Avainsana: Suomen Vapausota

Julkaistu

27.3.1918 – 100 vuotta sitten Vapaussota

Palataanpa Hämeen ryhmän tilanteeseen juuri ennen ”Veristä kiirastorstaita”.

Raudussa taistelu jatkui, mutta mitään ihmeempiä ei saatu aikaan, joten palaan tarkastelemaan mitä tapahtui eversti Wilkmanin ja kumppaneiden luona.

”Se huolestuttava asema, johon eversti Wilkmanin joukot erillisen hyökkäyksensä kautta olivat joutuneet, sai ylipäällikön maaliskuun 26 p:n iltana antamaan eversteille Wetzer ja Linder määräyksen käydä viimeistään päivän sarastaessa 27 p:nä tarmokkaasti hyökkäämään. Jatkuvan hyökkäyksen tukemiseksi päätettiin samalla siirtää rintamalle 2. jääkärirykmentti ja Ruotsalainen prikaati [komea nimitys, mutta käytännössä muutama komppania – jpu]. Laskettiin, että edellä mainittu voisi yön aikana tulla Vehmaisiin, minkä jälkeen se ylipäällikön reservinä sijoitettaisiin lähtövalmiina Iidesveden kaakkoispuolelle, t.s. Wilkmanin oikean sivustan taakse. Ruotsalainen prikaati sai aikaisin aamulla maaliskuun 27 p:nä Vilppulaan saapuessaan määräyksen jatkaa heti matkaa Kangasalan asemalle, minne myöskin ylipäällikkö päämajoitusmestarin ja operatiivisen osaston kera matkusti.

Jo yön aikaan, ennenkuin 2. jääkärirykmentti oli alkanut junanpurkamisen, oli osoittautunut välttämättömäksi asettaa rykmentti eversti Wilkmanin käytettäväksi. Täten toivottiin voitavan vielä pelastaa tilanne. Vasta aamulla ilmoitusten saapuessa Wilkmanin pakollisesta peräytymisestä kävi selväksi, että toiveet olivat olleet turhat. Osoittautui myöskin, että rykmentin kuljetus ja junasta purkaminen tuli viemään huomattavasti enemmän aikaa, kuin oli laskettu. Todellisuudessa saatiin junasta purkaminen loppuun saatetuksi vasta päivällä.

Myöhään saatu tieto aseman muutoksesta ei kuitenkaan voinut aiheuttaa Wetzerille ja Linderille annettujen hyökkäyskäskyjen peruuttamista. Vaikkapa Wilkmanin ryhmä ei kykenisikään päivän kuluessa uudistamaan hyökkäystään, oli muiden ryhmien jatkettava alkamiansa hyökkäysliikkeitä, Satakunnan ryhmän pidättääksensä vihollisryhmiä lännessä, Hämeen ryhmän ensi sijassa miehittääkseen Kalevankankaan ja Uudenkylän viereisen sekä siitä luoteeseen olevan maaston. Ennen tämän maaston valtaamista ei yleistä hyökkäystä voitaisi jatkaa.

Tämmöiset olivat maaliskuun 27 p:n taistelun edellytykset. Se muodostui pääasiallisesti taisteluksi rajoitettujen päämaalien saavuttamiseksi.”[i]

Hämeen ryhmä, eversti Wetzer

”Ryhmän päällikön selvästi ilmenevä pyrkimys saada määräyksensä oman ryhmänsä keskuudessa tarkemmin noudatetuiksi ei kuitenkaan silloisissa olosuhteissa voinut johtaa huomattavampiin tuloksiin. Kolmipäiväisten taukoamattomien taistelujen jälkeen olivat parhaatkin pataljoonat – Ekströmin, Vöyrin ja Väinönheimon – niin masennuksissa kärsimästään mieshukasta ja rasituksista, ettei niitä enää voitu nostattaa yhtenäisiin sotatoimiin. Muihin joukkoihin oli vähän luottamista. Edellisissä taisteluissa ne eivät olleet kertaakaan osoittautuneet pystyvänsä hyökkäysjoukoiksi, ja yövalvonta ja epäsäännöllinen muonitustoimi olivat nyt pahoin kuluttaneet niidenkin voimia. – –

Malmbergin ryhmän taholla käytiin yötaistelua Uudenkylän omistamisesta. Metsän halki yritetty kaarrostusliike oli tosin jo alusta pitäen epäonnistunut, mutta tulitaistelua pidettiin yllä, ja viimein onnistui jääkäriluutnantti Laakson urhean vöyriläiskomppaniansa kera – josta oli tuskin 50:kään miestä suorittaa se hyökkäysliike, jota toimeenpanemaan kaksi pataljoonaa oli määrätty. Kun hän klo 3 ajoissa aamusella, tehtyään vaivaloisen kiertoliikkeen luoteisesta käsin, avasi tulen Uuttakylää kohti, katsoivat punaiset asemansa menetetyksi ja rupesivat tyhjentämään kylää. Laakso miehitti sen vähitellen, ja päivän koittaessa voi Malmberg, lähettämällä sinne pari muuta Vöyrin komppaniaa ja Väinönheimon pataljoonan, saada sen kiinteästi haltuunsa. Tämän jälkeen olivat Malmbergin maantien vartta pitkin liikehtivät joukot kuitenkin siksi uuvuksissa tämän neljännen taisteluyön jälkeen, etteivät ne kyenneet enää yrittämään hyökkäystä.”[ii]

Muut joukot eivät saaneet mitään mainittavaa aikaan.

