Avainsana: ”Suomen Vapaussota”

Julkaistu

28.4.1918 – 100 vuotta sitten Suomen Vapaussota, Viipurin vapauttaminen

Edellinen Itäarmeijan taisteluja koskeva artikkelini löytyy täältä. Siitä saa yleiskuvan missä mentiin noin 24.-25.4.1918. Mm. katkaistiin yhteys Venäjälle ja yritettiin valloittaa Viipuria. 26.4. ei saavutettu mitään merkittävää, kärsittiin kuitenkin tappioita. 27.4. Tykistö oli saanut täydennystä ampumatarvikkeisiinsa, joten se pommitti päivän kuluessa punaisten tykistöasemia mm. Kolikkoinmäessä. Siellä tapahtui suuri ampumatarvikemakasiinin räjähdys. Yleensä levättiin ja valmistauduttiin huolella Viipurin vapautukseen Venäjän joukoista ja punakapinallisista. Apujoukkojakin saatiin: Vaasan rykmentti ja kaksi patteria tykistöä.

Vapaussodassa Suomen armeijan Itäarmeija oli jaettu kolmeen ryhmään. Eversti Ausfeldin ryhmä puolusti Suomea Karjalan kannaksella Venäjää vastaan rajalla. Everstiluutnantti Sihvon ryhmä oli hyökkäämässä Viipuriin pohjoisesta. Kenraalimajuri Wilkmanin ryhmä hyökkäsi Viipuriin idästä.

Kenraalimajuri Wilkmanin ryhmä oli jaettu kolmeen rintamaosaan A, B ja C.

Rintamaosaa A komensi Eversti von Coler (2. jääkäriprikaati 5 pataljoonaa); rintamaosaa B komensi everstiluutnantti Jernström (1. jääkärirykmentti 3 pataljoonaa ja 6. jääkärirykmentistä 2 pataljoonaa, sekä Vaasan rykmentistä 2 pataljoonaa); rintamaosaa C (suojaamassa Wilkmanin selustaa) komensi majuri Savonius (6. jääkärirykmentistä 1 pataljoona).

Wilkmanin ryhmän tykistöä (Jääkäritykistöprikaati, 24 tykkiä) komensi majuri Malmberg.

Rintamaosien A ja B välisenä rajana oli rautatielinja Viipuri-Säiniö. Siten Jernströmin piti hyökätä Viipuriin kaakosta.

 

Eversti von Colerin joukot olivat punaisten murhaavan tulen kohteena Papulanlahden takana, eikä ollut mahdollista päästä lahden ylitse vievien siltojen kautta toiselle puolelle ilman hirvittäviä tappioita. Siksi von Colerin piti odottaa everstiluutnantti Jernströmin hyökkäyksen edistymistä ennen oman hyökkäyksensä käynnistämistä.[i]

Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VIII; 1927

 

Jernströmin ratkaisevat loppuoperaatiot

”Heti puolenyön jälkeen huhtikuun 28 päivää vasten oli siis ryhdyttävä Viipurin varustusvyön ratkaisevaan murtoyritykseen. Ennenkuin ryhmittyminen hyökkäystä varten ev.ltn. Jernströmin rintamaosalla suoritettiin, oli lähellä rantaa sijaitsevan kukkulan n:o 17 edessä oleva alue puhdistettava III jääkäripataljoonan toimesta. Pataljoonan komentaja jääkärikapteeni Schauman lähetti sen vuoksi klo 8 tienoissa illalla 3. komppaniansa (Mäkiniemi) mainittua kukkulaa vastaan, jonka punaiset olivat pitäneet hallussaan, vaikka se sijaitsi heidän puolustusvarustuksensa eteläpuolella. Suuremmitta vaikeuksitta komppania miehitti kukkulan.

Klo 9,30 illalla 27 p:nä pataljoonat ryhtyivät käymään valmiusasemiinsa hyökkäystä varten. Kapean sillan yli, joka oli kokoonkyhätty Hevossaaren itäpuolella olevan lahden yli, ne saapuivat rämeiselle, pensaita kasvavalle suolle, jonka yli kevättulvan vuoksi oli hyvin vaikea kulkea. Edellisinä päivinä oli lankkuja ja tukkeja pantu portaiksi pahimmille paikoille, mutta siitä huolimatta saivat sotilaat monin paikoin hypätä mättäältä mättäälle, jolloin monet upposivat vyötäröitä myöten. Erikoisen vaikeaa oli konekiväärien kuljetus tässä maastossa. Näin ollen kului enemmän aikaa kuin oli laskettu ennenkuin ryhmittyminen oli loppuunsuoritettu, ja pataljoonat menettivät osittain yhteyden toisiinsa. Vähitellen saapuivat kuitenkin III ja V pataljoonat määrätylle kokoontumispaikalle, n. 500 metriä itään kukkulasta 14 olevaan metsikköön ja ryhmittyivät siellä hyökkäystä varten määrättyyn järjestykseen. I ja II jääkäripataljoonat olivat tulleet lähemmäksi rantaa ja asettuivat valmiusasemiin kukkulan 17 rinteelle. Vihollinen osoittautui ylenmäärin hermostuneeksi ja piti yllä kiivasta tulta.

 

Varustuslinja murretaan ja vyörytetään. Kolikkoinmäen ja Havin esikaupungit miehitetään.

Kello 12 alkoi tykistövalmistelu ja kesti 12,45:een. Tuli oli pääasiassa kohdistettu punaisten varustuksiin kukkulan 20 ja myöhemmin itään päin Ojalan ja Kelkkalan seuduilla oleviin tukikohtiin.

Heti tykistötulen tauottua aloitti III pataljoona (Schauman) jalkaväen hyökkäyksen etenemällä sitä piikkilankaesteissä olevaa aukkoa kohti, joka aikaisemmin oli keksitty ja jonka olemassaolon vielä V pataljoonasta lähetetty partio oli vahvistanut.

Jääkärivänrikki Aution joukkue ryntäsi aukon läpi ja onnistuttuaan siinä, kaarsi vasempaan ja valtasi kukkulan 20. Sitä seurasi konekiväärijoukkue vänrikki Pernun johdolla ja niitä seurasivat III pataljoonan muut joukkueet. Pataljoonan komentaja antoi ampua punaisen ja vihreän valopommin merkiksi läpimurron onnistumisesta, asia mikä taisteluinnossa oli etumaiselta joukkueelta unohtunut. Suurin osa III pataljoonaa jatkoi nyt heti hyökkäystään oikealle vyöryttäen vihollisvarustukset ja eteni rautatielinjalle saakka vallaten m.m. 8 tykkiä ja useita konekivääreitä.

V (Grandellin) jääkäripataljoona oli rynnännyt varustuslinjaa vastaan heti III pataljoonan perässä, mutta tapasi alusta saakka paljon lujempaa vastarintaa. Heti mainitun aukon sisäpuolella tavattiin ampumahauta, jonka puolustajat joko olivat paenneet tai muuten olleet passiivisina kun III pataljoona tunkeutui paikalle ja kaarsi sivulle. Kun V pataljoonan 3. komppania kapteeni Strömbergin johdossa heti sen jälkeen tunkeutui varustuksille, sai se sieltä vastaansa murhaavaa konekivääritulta. Miehistö etsi suojaa kivien ja kantojen takaa vain muutamain kymmenien metrien päässä vihollisen ampumahauta-asemista, ja kiivas tulitaistelu sulkeutui. Aamu alkoi jo sarastaa ja tilanne muuttui arveluttavaksi, pataljoonan muut komppaniat kun vielä olivat piikkilankaesteiden ulkopuolella ja vihollisen konekiväärituli pyyhkieli kapeata aukkoa niiden välissä. Aikaisemmissa taisteluissa varalla ollut 2. komppania, jonka mukana pataljoonan esikunta liikkui, hyökkäsi aukkoa vastaan, mutta lyötiin takaisin. Yritys uudistettiin kaksi kertaa, mutta vasta sitten kun viimeinenkin varajoukkue oli viety tuleen, pataljoonan onnistui klo 2, 30 a.p. vallata juoksuhauta, josta niin kiihkeästi oli taisteltu.

Tässä äärimmäisen kuumassa kamppailussa V jääkäripataljoona kärsi tuntuvia tappioita. Haavoittuneiden joukossa oli myös pataljoonan komentaja jääkärikapteeni Grandell, minkä vuoksi vanhin komppanianpäällikkö jääkärikapteeni Strömberg otti pataljoonan komennon. Aikaa hukkaamatta pataljoona eteni peräytyvän vihollisen kintereillä lähintä päämääräänsä, Kolikkoinmäen esikaupunkia kohti.

 

Taistelun vielä riehuessa hyökkäysrintaman oikealla sivustalla, oli myös kukkulalla 17 odottava II (Grönbergin) jääkäripataljoona, huomattuaan III pataljoonan valomerkin, käynyt vihollisen lähempänä rantaa olevien puolustusasemien kimppuun. Piikkilankaesteet murrettiin muutamia satoja metrejä länteen siitä aukosta, mistä III ja V pataljoona olivat murtautuneet sisään, ja välittämättä vihollisen kiivaasta tulesta ryntäsivät pataljoonan etumaiset komppaniat hurraata huutaen takana olevaa vahvasti miehitettyä ampumahautalinjaa vastaan. Siellä oli punaisilla m.m. – etulinjallaan! – kenttätykkipatteri joka oli toiminnassa viimeiseen saakka ja rynnäkössä joutui hyökkääjäin käsiin. Hyökkäystä jatkettiin Koiviston tiellä olevaa Vitsataipaleen siltaa kohti, jonka varustukset 2. (Palojärven) komppania valtasi, ja Havin esikaupunkia kohti, jonka laita oli vihollisen miehittämä. Tälläkin suunnalla hyökkääjät aamuyöstä tunkeutuivat esikaupunkeihin.

I (Taucherin) jääkäripataljoona seurasi II pataljoonan kintereillä ja hyökkäsi Kolikkoinmäelle. Sinne saapuivat aamulla myös molemmat ev.ltn. Jernströmin käytettäväksi annetut Vaasan rykmentin pataljoonat – Nordeswanin ja Väinönheimon.

XVI (Jaatisen) jääkäripataljoona, joka rynnäkön aikana oli hoitanut vartiopalvelusta toisella linjalla, eteni määräyksen mukaan ottaen haltuun vihollisen tyhjentämät asemat. Vain Ämmänkalliolta saatiin vastustusta; tämän lujan puolustusvarustuksen miehitti klo 9 ap. 3. komppania ottaen siellä 24 vankia, 4 konekivääriä y.m.

 

Puhdistustyötä huhtik. 28 p:nä ja punaisten viimeisten tukikohtien valtaus seuraavana yönä.

Yleinen hyökkäys huhtik. 28 p:n vastaisena yönä oli pääpiirteissään onnistunut. Mutta vielä oli vaikeita esteitä voitettavina. Kolikkoinmäen ja kaupungin välinen sitadelli, luja varustuslinna oli vielä punaisten hallussa, samoinkuin sen molemmin puolin sijaitsevat lujat varustukset. Sieltä kohdistui kiivas kivääri- ja konekiväärituli hyökkääjiin, jotka olivat pakotetut pysähtymään etukaupunkien sisälaitaan. Sitadellissa todettiin parikymmentä konekivääriä, Havin pohjoispuolella olevissa pattereissa useita ja 3 tai 4 tykkiä. Hyökkäys aukean kentän yli näitä linnakkeita ja varustuksia vastaan oli mahdoton ilman lisävalmisteluja. Sitä paitsi oli äskenvallatut esikaupungit, joihin lukuisia pakenevia punakaartilaisia oli kätkeytynyt, perusteellisesti tutkittava.

Suurin osa 28 p:ää omistettiin tälle vaivaloiselle puhdistustyölle. Samalla aikaa ampuivat punaiset näitä Kolikkoinmäen ja Havin työläiskortteleita kiivaasti tykeillä ja konekivääreillä, jolloin runsaasti tulipaloja syttyi. Vasta illan tullen voitiin vuorokauden kestäneissä taisteluissa ja ponnistuksissa väsyneille jääkärijoukoille valmistaa muutaman tunnin välttämätön lepo, sillävälin kuin tulevan yön hyökkäystä suunniteltiin ja järjesteltiin.

Lopullista hyökkäystä varten Viipuria vastaan oli everstiluutnantti Jernströmin käytettävissä, paitsi niitä seitsemää pataljoonaa, jotka 28 p:n aamuna olivat hyökänneet esikaupunkeihin, vielä yksi pataljoona Pohjois-Savon rykmentistä, joka kokonaisuudessaan oli asetettu Wilkmanin ryhmän käytettäväksi 28 p:nä illalla. Kaikki Wilkmanin ryhmän patterit olivat määrätyt ottamaan osaa tykistövalmisteluun, joka etusijassa oli suunnattava sitadellia ja muita kiinteitä linnoitusvarustuksia vastaan.

Ennen hyökkäyksen käyntiinpanoa oli kuitenkin suurempi osa punaisista puolustajista, katsoen pelin menetetyksi, huomaamatta tyhjentänyt asemat. Jättäen vain etulinjalle heikompia osastoja vetäytyivät punaiset klo 10 tienoissa illalla kaupungin sisäosiin ja jatkoivat matkaa länttä kohti avatakseen itselleen peräytymistien Tienhaaran kautta Haminaa kohti. Noin 6000 punaista tällä tavoin vetäytyi Wilkmanin ryhmän hyökkäyksen tieltä joutuakseen sen sijaan Sihvon ryhmän vartioketjun käsiin kaupungin länsipuolella. Jo aikaisemmin päivällä olivat punaisten johtajat pelastautuneet pakenemalla meritse Viipurista ja ottamalla kurssin Pietaria kohti.

Näissä olosuhteissa muodostui hyökkäys kaupungin sisempiä varustuksia vastaan ja itse kaupungin valtaus helpoksi tehtäväksi. Klo 12,30 yöllä huhtik. 29 p:ää vasten alkoi hyökkäys voimakkaalla tykistövalmistelulla. Sittenkun tykkien jyske vaikeni, alkoi jalkaväen hyökkäys klo 1 yöllä. I ja V pataljoonat valtasivat Patterinmäen varustukset, kohdaten vain heikkoa vastarintaa. XVI jääkäripataljoona sekä äsken saapunut Pohjois-Savon rykmentin pataljoona etenivät aivan rautatien länsipuolella Papulan rautatiesillan luona olevaa tukikohtaa kohti, ja sinne johdettiin myöskin Vaasan rykmentin I pataljoona Kolikkoinmäeltä. Mutta ennen kuin nämä joukot ennättivät perille, tunkeutuivat jo eversti von Colerin joukot siltojen yli sisälle kaupunkiin.

Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VIII; 1927

 

v. COLERIN JOUKKOJEN TOIMINTA PAPULAN LAHDEN LUONA.

