Turkki on alkanut jälleen toimittaa turvapaikanhakijoita Kreikkaan ja tilanne on nopeasti räjähtämässä käsiin jo ennestään tupaten täysissä vastaanottokeskuksissa. Keskustelu EU:n turvapaikanhakijoiden taakanjaosta pyörii, mutta poliittisesti asia ei osoita etenemisen merkkejä. Ehdotan yhdeksi umpisolmun ratkaisuksi sitä, että määriteltäisiin mikä se taakka on mitä jaetaan – näin ainakin tietäisimme mistä päätämme.
Itsestäänselvyyksistä turha itkeä
Väriin katsomatta kaikki poliittiset liikkeet ovat ainakin kattotasolla siitä samaa mieltä, että EU ei voi ottaa kaikkia tänne haluavia tulijoita. Koska kaikkia ei voida ottaa, on syytä määritellä ketä voimme ottaa. Tämä on punainen lanka: jos määrittäisimme vaikkapa pari lukua alkuun. Ensinnäkin se määrä, mitä voidaan ottaa seuraavana vuonna turvapaikanhakijoita EU:n maaperälle (jättäen toki muille oikeuden hakea pakolaisstatusta leireiltä). Toinen voisi olla ns. hätäluku, eli se määrä jolla edellinen luku voidaan hetkellisesti ylittää tapauksessa, jossa on YK:n turvallisuusneuvoston määrittelemä sota tai muu vakava ihmisoikeuskriisi EU:n lähialueilla.
Kun meillä olisi määrä, jokainen maa tietäisi mikä on sen taloudellisen taakan suuruus, joka heille olisi tulossa. On aivan eri asia viedä parlamentille tai kansalle kysymys vaikkapa sadan turvapaikanhakijan vastaanotosta, kuin epämääräinen tieto että sieltä niitä tulee ja määrää ei tiedä kukaan. On turha moittia päätöksentekoa jumittuneeksi kun ei edes tiedetä mistä asiasta päätös tehdään. Pätevä vasta-argumentti kuulunee, että määrää on vaikea arvioida. Se on totta, mutta jostain pitää aloittaa. Jokin määräraja pitää ensin asettaa, sen osalta etsiä päätöstä, sen pohjalta saada järjestelmä toimimaan. Jos järjestelmä toimii hyvin, ja kansalaiset kokevat tämän, silloin on paljon nykyistä helpompaa puhua määrien nostosta. Jos taas järjestelmä ei toimi, mennään toiseen suuntaan.
Jostain pitää lähteä tai mihinkään ei liikuta
Tämänhetkistä keskustelua pidän siis jossain määrin vastuuttomana. On täysin yhtä absurdia huutaa kaikkien pääsevän EU:hun ja että meillä on varaa ottaa vaikka kuinka monta tulijaa, kuin huutaa että vain rajat sulkemalla ja pää pensaaseen työntämällä tulee kaunis huominen. Suunnilleen tuota tasoa keskustelu kuitenkin on. Jos keskusteluun halutaan järkeä, ja jos haluamme esimerkiksi Ursula von der Leyenille työrauhaa asiassa, on pöytään laitettava kompromissi, jossa kukaan ei saa kaikkea mutta jokainen tuntee huolien laantuvan. Kyllä, määrän asettaminen varmasti herättää levottomuutta ja määrästä varmasti tapellaan, mutta olisi edes joku mistä lähteä liikkeelle. Nyt ei ole mitään.
On luonnollisesti mahdollista, että taakan suuruutta ei vaan pysty kukaan määrittelemään. Senkin voi sanoa rehellisesti ja vedota moraaleihin. Siinä on palanen totuutta ja hitunen humaaniutta, mutta ei valitettavasti pisaraakaan ratkaisua – ja juuri ratkaisuja olemme vailla. Loppukaneettina rohkenen kysyä, onko moraalinen voitto tärkeämpää kuin EU:n pelastaminen?