Satakunnan ryhmä, eversti Linder, sai suljettua Tampereen saarron lännessä

”Kääntyessämme nyt käsittelemään tapahtumia lännessä on ensiksi huomautettava siitä, että Satakunnan päällikkö oli käskenyt majuri Pellin kolonnan – noin kolme komppaniaa ja kaksi tykkiä – maaliskuun 27 p:nä edetä Siurosta Nokian kautta Villilään, jotta Tampere lännen puolelta saataisiin täysin saarretuksi.

Kun ylipäällikön määräys 27 p:n hyökkäyksestä tuli eversti Linderille Ylöjärvelle, asetti tämä sinne vasta saapuneen Oulun pataljoonan Hjalmarsonin käytettäväksi ja antoi hänelle määräyksen päivän sarastaessa ryhtyä uudelleen hyökkäämään.

Että tämä hyökkäys ei voisi muodostua vakavammanluontoiseksi oli kuitenkin 26 p:n tuhoisien taisteluiden jälkeen selvä. Ryhmän päällikölle oli pääasiana se, että olot Hjalmarsonin taisteluryhmässä saavuttaisivat jälleen tarvittavan tasaantumisen ja ettei mitään epäedullista sattuisi. Vasta sitten kun Pell oli saavuttanut Villilän seudun, voi tulla kyseeseen Linderin hyökkäys kaupungin länsirintamaa vastaan, jonka varmoista ilmoituksista tiedettiin olevan vahvasti linnoitetun ja maastonäkökulmalta helposti puolustettavissa. Siis tuntien, että vähän oli aikaansaatavissa, annettiin hyökkäyskäsky tiedoksi, ja tästä saivat myöskin 27 p:n tapahtumat Tampereen länsirintamalla leimansa.

Hjalmarson ei uudistanut hyökkäystään muutoin, kuin että tykistö aamupäivällä hetkisen pommitti Epilänkukkulaa, ammunta, joka suuren ampumatarvepuutteen takia ryhmän päällikön määräyksestä 2 ajoissa kuitenkin lopetettiin. Päivä käytettiin se sijaan joukkojen ehdottomasti tarvitsemaan ja sangen tervetulleeseen lepoon. Hjalmarson suoritti alaistensa päälliköiden kanssa taistelukentän tarkan tiedustelun ja järjesti käskysuhteet. Vasemmalle siivelle muodostettiin erikoinen taisteluryhmä majuri Hultin käskyvallassa pataljoona Snellmanista ja jääkäripuolipatterista; sen tuli muun muassa vartioida Niemeä. Iltapäivällä vapautti Oulun pataljoona, joka näin ollen otti haltuunsa asemat harjanteella, kovia kokeneen Turun pataljoonan, jonka varsinainen päällikkö oli sairastunut ja korvattu ratsumestari von Essenillä. Pataljoona Hallström organisoitiin uudelleen siten, että sen pahimmin kärsinyt komppania hajoitettiin ja jaettiin muiden kolmen kesken.

Klo ½2 ajoissa saavuttivat Pellin joukot Pyhä- ja Tohloppijärvien välisen kannaksen. Pell oli, Lillerin hiihtäjät etujoukkonaan, klo 1 ap. lähtenyt liikkeelle Siurosta ja tapaamatta jälkeäkään vihollisesta saavuttanut Nokian. Täällä onnistui Lillierin yllättää ja ja lyhyen taistelun jälkeen vangita viitisenkymmentä aseistettua punakaartilaista. Kun sähkövirtajohto, joka Nokian voima-asemalta johtaa Tampereelle, oli leikattu poikki, jatkettiin etenemistä.

Pell oli varmasti odottanut vakavaa vastarintaa Pitkäniemen kohdalla, jossa oli vahvoja venäläisiä varustuksia, mutta ne huomattiin tyhjennetyiksi, ja vasta Villilän luona kohtasi Lillier vastarintaa. Se olikin sitä vakavampaa.