Tulitaisteluita ja hyökkäysvalmisteluja huhtik. 28 p.

Eversti von Colerin käskyn mukaisesti läksivät IX ja XI pataljoonat puolenyön aikaan 28 p:ää vasten valmiusasemiinsa Papulanlahden yli vievien siltojen luo. Vihollisen tuli oli yhä kiihkeätä, joten oli edettävä syöksyttäin. Tykistövalmistelu, joka alkoi määrättynä aikana, kiihtyi klo 12,30-12,45 välillä todella tehokkaaksi, mutta sitten se pian heikkeni ampumavarain puutteen vuoksi. Kaikesta huolimatta se ehti saamaan esikaupungeissa joukon tulipaloja, jotka kuin jättiläiskokot roihusivat koko yön.

Tänäkin yönä molemmat pataljoonat turhaan odottivat valosignaalia, joka ilmaisisi että Jernströmin joukot lähenivät siltoja. Kello 4 aikaan patterien tuli vihdoin kokonaan taukosi, ja myöskin vastapäisellä rannalla näytti kaikki hiljaiselta ja kuolleelta. Pataljoonain komentajat pyysivät lupaa saada käydä rynnäkköön heti, Jernströmin joukkoja odottamatta. Rykmentinkomentaja kielsi vastaten, että everstiluutnantti Jernströmin joukkojen hyökkäys oli edistynyt hyvin ja että pian saattoi odottaa heidän saapuvan määrätylle linjalle.

Pian saattoi kuitenkin paljain silmin nähdä että punaiset olivat pysäyttäneet etenemisen kaupungin sisempien varustusten eteen. Kun aamusumut klo 6 tienoissa hälvenivät, avattiin vastapäiseltä rannalta kiivas tuli sillan päihin kokoontuneita pataljoonia vastaan. Erittäin vaikeaksi kävi peräytyminen IX pataljoonalle, sen miehistön kun täytyi juosta 200 metrin pituinen matka vain heikon lauta-aidan suojassa. Tämä puolen tunnin aika tuotti kuitenkin pataljoonalle puolet sen tappioista koko piiritysaikana, nim. 7 á 8 kaatunutta ja 20 haavoittunutta. M.m. kapteeni Kari ja luutnantti Lang haavoittuivat niin vaikeasti, että molemmat muutaman päivän kuluttua sairaalassa kuolivat.

28 p:n kuluessa jatkui laukaustenvaihtoa, joskin ajoittain heikosti, koko rintamalla. Sitadellia, joka nyt oli punaisten puolustuksen ydinkohta, voitiin Papulasta käsin ampua sivustalta, ja siellä huomattiinkin joukko täysosumia; kuitenkin näyttää siltä kuin ei tykistön mahdollisuuksia olisi täydelleen käytetty, osittain johtuen puutteellisesta yhteydestä tykistön ja jalkaväen välillä. Myöhemmin iltapäivällä punaiset yrittivät vielä uudelleen lähettää neuvottelijoita, mutta prikaatinkomentajan ehdottoman käskyn mukaan yritys tulella torjuttiin.

 

IX ja XI pataljoonat ryntäävät Papulan siltain yli ja puhdistavat kaupungin pohjoisosat.

Kello 10,45 illalla IX ja XI pataljoona saivat jälleen hyökkäyskäskyn seuraavaa yötä varten. Tykistövalmistelun piti alkaa kello 12,45 ja jatkua kello 12,57:ään. Täsmälleen kello 1 oli pataljoonain rynnättävä siltain yli tällä kertaa odottamatta everstiluutnantti Jernströmin joukkoja. Mitä tulee kaupungin miehittämiseen, oli entistä käskyä muutettu siten, että IX pataljoonan piti ensiksi miehittää ja puhdistaa Papulan kaupunginosa ja rautatien asema, missä sen tuli odottaa toista Vaasan pataljoonista, joka tuli kaakosta ja jolla oli määräys vapauttaa IX pataljoona tehtävästä tällä taholla.

Jo kello 9 aikaan illalla oli punaisten tuli jotakuinkin täydelleen tyyntynyt. Vaikkakin lausuttiin arveluja asiasta, oli Papulan puolellakin oleville valkoisille tuntematonta, että suurin osa punaisista oli tyhjentänyt asemansa tehdäkseen ulosmurtautumisyritykseen länttä kohden.

Klo 12,20 yöllä 29 p:ää vasten seisoivat pataljoonat jälleen ryhmärivistöissä alhaalla siltojen luona, IX maantie- ja XI rautatiesillan luona, valmiina ryntäämään heti kun tykistövalmistelu oli päättynyt. IX jääkäripataljoonan kokoontumispaikan valaisi kirkkaasti lähellä olevan steariinitehtaan palo, jonka punaiset olivat sytyttäneet. Lyönnilleen klo 1 alkoi pataljoonan 2. komppania (Palomäki) etenemisen: ensinnä kulki pieni kiväärein ja käsikranaatein aseistettu ryntäyskärki, senjälkeen 100 metrin päässä muu komppania, joukkueet toisistaan 50 m. päässä. Sillan päässä oli neljä konekivääriä valmiina toimimaan. Mitä suurimmalla jännityksellä odotettiin, pääsisivätkö ryntääjät koskemattomina perille, vai saisivatko he vastaansa tulta punaisten konekivääripesäkkeistä. Pian marssivat ensimmäiset sotilaat vakoillen pitkin katua vastapäisellä rannalla, ja lähin osasto oli jo sillalla. Ei laukaustakaan kuulunut. Komppania toisensa jälkeen kulki yli ja tapasi kaiken hiljaisena ja hyljättynä. Klo 1,20 ap. oli IX jääkäripataljoona miehittänyt rautatieaseman ja Papulan kaupunginosan kohtaamatta mitään vastarintaa. Punaiset, joita tavattiin muutamia kymmeniä asematalossa, antautuivat vapaaehtoisesti vangeiksi.

Samaan aikaan oli XI jääkäripataljoona edennyt rautatiesillan yli ja miehittänyt osalleen määrätyt kaupunginosat, niinikään, vastarintaa kohtaamatta. Miehittäessään lääninvankilan, jonne pataljoonan komentaja aikoi esikuntineen toistaiseksi pysähtyä, kohtasi pataljoonaa kaamea näky: kaikkialla käytävissä ja portaissa virui valkoisten vankien silvottuja ruumiita. Edellisenä yönä oli joukko punakaartilaisia tunkeutunut vankilaan, johon oli suljettu useita kymmeniä valkoisia, pannen revolverein ja käsikranaatein toimeen hirvittävän verilöylyn; tämän petomaisen väkivallantyön uhreina kuoli kaikkiaan kolmekymmentä henkilöä.

Prikaatikäskyssä mainittuja kaupungin kortteleita miehitettäessä ja puhdistettaessa kuultiin lännestäkäsin kaukaista, kestävää kivääri- ja konekivääriammuntaa. Oli ilmeistä että pakenevat punaiset olivat kohdanneet saartoketjun Viipurin länsipuolella ja joutuneet taisteluun toistaiseksi tuntemattomalla tuloksella. Kun oli mahdollista että punaiset lyötäisiin takaisin ja alkaisivat tulla takaisin kaupunkiin, lähetettiin klo 2,30 aamulla IX pataljoonasta, joka edelleen seisoi rautatieasemalla vaihtoaan odottaen, joukkue jääkärivänrikki Lammin johdolla vanhan kaupungin läpi Turun siltaa sulkemaan. Kun joukkue oli saapunut päävahtiin ja molempine konekivääreineen käynyt asemiin vallilla sillan molemmin puolin, lähetti se partion linnaan ottamaan selkoa tilanteesta siellä. Tällöin todettiin, että ne Viipurin suojeluskuntalaiset, jotka yllätysyrityksensä jälkeen oli huhtik. 24 p. suljettu linnaan, olivat tehneet itsensä vankilansa herroiksi. Klo 2,50 aamulla huhtikuun 29 päivänä kohotti heidän johtajansa Suomen sinivalkean lipun Viipurin linnan torniin sen punaisen vaatteen sijalle, joka siellä oli liehunut yli kolme kuukautta.

Kello 3 tienoissa aamulla saapuivat prikaatinkomentaja von Coler ja rykmentinkomentaja Gadolin rautatien ylikäytävälle aseman länsipuolella ja vastaanottivat siellä ilmoitukset hyökkäysjoukkojen toimista. Tuntia myöhemmin saapui Vaasan rykmentin I pataljoona marssien pitkin rataa kaakosta käsin, minkä jälkeen IX jääkäripataljoona saattoi marssia vanhaan kaupunkiin alkaakseen siellä puhdistustyön.”[ii]

——

[i] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VIII; 1927; sivut 331-337

[ii] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VIII; 1927; sivut 337-347

Julkaistu

27.4.1918 – 100 vuotta sitten Viipurin lääninvankila

Punakaartilaiset murhasivat 30 henkilöä Viipurin lääninvankilassa 27.-28.4.1918 juuri ennen kuin Suomen armeijan joukot vapauttivat Viipurin Venäjän joukoilta ja punakapinallisilta.

Murhatuista oli valtiollisia vankeja (ei tunnustanut punaista hallitusta) 21, pakolaisia 3, vanginvartijoita 4 ja rangaistusvankeja 2 (menehtyneet rangaistusvangit olivat olleet omissa puvuissaan ja joutuneet siitä syystä valtiollisten vankien joukkoon).

Lääninvankilan verilöylyssä murhattiin:

Ahlgren Magnus, 44-vuotias lääninvankilan vahtimestari Viipurista

Ikonen Leander, 57-vuotias arkkitehti Viipurista

Inkinen Heikki, 32-vuotias toimitusjohtaja Kirvusta

Jokinen Juho, 45-vuotias vanginvartija Viipurin maalaiskunnasta

Jääskeläinen Arvid, 24-vuotias etsivä poliisi Viipurista

Karonen Yrjö, 19-vuotias rautatievirkamies Helsingistä

Kemppi Heikki, 45-vuotias työmies Muolaasta

Klink Ilmari, 17-vuotias talollisenpoika Kivennavalta

Kiiski Tuomas, 40-vuotias maanviljelijä Muolaasta

Komonen Ivan, 21-vuotias maanviljelijä Raudusta

Laakkonen Heikki, 45-vuotias vanginvartija Kuopiosta

Leppänen Eino, 30-vuotias asianajaja Viipurista

Liikka Elias, 58-vuotias maanviljelijä Nuijamaalta

Mannermaa Alfred, 38-vuotias lääninvankilan vahtimestari Viipurista

Mielonen Juhana, 59-vuotias työmies Kurkijoelta

Paaso Aleksanteri, 23-vuotias maanviljelijä Sakkolasta

Peltola Aarne, luutnantti Viipurista

Pietinen Matti, 59-vuotias tehtailija Helsingistä

Pohjola Arvo, 17-vuotias koululainen Viipurista

Puhakka Väinö, 30-vuotias maisteri Helsingin pitäjästä

Pylkkänen Kaapriel, 64-vuotias vanginvartija Viipurin maalaiskunnasta

Pärnänen Yrjö, lyseolainen Viipurista

Rusi Oskari, 30-vuotias maanviljelijä Koivistolta

Stråhlman Johan, 51-vuotias vankilanjohtaja Viipurista

Svedlin Karl, 19-vuotias kauppamatkustaja Viipurista

Tallgren Johan, 50-vuotias ratainsinööri Viipurista

Tojkander Edvard, 53-vuotias asemapäällikkö Ruokolahdelta

Tilli Kristian, 57-vuotias vahtimestari Viipurin maalaiskunnasta

Wahl Axel, 21-vuotias maanviljelysharjoittelija Viipurista

Viitanen Paavo, 25-vuotias sanomalehdentoimittaja Viipurista

—–

Murhatyö on kuvattu erittäin yksityiskohtaisesti syylliset nimeten lähdeteoksessa.[i]

 

”Mikä oli erona?

Jatkuvasti saa kuulla ihmetteleviä kysymyksiä, miksi punaisten tekemiä hengen riistoja kutsutaan murhiksi ja valkoisten teloituksiksi, sillä lopputuloshan oli molemmissa tapauksissa sama.

Erilaisten termien käytölle löytyy perusteita. Ensiksi, punaiset kohdistivat väkivallantekonsa lähes pelkästään sotaan osallistumattomiin siviilihenkilöihin, kun taas valkoisten osalta kysymyksessä oli kapinan aloittaneisiin ja moniin raakuuksiin syyllistyneisiin punakaartilaisiin kohdistunut kosto. Toiseksi, punaisten toimiin kuului usein uhrin jopa tuntitolkulla jatkunut kiduttaminen. Valkoiset puolestaan ampuivat syyllisen tai syylliseksi epäilemänsä henkilön suoralta kädeltä. Kolmanneksi, punaisten päämääränä oli kokonaisen yhteiskuntaluokan – niin sanotun porvariston – eliminoiminen. Valkoisilla ei ollut mitään vastaavanlaista aikomusta.”[ii]

——

[i] Pentti Pylkkö – Punainen viima; 2016; sivut 203-229

[ii] Pentti Pylkkö – Punainen viima; 2016; sivu 269

Julkaistu

24.4.1918 – 100 vuotta sitten Suomen Vapaussota

Jos et vielä ole lukenut aiempia kirjoituksiani teemalla 100 vuotta sitten, niin suosittelen lukemaan ainakin tämän ja tämän, jotta pääset kiinni siihen mitä Itäarmeijan alueella oli juuri tapahtunut Suomen Vapaussodassa.

Ote Itäarmeijan komentajan kenraali Löfströmin päiväkäskystä 23.4.1918:

”2. Everstiluutnantti Sihvon osaston on sidottava rintamalla olevat vihollisvoimat, jolloin erittäin tärkeää on, että vihollinen Näätälän kohdalla ei pääse hyökkäämään etelään päin Heinjoen-Talin maantietä kohti. Päävoimat on pidettävä valmiina käskystä, aikaisintaan yöllä 24-25 p. huhtikuuta, hyökkäämään Lottolasta ja valtaamaan Kilpeenjoen tienristeys ja katkaisemaan viholliselta paluutie länteen päin.

3. Kenraalimajuri Wilkmanin joukko-osasto aloittaa hyökkäyksen linjalta Tuokkola-Pilppula-Kämärän kylä-Heikurila huhtikuun 23 p:nä klo 11 ip. [Länteen, Viipurin suuntaan, kartta on artikkelissani 20.4.1918 – jpu]

4. Eversti Ausfeldin osasto jatkaa ennen annettua tehtävää, jolloin tärkeää on, etteivät vihollisen voimat Äyräpäänjärven ja Valkjärven välillä pääse hyökkäämään kenraalimajuri Wilkmanin joukko-osaston vasenta siipeä vastaan.”[i]

 

24.4.1918

”Huhtikuun 24 p:nä saapui kenraali Mannerheim, seurassaan everstit Ignatius ja Törngren sekä saksalainen majuri Crantz, Antreaan ja matkusti junalla rintamalle. [Itä – jpu] Armeijan komentaja taas jäi päämajaansa, koska sotatointen johto joka silmänräpäys saattoi vaatia hänen otettaan.

