Suomen Armeijan järjestelyistä ennen ”loppusotaa” ja ensimmäisestä kenraali Löfströmin johtaman Itäarmeijan operaatiosta voi lukea täältä. Siinä operaatiossa eversti Ausfeldin ryhmä katkaisi Suomen ja Venäjän välisen maayhteyden, että Venäjä ei voisi enää lähettää Suomen puolelle joukkojaan, eikä materiaalista apua punakapinallisille – eikä toisaalta punakapinalliset ja venäläiset voisi maitse paeta Venäjälle ”loppusodan” kuluessa.
Seuraava tärkeä operaatio oli vapauttaa Viipuri venäläisistä joukoista ja punakapinallisista. Mielellään jo samalla vapautettaisiin myös Lappeenranta, jos voimat siihen riittävät. Riittääkö voimat myös Lappeenrannan vapauttamiseen riippui siitä hyökkääkö Venäjä vielä suurin joukoin Suomen ja Venäjän välisen rajan ylitse eversti Ausfeldin joukkojen kimppuun, vai häviääkö Venäjä suosiolla Suomen ja Venäjän välillä käynnissä olevan Vapaussodan. Jos Venäjä ei enää hyökkää, niin sitten eversti Sihvon ryhmälle riittää lisää resursseja Lappeenrannan suunnalla.
Ryhmitys
Itäarmeijan länsipuolella oli Länsiarmeijaan kuuluva kenraalimajuri Linderin johtama Savon ryhmä. Itäarmeijan ja Länsiarmeijan rajana oli Saimaan vesistö. Kenraalimajuri Linderin päätehtävänä oli vapauttaa Kotka ja Hamina. Mahdollisuuksien mukaan avustaa Lappeenrannan vapauttamisessa.
Itäarmeijan vasen siipi oli eversti Sihvon ryhmä – kenraalimajuri Linderin naapurina. Keskellä oli kenraalimajuri Wilkmanin vahva ryhmä, jonka päähyökkäyssuunta oli Heinjoen seudulta länteen Viipuriin. Oikea siipi oli eversti Ausfeldin ryhmä sulkemassa Laatokan ja Suomenlanden välillä Karjalan kannaksen Taipale-Metsäpirtti-Valkeasaari-Terijoki-Raivola.
Kenraalimajuri Wilkmanin ryhmä puolestaan oli jaettu kolmeen rivistöön:
”Eversti von Colerin rivistön – käsittäen 2. jääkäriprikaatin (paitsi VIII pataljoona), ryhmän Karjalan ratsujääkärirykmentin 2. eskadroonasta, 2. haupitsipatterin (kaksi haupitsia), 5. ja 6. kanuunapatterin (kummassakin 4 tykkiä), sekä ryhmän 2. kenttälennätinosastosta – oli yöllisellä hyökkäyksellä vallattava vihollisen Lyykylässä olevat varustukset, tunkeuduttava pikamarssissa Taliin, vallattava se ja siten eristettävä Kavantsaarella ja Näätälässä olevat viholliset Viipurista.
Everstiluutnantti Jernströmin rivistön – käsittäen 1. jääkärirykmentin, yhden pataljoonan 6. jääkärirykmentistä, yhden ryhmän Karjalan ratsujääkärirykmentin 2. eskadroonasta, 1. haupitsipatterin (4 haupitsia), puolet 4. kanuunapatterista (2 tykkiä) sekä yhden ryhmän 2. kenttälennätinosastosta – oli hyökättävä Suurperon, Vääräkosken ja Pienperon kautta rautatielle ja valloitettava Viipuri idästä ja kaakosta käsin.
Majuri Savoniuksen rivistön – käsittäen 5. jääkärirykmentin paitsi kahta pataljoonaa, yhden ryhmän Karjalan ratsujääkärirykmentin 2. eskadroonasta ja puolet 4. kanuunapatterista (2 tykkiä) – oli vallattava Ilveksen ja Hotakan tienristeykset ja sen jälkeen edettävä Galitsinaan.
Karjalan ratsujääkärirykmentin 2. eskadroonan, paitsi kolmea ryhmää, oli suojeltava ev.luutn. Jernströmin vasenta sivustaa ja tiedusteltava Rokkalanjoelle päin ja Vitikkalan tiehaaraa kohti Kaukjärven pohjoisrannalle.
Yhden pataljoonan 6. rykmentistä oli edettävä Pilppulaan ja sijoituttava ryhmänreserviksi.”[i]
Kuten edellä olevasta huomaatte kenraalimajuri Wilkman liikutteli rykmenttien, pataljoonien ja pattereiden lisäksi myös puolikkaita kanuunapattereita ja ratsujääkärieskadroonan yksittäisiä ryhmiä. Ei ollut Suomen Armeijan Itäarmeijalla liikaa resursseja käytettävänään tässä Suomen Vapaussodan ”loppusodassa”.
——
[i] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VIII; 1927; sivut 193-194
Suomen hyvin pitkä, syvä ja synkkä suomettumisen kausi on vaikuttanut suomalaisten tietoisuuteen Suomen historiasta aivan murskaavasti. Suurella osalla suomalaisia on täysin virheellinen käsitys Suomen historiasta.
Suomettumisen aikana kehitettiin esimerkiksi valheellinen tarina kiltistä Leninistä, joka lahjoitti Suomelle itsenäisyyden ”hopeatarjottimella”. Kun sen valheellisen tarinan kanssa ei sopinut yhteen historiallinen totuus Suomen ja Venäjän välillä käydystä voitokkaasta Vapaussodasta (1918), niin sitä pahempi historialliselle totuudelle. Totuus piti unohtaa ja tosiasioista kertovat kirjat pistettiin kiellettyjen kirjojen luetteloon – niitä ei saanut olla luettavissa mm. kirjastoissa.
Kun Leninin Venäjä yllytti osan suomalaisista punaisista nousemaan kapinaan Suomen vapailla vaaleilla valittua Eduskuntaa ja laillista Hallitusta vastaan Vapaussodan aikana ja aseisti kapinalliset, sekä pisti venäläiset sotilaat taistelemaan kapinallisten rinnalle Suomea vastaan – niin sekin punakapina piti sitten unohtaa ja kirjoittaa tapahtunut historia uusiksi (väärennetyksi).
Niinpä vielä nytkin yli neljännesvuosisata neukkulan kemahtamisesta ja 100 vuotta Vapaussodasta kirjoitetaan yleisesti jostakin kummallisesta kuvitteellisesta ”sisällissodasta”. Miettikääpä tarkkaan – jos olisi ollut sisällissota Suomessa, niin miksi ihmeessä piti solmia sen sodan rauhansopimus pitkien ja vaikeitten rauhanneuvottelujen jälkeen Suomen ja Venäjän välillä?
Miksi ihmeessä jotkut yrittävät kaikkensa, että estettäisiin minua kirjoittamasta kylmiä tosiasioita Suomen Vapaussodasta (Suomen ja Venäjän välisestä sodasta 1918-1920)? Mikä on motiivi heillä jotka yrittävät estää tuomasta esiin historiallisia tosiasioita?
Jotkut asiat historiasta voivat olla kipeitä joillekin henkilöille – mutta eikö kuitenkin olisi parasta tuoda tosiasiat esiin kuin jurnuttaa niitä vielä 1000 vuotta eteenkin päin?