Molemmille puolille tietä kehitettyjen hiihtojoukkojen oli pakko ensin yksin kestää taistelu, ennenkuin Pellin päävoimat ehtivät paikalle, ja kun vihollinen sitten yllättäen hyökkäsi vasenta sivustaa vastaan panssarijunallaan, oli syntymässä pakokauhu. Ekin patteri ajoi junan takaisin ja rata tuli onnellisesti rikotuksi. Sitten vähitellen taisteltiin linjalla Rahola-kukkula Tohloppijärvestä lounaiseen; ottaen huomioon avoimen maaston ja vihollisen vahvat asemat Epilässä oli mahdotonta ajatella etenemistä. Punaiset saivat 4 ajoissa huomattavia apuvoimia, jotka tuotiin junassa Tampereelta ja lastattiin Epilän harjanteen suojassa. Näiden apuvoimien asettaminen tarkoitti kai lähinnä puolustautumista Pelliä vastaan. Mutta kun tämä sattui suunnilleen samoihin aikoihin, kun Oulun pataljoona valkeitten puolella otti täällä rintaman haltuunsa, saivat nämä molemmanpuoliset joukkoliikehtimiset aikaan vilkkaan tulitaistelun, joka jatkui myöhään yöhön. Klo 3,30 ip. voi Pell ilmoittaa, että hänen oli onnistunut täysin katkaista yhteydet Tampereelta länteen ja illalla tämä vielä varmistettiin sillä, että hän 10 ajoissa saavutti yhteyden Wilkmanin uloimpaan vasempaan siipeen, Partolassa olevaan von Platenin eskadroonaan.”[iii]

——

[i] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 379-380

[ii] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 381-382

[iii] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 386-388

Julkaistu

26.3.1918 – 100 vuotta sitten Vapaussota

Suomen armeijan Karjalan ryhmän Raudun rintamalta tänään.

Hämeessäkin tapellaan edelleen, mutta emme saa unohtaa tärkeää Karjalan ryhmää. Joudun ennen varsinaisia 26.3. taisteluja luomaan pienen yleiskatsauksen tilanteeseen.

”Kun 1. rykmentin päälliköksi valittu ratsumestari Elfvengren maaliskuun 14 päivänä saapui Kiviniemeen ottaakseen komentoonsa Karjalan rintaman eteläisen sivustan, oli tilanne Raudussa omiaan herättämään vakavaa huolestumista. Sitä pientä kantajoukkoa jonka huolena puolustaminen ahdistavaa ja lukumäärältään ylivoimaista vihollista vastaan oli alusta alkaen ollut, oli edellisinä viikkoina mitä suurimmassa kiireessä vahvistettu tavallista vähemmin harjoitetulla ja huonosti varustetulla miehistöllä harjoitusleireistä, ja harvalukuisella päällystöllä oli ollut ylivoimainen tehtävä koettaessaan yhtämittaisten taisteluiden, tykkitulen ja hälytysvalmiuden aikana saada aikaan lujaa järjestystä ja kuria.”[i]

Venäjän korkea sodanjohto valmistelee hyökkäystä Raudussa

”Sillä aikaa, kun valkoisten puolella kiinnitettiin kaikki huomio järjestelyyn, saapui usealta taholta viestejä, jotka tiesivät, että vihollinen valmisteli ratkaisevaa hyökkäystä päästäkseen ennen jäiden lähtöä Vuoksen ylikulkupaikalle Kiviniemessä. Valvoakseen valmistuksia oli Pietarin sotilaspiirin päällikkö Jeremejev yhdessä kenraali Potapovin kanssa käynyt Raudussa, ja saatujen tietojen mukaan piti hyökkäykseen tarvittavien lisäjoukkojen siirron alkaa maaliskuun 26 päivänä. Tiedot vihollisen vahvuudesta vaihtelevat melkoisesti, mutta mikäli jäljestäpäin on voitu todeta, lienee se vähää ennen Raudun valtausta noussut lähes 2000 mieheen; aseistuksena oli toistakymmentä kanuunaa ja suuri joukko konekiväärejä. Suuri, ehkäpä suurinkin osa vihollisen joukoista oli venäläistä sotaväkeä, kuuluen ainakin osittain ent. Preobrashenskin kaartiin, mutta kun suomalaiset punaisetkin yleisesti esiintyivät venäläisessä univormussa, ei ole mahdollista tarkoin määritellä näiden ja venäläisten lukusuhteita. Sotilaallisesta johdosta huolehti sekä venäläinen että punainen esikunta, päällikköinä Grigorovskij ja H. Myllys, minkä ohella myöskin edellämainittu Jeremejev lienee ollut välittömästi johdossa mukana.

Tulossa oleva vihollisen hyökkäys näytti Raudun vähäväkisistä valkoisista puolustajista sangen uhkaavalta. Kun pyydettiin jotakin jääkärijoukkoa avuksi, tuli päämajasta maaliskuun 21 päivänä kieltävä vastaus ja samalla ilmoitettiin, että pahimmassa tapauksessa tämä äärimmäinen sivusta saisi peräytyä Vuoksen taakse. Se olisi merkinnyt luopumista kaikesta siitä alueesta, joka sitkeillä taisteluilla oli voitettu ja säilytetty ei ainoastaan Raudussa, vaan myöskin sekä Valkjärvellä että Metsäpirtissä, ja tulevan valkoisten yleisen hyökkäyksen lähtöasema olisi siten ratkaisevasti huonontunut. Mistään senlaatuisesta ei tahdottu keskustellakaan. Elfvengren valitsikin toisen tien selviytyäkseen pulasta. Sen sijaan, että hän olisi odottanut ylivoimaista hyökkäystä, joka kaiken todennäköisyyden mukaan olisi murtanut hänen joukkojensa vastustusvoiman, hän päättikin itse käydä hyökkäämään aikoen vallata Raudun. Tämä rohkea alote joka sittemmin johti loistavaan tulokseen, on ratsumestari Elfvengrenin ansiota, vaikka päätös tehtiinkin pääesikunnan suostumuksella.”[ii]