Puolenpäivän aikaan saapui kenraali Wilkmanilta ilmoitus, että Colerin rivistön kärkipataljoona oli aamulla vallannut Talin. I jääkäripataljoona oli myös yöllä 23-24 p. kiivaiden taistelujen jälkeen vallannut Säiniön ja sinne oli saapunut vielä lisää yksi pataljoona. Vihollisen panssarijunat hyökkäsivät sekä luoteesta että kaakosta. Sitä vastoin olivat punaiset Kämärän asemalla menestyksellä puolustautuneet Jernströmin rivistön pääjoukkojen uusiintuneita hyökkäyksiä vastaan, jotka joukot vihollisen sitkeän vastarinnan vuoksi oli keskitetty tätä hyökkäysmaalia vastaan. Tappiot olivat olleet huomattavan suuret: 4 upseeria ja 119 miestä.

On valitettavaa että everstiluutnantti Jernström Säiniön ja Kämärän asemain merkitykseltään toisluokkaiseen valtaustehtävään oli sijoittanut koko ryhmänsä. Hän ei ollut pysynyt päätehtävässään, joka oli Viipurin yllättävä valloitus, mikä ei välttämättä vaatinut, että viholliset sitä ennen oli karkoitettava molemmilta mainituilta asemilta. Olisi riittänyt, että Säiniön valtauksen jälkeen esim. yksi komppania olisi sitonut Kämärällä olevan vihollisen, samalla kuin rivistön muut joukot koottuina olisivat kaakosta käsin tunkeutuneet kaupunkiin. Mitään vakavampaa vastarintaa tuskin olisi tavattu huhtik. 24 p:nä. Nyt oli yllätys mennyt myttyyn ja vihollinen oli saanut aikaa ryhtyä vastatoimenpiteisiin. Syytä tähän vähemmän onnistuneeseen alkuhyökkäyksen toimeenpanoon on kuitenkin myös kenraalimajuri Wilkmanin tehtävää koskevassa määrittelyssä (ks. edemp.) Kenties rivistön päällikkö oli siitä tehnyt sen johtopäätöksen, että Säiniön ja Kämärän asemat ehdottomasti oli vallattava ennen hyökkäystä Viipuriin.

Armeijan komentajan taholta ei tähän kuitenkaan voitu tehdä mitään. Jonkun aikaa myöhemmin ilmoitettiin, että vihollinen oli tyhjentänyt Kämärän aseman ja että Jernströmin rivistö kokosi joukkojaan jatkaakseen seuraavana päivänä Viipuria kohti. Majuri Savonius oli kiivaiden taistelujen jälkeen ylivoimaista vihollista vastaan vallannut Muolaanjärven ja Äyräpäänjärven välisen kannaksen ja Ausfeldin ryhmä piti aamusta saakka hallussaan rautatietä Uudenkirkon ja Kuokkalan asemien välillä.

Armeijankäskyllä n:o 65 määrättiin näinollen, että eversti Ausfeldin, ehkäisten vihollisen kaikki etenemisyritykset Rajajoen ja Laatokan välillä, oli erotettava mahdollisimman vahvoja joukkoja Viipuria vastaan, liittyen nämä yhteistoimintaan kenraalimajuri Wilkmanin ryhmän kanssa.

Pääasia oli kuitenkin, että eversti v. Colerin oli onnistunut päästä Taliin ainoastaan vähäisiä voimamääriä käyttäen. Wilkmanin ryhmän täydentäminen armeijanreservillä ei siis ollut välttämätöntä. Klo 12,22 ip. annettiin Pohjois-Hämeen rykmentille niin ollen käsky muuttaa armeijan päämajan järjestämillä vesikulkuvälineillä Antreasta Jääskeen ja sen jälkeen asettua Lottolaan ja Eevolaan.

Nyt oli tullut aika antaa armeijanreservi Sihvon ryhmän vahvistukseksi ja musertaa vihollinen molemminpuolisella kaarrostamisella. Vasta sitten kun oli saatu varmuus siitä että Wilkmanin ryhmä omin voimin saattoi suoriutua tehtävästään, ja että vihollisen rintamapuolustus oli järkytetty uhkaamalla sen yhteyksiä, saattoi rintamanmurrolla olla menestymisen mahdollisuuksia ja voitiin siis koota tätä varten tarvittavia voimia. Tarkoitetun tuloksen saavuttaminen vaatisi kuitenkin, että Sihvon ryhmän isku suoritettaisiin mitä nopeimmin ja häikäilemättömässä etenemishengessä. Tästä antoikin armeijaesikunnan päällikkö asianomaisella suullisen ohjeen jättäessään seuraavan armeijakäskyn: – –

Rivistö Jernström sijoitetaan yöksi Kämärään ja Säiniöön, etuvartiot Liimattaan, päivän koittaessa jatkaakseen hyökkäystään Viipuria kohti.

Viipuri on vallattava ja vihollinen Oravalan ja Näättälän välillä tuhottava.

1. Everstiluutnantti Sihvon käytettäväksi asetetaan Pohjois-Hämeen rykmentti, joka yön kuluessa sijoitetaan Eevolaan ja Lottolaan, puhelinnumero Ihalempiälä, Kamajauhola 12, sekä Vaasasta vastatullut osasto 2. kenttälennätinpataljoonaa, joka on saanut määräyksen heti ilmoittautua Antrean ryhmäesikuntaan.

2. Everstiluutnantti Sihvon ryhmän on, alottaen hyökkäyksensä päivän valjetessa, lyötävä Oravalan ja Näättälän väliset vihollisvoimat katkaisten niiden yhteydet länteenpäin sekä estäen Näätälässä olevien joukkojen hyökkäyksen etelään päin. Muilla osilla rintamaa on vihollinen sidottava. – –

 

Ylipäällikön reservistä sijoitettiin Vaasan rykmentti Hiitolaan armeijan komentajan käytettäväksi. – – ”[ii]

 

25.4.1918

– –

”Suurin huomio kiintyi tänä päivänä kuitenkin everstiluutnantti Sihvon rintamanmurtoon, s.o. kysymykseen, missä määrin onnistuttaisiin saamaan vihollinen saarretuksi Viipurin pohjois- ja koillispuolella. Vastoin ryhmän komentajan ilmaisemaa käsitystä armeijan komentaja oli sitä mieltä, että vakavampaa vastarintaa todennäköisesti ei ollut odotettavissa.

Ennen klo 7,45 a.p. saapuneiden ilmoitusten mukaan oli eteneminen aloitettu klo 4,45 a.p. Lottolasta, klo 5 a.p. Kuurmanpohjasta ja pian senjälkeen saavuttiin Näverin tienristeykseen. Mutta samaan aikaan ilmoitettiin, että vihollinen sytytti paloja Joutsenossa, Penttilässä, Oravalassa, Syvälahdessa, Kavantsaarella ja Pullilassa; vihollinen oli siis jo perääntymismatkalla. Kaikki riippui nyt siitä, voisiko ev.ltn. Sihvo ryhtyä nopeasti ja häikäilemättä takaa-ajoon. Ryhmältä saapuneet tiedot olivat kuitenkin erittäin säästeliäitä. Niissä ilmoitettiin tosin saadun huomattavasti sotasaalista, kaikkiaan 18 tykkiä, 10 konekivääriä, vetureita ja rautatievaunuja; mutta vasta illalla saatiin selkoa joukkojen ryhmityksestä. Kohtaamatta muuta vastarintaa kuin mitä hajanaiset punaiset joukkiot pystyivät aikaansaamaan, olivat päävoimat päässeet Kilpeenjoelle  ja Ihantolaan, kun taas Karjalan 3. rykmentti oli Saimaan kanavan tasalla Nuijamaan pohjoispuolella, oikea sivusta Lauritsalaan nojaten.

Kenraalimajuri Wilkmanin ryhmältä saapui aikaisin 25 p:nä ilmoitus v. Colerin rivistön toiminnasta Talin valtauksen jälkeen. Päävoimat oli johdettu Häyryn kautta Viipuria kohti, mutta Papulassa oli eteneminen pysähtynyt, koska kaupungin koillispuolella olevia siltoja ei voitu vallata. Ilmoitettiin oltavan tykistövahvistuksen, erikoisesti haupitsien tarpeessa. Rivistön X pataljoona (Solin) oli talissa erotettu varmistamaan ryhmää pohjoiseen ja päävoimien kera katkaisemaan vihollisen yhteyksiä Ihantolan ja Juustilan kautta Saarelaan ja Lavolaan.

Jernströmin rivistö oli Kämärän asema-alueesta käytyjen runsastappioisten taistelujen jälkeen kokoontunut Säiniöön, ratsuväen turvatessa sivustaa Nuoraaseen ja Korpelaan päin.

Savoniuksen rivistö oli kiivaan taistelun jälkeen vallannut Hotakan.

Everstiluutnantti Jernströmin aikomuksena oli viipymättä edetä Liimatan kautta ja ryhtyä hyökkäämään Viipuria vastaan. Puolenpäivän aikana ryhdyttiin hyökkäämään kaupungin kaakkoispuolella olevia varustuksia vastaan, mutta vihollinen puolustautui tehokkaasti leveäin piikkilankavöiden turvaamista varustuksista; vihollista ei saatu perääntymään, joten hyökkäys iltapäivällä pysähtyi. – v. Colerin rivistö oli tänä päivänä ollut odottavalla kannalla, ryhtyäkseen, päästyään yhteyteen Jernströmin rivistön kanssa ja tämän hyökkäyksen onnistuttua, tunkeutumaan etelään. X pataljoona saapui vasta tänä päivänä Lavolaan ja Saarelaan.

Majuri Savoniuksen kimppuun Hotakassa hyökättiin sekä lännestä että idästä, mutta hänen onnistui selviytyä. Kun Kangaspellosta hyökkäävät punaiset puolestaan saivat selkäpuolelta kimppuunsa 1. Karjalan rykmentin I pataljoonan (Sihvonen) joukkoja (Ausfeldin ryhmästä), ryhtyi majuri Savonius puolestaan hyökkäämään. Vihollinen ajautui Muolaanjärvelle ja tuhoutui suurelta osalta.

 

[Myttyyn meni, mutta jatketaan – väliotsikko jpu]

Huhtik. 25 p:n iltana oli armeijanjohto selvillä siitä, että yritys yllättämällä vallata Viipuri oli mennyt myttyyn. Mutta ei tässä kyllin: vihollisen päävoimain, jotka olivat olleet kaupungin koillis- ja pohjoispuolella, oli todennäköisesti onnistunut vetäytyä takaisin linnoitusvarustusten suojaan. Asian näinollen oli tärkeätä mitä kiireimmin täydentää kaupungin piiritys, samalla kertaa kuin kenraalimajuri Wilkmanin ryhmää vahvistettaisiin mahdollisimman suurilla voimilla, jotta päähyökkäys kaakosta käsin tarpeettomasti viipymättä voitaisiin panna toimeen.

Everstiluutnantti Sihvon ryhmän lähimmäksi tehtäväksi tuli nyt Viipurissa ja Etelä-Suomessa olevien punaisten yhteyksien katkaiseminen ja oli sen edettävä niin nopeasti, ettei viholliselle voitaisi lännestä käsin tuoda lisävoimia, sekä ettei vihollinen pääsisi pakoon Viipurista, välttyen valkoisten suunnittelemalta ratkaisulta. Ryhmä ei todennäköisesti tapaisi vastassaan mitään vihollisvoimia ennenkuin Tienhaaran varustusten luona, mutta sillä oli sen sijaan uhka selkäpuoleltaan, Lappeenrannasta käsin. Haluten vapauttaa ryhmän komentajan yhteyksiään koskevasta huolenpidosta ja siten lisätä etenemisnopeutta etelää kohti, päätti armeijan komentaja erottaa Karjalan 3. rykmentin (Sarlin) suoraan hänen oman johtonsa alaiseksi ryhmäksi, jonka lähimpänä päämääränä oli oleva Lappeenrannan valtaus. Sihvon ryhmää oli johdettu sitten, että tämä rykmentti oli tullut suotuisiin perusasemiin tehdäkseen hyökkäyksen ilmoitettuun suuntaan. Förbergin ryhmä, joka nyt oli asetettu eversti Tunzelmannin päällikkyyden alaiseksi, oli huhtik. 25 p. vallannut Savitaipaleen ja tulisi seuraavana päivänä lähettämään osan joukkojaan Lappeenrantaa vastaan, tullen täten välillisesti tukemaan Sarlinin hyökkäystä.”[iii]

 

Rajajoki otetaan haltuun

”Vasemmalla sivustalla toimivan hyökkäysrivistön tehtävänä oli jääkärimajuri von Bonsdorffin johdolla miehittää Jäppilä ja Kuokkala ja sulkea raja näillä seuduin. Rivistöön kuului 2. jääkärirykmentin VI pataljoona (Sundman), 5. jääkärirykmentin XIII pataljoona (Huyssen) ja yksi komppania 5. jääkärirykmentin XV pataljoonasta (Homén). Tykistö, jonka oli seurattava mukana, ei vielä hyökkäystä käyntiin pantaessa ollut ehtinyt saapua Kivennavalle.

Määräyksen mukaisesti rivistö läksi liikkeelle Kivennavalta aikaisin aamulla 23 p:nä. Jäppilässä erotettiin Homénin pataljoonan 3. komppania, joka jääkäriluutnantti Lindholmin johdolla eteni rajalle ja taistelutta valtasi Rajajoen yli vievän suuren maantiesillan. Pääjoukko – Sundmanin ja Huyssenin pataljoonat – marssi etelään Haapalan kautta Kuokkalaa kohti.

Pienempien metsätaistelujen jälkeen Huyssenin pataljoona karkoitti vihollisen Kuokkalaa kohti, minkä paikan rivistö jo klo 10 a.p. saavutti. Huyssenin pataljoona asettui asemiin metsänreunaan pitkin rataa, jota Terijoelta ja Pietarista tulleet panssarijunat hallitsivat. Klo 11,10 a.p. v. Bonsdorff ilmoitti, että hän ei ilman tykistöä, joka täälläkin oli myöhästynyt [paha kelirikko – jpu], pystynyt pääsemään yli radan. Hän sai tiedon siitä, että tykit eivät voisi tulla perille kuin aikaisintaan klo 5 i.p.

