, sillä ilmiö koskee koko alaa, joten parempi vain jatkaa siellä missä pärjää ja osaa. Se epäilemättä tarkoittaa, että ehkä olen väärällä alalla? Ehkä, mutta kun joka ala on konsultokratian valtaamaa, luulenpa ettei ruoho olisi yhtään vihreämpää aidan toisella puolen. Kun jutustelin opettaja-isoveljeni kanssa ja kuulin saman tarinan, olin yhä vakuuttuneempi että olemme kaikki kirottuja. Parempi suutarin pysyä lestissään.
Koska pakeneminen ei siis auta, jäljelle jää asioiden korjaaminen. Jos en omaisi itsesuojeluvaistoa, pistäisin saman tien liikkeelle työelämäkonsultoinnin firman ja lähtisin kiertämään maata ilosanomaa jakamaan. Sitten joku yritys ostaisi minut puhumaan ja pakottaisi työntekijät kuuntelemaan minua pariksi tunniksi. Siellä he istuisivat, kiroillen sitä että tämäkin aika olisi voitu käyttää työntekoon. Sillä hetkellä joku, jossain tuolla ylhäällä, katselee maailmaa ja toteaa hiljaa nyökäten: ympyrä on sulkeutunut.
Tämänkertainen kolumni on vähän pidempi, mutta katsoin hyväksi kaivaa aiheesta mahdollisimman paljon esimerkkejä. Tuttuun tapaan videolla löydät jutun puhuttuna – eli valitse itse kuunteletko vai luetko mieluummin.
Rappio on mukava yleissana kuvaamaan milloin mitäkin asiaa, jossa ennen kaikki oli kovasti paljon paremmin. Se on juuri sekä sopivan mitäänsanomaton että mukavan jykevä termi sopiakseen politiikan moneen rakoon. Trendikkäänä persoonana haluan itsekin puhua rappiosta, ihmetellessäni näin työnantajanan ominaisuudessa edustamani ryhmän rappiotilaa. Rekrytyointi on nimittäin tässä maassa kovin pahasti rappiolla.
Montaa uutisjuttua et joudu selaamaan törmätäksesi puheisiin rekrytointiongelmista ja työvoimapulasta. Moni ongelmista on todella aitoja, mutta aivan liian moni menee itseaiheutettujen ongelmien lokeroon. Puhumme herkästi vain työvoimapulasta kun pitäisi puhua myös rekrytoinnin toimimattomuudesta ja keinotekoisista kohtaamisen esteistä. Esitän muutaman esimerkin.
Julkinen sektori hakee tietoteknistä osaajaa vastaamaan järjestelmien ylläpidosta. Ehdoton vaatimus on korkean tason yliopistokoulutus alalta. Ei sillä koulutuksella mitään tässä työssä tee eikä isolla osalla alan osaajista sitä ole, mutta silti se pitää listalle lisätä, heti merkityksellisten vaatimusten alle. Tietotekniikka on varsin pätevä muttei suinkaan ainoa esimerkki alasta, jossa koulutus ei kerro paljoakaan henkilön osaamisesta. Yksityisellä sektorilla tästä pöhköydestä ollaan onneksi jo pitkälti päästy, keskittyen taitoihin eikä tahroihin paperilla. Vaatimus heijastaa valtiovallan erinomaista kykyä pitää tiukasti kiinni tsaarin ajan perinteistä.
Siivoojia haetaan yhtenään sinne sun tänne. Hakemuksessa vaaditaan vähintään ajokorttia ja useimmiten myös omaa autoa, vaikka työ tapahtuisi kiinteässä pisteessä ja hyvien julkisten liikenneyhteyksien ulottuvilla. Sama autoiluvaatimus laitetaan varmuuden vuoksi myös moneen sotealan työhön aivan turhaan, kuten Yle Uutisten Petra Ketonen totesi artikkelissaan syyskuun alussa. Joskus tarve on perusteltu, mutta silloinkin se saattaa ilmentää lähinnä huonoa työnjaon suunnittelua. Voihan sitä pöhkö optimisti haluta varmistaa että tuleva palkka käytetään bensaverojen maksuun, jonkunhan nekin pitää maksaa.