Minun kirjahyllyssäni on 250 hyllymillimetriä (melkoisen monta sivua) faktaa toteutuneesta Suomen Vapaussodan historiasta yhdessä kirjasarjassa Suomen Vapaussota I – VIII (1-8). Erittäin yksityiskohtaista historiaa. Sinä päivämääränä, joskus myös kelloaikana, se henkilö antoi sellaisen käskyn, sille joukko-osastolle. Seurasi sellainen taistelu sillä paikkakunnalla, sellaisin seurauksin. Kylmää faktaa – kuitenkin useilta tahoilta halutaan, että lopettaisin kirjoittamisen tosiasioista – miksi?
Ei kai vaan siksi, että haluavat, että imperialistinen roistovaltio Venäjä viimeinkin saisi valloitettua Suomen ”takaisin” orjuuteensa, vaikka Venäjä epäonnistui yrityksissään Vapaussodassa, Talvisodassa ja Jatkosodassa?
Venäjä on valitettavasti erinomaisen hyvä informaatiosodassa demokraattisia maita vastaan.
Suomen Armeijan Ylipäällikön kenraali Mannerheimin joukot oli jaettu kahteen eri armeijaan. Armeijoihin kuului perusyhtyminä rykmenttejä. Jääkärirykmentit oli sijoitettu periaatteessa jääkäriprikaateihin á kaksi rykmenttiä, mutta käytännössä siirreltiin rykmenttejä ja pataljoonia. 20.4.1918 mennessä myös suojeluskuntajoukoista piti olla muodostettu rykmenttejä. Lisäksi oli jalkaväkeä kaksi alunalkaen värvättyä krenatöörirykmenttiä, mutta niistäkin tuli täydennysten myötä vastaavia jalkaväkirykmenttejä.
Kenttätykistö oli ollut hyvin hajanainen ja heikkokin koko Vapaussodan ajan yksittäisiä neljän tai kahden tykin pattereita, jopa yksittäisiä tykkejä siellä sun täällä. Tampereen vapauduttua punaisten vallan alta siellä muodostettiin Jääkäritykistöprikaati melkoisen yhtenäisellä kalustolla kun Raudussa ja Tampereella saavutettujen voittojen kautta oli saatu vihollisilta sotasaaliina runsaasti hyvää tykkikalustoa. Jääkäritykistöprikaati jakautui esikuntaan ja kolmeen osastoon. Yhdessä osastossa oli kaksi nelitykkistä haupitsipatteria ja kahdessa osastossa molemmissa kaksi nelitykkistä 76 mm pikatykkipatteria. Jääkäritykistöprikaati lähti Tampereelta viimein 19.4.1918 Karjalaan[i]. Muutenkin tykistö pyrittiin järjestämään pääsääntöisesti nelitykkisiksi pattereiksi – järjestely sodan aikana, taistelujen kuluessa, ei kuitenkaan ollut helppoa.
Savon ja Karjalan ryhmistä (rintamista) muodostettiin Itäarmeija kenraali Löfströmin komentoon.
Itäarmeijan tehtävä
Itäarmeijan tehtäväksi tuli katkaista Laatokan lounaispuolella yhteys Suomen ja Venäjän välillä, sekä valloittaa Viipuri.[ii]
Suomen ja Venäjän välinen maayhteys piti saada katkaistua ihan ensimmäisenä toimena ”loppusodassa”, että Venäjä ei voi lähettää Suomen puolelle lisää joukkoja, eikä Suomen puolella olevat punaiset joukot pääse pakenemaan maitse Venäjälle. Silloin 100 vuotta sitten rautatiet olivat ehdottomasti varmin kuljetustapa – varsinkin jouduttaessa toimimaan kelirikon aikana – kuten nyt tapahtui.
Karjalan kannaksella oli kaksi rautatietä yhdistämässä Suomea ja Venäjää. Pohjoisempi Raudun kautta Käkisalmeen oli tiukasti suomalaisten hallussa Raudun eteläpuolelta. Eteläisempi rata Valkeasaari-Terijoki-Raivola-Viipuri taas oli tiukasti venäläisten ja punaisten hallussa – ja nämä tiesivät toki miten elintärkeä tämä Pietarin-Viipurin rata heille oli.
Ryhmä Ausfeld hyökkää rajalla
1. Jääkäriprikaatin komentaja eversti Ausfeld sai tehtäväkseen sulkea maayhteys Karjalan kannaksella välillä Laatokka-Suomenlahti. Eversti Ausfeldin joukot eivät kuitenkaan olleet hänen oma prikaatinsa, vaan erilaisia pataljoonia sieltä sun täältä.
Laatokan rannalla Metsäpirtin, Raudun ja Taipaleen hujakoilla oli puolustauduttava yhdellä pataljoonalla ja suojeluskuntajoukoilla siltä varalta, että Venäjä hyökkää.
Raudun-Valkjärven hujakoilta piti sen sijaan hyökätä railakkaasti Kivennavan suuntaan ja sieltä Raivolaan sekä Suomenlahden rannalle jättäen varmistusjoukkoja matkan varrelle niin että rajaseutu tulee tiukasti suljettua.
Kenraali Löfströmin käskyn 19.4.1918 klo 9 ap. mukaan Ausfeldin piti aloittaa hyökkäyksensä lounaaseen 20.4.1918, mutta Ausfeld otti ”varaslähdön” ja hyökkäsi jo 19.4.[iii]
”Kuitenkin oli eversti Ausfeld aloittanut hyökkäyksensä jo 19 p:nä. Karjalan 1. rykmentin komentajan majuri Elfvengrenin johtaman ryhmän, johon kuului mainitun rykmentin ohella 2. jääkärirykmentti (paitsi yhtä pataljoonaa) ja Karjalan ratsurykmentti (paitsi yhtä pataljoonaa) ja Karjalan ratsujääkärirykmentin 1. eskadroona, oli 19 p:n aamulla osittain hyökättävä vihollisen kimppuun Valkjärven eteläpuolella, osittain edettävä Kauksamon kautta Vuottaata kohti, Karjalan 1. rykmentin I pataljoonan puolustaessa asemia Valkjärvellä ja Kopolassa. Rajan turvaaminen Raasulin-Metsäpirtin kohdalla annettiin 4. jääkärirykmentin VIII pataljoonalle ja siellä oleville suojeluskunnille. Yksi pataljoona 2. jääkärirykmentistä oli ryhmänreservinä.
Valkjärven eteläpuolella olevaa aluetta vastaan asetettiin kaksi pataljoonaa, yksi kumpaisestakin rykmentistä, jotka kapteeni Hanellin komennossa huhtik. 19 p. etenivät Valkjärven (järven) eteläpuolella Valkjärven-Tarpilan maantietä kohti, jolle seuraavana päivänä taistelun jälkeen päästiin.
Aikaisin huhtik. 20 p:n aamuna hyökkäsi kaksi pataljoonaa kapteeni Kumlinin komennossa Lipolan seudulta Kauksamoon, missä punaiset kärsivät suuria tappioita, menettäen 4 konekivääriä varusteineen ja lähtien pakoon. Takaa-ajoon ryhdyttiin heti. Vuottaassa otettiin n. 30 vankia ja illalla saavutettiin Ahijärvelle Kivennavan kirkonkylästä pohjoiseen.
Majuri Elfvengrenillä, joka heikoin voimin seisoi rintamassa punaisia vastaan Valkiamatkassa (5 km. kaakkoon Valkjärven kylästä), oli aikomuksena 21 p. sitten kun Tarpila olisi vallattu, antaa Hanellin ryhmän hyökätä vastassaan olevan vihollisen selkään.