Pataljoona Huyssenin ollessa edelleen radan läheisyydessä venäläinen joukko-osasto klo 12 aikaan hyökkäsi reservissä olevan Sundmanin pataljoonan kimppuun. Venäläiset olivat metsän ja parin harjanteen suojassa edenneet aseman itäpuolitse. Luutnantti Melin määrättiin komppaniansa kanssa venäläisiä vastaan ja lyhyen taistelun jälkeen vihollinen peräytyi ja läksi pakoon rajan yli Venäjälle.

Tämän jälkeen sekä panssarijunien poistuttua kävi radan yli kulkeminen aseman itäpuolella sekä vihollisen kaarrostaminen mahdolliseksi. Pataljoona Sundman hyökkäsi vihollisen oikeaa sivustaa vastaan ja Huyssen eteni sen rintamaa vastaan. Asema vallattiin klo 5,30 i.p. ja saaliiksi saatiin kaksi tykkiä sekä muutamia konekiväärejä. Venäläisten onnistui paeta huvila-asutuksen läpi merelle ja rannikkoa pitkin Venäjälle. Valkoisia kaatui 28 ja punaisia 68 miestä.

– –

Huhtikuun 24 p:n kuluessa miehitti Huyssenin pataljoona radan ja sen varrella olevat asemat aina rajalle saakka, ja tämän yhteydessä suoritettiin valloitettujen alueiden vaivoja ja aikaa vaativa puhdistustyö. Vielä 26 p:nä klo 2 yöllä tekivät kuitenkin venäläiset viimeisen hyökkäyksen 1½ km itään Ollilasta, minkä hyökkäyksen Huyssenin pataljoona vaikeuksitta torjui.

Rajan vartioimisesta Jäppilän seudulta alas rataa kohti huolehti 24 p:stä alkaen Homénin pataljoona, jonka esikunta majoittui Luutahännän rajakylään. Hyökkäävän toiminnan merkkejä ei venäläisten puolelta oltu havaittu. Luutnantti Lindholm, joka komppaniansa kanssa vartioi Jäppilästä kaakkoon Rajajoen yli johtavaa maantiesiltaa, ilmoitti 26 p:nä klo 3 i.p., että venäläiset olivat koonneet päävoimansa – n. 6,000 miestä – Levashovoon.”[iv] Suomalaiset joukot saamansa käskyn mukaisesti selvittivät vihollisjoukkojen määriä ja paikkoja partiotoiminnalla Venäjän puolelle rajaa.

 

Raudun-Raasulin suunta

”25 p:n illalla pommittivat venäläiset radan luona – Venäjän puolelta – tykeillä valkoisten asemia. 20 miehen vahvuinen partio lähetettiin yöllä liikkeelle ja tämän onnistui 26 p. klo 6 a.p. polttaa Grusinan silta vihollisen selän takana [Venäjän puolella rajaa – jpu].”[v]

 

Panssarijunat Säiniöllä

”Heti Säiniön aseman valtauksen jälkeen saapui sinne myöskin XVI jääkäripataljoona (Jaatinen), joka klo 2 päivällä oli lähtenyt Heinjoen kirkonkylästä ja tullut Kämärän kylän ja Pienperon kautta. Molemmat pataljoonat joutuivat aamuyöstä ja pitkälle 24 p:ään taisteluihin punaisten panssarijunain kanssa. Ensinnä Viipurista päin tulla puhkui suuri panssarijuna, joka pysähtyi maantiesillan kohdalle 1800 m asemalta ampuen kiivaasti aseman seutua sekä tykeillä että konekivääreillä, saaden aikaan suurta hämminkiä. Tuskin oli se taas vetäytynyt takaisin, kun Kämärältä tuli juna Viipuria kohti. Vielä ei oltu ehditty rikkoa rataa, joten näytti siltä kuin juna olisi esteettä päässyt livahtamaan Viipuriin. Silloin hyppäsi vänrikki Ahonen radalle ja hänen onnistui, vaikkakin hän heti vaikeasti haavoittui, vääntää vekseliä siten, että saapuvan junan vaunuista osa suistui kiskoilta. Sen miehistö pakeni läheiseen metsään.

Nyt ryhtyi pataljoona toimenpiteisiin radan rikkomiseksi kummallakin taholla, mistä uusia vihollisjunia voitiin odottaa. Näiden toimenpiteiden paraillaan ollessa käynnissä tuli klo 11 tienoissa Kämärän suunnalta kiivaasti ampuva uusi panssarijuna asemaa kohti. Karkoitettuaan tulellaan vastustajansa aseman läheisyydestä punaiset tarkastelivat tilannetta ja saivat selville, että ne kiskot millä juna paraikaa liikkui olivat rikotut. Juna peräytyi nyt, kunnes pääsi toiselle kiskoparille ja ajoi uudestaan täyttä vauhtia komeasti aseman ohi. Mutta maantiesillan kohdalla se surkeasti suistui kiskoilta. Siellä olivat 1. komppanian miehet, etupäässä jääkärivääpelit Saviaro-veljekset, saaneet radan rikotuksi kyllin tehokkaasti. Se oli komea saalis, jossa aseistuksena oli 2 tykkiä ja paljon konekivääreitä.

Muutaman tunnin hiljaisuuden jälkeen alkoi kahakka kuitenkin vielä kerran. Päivällä saapui Kämärältä pitkä, 26 vaunua käsittävä juna, jossa Kämärän puolustajat yrittivät peräytyä Viipuriin. Siinä oli sekä matkustaja- että tavaravaunuja täynnä miehiä, naisia ja kaikenlaista tavaraa. Nyt oli rata kuitenkin jo katkaistu useassa kohdin. Junan täytyi pysähtyä jonkun matkan päähän asemalta ja miehet alkoivat lappaa vaunuista radan varrelle.

Silloin ne saivat tulta vastaansa radan länsipuolelta, missä XVI patl. 3. komppania oli vartiotehtävissä. Asemalla valkoiset joukot hälyytettiin, mutta punaiset, noin 300-400 miestä; ryntäsivät radan länsipuolelle asetettujen harvojen vartioketjujen läpi ja pääsivät tappioita kärsien perääntymään Viipuriin.”[vi]

——

[i] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VIII; 1927; sivut 195-196

[ii] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VIII; 1927; sivut 196-200

[iii] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VIII; 1927; sivut 200-203

[iv] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VIII; 1927; sivut 249-251

[v] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VIII; 1927; sivut 252-253

[vi] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VIII; 1927; sivut 298-300

Julkaistu

24.3.1918 – 100 vuotta sitten Vapaussota

Eversti Wilkmanin osasto vapauttaa Lempäälän punaisten hirmuvallasta.

”Klo 5 tienoilla aamulla maalisk. 24 p:nä lähtivät Wilkmanin osaston päävoimat liikkeelle Kangasalan seutuvilla olevista majoituspaikoistaan ja liityttyään marssijonoon aloittivat etenemisen. Ryhmän vahvuus nousi tällöin neljään pataljoonaan, yhteen patteriin, yhteen kenttälennätinosastoon ja sairaanhoito-osastoon, jotka yhdessä muodostivat niin pitkän marssirivistön, ettei moista oltu siihen saakka vielä monesti nähtykään tämän pienin joukoin käydyn sodan aikana liikkumassa samaa marssitietä pitkin. Kun tie oli, kuten ennemmin on mainittu, hyvin mäkinen ja auraamattomana sangen raskas kulkea, ei etenemistä voitu suurestikaan jouduttaa. Saadakseen kuitenkin mahdollisimman pian selvyyttä Palmen etujoukon taholla vallitsevasta asemasta sekä päästäkseen valmistelemaan Lempäälään tehtävää hyökkäystä ratsasti esikuntapäällikkö Grafström kohta liikkeelle jouduttua edeltäpäin Kuivaspäähän, minne hän saapui klo 10 aikaan aamupäivällä.

Kapteeni Palme oli aamulla saanut käskyn pysyä toistaiseksi osastonsa kera sen silloisissa asemissa ja päävoimia odotellessaan koettaa estää punaisia purkautumasta Tampereelta käsin Lempäälän ohi etelään päin. Yö oli tuolta pieneltä eristetyltä joukolta, jonka oli ollut pakko tunnustella ympärilleen joka taholle, kulunut suuren jännityksen vallitessa, vaikkakaan vihollisen puolelta ei ollut sattunut häiriöitä. Harvakseen oli kummaltakin taholta ammuskeltu toisiaan, mutta aamun valjetessa taukosi laukaustenvaihto melkein tykkänään. Joukkojen ryhmitystä ei ollut paljonkaan muuteltu. Rintamaa puolusti Lopen kohdalla Winge hänen käytettävissään olevalla jalkaväellä – Wichmannin komppaniaa lukuunottamatta – eli yhteensä neljän komppanian ja kuuden konekiväärin voimalla. Wichmannin komppaniasta oli pääosa työnnetty Lopen pohjoispuoliseen mäkiseen maastoon suojaamaan oikeata sivustaa, pienempi osa ynnä patteri oli asetettu Kuivaspäähän. Haupitsipatterin tulevaa työskentelyä oli valmistettu toimittamalla tiedusteluja vihollista kohti.

Vihollisasemassa ei voitu havaita muutoksia tapahtuneen, mutta klo 9 tienoissa tulla puhalsi Tampereelta päin panssarijuna Lempäälän suuntaan ja alkoi edes takaisin ajellessaan ammuskella valkoisten linjoja, kuitenkin ilman mainittavia tuloksia.

 

Pääjoukosta eroitettiin marssin kestäessä Procopén pataljoona, jonka piti edellisenä päivänä tunnusteltuja metsäteitä pitkin edetä rataa kohti Tampereen ja Lempäälän välimaille jokseenkin Kuljun suuntaan. Pataljoona sai näillä kelvottomilla teillä rämpiä ihan kuumikseen asti ja joutui sen vuoksi vasta illan tullen määränpäähän. Valtatietä pitkin etenevä marssikolonna pääsi puolipäivän maissa Kuivaspäähän. Silloin voitiin oitis antaa käsky hyökkäyksen aloittamisesta vihollisasemaa vastaan.

Hyökkäyssuunnitelmat kohdistuivat vahvan vasemman sivustan tekemään kaartoliikkeeseen Lempäälän rautatienasemaa vastaan, samalla kun vanha etujoukko marssisi rintamahyökkäyksessä päin Moision-Kuokkalan linjaa ja uusi pienempi ryhmä suojaisi Tampereen suuntaa. Haupitsipatterin tuli vaimentaa tuellaan vihollisen tykistö ja kapteeni Palmen patteri avustaa Moisioon tehtävää hyökkäystä. Rakuunaeskadroona jäisi varajoukoksi.

Suojaamaan hyökkääjiä oikean sivustan taholta määrättiin Stjernschantzin pataljoona, joka sen lisäksi sai erikoistehtäväkseen koettaa rikkoa rataa Moision pohjoispuolelta. Vihollinen oli näet – arvatenkin ajatellen, ettei sitä tältä taholta enää uhkaisi mikään vakava vaara – peräyttänyt panssarijunansa Lempäälästä takaisin pohjoiseen päin. Nyt täytyi kaikin mokomin koettaa estää sitä enää sen enempää sekautumasta Lempäälän puolen puuhiin. Hyökkäävän sivustan muodostaisivat Wilkmanin ja Öbergin pataljoonat.

Stjernschantzin pataljoona joutui klo puoli 2 ajoissa 1,000 m Moision pohjoispuolella olevaan notkelmaan, vapautti sieltä Wichmannin komppanian vartiopalveluksesta ja kehitti kaksi komppaniaa etumaiselle linjalle, samalla kun yksi komppania jäi varajoukoksi tunnustellen maastoa Kukkolan suuntaan. Vihollisesta ei havaittu merkkiäkään. Mutta kun pataljoonalta puuttui räjäytysaineita, ei voitu käydä rataa rikkomaan, ennenkuin sellaisia oli saatu käsille.

Sillävälin oli Lopen taholla taistelu virinnyt jälleen uuteen eloon. Valkoisten linjojen vilkastunut liikehtiminen oli houkutellut puolustustykistön esiin Lempäälän rautatieasemalle, ja myöskin punaisten jalkaväki oli Moision kohdalla ja eteläpuolella valpastunut ja alkoi syytää tulta monilukuisista konekivääreistä. Loppi ammuttiin pian palamaan, ja silloin eivät molemmat sen seutuville levittäytyneet pataljoonat päässeet paljonkaan etenemään. Mutta sittenkuin haupitsit olivat klo 4 tienoissa toimittaneet hakuammunnan punaisten patteria kohti, parani kuitenkin pataljoonien asema ja ne voivat oman tykkitulen tukemina päästä jälleen voittamaan maastoa.

Klo 5 aikaan ip. oli Stjernschantzin onnistunut räjäyttää rataa rikki n. 1000 m. Moision pohjoispuolelta. Se tapahtuikin yhdentenätoistakymmenentenä hetkenä, sillä kohta sen jälkeen tulla kolisteli panssarijuna jälleen pohjoisesta päin, ja tällä kertaa oli sillä seurassaan vielä toinenkin juna, joka ilmeisesti toi apujoukkoja. Älyttyään radan edessään rikotuksi ja Stjernschantzin joukon asettuneen puolustusrintamaan eivät Tampereelta tulleet punaiset apuvoimat kuitenkaan saaneet mainittavaa aikaan. Mahdollisesti myöskin Procopén pataljoonan eteneminen Kuljua vastaan vaikutti punaisiin pidättävästi, se kun sisälsi paluutien katkaisemisen mahdollisuuden. Joka tapauksessa kykeni Stjernschantz jokseenkin helposti torjumaan pohjoisesta käsin tarjoutuvan vaaran.

Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 349

 

Vasemmalla sivustalla oli päähyökkäysryhmä tähän aikaan vaivaloisten marssien jälkeen viimeinkin joutunut siihen kohtaan, josta ratkaiseva rynnäkkö oli määrätty aloitettavaksi. Molemmat pataljoonat olivat metsäteitä pitkin päässeet Rautesmaahan ja sieltä erinneet eri suunnilleen. Hämeen pataljoona noudatti Ahtialaan vievää tietä, Vaasan pataljoona jälleen eteni Lastuseen päin Tervasjärven poikki vievää talvitietä päästen Ahtialan-Lastusen linjalle lyhyeltä kahakoitua pienenläntien vihollisen vartio-osastojen kanssa, jotka karkoitettiin lännen suuntaan, ja molemmat pataljoonat ryhmitettiin nyt hyökkäämään Lempäälän rautatieasemaa vastaan. Samassa yhteydessä lähetettiin Vaasan pataljoonan matkassa ollut Appelbergin räjäytyskomennuskunta Innilän- Putkiston kautta katkaisemaan Lempäälän-Valkeakosken puhelinyhteyttä sekä rikkomaan rataa Lempäälän eteläpuolelta.