Hoitajapulaa pahennetaan tehokkaasti myös toisesta suunnasta. Hoitajakoulutuksiin ei saada tarpeeksi väkeä, sillä TE-toimistot antavat työttömille lupia koulutukseen kovin kitsaasti. Osalle ei yksinkertaisesti heltiä lupaa pyydettäessä, osa taas luovuttaa jo ennalta nähdessään vaaditun paperityön määrän. Keinotekoisia esteitä, byrokratian ankeuksia ja palveluhaluttomuutta on tuotu rekkalavoittain varmistamaan, että emme vahingossakaan ratkaise ongelmia liian helposti.
On hyödyllistä keskustella työperäisen maahanmuuton tulevaisuudesta, mutta maassamme jo olevia työttömiä maahanmuuttajataustaisia ei sopisi siinä kiireessä unohtaa. Yhä useammassa rekryssä vaaditaan täydellistä suomen kielen taitoa niin siivoojalta, kokilta kuin hyllyttäjältäkin. Vähempikin kielitaito riittäisi ja usein englannin kielellä pääsisi hyvin alkuun. Monelle juuri työn pariin pääseminen olisi paras tapa oppia kaunista kieltämme enemmän. Aivan kun ylimitoitettu kielimuuri ei riittäisi, on röyhkeyden määrässä muutoinkin merkkejä paisuvasta luonnonvarasta. Pahimmillaan hakijalle sanotaan suoraan, että vain suomalaistaustaisten hakemukset kelpaavat jatkokäsittelyyn.
Oma tarinansa ovat pitkäaikaistyöttömät, joita pyritään auttamaan monenlaisilla työllistämispalveluilla ja -ohjelmilla. Parhaat näistä palveluista ovat useammankin kehun arvoisia ja niiden piiristä löytyy runsaasti potentiaalisia työntekijöitä. Monet heistä kaipaavat vain pientä lisäperehdytystä tai tukea alkuun, jonka myötä pitkäaikaistyöttömästä kuoriutuu ensiluokkainen tekijä. Alkuhaasteet tiedostetaan hyvin ja tilannetta helpotetaan tarjoamalla työnantajille avokätistä palkkatukea. Tällaiset työnhakijat lokeroidaan kuitenkin tuon tuosta automaattisesti ei-haluttujen kastiin, eikä heitä viitsitä edes harkita.
Jos kakku ei jostain syystä olisi vieläkään tarpeeksi suuri, ikäsyrjinnästä saa siihen kohtuuttoman ison kirsikan päälle. Yhä useammalle viisikymppiselle näytetään ovea sillä sekunnilla, täysin osaamisesta ja muista tekijöistä riippumatta. En tiedä mitä ajatella siitä, että samaan aikaan Eva haluaa eläkeikäiset takaisin töihin, vaikka Evan jäsenten parissa katsotaan jo keski-ikäisiä nenävartta pitkin. Keksimmekö taas ikiliikkujan?
Sanonta matalalla riippuvien hedelmien poimimisesta tulee mieleeni, kun pohdin rekryalan yleisiä toimintatapoja. Liian usein ovet avataan vain täydellisten hakijoiden kirkkaimmille tähdille. Keinotekoisten lisävaatimusten lisäksi hakemusprosesseja monimutkaistetaan hurjaa tahtia. Jos vielä muutamia vuosia sitten hyvin tehty CV ajoi asian, ovat jotkut alan toimijat vieneet vaatimustason äärimmilleen. Siivoojan työtä hakevalta vaaditaan jopa yli sadan kohdan verkkolomakkeiden käyttämistä, lukuisia esittelyvideoita ja muita liitteitä. Asiaa perustellaan usein saman hakemuksen käyttämisellä myös jatkossa tulevien rekryjen parissa, mutta käytännössä tämä toteutuu harvoin.
Työtä haluava henkilö tietenkin täyttää lomakkeet, lähettää liitteet ja kuvaa videot. Sitten hän tekee sen uudestaan, uudestaan, uudestaan ja muutama sata kertaa uudestaan, saamatta edes haastattelupyyntöä. Toki työpaikan saaminen on tänään merkittävästi todennäköisempää kuin vuosi sitten, mutta aivan liian moni masentuu toimiessaan jopa vuosikausia tämän puskafarssin palkattomana näyttelijänä. Joukossa on toki heitä, jotka tarvitsisivat työpaikan sijaan sote-palveluita, mutta myös heitä joiden osaaminen löytyy muualta kuin työnhaun show-diplomatiasta.