 

 

”Hyökkäykset Raasuliin ja rajan eteläpuolelle (25-26. III)

Lähtö tapahtui klo 3 ja 4 välillä maaliskuun 25 päivän aamuna. Matkan ensi osa Palkealasta etelään kuljettiin hevosilla, mutta sitten olivat nämät jätettävät turvaan osastojen jatkaessa matkaa suksilla metsien kautta kohti omia päämääriään.

Jääkäriluutnantti Lindberg saapui ensiksi joukkonsa kera Raasulin kylään aseman pohjoispuolelle. Hyökkäys tuli aivan odottamatta ja kylä vallattiin helposti. Hyökkääjät ottivat sen ohessa 18 vankia ja saivat haltuunsa m.m. kuorman kiväärejä, joukon ammuksia, sekalaista varastoa sekä punaisten kansliasta osan asiakirjoja, kun äkkiä tapahtui tilanteessa käänne, johtuen siitä, ettei hyökkäyksen alussa oltu katkaistu puhelin- ja sähkölennätinyhteyttä Rautuun. Yllätetyt punaiset olivat ennättäneet pyytää Raudussa olevilta omilta joukoiltaan apua ja äkkiä ilmestyi sieltä lähetetty panssarijuna, jonka konekiväärituli pakotti Lindbergin joukon vetäytymään avonaisesta kylästä lähimpään metsään. Punaiset miehittivät kylän uudelleen ja puolustivat sitä menestyksellä senkin jälkeen kun panssarijuna oli poistunut ottaakseen osaa taisteluun Raasulin asemasta. Vasta myöhään illalla luutnantti Lindberg keskeytti hyödyttömän taistelun.

Jääkärivänrikki Sainion yritys Raasulin asemaa vastaan ei myöskään johtanut ratkaisevaan tulokseen. Ponnisteltuaan sangen epätasaisen ja karun metsämaaston kautta saapui monissa otteluissa koeteltu 1. komppania metsän laitaan juuri asema-alueen itäpuolella. Täälläkin tuli valkoisten ilmestyminen yllätyksenä, jonka vuoksi osa komppaniasta päällikön kera pääsi etenemään metsän reunasta sekä onnistui miehittämään osan asema-aluetta. Vasen siipi oli kuitenkin jäänyt jälkeen, ja se aiheutti osaltaan sen, että asiat saivat onnettoman käänteen, kun vihollisen panssarijuna täälläkin äkkiä tuli mukaan taisteluun. Tosin onnistuttiin, suuntaamalla tuli osittain panssaroimattomaan veturin hyttiin, pakottaa se vähäksi aikaa niin paljon perääntymään, ettei sen konekiväärituli yltänyt meikäläisiin, mutta eteentyönnetystä asemasta oli kuitenkin väistyttävä, ja niin pääsivät punaiset täälläkin tilanteen herroiksi. Kun lisäksi vänrikki Sainio oli vaikeasti haavoittunut eikä vielä iltapäivällä ollut kuulunut apua enempää Lindbergiltä pohjoisesta kuin Aschanilta etelästäkään, koska vihollinen sai junalla apua Raudusta, niin täytyi hyökkäys lopullisesti keskeyttää; klo 3,30 j.p.p. lähti jälkijoukko paluuretkelle. Hyökkääjien taistelussa kärsimät tappiot olivat 3 kaatunutta ja 4 haavoittunutta, minkä lisäksi yksi mies oli jätetty asema-alueelle joko haavoittuneena tai kaatuneena.

Hyökkäykset Venäjän puolella rajaa olevaa rautatietä vastaan suoritettiin alkuperäisestä suunnitelmasta poiketen yhtenäisenä liikkeenä jääkäriluutnantti Aschanin johdolla ja päättyivät täydelliseen menestykseen. Marssi suunnattiin Viisjoen siltaa vastaan, joka ensiksi oli hävitettävä, ja sen jälkeen tulisi pohjoisempana olevan Sahajoen sillan vuoro. Viisjoen sillalla oleva 6 miehen vahvuinen vartiosto saatiin helposti yllätettyä ja tuhottiin. Silta räjäytettiin ja sytytettiin tuleen, ja sitten osasto jatkoi matkaansa etelään päin Lembolovan asemalle, missä hävitettiin vesitorni ja asemarakennus pistettiin tuleen. Sitä vastoin ei tällä kertaa voitu Sahajoella mitään toimittaa, sillä kun hyökkääjät lähestyivät siellä olevaa rautatiesiltaa, havaittiin vartiostot vahvistetuiksi ja panssarijuna ajeli edestakaisin sen läheisyydessä. Sen vuoksi osasto palasikin myöhään illalla Palkealaan, minne toiset osastot jo olivat saapuneet. Seuraavana, 26 päivän aamuna luutnantti Aschan teki uuden retken Sahajoen sillalle, ja tällä kertaa hänen onnistuikin miehittää se sekä hävittää se perin pohjin. Varmuuden vuoksi lähetettiin vielä Viisjoellekin partio, joka sytytti palamaan tämän sillan tähteet.