Saatuaan tiedon tämän ryhmityksen suorituksesta antoi eversti Wilkman klo 5 maissa ip. yleisen hyökkäyskäskyn. Hyökkäykseen tuli nyt myöskin Stjernschantzin pataljoonan ottaa osaa kaarrostamalla pohjoisesta käsin vihollisen Moision ryhmää.

Lyhyen mutta kiihkeän taistelun jälkeen rynnäkkö päättyi täydelliseen voittoon. Tuntuu siltä kuin olisivat punaiset, nähtyään avuntoivon Tampereen suunnalta mahdottomaksi ja valkoisia joukkoja aivan odottamatta purkautuvan Ahtialan-Lastusen linjalle, tulleet kuin puulla päähän lyödyiksi ja menettäneet kaiken taistelutarmonsa. Punaisten täkäläisten voimien johto näyttää olleen sijoitettu itse Lempäälän kirkonkylään; siellä ainakin taukosi vastarinta ensiksi. Vasemman sivustan molemmat pataljoonat voivat tämän johdosta piankin suuremmitta tappioitta edetä nopeassa marssissa Ahtialanselän jäitten yli ja kohtasivat avaraan kirkonkylään tultuaan vain hajanaista vastarintaa. Lähellä rautatieasemaa sai Vaasan pataljoona saaliikseen kolme tykkiä; valkoisten haupitsien tuli oli tehnyt lopun punapatterin venäläisestä miehistöstä. Punaiset pakenivat Vesilahteen päin osaksi maantien varsia pitkin, osaksi Kirkkojärven jäiden yli. Pakenijat saivat tulta peräänsä.

Moision tienoilla teki vihollinen itsepäisemmin vastarintaa, jonka vuoksi taistelu sillä taholla otti sitkistyäkseen. Stjernschantzin pataljoonasta pantiin 3. komppania hyökkäämään etelää kohti rautatienrataa pitkin ja Moision pysäkin kautta, samalla kun Wingen ja Aminoffin pataljoonat tunkeutuivat taistellen tasangon poikki. Mutta Lempäälän äkkitappion vaikutukset alkoivat tuntua täälläkin, niin että täkäläiset punaiset puolustusvoimat ratkesivat klo 7 maissa illalla hurjaan pakoon. Kirkkojärven yli yrittävät joutuivat Lempäälästä käsin kohdistetun tulen alaisiksi; toiset pelastuivat takaa-ajajilta kääntymällä Aimalan kautta kulkevalle tielle. Panssarijuna yritti tässä taistelun viimeisessäkin vaiheessa sekaantua asiain kulkuun, mutta Stjernschantzin päävoimat torjuivat sen hyökkäykset.

Kun sitten taistelun aallokko oli illan hämärtyessä asettunut ja ryhmän päällikkö oli saanut yleiskäsityksen tilanteesta, tuli hänen järjestää yöpymisseikat ja vartionpito silmälläpitäen seuraavan päivän sotaliikkeitä ja vihollisen mahdollisia hyökkäysyrityksiä Hämeenlinnan taholta. Ryhmän pääosa sijoitettiin sen vuoksi Kuokkalaan ja Lempäälään saamaan sikäläisissä oivallisissa majapaikoissa hyvin ansaittua ja kipeästi kaivattua lepoa, kun taas Wingen ja Aminoffin pataljoonat saivat  toimekseen ylläpitää vartiotointa etelän suuntaan. Sillä taholla oli asema käynyt turvallisemmaksi sen kautta, että Appelberg oli onnistunut radanrikkomistoimessaan. Pohjoista kohti työnnettiin Stjernschantzin pataljoona yhden haupitsin kera torjumaan Tampereelta käsin mahdollisesti tehtäviä yrityksiä sekä koettamaan palauttaa yhteyttä Procopén pataljoonan kanssa, josta ei oltu kuultu mitään koko päivän mittaan. Hänen käskettiin edetä Kuljuun saakka. Sen kautta saataisiin, Tamperetta vastaan tehtävää hyökkäysliikettä silmälläpitäen, ainakin yksi etujoukko jo kelpo kappaleen verran edellepäin.

Molemmat tehtävät Stjernschantzin onnistuikin täydellisesti suorittaa. Vaikka hänen pataljoonansa miesluku olikin vähentynyt sen kautta, ettei taistelun aikana Moisioon lähetetty 3. komppania ollut vielä ennättänyt siihen palata, pääsi hän Kuljuun klo 11 aikaan, räjäytti taasen rataa ja ryhmitti sitten voimansa puolustusvalmiuteen. Samanaikaisesti saavutettiin myöskin yhteys Procopén kanssa, joka itse asiassa olikin jo ennättänyt Kuljun tienoille saakka. Hän oli Höytämäsjärven yli kuljettuaan ehtinyt hämärän tullessa Puskiaisiin maantien kohdalle ja eteni sieltä Kuljun pysäkkiä kohti. Täällä tavattiin vastassa komppanian vahvuinen vihollisosasto, joka lyhyen taistelun jälkeen pakotettiin peräytymään. Molemmat pataljoonat majoitettiin Kuljuun ja sen lähellä oleviin taloihin.

Myöhään illalla tuli Ahrenbergilta tiedotus Toijalaa vastaan tehdystä hyökkäyksestä. Tiedotus oli lähetetty Laitikkalasta minne rakuunarykmentti oli palannut. – –

Wilkmanin ryhmän muihin osiin nähden voi tämän päivän kohdalta ainoastaan lisätä, että kapteeni N. Palmen kolonna – Perä-Pohjolan pataljoona ja 4. patteri – saapui iltapäivän kuluessa Kangasalan Liuksialaan, jonne se majoitettiin yöksi. Kangasalan kirkonkylän tienoille saapuivat myöskin luutnantti Bromanin molemmat komppaniat, jotka olivat tulleet junamatkassa Orivedeltä sekä ryhmän eri etappimuodostelmat, muona- ja ammuskolonnat.”[i]

——

[i] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 346-352

Julkaistu

23.3.1918 – 100 vuotta sitten Vapaussota

Eversti Hjalmarson joutui lähtemään Näsijärven itäpuolelta länsipuolelle auttamaan Satakunnan ryhmää (eversti Linder), Viljakkalaan, Kyröskoskelle.

23.3. tapahtui eri rintamilla paljonkin, minä seuraan artikkelissani nyt kuitenkin Hjalmarsonia. Linderin piti päästä eteenpäin katkaistakseen Porin ja Tampereen välisen yhteyden, ettei Porista pääsisi punaisia joukkoja apuun Tampereen punaisille.

Hjalmarsonin marssi Näsijärven ylitse kohti Viljakkalaa.

”Eversti Hjalmarson oli viimeiseen saakka toivonut, että ylipäällikkö, ottaen huomioon osaston ulkonevan aseman, muuttaisi lähtöä Viljakkalaan koskevan päätöksensä. Mutta maaliskuun 22 p:nä aamulla palasi luutnantti Gyllenberg Teiskoon ilmoittaen Orivedeltä puhelimitse turhaan esittäneensä asian yleisesikunnan päällikölle, eikä niin ollen ollut muuta tehtävissä kuin lähteä matkalle Näsijärven yli.

Jo klo 5 ap. kokoontuivat käskyjenhakijat osaston päällikön luo, ja tarpeelliset käskyt saatiin sen vuoksi nopeasti jaetuiksi.

Itäiselle rannalle jätetyt joukot – Heiskasen ja Väinönheimon pataljoonat sekä Leschin patteri – määrättiin majuri Malmbergi komennettaviksi. Ne joutuisivat nyt välittömästi Hämeen ryhmän päällikön alaisiksi.

klo 7 ap. lähti Hjalmarson jäljelläolevien joukkojen kanssa – niitä oli kaikkiaan seitsemän komppaniaa, kaksi tykkiä, lennätinosasto, räjäytyskomennuskunta, kenttäsairaala ja kuormasto – Teiskosta Pengonpohjaa kohden. Samalla jätti kapteeni Petersén osaston palatakseen päämajaan. Ratsumestari Rantzau astui hänen tilalleen esikuntapäälliköksi.

Marssi Näsijärven yli ei suinkaan ollut vaaraton, sillä jää oli jo paikoittain käynyt hauraaksi, mutta turmion uhkaa vähennettiin hajautumalla useihin kolonniin, joiden välille jätettiin pitkät välimatkat. Klo 10,30 ap. saavuttiin Pengonpohjaan.

Tänne oli Ylisen komppanian pääjoukko kokoontunut ja joukoille oli valmistettu ateria. Osaston levätessä ja aterioidessa lähetettiin adjutantti Åström edeltäpäin Viljakkalaan yrittämään päästä yhteyteen eversti Linderin kanssa. Åström ei kuitenkaan ehtinyt ratsastaa pitkälle, ennenkuin jo vihollisen partiot olivat estämässä matkan jatkamista. Hänen täytyi keskeyttää matkansa Koivistossa saamatta tehtäväänsä suoritetuksi.

Hjalmarson lähti Pengonpohjasta, Ylisen komppanian pääosan liityttyä osastoon keskipäivän tienoissa. Pieni osasto jätettiin vartioimaan yhteyslinjaa. Heti Koiviston sivuutettuaan joutui Snellmanin pataljoona, joka marssi etumaisena, taisteluun. Etenemistä päästiin sentään aluksi jatkamaan, sillä vihollinen peräytyi asemasta asemaan ryhtymättä vakavaan vastarintaan. Kun Snellman klo 4 ajoissa pääsi Rantalaan, ei hän enää, vaikka molemmat komppaniat kehittyivät taistelurintamaan, päässyt etenemään. Vihollinen, jolla oli käytettävissään lukuisia konekivääreitä, oli sijoittautunut vahvoihin asemiin Mattilan kahden puolen. Syntyi kiivas taistelu, ja kun pääjoukko kurjalla tiellä oli jäänyt kauas etujoukosta, täytyi Snellmanin piankin poistaa taistelusta pieniä osia komppanioistaan, jotta ei apua odotellessaan jäisi aivan reservittä.

Niin pian kuin olosuhteet sallivat, lähetti Hjalmarson yhden komppanian sekä konekiväärin Hallströmin pataljoonasta Snellmanin tueksi. Tämä tapahtui viime tingassa, sillä punaiset, joita nähtävästi ahdistettiin Ylöjärven tieltä käsin, olivat jo kiertämässä etujoukon vasenta sivustaa. Komppania sijoitettiin se vuoksi etujoukon vasemmalle puolelle, rintama lounaiseen päin. Täten vältettiin välitön vaara, ja taistelu kiteytyi klo 7 ajoissa yhteen paikkaan.

Hallström oli sillävälin etulinjan tueksi miehittänyt harjun Rantalasta itään yhdellä komppanialla ja kahdella konekiväärillä, antaen samalla pataljoonansa suorittaa eteenmarssin tien varrella.

Tilanne tuntui osaston päälliköstä erittäin epäselvältä. Kaikki yritykset päästä suoranaiseen yhteyteen eversti Linderin kanssa olivat epäonnistuneet, ja hänen oli tultava toimeen vain eversti Wetzerin [Hämeen ryhmä – jpu] antamin ohjein. Tämä oli annettu 24 tuntia sitten ja sen mukaan piti Linderin vasemman sivustan olla Viljakkalan luona, missä ohjetta annettaessa ratkaisemattomia taisteluja vielä oli jatkunut. Edettäessä oli lännestä kuulunut taistelunmelskettä, mutta suunnasta ei päästy yksimielisyyteen. Hjalmarson itse arveli melun kuuluvan Viljakkalan pohjoispuolelta Inkulan tienoilta, mutta toiset väittivät sen kuuluvan Kyröskosken taholta. Sen verran voitiin kuitenkin käsittää, ettei valkoisia joukkoja nyt voinut olla Viljakkalassa, koska vihollinen näin asettui osaston tielle.

Tästä päätteli Hjalmarson, ymmärrettävästi kyllä, mutta silti erehtyen, että Linderin joukot oli pakotettu peräytymään viimeisen ohjeen antamisen jälkeen.

Jo tämä vähensi osaston päällikön halua ryhtyä näin myöhään päivällä ratkaisevaan taisteluun taholla, joka lähemmin tutkittaessa ehkä osoittautuisi hyvinkin epäedulliseksi. Sen lisäksi uhkasi Ylöjärveltä, missä vihollisella täytyi otaksua olevan suuria voimia, saartovaara. Tältä suunnalta oli jo uhattu, ja vihollinen saattoi varsin hyvin tuottaa avukseen täydennysmiehistöä. Lisäksi joukotkin alkoivat jo saada kyllikseen päivän rasituksista.

Eversti Hjalmarson päätti kaiken tämän vuoksi koettaa keskeyttää taistelun ja antoi siitä klo 7,30 ip. määräyksensä. Snellmanin oli jäätävä valtaamalleen linjalle varmistukseksi tärkeimpään suuntaan, muitten joukkojen vetäytyessä Koivistoon. Upseeripartioita lähetettiin pohjoiseen johtaville teille ottamaan selkoa tieverkosta ja pyrkiäkseen Linderin kanssa yhteyteen. Ratsumestari Rantzau lähetettiin takaisin Pengonpohjaan yrittämään yhteyttä päämajan kanssa ja vihdoinkin saamaan selkoa tilanteesta. Hjalmarson otti huomioon, että seuraavana päivänä mahdollisesti olisi peräydyttävä pohjoisemmille teille, jotta päästäisiin yhteyteen Linderin kanssa.

Irroittautuminen vihollisesta ja majoittuminen ei kuitenkaan sujunut laskelmien mukaisesti. Sekä Snellman että Hallström olivat siksi tiukalla, ettei heitä ilman muuta voitu poistaa taistelusta. Kummastakin pataljoonankomentajasta näytti sitäpaitsi liian vaaralliselta jättää uupunutta etujoukkoa yksin vastustamaan vihollista, joka koko ajan oli osoittanut mitä suurinta aktiivisuutta ja jonka tuli koko ajan oli ollut ylivoimaista. Kun Hallström lisäksi oli vakuutettu siitä, että päivällä todettu taistelun ryske oli kuulunut Kyröskoskelta, päätti hän omalla vastuullaan jäädä paikalleen liittyneenä Snellmaniin, semminkin kun katsoi, että osaston olisi seuraavana päivänä jatkettava seuraamaansa suuntaan. Jo tulessa oleva komppania sai jäädä taistelulinjalle; muu osa sijoitettiin Rantalan itäpuolelle.

Ammunta jatkui kiihkeänä suurimman osan yötä. Mitään sanottavaa vahinkoa se tosin ei aikaansaanut, mutta joukoissa vallitsi hermostunut jännittyneisyys, eivätkä toisessakaan linjassa olevat komppaniat saaneet levätä. Lopulta, klo 2 seuduissa, taukosi taistelu ja pataljoonankomentajat saattoivat vuorottelemalla vetää taistelulinjoista pois osia komppanioista.