Kun kenraali Löfström sai ilmoituksen tästä, lähetettiin mainittuna päivänä klo 11,40 a.p. eversti Ausfeldille seuraava sähkösanoma: »Edetkää Raivolaan odottamatta Valkjärven taistelujen tulosta.» Armeijan komentajasta oli tärkeätä, että Ausfeldin ryhmä ei pysähtyisi – hyvin ymmärrettävistä syistä – suojaamaan yhteyksiään, vaan että se häikäilemättä, kootuin voimin veisi hyökkäyksensä päämaaliin, Raivolaan saakka. Kun kerran rautatie olisi valkoisten hallussa, voitaisiin rintamavastus molemmin puolin murtokohtaa, jollei vihollinen jo aikaisemmin olisi siitä luopunut, murtaa vaikeuksitta. Kuten Ausfeldin ryhmän toiminnan kuvauksesta (kts. edemp.) ilmenee, oli ryhmän komentaja jo omasta aloitteestaan ryhtynyt armeijan komentajan tarkoittamiin toimenpiteisiin.
Aikaisin aamulla huhtik. 21 p:nä valtasi kapteeni Hanell Tarpilan kiivaiden taistelujen jälkeen, joissa vihollinen menetti jokseenkin tarkoin koko elävän voimansa sekä 2 konekivääriä, ja pääsi etujoukkoineen illalla Kivennavan pohjoispuolelle. Tästä tärkeästä tienristeyksestä oli vihollisen aikaisemmin päivällä karkoittanut Kumlinin ryhmä, jolloin m.m. 7 konekivääriä joutui valkoisten käsiin.
Kun Valkiamatkassa olevat punaiset saivat tiedon valkoisten etenemisestä, lähtivät he pakokauhun valtaamina pakenemaan Perkjärvelle päin.
Kivennavan seudulle kokoontui huhtik. 21 p:n kuluessa koko Ausfeldin ryhmä lukuunottamatta yhtä (Sihvosen) pataljoonaa, joka yhä puolusti rintamaa Punnusjärven länsipuolella, ja pitkin rajaa Lipolan itäpuolella ryhmitettyjä joukkoja sekä osaa tykistöstä, joka kelirikon vuoksi ei ennättänyt perille. Voimat jaettiin kolmeksi rivistöksi, joista kukin käsitti kaksi pataljoonaa varusteineen. Yhden rivistön oli määrä hyökätä päävoimillaan Uudellekirkolle ja pienemmällä osastolla Kuuterselkää vastaan, toisen rivistön oli edettävä Raivolaan ja Puhtilaan sekä kolmannen Jäppilän kautta Terijoelle ja siitä itään rajalle. Ratsuväen pääosan oli edettävä Inoon päin ja yhden pataljoonan oli jäätävä Kivennavalle ryhmänreserviksi. Lisäksi jäi yksi pataljoona Orjatsaareen. Aikaisin huhtik. 23 p:nä oli hyökkäys pantava käyntiin.
Oikeanpuoleinen rivistö saapui päivän kuluessa ainoastaan Liikolaan, keskimmäinen majuri Stahelin komennossa valtasi verisen taistelun jälkeen Raivolan ja vasemmanpuoleinen rivistö majuri von Bonsdorffin komennossa valloitti Kuokkalan.
Eversti Ausfeld oli siis voimalla ja tarmolla ja määräaikana suorittanut saamansa tehtävän.”[iv]
Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VIII; 1927
Lisätietoja
Ausfeldin ryhmän vahvuus oli operaation alkaessa noin 4000 miestä.[v]
”Saatujen tietojen mukaan – niitä tuli m.m. Pietarista, jonka kanssa salaisia teitä pitkin oltiin jokapäiväisessä yhteydessä – olivat vastustajan voimat muutamia päiviä aikaisemmin ryhmitetyt seuraavalla tavalla. Inossa oli 800 venäläistä, Härkölässä 100 ja Puumalassa sekä Humaljoella suunnilleen yhtä monta miestä, nekin venäläisiä. Koivistossa oli n. 400 miestä sekä konekiväärejä. Paitsi rataa pitkin huvilapaikkoihin sijoittuneita pienempiä punakaartilaisosastoja oli Raivolan Sahakylän sillan luona 40 miestä sekä 2 konekivääriä ja Perkjärvellä 2 tykkiä ja jonkun verran enemmän miehiä. Pitkin rintamaa oli Hotakassa ja Muolaassa 350 m, 3 konekivääriä, 1 tykki, Ilveksestä-Kangaspeltoon 200m., 1 kk., Kyyrölässä 50 m., 1 kk., Kuusassa 400 m., 2 tykkiä, 4 kk., Punnuksessa 100 m, 1 tykki, 1 kk., Saavolassa 100 m., Valkiamatkan-Suontaan seuduilla 700 m., 8 konekivääriä, 5 tykkiä ja Kauksamossa 500 m. konekivääreineen. Lisäksi oli raasulin eteläpuolella yli 2000 venäläistä, joilla oli kymmenittäin konekiväärejä sekä muutamia tykkejä ja Metsäpirtin eteläpuolella samoin verrattain paljon väkeä. Lisäksi oli eversti Svetshnikovin toimesta koottu Lempolovon aseman luo 3000 venäläistä, joiden aikomuksena kerrottiin olevan ryhtyä punaisia tukemaan, ja Toksovossa väitettiin olevan yhtä paljon venäläisiä. Kaiken lisäksi tiedettiin, että lähempänä Suomenlahden rannikkoa oli huomattavia venäläisiä sotavoimia ja lopuksi oli vastustajalla panssarijunia Rajajoen-Viipurin rataosalla.”[vi]
”Peräytyvä vihollisosasto, suurimmaksi osaksi venäläisiä, saavutettiin Sudenojalla ja pakoitettiin taistelun jälkeen hurjaan pakoon Kangaspeltoa kohti. Kauempana sulkivat perääntymistien kuitenkin jääkärimajuri Savoniuksen joukot (Wilkmanin ryhmän vasen sivusta), jotka 24 p:nä iltapäivällä valtasivat Hotakan. Karikosken ahdistaessa selkäpuolelta ajautui perääntyväin pääjoukko, turhaan yritettyään murtaa Savoniuksen rintamaa, huhtik. 25 p:nä Muolaanjärven jäälle, missä se suurimmalta osaltaan tuhoutui.”[vii]
——
[i] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VIII; 1927; sivu 87
[ii] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VIII; 1927; sivu 172
[iii] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VIII; 1927; sivu 191
[iv] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VIII; 1927; sivut 191-192
[v] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VIII; 1927; sivu 227
[vi] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VIII; 1927; sivut 227-228
[vii] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VIII; 1927; sivu 241
”Valkeakoskella he [punakaartilaiset – jpu] vangitsivat maanantaina 15. huhtikuuta kolmisenkymmentä henkilöä, joista suurin osa oli paperitehtaan virkailijoita. Vangittujen joukossa olivat myös Valkeakosken tehtaan tekninen johtaja, vapaaherra Jarl Gunnar Carpelan ja insinööri Johan Sebastian Niska. Heidät punaiset veivät suoraa päätä Viialan asemalle ja sieltä edelleen Riihimäelle »eturiville» menemistä varten. Riihimäen punakaartin esikunta kuitenkin määräsi heidät ammuttaviksi. Silloin oli keskiviikko huhtikuun 17. päivä. Kuolemantuomion vangeille julisti muuan helsinkiläinen vakuutusasiamies. Hän määräsi myös tuomion täytäntöönpanijat, joihin kuului muun muassa työläisnainen Liisa Laurén Valkeakoskelta.