Myöskin Raasulin valtausyritys uudistettiin maaliskuun 26 päivänä luutnantti Lindbergin johdolla. Palkealan joukot olivat saaneet monien puhelinkeskustelujen jälkeen vähäisen lisävoiman, joka oli muodostettu eräällä keskityspaikalla vastatulleista asevelvollisista. Tälläkin kerralla suoritettiin matka aluksi hevosilla Niitjärvelle ja sieltä Koskijärven pohjoispuolitse asemaa kohti, joka oli hyökkäyksen ensimmäinen päämaali. Sillä aikaa kun I pataljoonan 1. komppania päällikkönsä Niilo Pellisen johdolla taaskin hyökkäsi idästäpäin, meni Lindberg joukkoineen rautatien yli ja hyökkäsi asema-aluetta vastaan lännestä päin. Huolimatta vihollisen tulesta 1. komppania eteni aivan rautatien viereen, mutta ei katsonut voivansa jatkaa toisella puolella rautatietä ilman vastaavaa hyötyä. Täällä oli luutnantti Lindberg haavoittunut vaikeasti. Koettaessaan innoissaan viedä hyökkäystä eteenpäin oli hän joutunut omien joukkojensa etupuolelle ja siinä paljastanut itsensä liiaksi. Kun vihollisen tuli kohdistui häneen ja hän haavoittui, syöksyivät muutamat hänen miehistään kuulasateessa eteenpäin pelastaakseen hänet, mutta hän käski heidän palata johtamaan hyökkäysketjua, itse hän aikoi käyttää revolveriaan vihollista vastaan niinkauankuin voimat riittävät ja säästää viimeisen kuulan oman ohimonsa varalle. Lähemmät yksityiskohdat tämän uljaan jääkärin lopusta ovat tuntemattomia – hänen silvottu ruumiinsa löytyi vasta paljon myöhemmin, Raasulin valtauksen jälkeen. Johtajan menetys vaikutti täälläkin lamauttavasti joukon hyökkäysintoon: ensin vetäytyi läntinen osasto takaisin ja vähän sen jälkeen myöskin 1. komppania.

Melkein samaan aikaan myöskin toinen pataljoonanpäällikkö, luutnantti Aschan, tapasi kohtalonsa. Suoritettuaan hyvin työnsä Sahajoella hän oli joukkonsa etunenässä matkalla pohjoiseen päin ottaakseen osaa hyökkäykseen Raasulia vastaan, kun hän äkkiä kohtasi kaksi punaista. Hän komensi kädet ylös ja sitä toteltiinkin, mutta samassa pamahti laukaus, joka suisti hänet maahan läpiammutuin otsin. Masentuneena suuresta tappiostaan palasi joukko Palkealaan tuoden mukanaan rakastetun päällikkönsä tomun.

Nämä hyökkäysyritykset ja retket olivat näin tulleet valkoisille kalliiksi, vaikka eivät tappiot, jos pelkät luvut otetaan huomioon, olleetkaan suuret: molempien päivien aikana nousivat ne kaikkiaan 10 kaatuneeseen ja 23 haavoittuneeseen. Enempiä yrityksiä rautatien valtaamiseksi ei enää tehty, kun päälliköt olivat poissa eikä apujoukkoja ollut saatavissa. Sillatkin korjattiin väliaikaisesti sangen pian, mutta rautatien katkaiseminen vaikutti varmaan jonkun aikaa sekä moraalisesti että asiallisesti ja edisti huomattavasti voiton saavuttamista Raudussa.

Keskitetty hyökkäys asema-alueelle. (25-26. III)