Tällainen työtön on melkoisen pahasti mieli maassa lukiessaan uutisten jatkuvaa rummutusta työvoimapulasta sekä rekrytoijien puheista avoimien työpaikkojen hurjasta määrästä. Pyytäisinkin maamme mainioilta toimittajilta terveen kritiikin pakkaamista näiden juttujen evääksi. Työn ja tekijän kohtaaminen tapahtuu puolivälissä tietä ja on mielestäni aiheellista vaatia muutaman askeleen ottamista myös työnantajan puolelta. Rekryfirmoissa, kuten missä tahansa firmoissa, on sekä jyviä että akanoita.
Eräs ajaton kysymys nousee myös mieleen: onko enempi aina parempaa? Ovatko työmarkkinat kaikin puolin parempia nyt, kun hakuprosessi on yhä monimutkaisempaa. Ovatko kohtaamiset parempia, kun työnantaja ei enää osallistu prosessiin vaan delegoi kaiken työn rekryfirmoille? On toki viisasta yrityksiltä erikoistua omaan alaansa, mutta ehkäpä voisimme vaatia rekrytointiyrityksiltä hieman enemmän – tai ehkäpä hieman vähemmän?
Sinulle, aktiivinen työnhakija, haluan sanoa jotain mitä et mielestäni kuule tarpeeksi usein: älä vihaa itseäsi asioista joille et mitään voi. Olet ihana ihminen ja pyrit aktiivisesti eteenpäin. Toivoisin, että sinua kuultaisiin useammin ja myös sinun näkökulmallasi olisi väliä työnhaun kehittämisessä. Et ole osa ongelmaa, vaan voisit olla suurikin osa ratkaisua työn ja tekijän kohtaamisongelman ratkaisemisessa. Sinussa on potentiaalia sankaruuteen, ei surkeuteen.
Tänään on kirjoiteltu paljon maahanmuuttajavoittoisten työpaikkojen väärinkäytöksistä. Olen itse avustanut paria tusinaa mamua vastaavissa ongelmissa, joten asia ei ole uusi. Työministeri Tuula Haatainen otti kantaa odotetulla tavalla, vaatimalla AY-liikkeelle lisää rahaa ja valtaa. Vaan mitenkäs tehdään, kun iso osa työmarkkinoiden rakenteellisesta rasismista tulee AY-liikkeestä?
Vaikea pala Marinille
Minulla ei tietenkään ole mitään absoluuttista kokonaiskuvaa, mutta sen verran usein tutut elementit ovat toistuneet, että olen valmis seisomaan havaintojeni takana. Niiden mukaan AY-liike, erityisen vahvasti Palvelualojen ammattiliitto PAM, ovat ääriään myöten saturoitu rasismilla, niin rakenteellisella kuin muillakin muodoilla. Ei ole yksi tai kaksi heidän toimijaa, jotka syyttävät maahanmuuttajia suomalaisten työpaikkojen varastajina, eikä ole yksi tai kaksi kertaa kun palvelua kieltäydytään antamasta maahanmuuttajalle. Milloin englanninkielisessä palvelussa on taas kerran kaikki kipeänä, milloin tulkin tuominen paikalle loukkaisi yksityisyyttä, milloin vain penseästi kirjataan asia ylös ja tungetaan ö-mappiin. Kun katson tuoreita SAK:n julistuksia, havaitsen aivan liian paljon yhtäläisyyksiä, jonka pohjalta epäilen asenteen olevan AY-liikkeessä yleisempääkin. Voi kyllä, yleviä puheita ja julistuksia on, mutta pinnan alla laitos on joka nurkkaa myöten mätä.
Minulle on jäänyt se käsitys, että pääministeri Sanna Marin ei omaa niin vahvaa AY-järjestöjen kabinettitaustaa kuin keskivertodemari, saati hänen edeltäjänsä. Hänellä voi olla ihan aito halu tonkia työelämän sikailuja, kuten rakenteellista rasismia, löytyi tunkiosta sitten mitä tahansa. Kollegansa Haatainen esimerkiksi on varsin hyvin AY-kabinetit läpikäynyt perusdemari ja puolueen taustahahmoilla tämä on vieläkin vahvempaa. Rinteen valta ei sekään ole mihinkään kadonnut ja voisin nähdä kyseisen jäärän yhdistävän taas joskus kaksi rakkainta harrastustaan: AY-räyhäämisen ja naisvihan. Siitä ei hyvä seuraisi tälläkään kertaa.