Tuomio pantiin täytäntöön siten, että punaiset lähettivät etukäteen kaksi miestä kaivamaan hautaa noin puolen kilometrin päässä asemalta sijaitsevaan Patastenmäkeen. Saattue, jota johti punakaartin päällikkö, marssitti tuomitut juuri kaivetun, matalan kuopan reunalle. Hän kysyi heiltä, kuinka monta he tulisivat tappamaan, elleivät itse tulisi tapetuiksi. Niska vastasi: »Ei ketään.» Tämän jälkeen päällikkö käski teloitusryhmän ampua, kun hän on laskenut kolmeen. Surmanlaukausten kajahdettua teloittajat kävivät maahan suistuneiden uhrien kimppuun ryöstäen näiden rahat, vaatteet ja arvoesineet, jotka he jakoivat keskenään. Laurén sai 50 markkaa rahaa sekä Carpelanin sormuksen ja kengät, jotka hän veti heti jalkaansa. Lopuksi punaiset heittivät ruumiit kuoppaan ja peittivät ne kivillä ja sammalilla.
Muut valkeakoskelaiset vangit punaiset kävelyttivät noin 25 kilometrin päähän Valkeakoskelta Metsäkansan kylässä sijaitsevaan Nuuttilan taloon, jossa sijaitsi punaisten esikunta. Vangeista vanhimmat, tehtaan kasööri Adolf Ferdinand Pehrman ja konttoristi Gustaf Gabrien Nyqvist, uupuivat pitkällä ja rasittavalla matkalla. Tämän todettuaan punaisten päälliköt Nuotio ja Vainio antoivat käskyn hyvinkääläiselle plutoonanpäällikkö Väinö Lehtiselle ja tykkimies Jokiselle lopettaa heidät hyödyttöminä. Niinpä nämä veivät heidät Yläjoen takana kohoavaan Leppälän mäkeen »ketjuun» ja ampuivat heidät sinne huhtikuun 17. päivän aamuna.
Ampumista teon suorittajien ei tarvinnut ottaa omaan »piikkiinsä», sillä punaisten ylipäällikkö Eino Rahja oli käynyt juuri sitä ennen, huhtikuun 14.-15. päivän tienoilla Nuuttilan esikunnassa antamassa vankien käsittelyä koskevia ohjeita. Esikunnan lähetin Sulo Lahden todistuksen mukaan hän oli sanonut: »Mitä perkelettä te vankeja minulle raastatte, minä ne kuitenkin tapan, niin että toimikaa vankeja kohtaan tästä lähtien oman päänne mukaan, tappakaa ne pois. »275 – –
[Vankeja oli vielä 22 – jpu] Ei mennyt kuin pari päivää, kun punaiset rupesivat teloittamaan heitä. Ensimmäiset uhrit olivat insinööri Torsten Robert von Wendt, joka oli ystävällisyydellään ja leikkimielisyydellään saanut vartijoittensa myötätunnon puolelleen sekä kanavarahastonhoitaja Johan Erik Ohlsson. Heidät vietiin lauantaina 20. huhtikuuta punaisten esikuntaan, jonka määräyksestä Sulo Lahti ja virolainen Taho-niminen punakaartilainen ampuivat heidät Yläjoen takana sijaitsevaan Vahteriston mäkeen.
Punaiset saivat perääntymiskäskyn tiistaina 23. huhtikuuta. Vankien osalta tämä merkitsi sitä, että heidät oli Rahjan antaman määräyksen mukaisesti ammuttava. Niinpä J. Harju, josta oli tullut ylipäällikkö, antoi apulaiselleen J. V. Eslinille tehtäväksi huolehtia kaikkien mobilisoitujen henkilöiden surmaamisesta. – –
Seuraavana aamuna, 24. huhtikuuta esikunta määräsi, että kymmenen vankia on ammuttava. – –
Vangit marssitettiin salmen eteläpuolella sijaitsevan mutahaudan reunalle, johon heidät asetettiin riviin. Ennen punaisten ampumaa yhteislaukausta vangit puristivat vierustovereittensa kättä jäähyväisiksi. Jotkut heistä peittivät kasvonsa, jotkut paljastivat rintansa. Yksi vangeista pyysi armoa köyhän perheensä tähden, turhaan. Muitten kanssa rivissä seissyt Mustala käytti ampumisen alussa syntynyttä hämminkiä hyväkseen ja ryntäsi viime hetkellä pakoon. Punaiset ampuivat hänen peräänsä, mutta eivät osuneet. Yhdeksän uhria suistui mutakuoppaan punaisten ampumien luotien lävistäminä. Heidän ruumiinsa ryöstettiin. Jotkut kaartilaiset pukeutuivat heti ruumiitten yltä riisumiinsa vaatteisiin.
Samana päivänä punaiset murhasivat jäljellä olevista kuudesta vangista viisi. Yksi vanki pääsi pakenemaan. Päivän tapahtumista tyrmistyneet vangit käskettiin tuoda iltahämärissä esikuntaan. Tulipalojen liekit loimusivat Metsäkansassa, kun vankisaattue lähestyi esikuntaa. Konhon ja Metsäkansan rajalla vartijat pysähtyivät hetkeksi juttelemaan muutaman vastaantulevan henkilön kanssa, jolloin yksi vangeista, komisario Saukko, pääsi pakenemaan metsään. Matka jatkui. Tultuaan palavan Nuutin riihen kohdalle kohtasi saattue esikunnan lähetin, joka ilmoitti, että vangit on ammuttava siinä. Tulenlieskojen loimutessa ja kiväärien paukkuessa vangit suistuivat maahan.
Punaisten uhreja oli Metsäkansassa kaikkiaan 23.276
Riihimäellä (Hausjärvellä) 17. huhtikuuta murhatut:
Tampereella piiritettyinä oleville punaisille joukoille yritetään tuoda apua Lempäälän kautta. Suomen armeijan joukot joutuvat taistelemaan sekä pohjoiseen että etelään päin.
Alkuasetelma alkaen 29.3.18
”Valkoisten rintama oli Lempäälässä muodostunut, kuten edellä olemme esittäneet, taistelun aikana. Siksipä ei myöskään asemia oltu aina voitu saada edullisimmin järjestymään. Alusta lähtien oli puolustus työnnetty Lempäälän etelänpuoleiseen maastoon. Tämän kautta tosin saavutettiin se etu, että siellä olevat sillat turvattiin tulevaa hyökkäysliikettä varten, mutta siitä seurasi myös se epäkohta, että puolustautuessa joukot oli pirstottava kolmelle pääsuunnalle, Vesilahtea, Viialaa ja Valkeakoskea kohti, miltä vihollinen oli odotettavissa.
Kun kapteeni Ingelberg oli maaliskuun 28 ja 29 p:nä saanut avuksensa Freyn reservipataljoonan (johon kuului neljä heikkoa komppaniaa) ja Uudenmaan rakuunat paitsi kahta eskadroonaa, kuului hänen osastoonsa nyt kaikkiaan kymmenen komppaniaa, kaksi eskadroonaa ja yksi patteri; kaikkiaan 1,300 miestä ja neljä tykkiä.
Vihollisesta tiedettiin, että yksi ryhmä, jossa arvioitiin olevan noin 600-700 miestä, oleili Vesilahden seudulla sekä siitä 5 km lounaaseen olevassa Kosken kylässä. Toinen ja huomattavasti voimakkaampi ryhmä oli paraillaan keräytymässä Mattilan seudulle, Saunaselän ja Korteselän väliselle kannakselle. Sen lisäksi oli punaisia joukkoja Valkeakoskella, arviolta noin 500 miestä. Kaikilla näillä vihollisryhmillä oli tykistöä, runsaimmin keskusryhmällä, sillä paitsi panssarijunaa punaisilla Mattilan seudulla oli ilmeisesti myöskin pari kenttäpatteria, joista yksi karkeahkoa kaliberia.