Samaan aikaan kun tässä kerrotut yritykset tapahtuivat rajan takana, piti, niinkuin on jo mainittu, yleisen hyökkäyksen alkaa Raudussa. Se saatiinkin käyntiin, vaikka paljon myöhästyneenä. Kaikkien yritysten oli määrä alkaa yhtaikaa, klo 5 e.p.p. maaliskuun 25 päivänä, mutta Raudussa alkoi painostus pääasemia vastaan vaikuttaa vasta klo 10-11 ajoissa. Kaikki käytettävissä olevat voimat oli pantu liikkeelle, lähtökohtina valkoisten miehittämät kylät, jotka kaarena ympäröivät asema-aluetta; hyökkäysliikettä johtivat jääkärivääpeli Siira Raudun kirkonkylässä, luutnantti Pekkanen Leinikkälässä sekä jääkärivänrikki Skogström Mäkrälässä ja Orjansaaressa (jääkärivänrikki Läheniemi oli saamansa haavan vuoksi estetty ottamasta osaa). Vihollisen etuvartio-osastot työnnettiin taaksepäin ja hyökkääjät lähestyivät taukoamattoman laukausten vaihdon kestäessä vähitellen punaisten varustuksia aseman luona, joiden ympärillä joka puolella paitsi lännessä ja lounaassa oli avoin maasto. Ennen pitkää sijaitsivat hyökkäyslinjat, jotka hevosenkengän muodossa – aukko eteläänpäin – ympäröivät vihollisen asemia, vain muutaman sadan metrin päässä näistä, vieläpä Orjansaaren puolella tuskin 100 m päässä. Vihollinen ylläpiti kiivasta tulta tykeillään ja konekivääreillään; varsinkin kirkonkylää ja Mäkrälää ampui tykistä ankarasti, suunnaten tulensa m.m. siihen rakennukseen, missä ratsumestari Elfvengrenin esikunta ja sidontapaikka sijaitsivat. Taistelua jatkui molemminpuolisen laukaustenvaihdon kestäessä myöhäiseen iltaan. Keskiyöllä poistettiin osa miehistöä tulilinjalta, jonne vain pienehkö osasto jätettiin ja korvattiin sekin myöhemmin yöllä levänneillä miehillä.

Seuraavana päivänä, maaliskuun 26:na, alkoi taistelu uudestaan kestäen varhaisesta aamusta aina puoliyöhön saakka. Jos tämä päivä valkoisille oli ankara kestävyyskoe, ei se sitä ollut vähemmän myöskään punaryssille, joita nyt kuten edellisenäkin päivänä ahdistettiin ja ammuttiin kolmelta suunnalta. Todellinen ristituli lakaisi koko asema-aluetta, missä liikkumismahdollisuudet pakostakin supistuivat äärimmäisen vähään, se, ettei tämä tuli käynyt vaaralliseksi hyökkääjille itselleen, johtuu siitä, että nuo kolme hyökkäyskohtaa olivat eri korkeudella – länsi- ja itäpuolella jonkun verran korkeammalla, pohjoispuolella taas joko asema-alueen tasalla tai sitä alempana. Tuleen vastattiin erittäin kiivaasti, etupäässä konekivääreillä, joita vihollisella oli suuri määrä, mutta myöskin kanuunoilla, joista ei vähemmän kuin 15 joutui myöhemmin valtauksessa valkoisten käsiin. Tälläkin kerralla olivat tykkitulen maaleina – kaikki 15 kanuunaa eivät näytä ottaneen osaa ammuntaan – ensi sijassa kirkonkylä ja Mäkrälä, missä tämän päivän pommituksen jälkeen tuskin oli ainoatakaan vahingoittumatonta taloa. Myöskin kirkko, joka oli jo aikaisemmin vahingoittunut, paloi nyt perustuksia myöten. Lähimmäksi tulleita ampumalinjoja vastaan käytti vihollinen sitäpaitsi kartesseja, erittäinkin läntisellä sivustalla, missä nuori metsä paikoin kaatui kuin niittäen konekivääri- ja kartessitulen tieltä.

Vihollisen tykkitulen hävitystä vastaan ei valkoisten ainoa pieni kanuuna voinut saada aikaan mitään mainittavaa. Se talo, missä punaisten esikunta sijaitsi, paloi tosin poroksi mutta ei tykkitulen ansiosta; eräässä koneessa oli käsitelty varomattomasti käsipommeja, niin että tapahtui räjähdys, jolloin muutamat punaiset menettivät henkensä. Monet yritykset päästä aseman luona rautatielle eivät menestyneet, ja yleensäkään ei edellisenä päivänä saavutettua linjaa voitu kuin muutamin paikoin aivan vähäisen siirtää eteenpäin. Huomioon ottaen vaikeat olosuhteet, vihollisen ylivoimainen tuli ja ankara pakkanen, on kuitenkin tunnustettava, että hyökkäysjoukot kestivät kunnialla päivän koetuksen. Lumessa maaten kestivät he taistelussa tunnin toisensa perään, sen iloisen taistelutunnelman elähyttämänä, joka johtui siitä, että tiedettiin vihollisen olevan puolustuskannalla ja sangen tukalassa asemassa. Vasta puoliyön aikaan saivat päivän taisteluista lopen väsyneet miehet palata takaisin, nälkäisinä ja kylmästä kohmettuneina, samalla kun heidän hallussaan olleet linjat miehitettiin harvakseen saatavilla olevalla varamiehistöllä. – Näiden kahden taistelupäivän – maaliskuun 25 ja 26 – tappiot nousivat 22 kaatuneeseen ja 94 haavoittuneeseen.