Koska mieluiten oletan aina parempaa kuin huonompaa teoriaa, oletetaan siis että pääministerimme haluaa torjua tätä melkoisen häpeällistä ongelmaa maassamme. Minkälaisen vastaiskun hän saa? Vihreät todennäköisesti ovat valmiita rasismin torjuntaan vailla liiallisia ennakkoehtoja, vasemmisto todennäköisesti ei, kepusta ei osaa sanoa ja RKP:ta asia ei kiinnosta suuntaan eikä toiseen. Eduskunnan enemmistö todennäköisesti tulisi Marinin taakse tässä asiassa, mutta demarikabineteissa saatetaan puukkoja terottaa innolla. Kysymys oikeastaan on se, milloin ja miten sabotaasi alkaa. Koitetaanko Marin saada perääntymään projektista ennen sen alkamista, vai tyydytäänkö vesittämään toimenpiteet kun on päästy eteenpäin? En tiedä onko pääministerillämme taistelutahtoa vielä siinä kohtaa, mutta tietenkin toivon sitä löytyvän.
Ei bisnestä ilman pelisääntöjä
Yrittäjänä, oikeistoliberaalina ja kapitalistisikana olen aina sanonut, että markkinatalous pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa edellyttää samoja sääntöjä kaikille. Aina, kun luen vaikkapa sikailevasta siivousfirmasta, kiroan kahta lujemmin, koska tuollaiset täydelliset paskiaiset pilaavat markkinatalouden maineen. Tampereellakin toimii eräs laitos- ja hotellisiivousta tarjoavat yritys, jonka toimintaan jouduin tutustumaan viime viikkoina. Maahanmuuttajille ei tarjottu lainkaan taukoja, ei tietoa luottamusmiehestä tai työsuojeluvaltuutetusta, ei ylityökorvauksia, ei koulutusta työtehtävistä, mutta kylläkin suomalaistaustaisiin verrattuna tuplat kovemmat suoritusminimit. Tuollainen firma mustaa jokaisen firman maineen. En nimeä firmaa tässä tarinaan liittyvien asianomaisten pyynnöstä, sillä heidän on määrä lähteä jatkotoimiin.
En hetkeäkään usko, että SDP kokonaisuutena pystyy tai haluaa torjua työelämän rasismia, se on liian suuri osa heidän poliittista pääomaa. Toivon, että Marin sitä kuitenkin yrittää, vaikka läpi harmaan kiven. Maassamme on kuitenkin muitakin toimijoita. Voimme itse kukin vaikkapa seuraavalla hotellimatkalla vähän kysellä siivoajien oloista. Voimme pitää keskustelua yllä. Voimme vaatia parempaa. Kukaan suomalainen ei hyödy riistosta, se vain satuttaa meitä kaikkia hieman eri tavoin.
Vähän on outo arki mutta monenlaisia tarinoita siihen mahtuu. Tässä lähipiirissäkin on jo ollut melkoisia versioita. Moni ajattelee nyt itseään ja lähimmäisiä, mikä on toki ymmärrettävää. Siinä kohtaa ei välttämättä huomaa niitä muita tarinoita. Tässä niistä pari.
Yöt päiväksi
Itse kuulun siihen joukkoon, jolle tuli todella kova kiire. Olen itse asiassa neljällä eri tavalla valtion määrittämä kriittinen ihminen: kaupan ala, logistiikka, etäkäyttötekniikat ja verkkopalveluntarjoaja. ”Ei mitään painetta”. Tätä kirjoittelen klo 23 jälkeen, kun odottelen erään prosessin valmistumista palvelimelta. Sitten jatkan sen työstämistä varmaan vielä pari tuntia, ja aaamusta taas. Minulla on melkoista kiirusta, mutta se ei liene mitään verrattuna sote-puolen työntekijöihin joilla on kiireen ja hädän lisäksi lähellään inhimillinen kärsimys, jatkuva riski saada tartunta ja ilmeisesti myös katastrofaalisen huonoa johtamista. Joillain on kiire. Liian kiire.