Puolustusjoukot oli maaliskuun 29 p:nä ryhmitetty seuraavasti:
Vesilahden suunnalla liittyi puolustus n.s. Näppilän siltaan, Toutosenselän ja Saunanselän välisen salmen kohdalla. Tänne oli Seinäjoen pataljoonan Konkolan komppania sijoitettu.
Järvien kannaksella Hulaudesta etelään ja Inkilän kohdalla olivat Perä-Pohjolan pataljoona ja Bromanin komppania jääkärikapteeni Heikinheimon johtamina ryhmittyneinä puolustamaan maastoa.
Vielä pahemmin oli maasto Valkeakosken suunnalla rikkipilstottu. Täällä puolusti puolitoista Seinäjoen pataljoonan komppaniaa kapteeni Schaumanin johdolla Korteselän rannalla olevan Putkiston ja Mäyhäjärven rannalla sijaitsevan Sotavallan välistä maastoa.
Palmen patterin oli suunniteltava toimintansa huomioon ottaen monet edessä olevat tehtävät siten, että tykit toimivat eri suuntiin yksittäin tai pieninä ryhminä.
Freyn pataljoona ja pienehkö osa Seinäjoen pataljoonaa olivat varaväkenä Lempäälässä. Uudenmaan rakuunat oli sijoitettu Kuokkalan seudulle, ja turvasivat ne molempia sivustoja voimakkailla tiedustelupartioilla.
Maaliskuun 29 p:nä tapahtui päällystösuhteita Tampereen edustalla uudelleen järjesteltäessä tärkeä muutos Lempäälän osaston kokoonpanossa, eversti Wilkman sai nimittäin silloin määräyksen ottaa sen komentoonsa. Samalla ilmoitettiin hänelle, että 1. jääkärirykmentti ja kahden haupitsin patteri paraikaa keräytyivät Kangasalle ja että aseman Lempäälässä sitä ehdottomasti vaatiessa voitaisiin odottaa saatavan apua tästä ylipäällikön reservistä.
Jätettyään joukkojensa johdon Tampereen edustalla eversti Grafströmille eversti Wilkman saapui yöllä maaliskuun 30 p:nä Lempäälään ja otti samalla vastatakseen tästä rintamasta. Oltuaan aluksi Hämeen ryhmän päällikön alaisuudessa asetettiin hänet huhtikuun 1 p:nä suoranaisesti ylipäällikön alaiseksi.
Hänen tehtäväkseen tuli estää vihollinen hyökkäämästä etelästä käsin Mallasveden ja Pyhäjärven välitse Tampereen edustalla olevien joukkojen selkään.
Ennen sitä oli Lempäälän puolustusjoukko kuitenkin ollut vakavan koetuksen alaisena.
Menestyksellisten puolustustaisteluiden tuloksena pienehköjä maastovoittoja.
Maaliskuun 30 p:nä alkoivat punaiset uudelleen käydä hyökkäykseen. He pyrkivät tällöin kaarrostaamaan valkoisten jo ennastaan hiukan taapäin vedetyssä asemassa olevaa oikeata sivustaa. Samalla kuin he aloittivat vilkkaan tulen Heikinheimon puolustusryhmää vastaan, eteni huomattavia voimia Koskelta Mantereen kautta Näppilän siltaa vastaan. Mantereen kohdalla olevan patterin sivustatuli muodostui Heikinheimolle hankalaksi.
Tämän uhkaavan kaarrostusliikkeen johdosta lähetti eversti Wilkman Freyn pataljoonan, kahta komppaniaa lukuunottamatta, Näppilän sillan puolustusryhmän avuksi. Tällöin päätti majuri Frey ottaa vastakkaisen rannan valtaansa tekemällä hyökkäyksen jään yli sillan pohjoispuolitse. Siksi ankarana tuli kohdistui kuitenkin hyökkääjiin m.m. Mantereen kohdalla olevasta patterista, että pataljoonan oli pakko väistyä takaisin. Frey ja Seinäjoen komppanian päällikkö, jääkäriluutnantti Konkola, haavoittuivat.
Muilla rintamanosilla eivät punaiset uudistuneista etenemisyrityksistä huolimatta kyenneet voittamaan maastoa. Ammunta jatkui kuitenkin yhä, ja kun yksi Palmen tykeistä oli vahingoittunut sekä ammuspula alkanut tuntua, kävi punaisten tykistötuli yhä ylivoimaisemmaksi. Mieliala alkoi käydä valkoisten harvoissa ketjuissa alakuloiseksi.
Kun vihollisen painostusta jatkui sen yön, katsoi eversti Wilkman olevansa pakotettu pyytämään apua Kangasalta. Tehdäksensä osaston päällikölle mahdolliseksi säilyttää asemansa ja antaaksensa hänelle sen lisäksi tilaisuuden aktiiviseen puolustukseen ylipäällikkö komensi maaliskuun 31 p:nä aamuvarhaisissa antamassansa ohjemääräyksessä 1. jääkärirykmentin, paitsi yhtä pataljoonaa, ynnä Michaelsonin patterin marssimaan Kangasalta Lempäälään asettaen ne eversti Wilkmanin käytettäväksi. Nyt oli vain kestettävä, kunnes tämä apujoukko saapuisi.
[Punaisten hyökkäyksessä tilanne huolestuttava, väliotsikko jpu]
Pääsiäispäivä maaliskuun 31 tuli näissä olosuhteissa olemaan jännittävä päivä.
Jatkaen vilkasta tulta ja pannen panssarijunan yhä uudelleen hyökkäämään jatkoi vihollinen painostusta oikeata ja keskistä puolustusryhmää vastaan. Jo aikaisin aamupäivällä ymmärrettiin kuitenkin, että punaisten todellinen päämäärä oli saada valkoisten puolustusasema molemmilta puolin kaarrostetuksi. He veivät joukkoja Mattilan seudulta Korteselän itäpuolelle ja kehittivät Valkeakoskelta johtavaa tietä myöden voimakkaan jalkaväki- ja tykistöosaston hyökkäykseen Sotavaltaa kohti. Tilanne muodostui täällä olevalle Schaumanin heikolle ryhmälle kestämättömäksi, ja valkoisten ketjut olivat pakotetut iltapäivällä luopumaan hyvin epäedullisista Putkiston kohdalle ja tämän talon sekä Sotavallan välillä olevaan metsään järjestetyistä asemistaan. Hämärissä miehittivät punaiset Putkiston, ja pienehköjä vihollisosastoja murtautui läpi Lempäälän kylän suuntaan.
Järvien välisellä kannaksella olevien keskisen puolustusryhmän asema muuttui täten erittäin huolestuttavaksi. Vieläkin yksi Palmen tykki oli lopettanut ammuntansa, häviöt enenivät ja vihollisen kaarrostuksen uhka läheni. Vaikea oli Heikinheimon ja Bromanin saada viluisia ja lopen väsyneitä miehiänsä pysymään asemissa. Vain tieto siitä, että huomattavia apuvoimia oli tulossa Kangasalta sai ankaran ahdistuksen alaiset valkoiset joukot vielä kestämään epäedullisissa asemissa Lempäälän eteläpuolella. Jos Rahjan joukoilla olisi ollut parempi johto ja jos niiden liikehtimiskyky olisi ollut suurempi, olisi tämä päivä joka tapauksessa päättynyt punaisten voittoon. Nämä eivät kuitenkaan osanneet käyttää saavuttamaansa menestystä: hyökkäys pysähtyi, ja kun ilta joutui ilman että ratkaisua oli saatu, kääntyi lehti valkoisten eduksi.