Ensimmäisinä päivinä Rautua vastaan suoritetuista hyökkäyksistä saadut kokemukset olivat enimmäkseen kielteistä laatua. Vihollinen ei ollut joutunutkaan pakokauhun valtaan, vaan päinvastoin asettunut päättävästi ja tarmokkaasti vastarintaan ilmeisesti luottaen siihen, että Pietarista tulisi apua; tällaisissa olosuhteissa oli mahdotonta saada käytettävissä olevilla keinoilla ratkaisua aikaan. Joukot eivät riittäneet saartoketjun umpeen vetämiseen sekä samalla torjumaan avustusyrityksiä, ja kun tykistöä puuttui, näyttivät vihollisen asemat mahdottomilta vallata. Vaikka olisi luovuttu aikeesta vallata väkirynnäköllä niitä vihollisen varustuksia, jotka olivat suunnatut itä- ja pohjoispuolella olevaa avointa maastoa vastaan ja keskitetty kaikki voimat hyökkäykseen metsän peittämällä läntisellä sivustalla, täytyi lopputuloksen sittenkin näyttää sangen epävarmalta. Joka tapauksessa puuttui mahdollisuus tehokkaan tykistövalmistuksen suorittamiseen, joka olisi järkyttänyt vihollisen moraalista vastustuskykyä, ja kun lisäksi oltiin tekemisissä kiihkovimmaisen vihollisen kanssa, joka tuskin toivoi osakseen mitään sääliä ja sen vuoksi tulisi taistelemaan epätoivon rohkeudella viimeiseen saakka, ei tosiaankaan ollut olemassa mitään takeita, kuinka tulisi päättymään sellainen verinen ja miesluvun puolesta epätasainen taistelu ahtaalla alueella, johon hyökkäys pakosta johtaisi.”[iii]

——

[i] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VI; 1927 sivu 92

[ii] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VI; 1927 sivut 93-94

[iii] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VI; 1927 sivut 96-103

Julkaistu

25.3.1918 – 100 vuotta sitten Vapaussota

Hypätään välillä Hämeen taisteluista Suomen armeijan Karjalan ryhmän taisteluihin.

Karjalan ryhmä jääkärimajuri Sihvon johdolla kävi sotaa Suomen ja Venäjän välisellä alueella pääsääntöisesti Suomen puolella rajaa.

25.3.1918 ratkesi yksi taisteluista, jota käytiin jo 24.3.1918.

Suomen armeija oli Karjalassa puolustuksessa. Tarkoitus oli siirtyä puolustuksesta laajamittaiseen hyökkäykseen vasta Tampereen tultua vapautetuksi ja jääkärirykmenttien vapauduttua Karjalaa varten. Imatran-Jääsken rintamalla ei ollut keskustaa, vaan kahden sivustan välissä oli laaja, melkein asumaton erämaa, jossa oli vain joitakin polkuja tai vähän käytettyjä talviteitä – siten sitä erämaata ei myöskään arvattu puolustaa. Punaiset olivat kuitenkin huomanneet, että siitä voisi päästä lävitse kun muualla Karjalan ryhmän alueella olivat tuloksettomasti yrittäneet saada aikaan läpimurtoa. No, sen verran oli tulosta ollut, että oli kulunut a-tarvikkeita, varsinkin tykistön ammustilanne oli hälyttävä.

No, punaiset yrittivät päästä sen erämaan kautta lävitse, kun ei tuntunut olevan ketään vastassa. Muutaman miehen vartio oli kuitenkin Näträmälässä 5 km Imatralta etelään. Eri tahoilta oli saatu tietää, että punaiset suunnittelivat suurta hyökkäystä kypäräpäisten Helsingin punakaartilaisten avulla pitkin näitä vartioimattomia polkuja.

Jääkärimajuri Ståhlberg saapui Imatralle 19.3.1918 ja otti Jääkärimajuri Sihvon suostumuksella puolustuksen johdon käsiinsä. Jo seuraavana yönä hän siirsi reservikomppanian Vuoksenniskalta Meltolaan aivan Imatran eteläpuolelle. Maaliskuun 20. päivänä punaiset ryhtyivät hyökkäämään Jänhiälää ja Kuurmanpohjaa vastaan. Taistelut aaltoilivat jääkärimajuri Ståhlbergin johdolla tämän näyttäessä kuolemaa halveksivaa esimerkkiä joukoilleen. Kuurmanpohjassa vihollisella oli kolme kanuunaa ja ainakin 3 konekivääriä, Jänhiälässä myös kolme tykkiä ja noin 4 konekivääriä. Tykkimiehistöinä olivat tietysti venäläiset ainakin vaativimmissa tehtävissä. 22.3. kului etuvartioiden välisessä laukaustenvaihdossa. Saatiin varmoja tietoja, että punaiset aikoivat uudistaa hyökkäysyrityksensä Jänhiälästä.

24.3.1918 majuri Ståhlberg saapui ottaakseen vastaan rykmentinpäällikön tehtävät. Samana päivänä hän antoi käskyn ennakoivasta yleisestä hyökkäyksestä, että punaiset saataisiin karkotettua Jänhiälästä ja samanaikaisesti hyökätä Kuurmanpohjasta Lipiälän kautta Ravattilassa olevia punaisia vastaan. Hyökkäys saavutti menestystä III pataljoonan kaistalla, punaiset pakenivat Ravattilasta, mutta kun etelästä saapui uusi suuri joukko punaisia, niin piti vetää menestynyt joukko apuun pohjoiselle rintamansivulle Korvenkylään.