Kaikki meni
Yhtä lailla on ihmisiä, joilla on yhtäkkiä aivan liikaa aikaa. Pikapotkuja on jaettu jo useampia. Osasyy tässä on opportunismissa: esimerkiksi eräs kauppakeskuksia operoiva suuryritys on käyttänyt koronaa savustaakseen ”huonot” vuokralaiset pois ja väkeviä ukaaseja vuokrien korotuksista ja ehtojen tiukennuksista on jaettu nyt, kun pitäisi olla täysin päinvastainen linja. Korostan, että tietoni tulee vain kolmesta lähteestä, ja koskee vain yhtä kauppakeskusoperaattoria, mahdollisesti vain yhden maakunnan alueella. Matkailualalla on tarina surullisen tuttu: lentoyhtiöt, hotellit, ravintolat, ym. HOK-Elanto tarjosi mielekkään vaihtoehdon, mutta moni muu ei ole voinut tarjota tällaista vaihtoehtoa. Monelta tippui maa jalkojen alta, yhtäkkiä. Osa sitä ei voinut välttää, osa kärsi likaisesta pelistä.
Opportunisteja piisaa
Yrittäjänä omat yhteystietoni ovat julkisissa rekistereissä helposti tarjolla. Voi veljet sitä määrää lainatarjouksia mitä olen saanut viime päivinä. Useampi suomalainenkin luottoa tarjoava puliveivari esiintyy julkisena koronaviruksen laina-avustajana, ja tarjoaa rahaa tähtitieteellisillä koroilla ja katastrofaalisilla luottoehdoilla. Huijarit haistavat rahan ja epätoivon. Moni haittaohjelmien tekijä on myös hyökännyt sairaaloihin ja terveysasemiin, ajatellen että nyt kukaan ei voi kieltäytyä lunnaista jos tietokoneet seisovat. Tämä itse asiassa johti mielenkiintoiseen vääntöön: yksi maailman kovimpia tietoturvaeksperttejä, Mikko Hyppönen, teki selväksi että koko tietoturva-ala käy rikollisten kimppuun keinoja kaihtamatta, jos terveydenhuoltoa vastaan hyökätään. Osa rikollisista antautui nopeasti. Mainiota!
Täysi epävarmuus
”Tule töihin ensi maanantaina, tai ehkä et, kerromme ensi maanantaina, tai ehkä seuraavan kerran kesäkuussa, tai ehkä ennen sitä, laita nimi paperiin että hyväksyt”. Tositarina tuokin. On aika paljon työntekijöitä jotka eivät edes tiedä ovatko huomenna töissä. Osin tästä menee syy monimutkaisille ulkoistus- ja alihankintaverkostoille. Moni ei todellakaan tiedä, työnantaja sen paremmin kuin työntekijäkään. Ajatelkaa vaikkapa hotellin siivoojia: jos hotelli on auki, siivousta pitää tehdä paljon enemmän nyt mutta kun hotelli saatetaan sulkea päivän varoajalla. Aika turha odottaa Kelalta myötätuntoa tuommoisessa tilanteessa. Toivottavasti tilanne korjaantuu ja merkkejä siitä on jo ilmassa.
Epätietoisuus kaiken yllä
Kiireisimmätkin meistä saattavat huomata kriisin pitkittyessä kulkevansa kassan kautta kotiin, kun toisella äkkipotkut voivat muuttua äkkitöihin. Paljon on kiinni siitä miten hyvin viruksesta saadaan niskaote ja toisaalta siitä miten hallitus paikkaa kriisin iskemiä. Vaikka yrittäjä olenkin, vähän pelottavat nuo puheet yritysten taseen paikkaamisesta. Mielestäni yrityksiä pitäisi tukea palkanmaksussa, ei muussa. Ihmiset on pidettävä töissä, se on kaiken A ja O lyhyellä tähtäimellä.
Maahanmuuttajat tuota vastaan kantasuomalaiset sitä – se on vanha tarina. Minäpä otan uuden tarinan ja kerron aiheista jotka ovat meille yhteisiä. Jos tartumme niihin yhdessä, autamme toinen toisiamme.
Oppia ikä kaikki
Uutta pitäisi oppia, työelämä on jatkuvaa uuden opettelua ja pitäisi käydä jatkokoulutuksessa, kursseilla sun muuta. Ei ole aikuiskoulutuksen tilanne kovin hääppönen. Tuhat ja yksi yritystä tarjoavat esimerkiksi TE-toimistoille ja yrityksille kursseja ja näistä vain pieni kourallinen on mistään kotoisin. Laadunvalvontaa ei ole, lieneekö vain hinta kriteerinä. Kun tuloksilla ei ole väliä, ei niitä tuloksia myöskään herkästi saada. Uskokaa huviksenne, tässä kohtaa itku tulee niin Pentille kuin Robertillekin.