Illalla klo 10 aikaan saapui 1. jääkärirykmentti Lempäälään. Mitään välitöntä tarvetta panna rykmentti taisteluun ei kuitenkaan ollut. Se majoitettiin sen vuoksi hälytysvalmiina Lempäälän ympäristöön.
Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 440-441
[Jääkärit tuleen, huomattava menestys, väliotsikko jpu]
Eversti Wilkman oli suunnitellessansa seuraavan päivän toimintaa aikonut käyttää jääkärirykmentin pääosaa varaväkenä ja muutoin ryhtyä eräisiin uudelleen-ryhmittelyihin rintamalla vapauttaaksensa sieltä pahimmin uupuneet joukot ja vahvistaaksensa siten puolustusta. Tästä oli jo annettu määräys, kun selveni, että punaiset olivat miehittäneet Putkiston ja pelättävissä oli, että he saisivat suoritetuksi läpimurron.
Tämän vaaran väistämiseksi oli ryhdyttävä toimenpiteisiin, ja niinpä sai jääkärirykmentin päällikkö, majuri E. Jernström, määräyksen lähettää aikaisin aamulla Korteselän länsirannalle komppanian tukemaan Inkilän kohdalla Heikinheimon joukkoja sekä vallata takaisin Putkiston ja Vuohiniemen välisen menetetyn maaston.
Klo 6 ap. huhtikuun 1 p:nä eteni tämän johdosta pienehköjä jääkärirykmentin osastoja molemmin puolin Korteselkää eteläiseen suuntaan. Tämä johti pian huomattavaan menestykseen.
Järven länsipuolella miehitti Taucherin pataljoonan 1. komppania taistelutta Inkilän. Itäiselle rannalle asetettiin Laguksen pataljoonan 2. ja 3. komppania konekivääreillä vahvistettuina, Vuohinientä ja Putkistoa vastaan. Molemmat komppaniat suorittivat tehtävänsä hyvin päättävästi. Suuritta vaikeuksitta voi Fagernäsin komppania ottaa takaisin Putkiston. Sillä välin joutui Palojärven komppania kiivaaseen taisteluun Vuohiniemen kohdalla. Vihollinen, suureksi osaksi ryssiä, teki vakavaa vastarintaa. Luutnantti Palojärvi pyysi sen vuoksi lisävoimia. Kun pari joukkuetta I pataljoonasta luutnantti Bergin johdolla oli saatu avuksi, jatkui eteneminen. Vastassa olevat vihollisjoukot vetäytyivät läpi metsämaaston Herralaa kohti. Ajaessansa nopeasti vihollista takaa heilahdutti Palojärvi vasemman sivustansa eteen ja saapui pian Putkiston-Herralan tielle. Tämä liike vaikutti välittömästi Putkiston etelänpuolelle kehittäytyneisiin punaisiin voimiin. Niiden oli pakko kiireellisesti peräytyä, jotta ne eivät olisi joutuneet saarroksiin. Mutta liian myöhään alkoi peräytyminen. Vetäytyvien oli nyt pakko pyrkiä Korteselän jäälle, ja täällä ne joutuivat Palojärven konekiväärien tulen alaisiksi. Niiden tappiot tulivat olemaan varsin vakavia. Täten oli se vihollisvoima, joka edellisenä päivänä oli voittoisasti tunkeutunut eteenpäin Korteselän itäpuolella, kokonaan lyöty ja täydessä paossa. Kun jääkärien tehtävä täten oli suoritettu, keskeytettiin takaa-ajo ja Palojärvi palasi saamansa määräyksen mukaan Vuohiniemelle. Tämän yhteydessä jääkärikapteeni Lagus otti vastataksensa Putkiston ja Sotavallan välisestä rintamasta. Vasenta sivustaa turvasi rakuunajoukkue vänrikki Stackelbergin johdolla.
[Järvien välissä punaiset hyökkäävät kiukkuisasti, väliotsikko jpu]
Tapausten saadessa siis Korteselän itäpuolella hyvin suotuisan käänteen joutui järvien välinen puolustusryhmä uudistuvien ja varsin kiukkuisien hyökkäysten alaiseksi. Täällä oli päällikkyyden ottanut jääkärikapteeni Taucher, jonka käytettävissä oli kaikkiaan viisi komppaniaa hänen omastaan, Perä-Pohjolan ja Tornion pataljoonista. Tämän joukon lisäksi tuli päivän kuluessa Michaelssonin haupitsipatteri, joka asettui asemaan radanläheisyyteen suunnatakseen tulensa vihollisen panssarijunaa vastaan. Huolimatta siitä, että huomattavia voimia käytettiin, eivät punaiset missään kyenneet voittamaan maastoa.
[Ratsuväki sai otettua alueita ilmaiseksi, mutta …, väliotsikko jpu]
Oikeaan sivustaan nähden suhtautuivat punaiset sen sijaan passiivisesti. Tätä käytti valkoisten ratsuväki hyväkseen. Majuri Ahrenberg oli saanut määräyksen ryhtyä valmistellakseen Vesilahden suunnalla aloitettavia sotaliikkeitä tarmokkaaseen tiedustelutoimintaan niillä seuduilla ja, jos mahdollista miehittää kirkonkylän. Hän lähetti sen vuoksi sinne jääkäriratsumestari Ljungbergin johtaman eskadroonan, ja tämän onnistui vaikeuksitta miehittää Vesilahti. Vihollinen oli syystä tai toisesta luopunut tästä maastosta.
Kun tapaukset näin ollen huhtikuun 1 p:nä olivat saaneet suotuisan käänteen, niin osaston päällikkö päätti toteuttaa seuraavana päivänä suunnitelman, joka hänellä jo aiemmin oli ollut, työntää nimittäin koko oikean sivustansa Vesilahteen-Mantereelle.
Tämän päätöksen mukaisesti Ahrenberg eteni huhtikuun 2 p:n aamuna rakuunarykmenttinsä pääosan kera Vesilahteen ja työnsi siellä pienehköjä osastoja Kaltsilaan. Samanaikaisesti eteni vasen taisteluryhmä, Lindhin eskadroonan vahvistamana, valtaamaan Manteretta. Kohtaamatta vastarintaa voi ryhmä klo 7,30 ap. miehittää tämän vihollisen jättämän kylän, minkä jälkeen vartio-osastot asetettiin Valkkiseen.
Todennäköistä on, että punaiset olivat erehdyksessä jättäneet Vesilahden ja Mantereen, sillä ei kestänyt kauan, ennen kuin he yrittivät vallata takaisin menetetyn maaston. Tykistön tukemina he hyökkäsivät iltapäivällä sekä Kaltsilaa että Valkkista vastaan, mutta kun nämä hyökkäykset suoritettiin verrattain tarmottomasti, voivat heikot valkoiset joukot pysytellä uusissa asemissaan. Iltapuolella lähetettiin Mantereella olevan puolustusryhmän vahvennukseksi siihen asti erillisenä toimineet Tornion pataljoonan komppaniat ja yksi tykki. Päällikkyyden otti majuri F. Järnström, joka oli Freyn jälkeen tullut pataljoonan päälliköksi.
Muilla rintamanosilla ei tapahtunut mitään tärkeätä. Keskusryhmän kaistan otti 1. jääkäripataljoona kokonaan hoitaaksensa, ja ankarasti uupunut sekä harvennut Heikinheimon pataljoona samoin kuin Seinäjoen pataljoona siirtää reserviin.