Jänhiälää vastaan suunnattuun liikkeeseen oli varattu koko II pataljoona, kaksi konekivääriä ja yksi tykki. 3. komppanian, joka oli äskettäin muodostettu harjaantumattomista asevelvollisista, piti kiertää etelästä käsin Jänhiälä, estääkseen vihollista pakenemasta. Kun punaiset yllättivät komppanian väijytyksessä yllättävällä tulella, syntyi sekasorto ja komppania pakeni yli aukean suon. Onneksi muutama kylmäverinen mies kuitenkin jäi paikoilleen estäen tulellaan pakenevien teurastuksen.

Punaiset olivat matkalla Korvenkylään, jossa myös oli vasta tulleista asevelvollisista muodostettu reservikomppania. Punaisten yllätyshyökkäys sai myös tämän asevelvolliskomppanian, joka aiemmin tuskin oli kuullut laukaustakaan ammuttavan, hajoamaan. Majuri Ståhlberg huomasi olevansa yksinään vain muutamien alempien päälliköiden ja parinkymmenen miehen kanssa joutui kiivaaseen kamppailuun vihollisen kanssa, jolla oli myös kaksi konekivääriä ja tykki. Kun tämä pieni joukko ei väistynyt ja tulitti hyvin, niin punaiset eivät uskaltaneetkaan käydä avoimeen hyökkäykseen. Kuitenkin piti kutsua takaisin ne kaksi komppaniaa, jotka edelleen taistelivat Pellisenrannassa ja Jänhiälässä. Siten saatiin taas kunnon puolustus aikaan. Iltapäivällä Ravattilasta tilattu apuvoimakin saapui hämärissä.[i]

”Varhain seuraavana aamuna [25.3.1918 – jpu] vihollinen ilmestyi uudelleen metsän reunaan ja vilkas laukaustenvaihto alkoi, jatkuen kaiken päivää. Laskettiin vihollisen käyttäneen tykkituleensa kahden päivän aikana noin kaksituhatta ammusta, jotka eivät kuitenkaan saaneet muuta mainittavaa aikaan kuin että neljä taloa paloi poroksi. Valkoisten tykillä ei ollut varoja ampua enempää kuin 64 laukausta.

Näiden kahden kuuman päivän kuluessa eivät valkoisten tappiot kuitenkaan, ihme kylläkin, nousseet suuremmiksi kuin 7 kaatunutta ja 40 haavoittunutta, joista useimmat lievästi. Punaisten tappioista ei luonnollisesti ole varmoja tietoja, lukuunottamatta niitä viittä ruumista, niistä kolme venäläistä, jotka punaiset jättivät jälkeensä Korvenkylään.

Kun maastoa myöhemmin tarkastettiin, huomattiin lumessa olevista ampumakuopista, että punaisten hyökkäysrintama oli ulottunut kauas itäänpäin Meltolaa kohti. Päättäen ampumakuopissa löydetyistä ammuttujen hylsyjen paljoudesta olivat punaiset täällä ampuneet olematonta vastustajaa. Korvenkylän ja Meltolan välillä olisivat he esteettömästi voineet edetä, jossa tapauksessa taistelu luultavasti olisi päättynyt aivan toisin.

Vielä on mainittava, että vasemmalla sivustalla muutamat ryhmät jäivät erehdyksessä paikalleen, kun komppania perääntyi Pellisenrannasta. Kun he vihdoin palasivat kylään ottaakseen selvää tilanteesta, joutuivat ne pimeässä punaisten käsiin, jotka silloin jo olivat miehittäneet kylän. Kaikkiaan oli heitä 31 miestä, joista 4 kuitenkin heti pääsi pakenemaan, mutta jälellä olevat vietiin Lappeenrantaan, missä 22 heistä murhattiin ja ruumiit upotettiin avantoon. Nämäkin miehet kuuluivat erääseen vastatulleista asevelvollisista muodostettuun komppaniaan ja heidän puutteellinen kouluutuksensa oli suureksi osaksi syynä tähän valitettavaan tapahtumaan.

Tällä rintamaosalla käydyissä taisteluissa voitiin todeta, että vihollinen oli lukumäärältään suurempi ja että varsinkin sen aseistus oli paljon runsaampi kuin valkoisten. Luultavasti tämä yhdessä niiden masentavien kokemusten kanssa, joita oli saatu asevelvollisesta miehistöstä, olikin syynä siihen, että muuten niin aktiivinen rykmentinpäällikkö joksikin aikaa jätti enemmät yritykset karkoittaa punaisia Jänhiälästä.”[ii]

——

[i] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VI; 1927; sivut 33-40

[ii] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VI; 1927; sivut 40-41