Pää kuntoon ja sorvin ääreen
Jos terveys pettää, etenkin jos ongelma on mielenterveyden puolella, liian monessa kunnassa ainoa mitä terveyskeskuksista saa on eioota. Sote-uudistusta tehdään asian korjaamiseksi, mutta kovinkaan moni asiantuntija ei tähän usko. Jotain tarvisi kuitenkin tehdä, sillä niin Iiro kuin Ivan ovat suotta työmarkkinoiden ulottumattomissa kun ei saada heidän terveydenhuoltoon apua, ainakaan ajoissa.
Työtä vailla
Kun tie käy TE-toimistoon, on usein kahta puolen pöytää surumielinen ihminen. Virkailija haluaisi auttaa, mutta aika ja resurssit loppuvat. Työtä hakevat haluaisi tekemään töitä, mutta ei saa apua. Jokainen meistä ei ole synnynnäinen esiintyjä, joka osaa tehdä upean video-CV:n ja täyttää charmillaan jokaisen työnantajan sydämen. Siksi on TE-toimisto yhdistämässä osaamista ja osaajaa. Tai siis olisi, jos ehtisi ja pystyisi, mutta toistaiseksi niin Fanni kuin Fatimakin saavat turhan usein vain lämmintä kättä ja sitäkin rajallisin määrin.
Ei kilpailua vaan kiritystä
Olen yksinkertaisesti väsynyt kiristämään hampaita ja näkemään teennäistä taistoa kotoperäisten ja maahanmuuttajien välillä työmarkkinoilla. Tietenkin tulija nappaa joskus kantaväestöön kuuluvan nenän edestä homman, tietenkin joskus pöhkö tukijärjestelmämme näin tekee. Toisaalta, paljon useammin täysin sama järjestelmä antaa työn Pekalle Matin sijaan. Byrokratiaviidakkomme on massiivinen ja sinne hukutaan ihan kaikki sulassa epäsovussa. Työmarkkinoilla on aina pientä kilpailua, mutta elinvoimaiset työmarkkinat lopulta luovat myös lisää työtä meille kaikille. Yhden voitto voi olla myös toisen voitto.
Miettikääpä miten paljon uskottavampaa olisi vedota päättäjiin ja puolueisiin, kun lausuisimme huolemme yhdessä. Mitäpä jos Aapot ja Ibrahimit, Heinit ja Hillaryt puhuisivat yhteen ääneen turhan kärhämöinnin sijaan? Sitä mekkalaa olisikin jo puolueiden paljon vaikeampi hiljentää.
Tällä hetkellä Sipilä johtaa pyhää taistoa mikroyrityksissä työskenteleviä ihmisiä vastaan, perusteena Suomen Yrittäjien lobbaus ja vastassa AY-liike. Edellinen lause on täysin absurdi, sillä Yrittäjät edustavat vain yli 10 hengen yrityksiä ja AY-liike vain yli 20 hengen yrityksissä työskenteleviä. Taistoa käyvät tahot joille taistelu ei edes kuulu.
Pieni suuri musta aukko
Suomen Yrittäjät on järjestö, joka ilmoittaa edustavansa yritysten kokoluokista pieniä ja keskisuuria, eli siis 11-250 hengen yrityksiä. EK edustaa sitten tuota suurempia. AY-liike puolestaan sopii työntekijöiden asioista pääosin yli 20 hengen yrityksille; tätä pienemmät noudattavat yleissitovuutena osaa AY-liikkeen sopimista asioista mutta eivät voi noudattaa koko sopimusta tai osallistua keskusteluun, eivät työnantajat eivät -tekijät. Työntekijä toki voi olla liiton jäsen, mutta se on melko turhaa sillä hän ei voi hyödyntää liiton sopimia mahdollisuuksia työpaikalla.
Unohdetaan hetkeksi tämä Sipilän ja SAK:n välinen pyhä sota ja puhutaan vain neuvottelun lähtökohdasta. On kiistatonta että suuri osa työpaikoista syntyy nyt ja vastedes juuri mikroyrityksiin. Nykyiset neuvotteluosapuolet, poliittiset ja juridiset, on luotu paljon ennen tätä lähtökohtaa. Toisin sanoen, sen paremmin maamme lait kuin käytännötkään eivät tiedosta ajatusta jonka mukaan mikroyrityksillä on jotain merkitystä maallemme. Vaan kun nyt on. Syystä tai toisesta asiasta puhutaan korkeintaan sivulauseissa ja kiertoilmaisuin.