Huhtikuun 1 ja 2 p:n taistelut olivat Wilkmanin osastolle olleet kauttaaltaan onnekkaat. Oli kyetty ei ainoastaan pitämään omat asemat vaan myöskin huomattavassa määrässä työntämään rintamaa eteenpäin, minkä kautta tämä tosin piteni, mutta tuli myös taktilliselta kannalta edukkaammaksi. Punaisille oli aiheutettu huomattavia häviöitä, ja heidän hyökkäyshalunsa oli lannistettu. Lähipäivinä he eivät ryhtyneet enää hyökkäämään tyytyen vain kehittämään vilkkaan tykistötulen valkoisten puolustusasemia kohti. Asema pysyi suurin piirtein katsoen muuttumattomana.
[EinoRahjan yritys auttaa Tamperetta epäonnistui, väliotsikko jpu]
Wilkmanin osasto oli näin ollen suorittanut saamansa tehtävän. Rahjan yritys toimittaa apua Tampereelle oli epäonnistunut, ja eversti Wetzerin joukot voivat häiritsemättä jatkaa hyökkäystänsä kaupunkia vastaan. Ottaen huomioon, miten helposti valkoisten menestys Lempäälässä saavutettiin, voi kuitenkin asettaa kyseenalaiseksi, eikö täällä olisi voitu saavuttaa vielä enemmänkin.
Jos 1. jääkärirykmentti olisi huhtikuun 1 p:nä pantu tekemään yhtenäinen hyökkäys Korteselän itäpuolitse, olisi inhimillisesti katsoen voitu saavuttaa ratkaiseva menestys – vihollisen lopullinen karkoittaminen Mattilan seudulta.
Nyt olivat Rahjan joukot edelleen valkoisten rintaman edessä. Ne voitiin jo huhtikuun 2 p:nä arvioida noin 3,700 mieheksi 30 konekivääreineen ja 15 tykkineen (mihin luettuina myös panssarijunan tykit), ja lähipäivinä saivat ne vähitellen yhä uusia lisäjoukkoja etelästä. Lempäälän taistelut jäykistyivät asemasodaksi, tällä rintamalla oli pakko pitkät ajat pitää huomattavan paljon valkoisia voimia.”[i]
——
[i] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 434-440
”Kaikki asestetut järjestöt, jotka eivät empimättä alistu Ylipäällikön käskyihin, kielletään. Jokainen yritys asein vastustaa järjestyksen palauttamista varten hallituksen alaisina toimivia suojeluskuntia ja puolustuslaitokseen kuuluvia henkilöitä, katsotaan maanpetokseksi ja kukistetaan maanpuolustuslaitosta vastaan sota-aikana tehtynä rikoksena.”
——
Normaali rangaistus maanpetoksesta oli silloin kuolemanrangaistus.
Hämeen ryhmä hyökkää Tampereella – ”Verinen kiirastorstai”.
”Sekä päämajassa että molempien toimivien ryhmien esikunnissa itärintamalla katsottiin taisteluasema 27 p:n iltana semmoiseksi, ettei ollut pienintäkään epäilystä siitä, että valkoiset joukot seuraavana aamuna tunkeutuisivat Tampereelle. Kalevankangasta pidettiin yleisesti kaupungin avaimena, mutta sehän oli saapuneiden tiedonantojen mukaan pääasiallisesti Wetzerin joukkojen käsissä. Tämän kautta kävisi eversti Wetzerille mahdolliseksi tykistön tukemana suunnata hyökkäyksensä suorastaan kaupungin itärajaa vastaan ja Wilkmanin ryhmä taas voisi nyt, kun hallitsevan harjun taholta uhannut vaara oli poistettu, uudistaa maaliskuun 26 p:nä torjutun hyökkäyksensä.
Toimittamalla paikalle reservejä oli ylipäällikkö huolehtinut siitä, että hyökkäys voitaisiin panna toimeen virkein voimin. Eversti Wilkmanin käytettävissä oli jo 27 p:n iltana jääkärirykmentti keräytyneenä Iidesjärven kaakkoispuolella olevalle alueelle. 28 p:n vastaisena yönä kuljetettiin Ruotsalainen prikaati Kangasalta Vehmaisiin ja asetettiin Wetzerin alaiseksi. Päämajassa ajateltiin, että näiden molempien joukko-osastojen tehtävänä tulisi olemaan toimia etujoukkona nyt tunkeuduttaessa itse kaupunkiin ja murtaa vastarinta taloissa ja barrikadeilla.
Tässä kohden oltiin samaa mieltä molempien ryhmien esikunnissa, joiden välille nyt oli saatu yhteys.
Eversti Wilkmanin tarkoitus oli antaa 2. jääkärirykmentin edetä Iidesjärven pohjoispuolitse seuraten Hämeen ryhmän vasenta sivustaa ja sen päästyä sairaalan kohdalle suorittaa ankara sivustahyökkäys niitä vihollisvoimia vastaan, jotka olivat asettuneet asemaan linjalle sairaala-Ratinanniemi. Tämä hyökkäys, niin luultiin saisi aikaan sen, että muut joukot voisivat suorittaa rintamahyökkäyksen yli Hatanpäätä ympäröivän avoimen maaston.
Yhdenmukaisesti tämän suunnitelman kanssa, josta annettiin tieto sekä päämajalle että Wetzerin ryhmän esikunnalle, oli ohjemääräykset 28 p:ksi laadittu. Pääpiirteissään ne sisälsivät seuraavaa:
Samalla kuin rakuunaeskadroona ja yksi komppania Procopén pataljoonasta saivat tehtäväkseen vartioida Pyhäjärven etelärantaa ja ylläpitää yhteyttä Linderin joukkojen kanssa, ja samalla kuin Procopén pataljoona – yllämainittua yhtä komppaniaa lukuunottamatta – jäi reserviksi, tuli jäljellejäävien neljän pataljoonan (O. Wilkman, Winge, Öberg, Stjernschantz) olla valmiit lähemmän käskyn saatuaan käydä hyökkäämään sairaalan ja Ratinan välillä olevia hiekkahautoja kohti. Tykistön tuli, kuten edellisenäkin päivänä, ahdistaa vihollisen tykistöä, mutta sen ohella myöskin pommittamalla Kalevankangasta osaltaan avustaa sen kokonaan valloittamista. Jotta tykistön toiminta saataisiin yhtenäiseksi, oli Wilkmanin ja Wetzerin tykistöpäällikköjen kesken sovittu yhteistyöstä. 2. jääkärirykmentin tuli klo 9 ap. olla valmiina aloittamaan Iidesjärven koillispuolella olevasta puronuomasta lähtien etenemisen Hämeen ryhmän vasemman sivustan takapuolelle.
Myöskin Hämeen ryhmän esikunnassa rakennettiin 28 p:n hyökkäyssuunnitelmat sille erheelliselle olettamukselle, että Kalevankangas jo olisi suurimmalta osaltaan ollut omien joukkojen hallussa.
Tästä todistaa seuraava klo puoli 2 ap. annettu taistelukäsky:
Hyökkäystä jatkettaessa huomattakoon:
Tykistö vaihtaa, jos tarpeelliseksi käy, aamunkoitteessa asemiaan ja pommittaa klo 8 ap. lähtien ponnekkaasti vihollisen hallussa olevaa osaa hautausmaasta ja kasarmialueesta, jonka tultua valloitetuksi tuli kohdistetaan edettäessä kaupunkia kohti vastaansattuvia esteitä vastaan, jolloin pataljoonan- ja patterinpäällikköjen kesken tulee ylläpitää läheistä kosketusta. Itse kaupunkia valloitettaessa seuraa tykistö jalkaväen perässä murtaakseen linnoitetuista taloista kohtaavan vastustuksen ja muut esteet.