Vihollinen paiskataan takaisin ja Viljakkala vallataan (23. III)

Ne osaston joukot, jotka eivät olleet joutuneet mukaan taisteluun, oli jotenkuten majoitettu Koivistoon ja sen ympäristöllä oleviin taloihin. Ne pääsivät myöhään levolle ja saivat nousta jo varhain jalkeille. Eversti Hjalmarson, joka yhä edelleen kuvitteli Satakunnan ryhmän taistelevan hyvän matkan päässä pohjoiseen Viljakkalasta ja joka katsoi osaston joutuneen vaaralliseen umpikujaan, antoi klo 5 ap. käskyn palata Pengonpohjaa kohden.

Tämän käskyn täyttäminen tuotti kuitenkin vaikeuksia. Taistelu Rantalassa oli aamulla uudelleen kiihtynyt ja Hallström ilmoitti, että hän oli jälleen katsonut tarpeen vaatimaksi asettaa yhden komppanioistaan Snellmania tukemaan. Osaston päällikkö oli kylläkin tyytymätön tällaiseen itsevaltaisuuteen, mutta kun Rantzau vähän ennen klo 6 ap. palasi tuoden ohjeen ja määräyksiä, osoittautui, että Hallström oli ollut oikeassa. Esikuntapäällikön oli onnistunut päästä puhelinyhteyteen päämajan operatiivisen osaston kanssa, ja nyt hän toi mukanaan ohjeen, jonka eversti Linder oli pyytänyt toimittamaan perille. Satakunnan ryhmän päällikkö oli anonut, että Hjalmarsonille annettaisiin käsky vallata Viljakkala tunkeutuakseen sieltä edelleen Kyröskoskelle. Itse hän aikoi samalla työntyä tätä seutua kohti luoteesta käsin. Oli siis ilmeistä, että Linderin joukot olivat Kyrösjärven länsipuolella ja että Hjalmarsonin ensi tehtävä oli Viljakkalan valtaaminen.

Tästä aiheutuvat uudet määräykset annettiin nyt nopeasti. Patteri liittyi tuotapikaa taisteluun ja kuormastokolonnat käännettiin Ylisen ja Pelanderin komppaniain turvissa sekä jätettiin Koivistoon. Heti sen jälkeen sai Hallström käskyn kahdella vielä käyttämättömällä komppanialla lähteä hyökkäämään Viljakkalaan Mattilan pohjoispuolella olevan lahden yli.

Sillävälin kuin Hallström sijoitti Rannanjärven ja Pollarin komppaniat metsäiselle niemelle Mattilan pohjoispuolelle, asettui tykistö Rantalaan avaten tulen vihollisen tienhaarassa olevia ampumalinjoja vastaan. Tulen vaikutus oli tehokas ja punaiset alkoivat peräytyä. Osaston päällikön käskystä lähetti Hallström silloin kummankin aiemmin taisteluun panemansa komppanian hyökkäämään. Tykki- ja konekivääritulen suojassa edistyi hyökkäys nopeasti. Komppania Dahlman pääsi vaikeuksitta tienhaaraan ja vihollinen pakeni kirkonkylää kohden.

Punaiset eivät kuitenkaan ilman muuta hellittäneet otettaan, vaan asettuivat kerran toisensa jälkeen sopiviin leikkauksiin. Mainiossa yhteistoiminnassa tykistön ja Mattilasta pohjoiseen sijoitettujen konekiväärien kanssa tunkeutuivat nyt Dahlmanin ja Ahtiaisen komppaniat eteenpäin pitkin maantietä ja siitä vasemmalle. Niitä seurasi yksi Kauppisen konekiväärijoukkueista, joka täyttä vauhtia eteni tietä myöten. Lopulta määräsi Hallström myöskin Rannanjärven ja Pollarin liikkeelle niemestä, suoraan jään yli kirkkoa kohden.

Urhoollinen Virtain pataljoona eteni kuin harjoituskentällä, kokeneen komentajansa suureksi tyydytykseksi ja ihastukseksi. Tämä oli pataljoonan uljain taistelu vapaussodan aikana. Kirkonkylän eteläpuolella pysähtyi vihollinen viimeisen kerran, eikä etumaisena oleva Dahlman voinut tunkeutua edemmäksi. Silloin lähetettiin Ahtiaisen komppania rynnäkköön ja yhdellä ainoalla reippaalla otteella vallattiin vihollisen asema kylän syrjässä pistimin ja käsikranaatein. Yksi konekivääri saatiin saaliiksi ja vihollinen viskattiin suuria tappioita kärsittyään suinpäin länttä kohti. Tämä tapahtui n. klo ½ 12 aikaan.

Juuri ennen tätä viimeistä menestyksellistä hyökkäystä oli Hjalmarson saanut ensimmäisen tiedotuksen suoraan Satakunnan ryhmän päälliköltä. Se sisälsi selonteon tilanteesta Kyrösjärvestä länteen olevalla alueella sekä käskyn vallata Viljakkala ja sen jälkeen aikaansaada yhteys Osaran kautta.

Kun siis Hjalmarson tästä alkaen oli välittömästi Satakunnan ryhmän alainen, kerromme seuraavassa hänen osastonsa vaiheista Satakunnan ryhmän toiminnan yhteydessä.”[i]

Satakunnan ryhmän toimintaosuudesta: Viljakkalan seutu puhdistetaan.

”Tilanne Kyrösjärven itäpuolella oli nimittäin kaikkea muuta kuin selvä Hallströmin komppanian hyökätessä Viljakkalaan.

Punaiset joukot, jotka oli voitu arvioida 700 mieheksi lukuisine konekivääreineen tyhjensivät tosin itse kirkonkylän, mutta jäivät sen ympäristöille. Vaikka Hjalmarson heti valloitettuun kylään saavuttuaan oli vetänyt sinne tykistön, pataljoona Snellmanin ja kuormastokolonnansa, sekä alkanut järjestellä majoitusta, viipyi sentähden vielä monta tuntia, ennenkuin taistelu taukosi. Osa Snellmanin pataljoonaa lähetettiin pohjoiseen päin puhdistamaan Inkulaa, ja suurin osa pataljoona Hallströmiä oli pantava uudelleen hyökkäämään länteen- ja etelään päin tarkoituksenaan karkoittaa vihollisen voimat Kyrösjärven itärannan metsämaastosta. Vielä kun vahdit oli järjestetty, jatkui ammunta. Se seikka, että suhteellisen voimakkaita vihollisvoimia oli jäänyt Linderin päävoimien ja Hjalmarsonin osaston väliin, sekä samana päivänä vallinnut hirmumyrskyn voimainen kaakkoistuuli selittävät sen tosiseikan, että niin hyvin Linder kuin Hjalmarsonkin olivat aina iltaan asti suurin piirtein katsoen epätietoisia tilanteesta toistensa rintamalohkoissa.

Vastarinta Kyröskoskella murretaan.

5 ajoissa ip. alkoi [kapteeni – jpu] Pellin hyökkäys Järvenkylän järven eteläpuolella ilmetä kiivaasti yltyvänä ammuntana ja selvästi huomattavana levottomuutena vihollisen asemissa Nuutista lounaiseen.

Ryhmän päällikkö [eversti Linder – jpu] asetti silloin Oulun pataljoonan, paitsi yhtä komppaniaa, majuri von Gerichin käytettäväksi ja antoi hänelle määräyksen vallata vihollisen asemat Nuutin kukkulalla. Hyvin valmistettuna ammunnalla vallitsevalta Mannamäen kukkulalta ja Turun pataljoonan reippaasti suorittamana saavutti tämä hyökkäys välittömän menestyksen.

Sillä välin Pell oli joutunut vakavaan ja tappioita tuottavaan taisteluun kyeten vain askel askeleelta taistellen etenemään. Mutta hänen kaarrostamisensa alkoi pian tehota, ja niinpä von Gerichin voimakkaan krenatöörikomppaniojen vahvistaman rintamahyökkäyksen painostuksen alaisena vihollinen tungettiin hitaasti mutta varmasti takaisin. Yltyvässä pimeydessä syntyi paikotellen erehdyksiä, niin että valkoisten eri taisteluryhmät ampuivat toisiaan, mistä aiheutui pysähdyksiä. Kun erehdys – joka kaikeksi onneksi ei vaatinut suurempia tappioita – oli korjattu, jatkui hyökkäys edelleen. Viimeisen vastarintayrityksen jälkeen, mikä tapahtui itse Kyröskoskella, pakotettiin vihollinen Turun- ja Oulunpataljoonien yhtyneillä hyökkäyksillä peräytymään. 1 ajoissa yöllä oli Kyröskoski valkeitten joukkojen hallussa.

Hyökkäyksen onnellisesti kehityttyä oli eversti Linder, saadakseen Hjalmarsonin yhteistoimintaan, määrännyt tämän jatkamaan hyökkäystään etelään ja silloin ensi sijassa valtaamaan Särkän. Tämä määräys saavutti Hjalmarsonin vasta klo 8 illalla, eikä kernaasti voinut aiheuttaa joukkojen hälyyttämistä öiseen marssiin. Ne olivat sillä haavaa juuri asettuneet levolle uudistuneen taistelukohtauksen jälkeen. 7 ajoissa oli nimittäin pari sataa punakaartilaista hyökännyt etuvartioiden kimppuun päätien varrella, ja vasta kun kaksi Hallströmin komppaniaa oli asetettu niitä vastaan, oli ne voitu karkoittaa.

Kun eversti Linder maaliskuun 24 p:nä voi luoda yleissilmäyksen tilanteeseen, kävi ilmi, että oli saavutettu todella huomattava menestys. Vihollinen oli, lukuunottamatta hajallisia partioita, jotka siellä täällä ryhtyivät vastarintaan, täydelleen tyhjentänyt koko Kyrösjärven seudun, ja pian tiedotettiin myöskin Hämeenkyrön olevan vapaan. Kaikesta päättäen oli peräytyminen tapahtunut täyden pakokauhun vallassa. Punaisten veriset tappiot olivat hyvin vakavia. Joskin heidän oli onnistunut pelastaa tykistönsä, olivat toiselta puolen melkein kaikki heidän konekiväärinsä, kaikkiaan 11 kappaletta, joutuneet valkoisten haltuun. Muutenkin saatiin kokoon suuri saalis. Oikea katastrofi oli kohdannut noin 3000 miehen vahvuisen voiman, joka oli saanut tehtäväkseen suojella Tampereen länsisivua. Tie Porinradalle ja Tampereelle näytti olevan avoinna.”[ii]

Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 312-313

——

[i] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 303-307

[ii] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 311-313

Julkaistu

22.3.1918 – 100 vuotta sitten Vapaussota

Wilkmanin hyökkäys Kangasala-Luopioisten linjalle, Vääksyn taistelu.

”Saamansa tehtävän mukaisesti ja päivän kuluessa suoritettujen liikkeiden perusteella päätti eversti Wilkman 21 p:n illalla hyökätä seuraavana aamuna Vääksyn kannaksella olevaa vihollisasemaa vastaan ja valloittaa Kangasalan ja sen monilukuiset tienristeykset.

Ollen epätietoisena Tervaniemellä vallitsevasta tilanteesta – siellä käydyn taistelun odottamattoman onnekkaasta päätöksestä tuli tiedotus vasta yöllä – voi ryhmän päällikkö tämäniltaisessa taistelukäskyssään kuitenkin ainoastaan lyhyesti selostaa asemaa ja aikeitaan sekä määrätä lähtöajat ja käskyjen toimittamisen. Joukkojen tuli olla marssivalmiit majoituspaikoillaan klo 9 ap. ja käskynsaajien saapua esikuntamajaan Pispalaan klo 8 ap.

Kun aamulla sitten kokoonnuttiin esikuntaan vastaanottamaan toimintakäskyt, oli jo ennätetty saada täysi varmuus Ahrenbergin osaston asemasta. Koska Ahrenberg oli Tervaniemen taistelusta tiedottaessaan maininnut vihollisen perääntyneen Sahalahdelle, oli välttämätöntä, että Vääksyyn hyökättäessä pidettiin tätäkin suuntaa silmällä. Otettaessa huomioon Vääksyn puolustusaseman luonnollinen vahvuus ei voitu olettaakaan, että sen läpi päästäisiin murtautumaan pelkällä rintamahyökkäyksellä. kaartoliikettä tuli sen vuoksi yrittää. Vihollisen edullinen tykistöasema Kangasalan Kirkolla, josta voitiin ampua miltei suoraa sivustatulta, pakotti samanaikaisesti valmistelemaan hyökkäystä huolellisella tykistötulella, ennenkuin jalkaväki pantiin ryntäämään. Näihin näkökantoihin pohjautui siis alkavan päivän taistelukäsky, joka annettiin Pispalassa kohta klo 8 ap. jälkeen. Se kuului seuraavasti:

Minun komentooni kuuluvat joukot etenevät tänään valtaamaan Kangasalan kirkon-Vääksyn-Leipin välisen maaston.

  1. Seinäjoen pataljoona ja 2. patteri pysyvät majuri Aminoffin johdolla nykyisissä asemissaan tunnustellen edelleen vihollisen vahvuutta ja sen konekiväärien asemapaikkoja, joista heti selon saatua on tiedotettava haupitsidivisionalle [Wegeliuksen patteri].
  2. Haupitsidivisiona käy heti asemaan vaimentaakseen tulellaan Kangasalan kirkon seudulle sijoitetun vihollistykistön sekä pakottaakseen Vihtiälässä olevan jalkaväen peräytymään.
  3. Wingen pataljoona ryhmitetään salaa maantien eteläpuolelle Suomatkan kohdalle.
  4. Wilkmanin pataljoona ynnä yksi joukkue ratsuväkeä etenevät klo 10 ap. Vahterpään-Kerppolan kautta sekä jäiden yli 3 km Heponiemen eteläpuolella olevaan tienhaaraan, tiedustellen seutua Heponiemen, Pälkäneen ja Kuhmalahden suuntaan sekä ollen valmiit etenemään Roineen poikki Tiihalaan.
  5. Vaasan pataljoona ynnä yksi joukkue ratsuväkeä etenevät klo 10 ap. Pispalan-Tohkalan linjalta Sahalahden kautta Pakkalan tienhaaraan ratsumestari von Bornstedtin antamien lähempien määräysten mukaisesti.
  6. Eskadroonan loppuosa tiedustelee alkaen klo 10 ap. Mutikosta lähtien Kangasalan kirkon pohjoispuolella olevaa maastoa sekä ylläpitää yhteyttä eversti Wetzerin läntisen kolonnan kanssa.
  7. Sairaat ja haavoittuneet lähetetään Orivedelle, missä sijaitsee sairasjuna tai muunlainen etappisairaala.
  8. Minä oleskelen alkaen klo 10 ap. Suomatkan kohdalla olevalla maantiellä.