Tämä maa kaipaisi siis ehdottomasti edustusta tältä sektorilta. En sen paremmin suosita kuin vastustakaan ajatusta, että AY-liike keksisi itsensä uudestaan ja ryhtyisi neuvottelemaan tasavertaisesti myös pienempien yritysten kanssa. Työnantajaliikkeen pitäisi tietenkin tehdä sama muutos. Mikroyrityksillä tulisi olla ääni joka perustuu heidän tilanteeseen, kuten myös mikroyritysten työntekijöiden pitäisi tuoda oma näkökulmansa esiin.
Naapuri hoitaa homman
Vasta kun meillä on neuvottelussa ne osapuolet joita asia koskee ja jotka edustavat asianomaisia, voidaan edes vaatia kolmikantaista neuvottelua lakimuutoksista. Tämän hetken tilanne on vähän sama kuin jos naapurisi sopisi parturisi kanssa sinun lääkäriasiasi. Juuri niin hullu tilanne kuitenkin nyt on. Kaksi asiaan liitymätöntä tahoa kiistelee asiasta joka ei heitä koske ja jonka ratkaisemiseen heillä ei ole mandaattia.
Ei ole hallituksen vika että mainituilla tahoilla ei ole järjestäytynyttä edustusta, mutta sen pitäisi olla myös heidän huoli. Ehkäpä he voisivat pienessä sivuroolissa myötävaikuttaa ilmapiiriin, jotta edustajat löytyisivät. Ehkäpä sitten löytyisi myös sopu työlainsäädännön kehittämiseen.
Olen mikroyrittäjä, eli 2-9 hengen firmaa pyöritän. PAM:n Ann Selin tuntee minut hyvin. Hän tietää että elämäntehtäväni on antaa potkuja ihmisille. Hän epäilemättä sanoo niin koska se on hänen tapansa etsiä rakentavia ratkaisuja työelämän haasteisiin. Kovin suruisaa on tämä ratkaisukeskeisyys täältä päin kuunnellen.
Mitä olen sinulle tehnyt?
Haluaisin kysyä henkilöiltä kuten Selin tai Antti Rinne ihan suoraan: mitä olen teille tehnyt ansaitaksenne vihanne? Ihan oikeasti nyt, kertokaa mitä olen tehnyt. Jos virhe on minun, pyydän taatusti anteeksi ja korjaan virheeni. En kuitenkaan ole vakuuttunut että ansaitsen joka ikisessä haastattelussa ilmenevän rankan kiusaamisen minua ja kanssayrittäjiä kohtaan. Tämä tuskin edes liittyy siihen että AY-liikkeen pitää aina herjata firmoja, koska käsittelette suuryrityksiä paljon pieniä kohteliaammin. Nimenomaan pien- ja mikroyritykset ovat vihan kohteenne. Toistan kysymykseni: miksi?
Taatusti kritisoin ilmaisutyyliänne sekä sanomaanne ja mielestäni perustellustikin, mutta en henkilöä. Uskon todellakin että Selin tekee kovaa työtä ja hänellä on paitsi loistava osaaminen, myös vilpitön tahto parantaa jäsentensä asemaa työmarkkinoilla. Tiedän että AY-liikettä tarvitaan yhteiskunnassa. En kyseenalaista asemaanne tai puheoikeuttanne, kyseenalaistan vain vihanne. Kyseenalaistan vihan tuoman hyödyn. Tiedän että haluatte korjata havaitsemianne ongelmia ja se on erinomainen tavoite, mutta minä en ole Juha Sipilä. Sipilä on vaikeuttanut pienyrittäjien arkea lukuisin eri tavoin. Osutte omaan maaliin jos uskotte minua lyömällä Sipilää kiusaavanne.
Potkitaanko siis?
Palataanpa otsikkoon. Yrittäjän suurin tehtävä ja ilo elämässä ei ole potkia ihmisiä pois. Potkujen antaminen on ikävää ja masentavaa eikä sitä halua tehdä kuin pakon edessä. Jos talous on tiukalla, lasken omaa palkkaani pienemmäksi ennen potkujen antamista ja olette tervetulleita varmistamaan asian. Tällä hetkellä työtä on ja haluan pitkäjänteisiä työsuhteita, koska ainakin tällä alalla menee ensimmäinen puoli vuotta pelkästään työtehtävien yksityiskohtien sisäänajoon. Siinä Selin on oikeassa että yrittämiseen kuuluu riskejä. Me laskelmoimme riskejä. Jos riski on liian suuri, emme ota sitä. Työntekijän palkkaamisessa on todella suuria riskejä joskin mielestäni ne liittyvät alati kasvavaan byrokratiaan ja pykäläviidakkoon eivätkä irtisanomisen muodollisuuksiin.