Wilkman, osaston päällikkö.

Grafström.

 

– – [jätin välistä kappaleen pois – jpu]

Taistelu tuli siten saamaan täysin normaalin ja suunnitelman mukaisen kulun. Ensin kehittäytyi Aminoffin johtama vanha etujoukko ketjuun ja karkoitti lyhyen taistelun jälkeen vihollisen heikot vartio-osastot Vihtiälästä ja Vääksystä. Sen jälkeen kävi Palmen patteri tuliasemaan Vihtiälän talon pohjoispuolelle ja aloitti ampumisen puolustajan jalkaväkeä vastaan, samalla kuin Seinäjoen pataljoona ryhmitettiin hyökkäämään saman talon koillissivulla olevaan metsänreunaan. Samaan aikaan oli Hamiltonin ankarasti ponnistellen onnistunut saada puolet haupitsipatteria asemaan Suomatkan seudulle. Kapteeni Nordenfeltin johtaman tarmokkaan tiedustelun avulla – hän nelisti Vesijärven jäitten yli suoraan Kangasalan kirkonkylään – päästiin piankin selville kirkolle sijoitetun vihollistykistön asemasta, ja haupitsit voivat sitten kohta ruveta purkamaan tehokasta tulta pakottaakseen vihollisen tulikidat vaikenemaan. Kun tämä ensimmäinen tehtävä oli parituntisen taistelun jälkeen saatu ratkaistuksi – punainen patteri taukosi ampumasta ja vetäytyi taaksepäin – suunnattiin myöskin haupitsien tuli kannasta puolustavaa jalkaväkeä kohti. Samassa yhteydessä komennettiin myös Wingen pataljoona etenemään, ja sen ryhmityttyä Vihtiälän talon molemmille puolille pantiin jalkaväki hyökkäämään. Tykistön pitäessä vastustajaa aloillaan pääsivät ampumaketjut etenemään komeasti niinkuin harjoituskentällä vaihtelevin rynnäkkösyöksyin. Niiden kintereillä seurasi tiukasti Palmen patteri, joka siirtyi tykki tykiltä asemasta toiseen. Pianpa olivat molemmat pataljoonat päässeet purolle saakka. Punaiset eivät silloin jääneet enää odottelemaan rynnäkköä, vaan suoriutuivat kiireen vilkkaa pakoon osittain kirkonkylään, osittain Jokioisten kautta suoraan etelään. Kerroksittain järjestettyihin vihollisen puolustusasemiin jäi jäljelle kasoittain kaatuneita. Winge oli tuottanut rekensä rintamalle – hänen pataljoonallaan oli näitä ajoneuvoja edelleenkin puolta miehistöä varten – ja antoi karauttaa täyttä nelistä harjua pitkin kirkonkylään toivoen siellä tavoittavansa pakenijat, mutta turhaan. Kylä oli tyhjillään ja ainoa saalis oli kenttäkeittiö ja siinä poriseva hernerokka. Klo puoli 4 ip. oli Kangasalan kirkonkylä sitten kokonaisuudessaan Wilkmanin ryhmän hallussa, joka oli hyökkäyksessä kärsinyt vain aivan lievää mieshukkaa.

Molemmat erikseen lähetetyt pataljoonat eivät yhdyttäneet vihollisia missään. Punaisia joukkoja oli aamulla ollut Sahalahdella, mutta ne olivat lähteneet pakosalle Vaasan pataljoonan lähestyessä. Klo 1 ip. saapuivat vaasalaiset Pekkalaan, lepäilivät siellä klo puoli 4 ip. ja jatkoivat sitten matkaa Monikkalan tienoille, minne myöhään illalla yövyttiin. Ratsumestari Wilkmanin pataljoona kerkisi Heponiemeen klo puoli 2 ip. ja rupesi sieltä käsin tunnustelemaan seutua Pälkäneelle ja Tiihalaan päin. On mahdollista, että tämän pataljoonan eteneminen punaisten oikeaa siipeä vastaan joudutti näitä päästämään Vääksyn aseman käsistään. Varsinaiseen taisteluun ei pataljoona joutunut ottamaan osaa, ja se majoitettiin yöksi Heponiemeen.

Muut osat Wilkmanin ryhmästä leiriytyivät taistelun jälkeen Vääksyn kannaksen-Kangasalan kirkonkylän-Liuksialan-Joutsiniemen väliselle alueelle; Wingen pataljoona työnnettiin Ohtolaan saakka toimittamaan etuvartiopalvelusta Lempäälän suuntaan.

Luopioinen miehitetään.

Ahrenbergin osasto jatkoi tänä päivänä etenemistään ja pääsi iltapäivällä Luopioisiin kohtaamatta matkalla ollenkaan vihollisia. Paikkakuntalaisten kertoman mukaan olivat punaiset jo edellisenä yönä päätäpahkaisessa paossa hajonneet pitkin teitä ja tiukanneet itselleen vereksiä hevosia päästäkseen livistämään vieläkin joutuisammin. Luopioisten halki he olivat laskettaneet kertaakaan pysähtymättä. Kalmin osaston taholla ei ollut tapahtunut mainittavia. Osaston selkäpuolella siirrettiin päivän kuluessa Längelmäeltä Linsénin reservipataljoona ja luutnantti Bromanin komppaniat, edellinen Pohjaan, jälkimmäinen Orivedelle. Nämä joukot olivat kapteeni Ingelbergin toimesta saaneet edellisinä päivinä tarvitsemansa kuormaston, ja muussakin suhteessa oli niiden taisteluarvoa lisätty harjoituksilla, uudestijärjestelyillä ja varusteiden parannuksilla.”[i]

——

[i] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 293-298

Julkaistu

21.3.1918 – 100 vuotta sitten Vapaussota

Eversti Hjalmarsonin joukot etenevät Sorilaan – pettymys kun ei saanut jatkaa eteenpäin, vaikka tie Tampereelle tuntui olevan auki.

”Maaliskuun 21 p:nä oli Hjalmarsonin tehtävänä vallata sillat Kämmenniemen ja Värmälän luona. Mitään muita määräyksiä ei hän vielä 20 p:n iltana ollut saanut, ja kaikesta päättäen ei eversti Wetzerin määräys Nurmin valtaamisesta ylipäänsä koskaan tullut perille.

Tampereelta tulleiden pakolaisten kautta oli Hjalmason 20 p:n iltana saanut varsin selvän käsityksen siellä vallitsevista olosuhteista, ja osastossa oli pyritty lisäämään vastustajan leirissä vallitsevaa hermostuneisuutta puolittain leikillä sytyttämällä suuria tulia Näsijärven jäälle Teiskosta lounaaseen. Näiden toimenpiteiden kautta myös todella eneni jo ennestäänkin ankara levottomuus kaupungissa.

Maaliskuun 21 p:ksi annetut määräykset tähtäsivät Kämmenniemen ja Värmälän kannaksien valtaamisen, jotka saapuneiden tiedotusten mukaan olivat vihollisten miehittämät. Sen oli määrä tapahtua Heiskasen pataljoonan Kämmennientä vastaan kohdistuvan yöllisen hyökkäyksen kautta; muiden joukkojen oli oltava valmiina tukemaan tätä hyökkäystä.

Jo ennenkuin hyökkäys vielä oli alkanut, saatiin kuitenkin klo 2 ap. tieto, että vihollinen oli luopunut Kämmenniemestä ja peräytynyt. Odottamatta määräystä etenivät tällöin sekä Hallström että Heiskanen. Edellinen miehitti taistelutta Kämmenniemen jälkimmäisen jatkaessa matkaa ja vähäpätöisen laukausten vaihdon jälkeen miehittäessä Värmälän.

Saatuaan tästä tiedon lähti Hjalmarson tykistön upseerien ja tiedusteluhenkilökunnan seuraamana aikaisin aamulla Värmälään ja antoi siellä Heiskaselle määräyksen lähettää osaston valtaamaan Nurmin tärkeän tienhaaran. Mukana seurasi tykistöupseeripartio tarkoituksenaan tutkia, mitä mahdollisuuksia olisi Hirviniemen seudulta ampua Tamperetta.

Samalla kun muut joukot jo aikaisin illalla majoittuivat vasta vallatulle seudulle, lähetettiin näin ollen Vöyrin pataljoonasta kaksi komppaniaa jääkäriluutnantti Petreliuksen johdolla Nurmia kohti. Tätä joukkoa seurasi haupitsipatterin päällikkö jääkärikapteeni Lesch.

Kohtaamatta ainoatakaan vihollista saapui Petrelius 2 aikaan Sorilaan. Lähestyttäessä tätä kylää joutuivat hänen varmistusosastonsa venäläisen jalkaväen tulen alaisiksi. Sinne oli juuri Tampereelta saapunut komppania ryssiä turvaamaan Teiskon suuntaa, ja se ei vielä ollut ennättänyt järjestäytyä. Pikaisesti kehitti komppaniansa jääkäriluutnantti Kohonen ja hänen asiaan reippaasti tarttuessa paiskattiin vihollinen lähitaloista takaisin. Kun myöskin Holmqvistin komppania oli kehittäytynyt ja taistelua jatkunut muutamia tunteja, hellitti vihollinen otteensa ja peräytyi Nurmia kohden. Petrelius ei ajanut takaa, vaan sijoitti joukkonsa Sorilaan, missä venäläisten kokoomat elintarvikevarastot joutuivat hänen käsiinsä. Taistelun aiheuttamat tappiot olivat vähäiset; haavoittuneiden joukossa oli kapteeni Lesch.

[Osaston pitää muuttaa suuntaa – pettymys – väliotsikko – jpu]

Sillä aikaa kun tämä tapahtui, oli asemassa osaston esikunnassa Teiskossa kuitenkin tapahtunut huomattava muutos. Sinne oli saatu suotuisia tietoja Näsijärven läntiseltä rannalta, missä Ylisen komppania oli karkoittaen tiehensä verrattain voimakkaita vihollisjoukkoja päässyt Pengonpohjaan ja kärsimättömänä odotettiin määräystä marssia Tamperetta kohti, minne tie näytti olevan avoinna. Silloin saapui sen sijasta klo 2 ip. eversti Wetzerin aamulla aikaisin lähettämä käsky marssia kohti Viljakkalaa ja lähettää Vöyrin koulu takaisin.

Helppo on käsittää, että tämä käsky otettiin vastaan varsin sekavin tuntein sekä päällystön että miehistön taholla. Sen, jonka tarkattavana oli yksinomaan vain paikallinen asema, oli vaikea ymmärtää, mihin perustui päätös, johonka näytti sisältyvän jo käsin kosketeltavasta päämäärästä luopuminen. Näin oli laita erittäinkin Vöyrin pataljoonan. Sen riveissä ei nyt ollut huomattavissa jälkiäkään Kurun päivien väsymyksestä ja alakuloisuudesta, tiedettiin, että osasto oli Tampereen suunnalla ensimmäisenä, ja vallitsevana oli voitonvarman päättäväisyyden tunnelma. Pettymys oli se vuoksi suuri, kun saatiin tietää, että rintamapalvelus vaihtuisi koulunpenkkiin. Hjalmarsonin osasto ei voinut olla uskomatta, että päätös osaston siirtämisestä Näsijärven läntiselle puolelle perustui riittämättömään tietoon todellisesta asemasta näillä seuduilla, ja niinpä osaston päällikkö, ryhdyttyään kaikkiin välttämättömiin valmistelutoimiin voidakseen joka tapauksessa noudattaa vastaan ottamaansa käskyä, lähetti illalla adjutantti luutnantti Gyllenbergin Orivedelle selvittämään johdolle todellista asemaa ja koettamaan saada muutosta aikaan. Joka tapauksessa oli Gyllenbergin otettava tarkemmat tiedot eversti Linderin joukoista, joista siihen asti saadut tiedot näyttivät olevan liian horjuvia pantavaksi seuraavan päivän sotaliikkeiden perustaksi.

Odotellessaan vastausta näihin esityksiinsä antoi Hjalmarson vain valmiusmääräyksen joukoilleen. Niiden oli oltava marssivalmiina majapaikoissaan klo 5 ap. Minne sitten oli suunnattava kulku, oli vielä epävarmaa.

Myöhään illalla saapuivat Orivedeltä Väinönheimon pataljoona ja Snellmanin jääkäripuolipatteri vaivaloisen marssin jälkeen metsä- ja talviteitä. Patteri oli viimeksi kuluneiden 36 tunnin kuluessa katkaissut taivalta pyörein luvuin 90 km, suoritus, joka puhuu puolestansa.”[i]

Tykistön ammuspula karjuva

Jo Vapaussodassa oli valtava pula tykistön ammuksista – kuten sittemmin Talvisodassa. Ryssä hyökkäsi Karjalassa ja Tampereen vapautustaisteluihinkin olisi tarvittu ammuksia.

”Suuremman huomion vaativat Savosta ja Karjalasta tulleet tiedot. Ne eivät olleet ilahduttavia. Vihollinen kävi ilmeisellä tarmolla hyökkäykseen majuri Sihvon koko rintamalla [Karjala – jpu], ja vahvoja joukkoja tiedotettiin koottavan erikoisesti Savon ryhmän oikeata siipeä vastaan. Savossa oli yritys Heinolan kirkonkylää vastaan epäonnistunut ja Kalkkinen täytynyt luovuttaa. Molempien ryhmien päälliköt ilmoittivat ampumatarpeita puuttuvan; tämä puute oli Karjalan tykistössä täydellinen. Sihvo sanoi, ettei hän voi enää vastata rintamastaan, jos ei lisävoimia ja ampumatarpeita asetettaisi hänen käytettäväkseen.”[ii]

——

[i] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 268-271

[ii] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 263

Julkaistu

19.3.1918 – 100 vuotta sitten Vapaussota

Hjalmarson valtaa Muroleen ja jatkaa matkaansa Pohjaan.

Edellisenä päivänä Hjalmarson oli lepuuttanut joukkojaan vastoin käskyä ja valmistautunut tukemaan hyökkäystään tykistöllä. Niinpä 19.3.1918 hän sitten menestyksellisesti tykistön tukemana valtasi Muroleen ja aloitti marssin Pohjaa vastaan. Pekkalassa Hjalmarson sai yhteyden Walleniuksen joukkojen kanssa ja Pohjassa Wallenius ja Hjalmarson tapasivat toisensa.[i]

 

Korkeakosken valtaus

Eversti Forsell eteni Korkeakoskelle rataa pitkin pohjoisesta, Ekström koukkasi lännen kautta ja Stjernscantz idän kautta. Lindhin eskadroona oli marssinut läpi yön Kavalasta ja lähti koukkaamaan idän kautta vieläkin kauemmas eteläpuolelle Korkeakoskea toivoen katkaisevansa vihollisen pakenemistien Korkeakoskelta.

Taistelussa Suomen armeijan joukot kärsivät kymmenkunnan miehen tappiot. Korkeakosken asemaa ympäröivältä alueelta laskettiin noin 70 kaatunutta vihollista, ja saaliiksi saatiin yksi konekivääri, kuusi etuvaunua, muutamia keittiövaunuja ja kymmenkunta hevosta. Vihollisen jälkijoukko oli täydellisesti hajotettu.[ii]

 

Kai Donner, et al- Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 201

 

Väinönheimo jatkoi etelään

”Väinönheimo sai etelään päin rynnätessään tiedon joukkoihinsa kuuluvalta, hiihtäjien seuraamalta ratsupartiolta, että vihollisosasto, joka arvioitiin noin 200 mieheksi ja jolla oli neljä konekivääriä, oli miehittänyt vahvan aseman Hirsilän pysäkille vievän sivutien varrella. Täällä kohtasi myöskin jalkaväen kärki eteenpäin marssiessaan tulta.

Kolonnan pysähdyttyä ja tiedusteltua ryhdyttiin klo 3 ajoissa ip. kaksinkertaiseen saartohyökkäykseen vihollisen asemaa vastaan. 6. komppanian joukkueen – vanhan kärjen – vahvistettuna jääkäriluutnantti Vähäpassin kolmella konekiväärillä pitäessä vihollista alhaalla rintamansuuntaisella tulella lähetettiin jääkäri Vuorisalo 6. komppanian jäännöksen kanssa maantien itäpuolitse järven rantaa myöten, missä muuan polveke teki salaisen siirtymisen mahdolliseksi, hyökkäämään vihollisen oikeaa sivustaa vastaan. Itse lähti kolonnan päällikkö 4. komppanian kanssa peitetyn maaston kautta tien länsipuolitse kiertämään vihollisen läntistä siipeä. Nämä liikkeet, jotka tehtiin suurella varovaisuudella ja jotka syvässä lumessa veivät huomattavasti aikaa, menestyivät kuitenkin täydellisesti. Molemmat saartavat ryhmät kävivät vähän jälkeen klo 5 ip. samanaikaisesti rynnäkköön, jolloin vihollinen lyötiin täydellisesti. Noin 30 miestä kaatui ja 70 vankia otettiin. Runsas saalis, jossa m.m. oli 2 konekivääriä, 10 hevosta, ambulanssivaunuja ja paljon kuormastoajoneuvoja, joutui voittajien haltuun. Väinönheimon omat tappiot olivat sangen pienet; ne laskettiin 1 kaatuneeksi ja 3 haavoittuneeksi.

Lyödyn vihollisjoukon jätteet pakenivat eteläiseen ja lounaiseen suuntaan.”[iii]

 

Ekström eteni länteen Ruovedelle päin

”Ekström oli sillä välin edennyt molempine komppanioineen Ruovedelle johtavaa tietä myöten. Jonkun matkaa kuljettuaan tapasi hän lännestä päin tulevan reen. Se pysäytettiin ja matkustajat, jotka havaittiin punaisiksi, otettiin vangiksi. Niiden joukossa oli m.m. muuan punaisten päällikkö, joka omien sanojensa mukaan oli matkalla Hyytiälästä hankkimaan vahvennusjoukkoja. Todellisuudessa lienee hän ollut pakomatkalla. Hänet pakotettiin nyt olemaan oppaana. Metsäkoululle johtavan poikkitien luona asetti Ekström joukkonsa väijytykseen. Hyytiälässä oli tuli nimittäin lakannut, ja oli odotettavissa, että vihollinen peräytyisi tätä tietä.

Ei kulunutkaan kauan, ennenkuin noin 150-miehinen joukko näyttäytyi tiellä. Sitä vaadittiin pysähtymään, ja Ekström meni tulkki mukanaan kohtaamaan vihollista, aikoen pakottaa osaston antautumaan. Silloin ammuttiin kuitenkin punaisten puolelta laukaus, ja tämä aiheutti sen, että Ekströmin ampumalinja avasi tulen. Tällöin kaatui suuri joukko punaisia, minkä jälkeen loput otettiin vangeiksi; yksi konekivääri vallattiin. Kun oli saavutettu yhteys Peltokankaan kanssa, joka oli asettunut Hyytiälään, palasi Ekström Korkeakoskelle. Paluumatkalla otettiin vankeja lisää, niin että niiden lukumäärä nousi 140. Joukko saapui Korkeakoskelle vasta klo 8 ajoissa illalla.”[iv]

——

[i] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 196-198

[ii] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 198-203

[iii] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 204-205

[iv] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 205

Julkaistu

Suomen laillisen hallituksen julistus Vapaussodan alussa

Hetkenä, jolloin Suomi pitkän, vaikean taistelun jälkeen on täysin riippumattomana valtakuntana ja ulkovaltojen tunnustamana astunut vapaitten valtioitten joukkoon, on Suomen vasta saavutettu itsenäisyys laajan valtiopetosyrityksen kautta joutunut mitä uhkaavimman vaaran alaiseksi.

Jo kauan salaa toimineet anarkistiset ainekset ovat järjettömässä rikollisuudessa katsoneet ajankohdan sopivaksi ase kädessä nousta laillista yhteiskuntajärjestystä ja korkeinta valtaa pitävää kansan eduskuntaa vastaan.

Helsingissä on sosialidemokratisen puolueen johto anarkististen punakaartilaisjärjestöjen kautta ryhtynyt mitä rikollisimpiin toimiin. Aseellisella väkivallalla on Suomen Eduskunta ja sen asettama hallitus estetty toimimasta. Väkivaltaista vallankaappausta yritetään. Kansakunnan itsemääräämisoikeus uhataan hävittää. Tämä teko suoritetaan maahamme sijoitetun venäläisen sotaväen avulla. Huolimatta yhä uudistetuista lupauksistaan lähteä maastamme ja olla sekaantumatta Suomen asioihin on tämä kuriton sotaväki päinvastoin ryhtynyt Suomen itsenäisyyttä syvästi loukkaaviin rikollisiin tekoihin.

Kansamme elämää uhataan. Tulevaisuutemme kansakuntana on vaarassa.

Suomen Senaatin päätöksen mukaisesti ovat allekirjoittaneet Senaatin jäsenet asettuneet Vaasan kaupunkiin ylläpitämään hallitusvaltaa. Ryhtyessämme nyt vaikeaa tehtäväämme suorittamaan, kehoitamme täten kaikkia maan virkamiehiä, viranomaisia ja kansalaisia alistumaan niihin määräyksiin, joita tänne nyt asettunut Senaatti maan ainoana laillisena Eduskunnan valitsemana ja valtuuttamana sekä sille vastuunalaisena Suomen hallituksena antaa.

Suomen kaikkien puolustusvoimien korkeimman ylipäällikkyyden on Senaatti, vielä Helsingissä ollessaan, uskonut kenraali Gustaf Mannerheim’ille. Hänen käskyjään ja määräyksiään on kaikkien virkamiesten ja kansalaisten ehdottomasti ja viipymättä noudatettava, niin kauan kuin sotilaallista toimintaa jatkuu.

Kansalliset suojeluskunnat, jotka muutaman päivän kuluessa ovat jalon isänmaallisen hengen elähyttäminä puhdistaneet suuren osan maata venäläisestä sotaväestä, tarkoittavat kansamme vapauden lopullista saavuttamista, kotien rauhan turvaamista sekä laillisen järjestyksen ja Eduskunnan oikeuksien entiselleen palauttamista.

Käskemme täten kaikkia viranomaisia tukemaan ja auttamaan näitä järjestöjä ja kehoitamme kaikkia isänmaataan ja sen vapautta rakastavia kansalaisia tekemään kaiken voitavansa suojeluskuntien, tämän vapaaehtoisen kansallisen puolustuslaitoksen työn helpottamiseksi.

Kaikki asestetut järjestöt, jotka eivät empimättä alistu Ylipäällikön käskyihin, kielletään. Jokainen yritys asein vastustaa järjestyksen palauttamista varten hallituksen alaisina toimivia suojeluskuntia ja puolustuslaitokseen kuuluvia henkilöitä, katsotaan maanpetokseksi ja kukistetaan maanpuolustuslaitosta vastaan sota-aikana tehtynä rikoksena.

Samalla kun Hallitus täten kutsuu Suomen kansalaisia jaloon, uhrautuvaan taisteluun maamme ja kansamme vapauden puolesta, vakuutetaan jokaiselle lainkuuliaiselle kansalaiselle säätyyn tai puolueeseen katsomatta täysi lain turva.

Vaasassa 1 päivänä helmikuuta 1918.

SUOMEN SENAATTI

HEIKKI RENVALL.                     JUHANI ARAJÄRVI.

ALEXANDER  FREY.                  E. Y. PEHKONEN

J. Boström[i]

 

[i] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota IV; 1924; sivut 11-12

Julkaistu

18.3.1918 – 100 vuotta sitten Vapaussota

Eversti Hjalmarson antoi joukkojensa pääosan levätä rikkoen saamaansa hyökkäyskäskyä.

Hjalmarsonin joukot olivat valloittaneet Kurun ja hän oli luvannut väsyneille joukoilleen lepopäivän. Saattoi hyvinkin olla oikea ratkaisu olla rikkomatta lupaustaan ja sen sijaan rikkoa saamaansa hyökkäyskäskyä. Toki Hjalmarson teetti valmisteluja, että Muroleeseen voidaan hyökätä täysin voimin 19.3.1918 aamulla. Siltä varalta, että vihollinen olisi poistunut Muroleesta tai vetäytyisi vapaaehtoisesti Malmbergin tykistön tykkitulen tieltä Hjalmarson lähetti Snellmanin kolmen johdossaan olevan komppanian kanssa Muroletta vastaan.

”Snellman hyökkäsi klo 1,30 ip. kolmine komppanioineen Karjulasta Muroletta vastaan. Johtaen henkilökohtaisesti etupartiota lähestyi hän hieman varomattomasti maastoa, missä vihollinen edellisenä iltana oli pysähdyttänyt Åströmin. Siellä laski vihollinen hänet aivan lähelle itseään ja avasi sitten äkkiä tulen. Snellman itse jäi vahingoittumattomaksi; muut partiossa olleet kaatuivat tai haavoittuivat. Vihollinen oli siis paikallaan, ja sen asema havaittiin erinomaisen vahvaksi. Sitä puolusti, mikä sittemmin kävi ilmi, 60 venäläistä kahden konekiväärin kera. Tätä asemaa vastaan ei Snellman, jolla ei ollut konekivääriä ja joka huonosti tunsi miehistönsä, katsonut voivansa mitään. Hän rajoitti sen vuoksi toimintansa tarmokkaaseen tiedusteluun ja sijoitti illan tullen pienen voimansa niin hyvin kuin taisi erääseen metsästyshuvilaan ja muutamiin muihin taloihin läheisyydessä.”[i]

 

”Walleniuksen ryhmässä ei maaliskuun 18 p:nä tapahtunut mitään mainittavaa. Kun Hjalmarson ei vallannut Muroletta, jatkoi Wallenius edelleen tiedustelutoimintaa eteläänpäin.”[ii]

 

Vilppulan ja Mäntän joukot valtaavat Lylyn

”Stjernchantzin ja Väinönheimon yhteisestä hyökkäyksestä Pynnöstä vastaan maaliskuun 18 p:nä tuli, koska punaiset yöllä olivat paenneet koko Lylyn pohjoispuolella olevalta alueelta, isku tyhjään ilmaan.

Kun Stjernchantz noin klo 7,30 ap., tapaamatta merkkiäkään vihollisesta, oli saapunut Pynnöseen, pysähtyi hän sinne odottamaan lähempiä määräyksiä. Samaan aikaan oli Väinönheimo edetessään etelästä käsin päässyt selville, että vihollisia ei ollut näillä seuduilla, kun sitävastoin Lylyä piti hallussaan 300-400 miestä, joilla oli useita konekivääreitä ja pari tykkiä. Kun hän oli tästä tiedottanut ryhmän päällikölle, teki hän täyskäännöksen ja marssi Lylyä vastaan. Täten suureni yhä enemmän välimatka näiden molempien, yhteistoimintaan toistensa kanssa osoitettujen osastojen välillä, ja kului tunteja, ennenkuin asema selvisi, niin että ryhmän päällikkö saattoi puuttua asiaan.

Klo 11 ap. antoi eversti Wetzer kuitenkin Stjernchantzille määräyksen etsiä Väinönheimo ja yhdessä tämän kanssa hyökätä Lylyä vastaan, joka oli valloitettava mitä pikimmin. Samanaikaisesti asetettiin 7. komppania, joka junalla lähetettiin Vilppulasta, Stjernchantzin käytettäväksi. Kun tämä sen johdosta oli pannut komppaniansa marssimaan maantietä pitkin ja antanut Ahlforsin patterin, joka oli seurannut etenemistä, asettua asemaan Sankilan luona, ratsasti hän edeltäpäin etsimään Väinönheimoa. Noin 4-5 km:n päässä Lylystä pohjoiseen kohtasivat molemmat päälliköt toisensa; täällä oli Väinönheimo pysähtynyt saadakseen yhteyden Ellilän komppanian kanssa, joka oli jätetty Kolokulmaan.

Stjernchantz otti nyt johdon, ja yhteinen suunnitelma hyökkäystä varten Lylyä vastaan laadittiin. Molemmat krenatöörikomppaniat saivat poiketa maantieltä ja edetä rataa pitkin, Väinönheimon molempien komppanioiden jatkaessa matkaa maanteitse; Ellilä lähetettiin Liesjärven yli Hulipasjärven itäpuolitse Autionmaata vastaan.

Klo 3 aikaan alkoi taistelu rautatienasemasta. Krenatöörien tunkiessa sinne suoraan rataa myöten kehitti Väinönheimo 6. komppaniansa sekä konekiväärin lännestä päin, valtasi työväenyhdistyksen talon noin klo 5,30 ip. Valkoisten tappiot olivat pienet. Asemalta otettiin huomattava saalis, m.m. yksi tykki.

Samaan aikaan kuin tämä tapahtui, oli Väinönheimon 4. komppania lähetetty maantietä myöten Juupaa vastaan ja onnellisesti päässyt yhteistoimintaan Ellilän kanssa. Tämä oli Autionmaasta karkoittanut noin 80 punaista. Kun nämä nyt Hulipasjärven jäitse pakenivat länteen päin, joutuivat he suoraan 4. komppanian syliin. Pakenevien hevoset ammuttiin, kaksi konekivääriä vallattiin, ja vihollinen hajaantui suurin tappioin. Oli pilkkopimeä, ennenkuin taistelu päättyi.”[iii]

Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925

 

[i] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 187-190

[ii] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 191

[iii] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 192-194