Arvon AY-aktiivit, tiedämme kaikki ettemme elä enää siinä ajassa jossa järjestönne muovautuivat nykyisiin asemiinsa. Maailma on muuttunut ja meidän on muututtava mukana. Muutos tekee kipeää. Jos voisitte hetkeksi aikaa tulla rakentamaan siltoja, keskustelemaan pienten yrittäjien kanssa ja ymmärtämään mitä ajamme takaa, teillä olisi enemmän tietoa. Tieto on valtaa. Ymmärtäisitte, että se mitä EK:n porsastelijat julistavat ei ole sitä mitä me teemme tai haluamme. Ymmärtäisitte paremmin mistä kenkä puristaa ja että pääosa näistä ei ole missään ristiriidassa tavoitteidenne kanssa. Ennen kaikkea ymmärtäisitte että julkisuudessa tappelevat periaatteet, eivät todelliset asiat. Tällä hetkellä luottamus rapautuu kiihtyvään tahtiin ja alati kasvava uhkailu on mitä tehokkaimpia keinoja luottamuksen tuhoamiseen.
Toivo lähtee pohjalta
Minun ja muiden yrittäjien on tehtävä monia kipeitä kompromisseja jotta työn sopimiseen liittyvä keskusteluilmapiiri voisi tervehtyä. Samaa vaaditaan työntekijäpuolelta. Nykyinen sopimustilanne on yksinkertaisesti liian kaukana tosielämästä jotta pieni pilkunviilaus auttaisi paljoakaan. Suurimmat kompromissit on kuitenkin tehtävä lainsäätäjien toimesta eduskunnassa. Jotenkin ounastelen että niissä olemme kovin samoilla linjoilla, emme vihollisia. Asiat kuten veronkierto, kansanterveys tai kannustinloukut ovat yhteisiä ongelmiamme.
Viisaus alkaa ymmärryksestä ja sitä voi kasvattaa pitämällä mielen avoimena. Olen surullinen alati kasvavasta vihasta jota suuntaani kohdistuu. En kuitenkaan voita mitään polttamalla siltoja. Pahimman epätoivon hetkellä on myös toivolla suuret mahdollisuudet. Voisimmeko etsiä tätä toivoa yhdessä? Emmekö yhdessä olisi vahvempia isojen haasteiden edessä?
Viime päivinä on esiintynyt värikästä keskustelua kirjailijasta, joka elää yhteiskunnan tuilla, mutta ei edes halua ottaa vastaan työpaikkaa.
Paljon on asiaa mediassa puitu, oheen lainasin presidentin ja työministerin lausahduksia ilmiön tiimoilta. Itse lienen aika vahvasti samoilla linjoilla kuin nämä korkeat herrat itseni tervejärkiseksi kuvitellen.
Presidentti Niinistö ei ole ilahtunut ilmiöstä, joka on noussut viime päivinä
valtakunnan puheenaiheeksi. Ei taida oikein ymmärtää hekilöitä, jotka kuvaavat itseään julkisuudessa ”ideologisesti työttömiksi”.Sanoo että olen heistä samaa mieltä kuin ymmärtääkseni jokainen tervejärkinen suomalainen ja jatkaa mm se että asiaa mainostetaan, kuvastaa jotain, jota ei toivoisi näkevänsä.
Työministeri Lindströmin mukaan työnvälttelijöitä on vain pieni osa työttömistä ja että onneksi ossit ovat marginaali-ilmiö. Jos tietoisesti työ ei kelpaa, ei silloin oikein voi kelvata tuetkaan. Se on minun ajatukseni, Lindström summasi.
Ehkä pitäisi antaa kaikkien kukkien kukkia mutta tuo runsas julkisuus, mitä se palvelee. Tuoko työn vieroksunnan houkuttelevaksi vaihtoehdoksi vai onko osa keskustelua jonka otsikko voisi olla: Taivaanrantojen maalailu?