Jalkaväki aloittaa hyökkäyksen klo 9 ap. noudattamalla edellisissä käskyissä määrättyjä rajalinjoja Puolimatkankatua ja rautatielle tultua Satakunnankatua. Renvaldin kolonnan alueen etelärajana on Hämeenkatu-Kauppakatu.
Ruotsalaisesta prikaatista asetetaan kaksi komppaniaa ja yksi konekiväärikomennuskunta everstiluutnantti Renvaldin käytettäväksi rynnäkköjoukkona. Joukko saapuu Messukylän kirkolle klo 7,30 ap., johon aikaan kapteeni Frisell ynnä neljä upseeria ja kolme aliupseeria ilmoittautuvat ev. Renvaldin esikunnassa.
Toinen jääkärirykmentti marssii aluksi Renvaldin kolonnan vasemman sivustan takana kaupungin kaakkoispuolella olevia linnoitettuja kunnaita kohti.
Eversti Wetzer.
Tämä taistelukäsky oli täysin kohdistettu kaupunkiin murtautumiseen. Etumaasto katsottiin vallatuksi.
[Kurkistus punaisten puolelle, väliotsikko – jpu]
Jotta voisi paremmin ymmärtää niitä tapauksia, jotka sitten johtuivat molempien ryhmien tahoilla annettujen taistelumääräysten seuraamisesta, on tarpeen tutustua myöskin punaisten taholla vallitsevaan asemaan.
Tällöin on tärkeätä kiinnittää huomiota kahteen tekijään, jotka näyttävät voimakkaasti vaikuttaneen kaupungissa vallitsevaan mielialaan ja sen kautta myöskin punaiseen puolustusjohtoon. Toinen niistä oli etelästä odotettavan avun toivo, jonka oli sytyttänyt se kaupungissa tunnettu tosiasia, että Lempäälässä paraikaa kävi taistelu. Toinen ja varmastikin merkitykseltään tärkeämpi oli molempien edellisten päiväin kokemus.
26 p:n ottelujen täytyi ilmeisesti jättää puolustajiin jokseenkin suotuisa vaikutelma. Näköjään vaikeasta asemasta oli selviydytty kaikella kunnialla ja lopuksi oli hyökkääjät viskattu takaisin sekä lännen että etelän taholla. Vähäisen merkitsi tällöin, että idän puolella oli menetetty hiukkasen maastoa. Itäisellä rintamalla tosiasiallisesti paraikaa käyvä valkoisten rynnistys ei näy mainittavasti tehonneen punaiseen johtoon, ja siellä päin kamppailevat puolustusjoukothan olivat edellisenä iltana saavuttaneet vähän menestystäkin Aitolahden rannalla sekä ylipäänsä jaksaneet pitää asemansa.
Epäilemättä oltiin punaisellakin taholla aivan selvillä Kalevankankaan merkityksestä puolustuksen avainkohtana, ja tunnettua on, että harjun puolustusta illalla ja yön aikaan yhä vahvistettiin viemällä sinne varsinkin konekiväärejä. Kun sitten aamuyöstä harjulle ja Uudenkylän tien varrelle sijoitetut valkoiset linjat näyttivät hellittävän otettaan ja väistyvän taaksepäin, niin tuntuu punaisten itseluottamus siitä saaneen uutta virikettä. He uskoivat aivan varmasti 28 p:n aamulla, että heidän asemansa oli valloittamaton. He näyttävät kuitenkin tällöin kiinnittäneen huomionsa yksinomaan Kalevankankaaseen, missä yön aikaan valmistettiin useammassa kerroksessa ylenevä uusi puolustuslinja jokseenkin sen tiilitehtaan tasalle, joka sijaitsee harjun pohjoisessa metsänreunassa. Sinne ainakin oli sijoitettu melkoisia voimia. Sen sijaan oli puolustuslinja hyvin heikko Uudenkylän tien varrella ja Aitolahden etelärannalla. Edellisessä kohdassa, missä vastustustoimi oli sidottu kilpa-ajoradan kaakkoissivulla olevaan metsäkumpareeseen, ei liene ollut enempää kuin parisensataa miestä parin konekiväärin kera, ja pellavatehtaan kuivausmaalla tuskin oli niinkään paljon. Tämän etumaisen puolustuslinjan takana oli kuitenkin toinen taempi, joka kulki venäläisten kasarmien rintaa myöten sekä Lapinniemen kautta. Tämänpäiväisen taistelun jälkipuoliskolla näyttää sille kuitenkin asetetun vereksiä reservijoukkoja.
[Lähempi tarkastelu, väliotsikko – jpu]
Käydessämme sitten lähemmin tarkastamaan ja selostamaan hyökkäyssuunnitelmia huomaamme ensiksikin selvästi, että punaisten vastustuslinjoista omaksuttu väärä käsitys tuli välttämättä vaikuttamaan turmiokkaasti taistelun menoon.
Ensi sijassa tykistövalmisteluun nähden. Kun tykkituli aloitettiin klo 8 aikaan, kohdistettiin se pääasiassa hautausmaata ja venäläisiä kasarmeja vastaan. Vaikka siellä olisi tähän aikaan ollutkin ampumisen arvoisia maaleja, eivät ne kuitenkaan olisi olleet pahana esteenä jalkaväen etenemiselle. Mutta myöskin muita seikkoja on olemassa, jotka kukin osaltaan tekivät tykistöavustuksen tehottomaksi. I. raskaalta patterilta puuttui yhä edelleen ammuksia, ja muissakin pattereissa vaikeutti puhelinlaitteiden ja harjautuneen henkilökunnan puute suuresti tulenjohtoa. Tästä syystä oli ryhmän päällikön päiväkäskyssään mainitsema läheinen yhteistoiminta tykistön ja asianomaisen jalkaväenpäällikön välillä jäänyt suureksi osaksi saavuttamatta, jonka vuoksi ei myöskään ajoissa saatu selvitetyksi ja korjatuksi vihollislinjojen asemasta saatua erheellistä käsitystä. Lisäksi tuli, että tykistön täällä osakseen saama tehtävä oli teknillisesti jokseenkin vaikea, koska näet vihollisen jalkaväki oli sijoittunut itse metsään, minkä vuoksi oli miltei mahdotonta siihen nähden tehdä mitään havaintoja.
Kaikki nämä asianhaarat yhdessä saivat sitten aikaan, että kun jalkaväkihyökkäykset pääsivät alkamaan kohta klo 9 jälkeen, ei niitä oltukaan riittävästi tykkitulella valmisteltu, ja jalkaväki sai sitten etenemistään jatkaessaankin enimmäkseen tulla toimeen ilman tarpeellista tykistöavustusta.
Etulinjoilla oli sen lisäksi aamutunteina tapahtunut erinäisiä muutoksia, jotka tulivat odottamatta ja varsin epäsuotuisasti vaikuttamaan taistelun alkuun.
Kokon komppania, joka siitä hetkestä saakka, jolloin se astui Ekströmin pataljoonan tilalle Kalevankankaalle, oli ollut tuimassa taistelutuntumassa vihollisen kanssa, kadotti aamulla uljaan päällikkönsä. Johtajatta ei miehistö sitten kyennyt kauan pitämään puoliansa, vaan alkoi ½8 aikaan aamulla peräytyä kohti ratavahdin tuvan kohdalla olevaa notkelmaa.
Uudenkylän tien varrella oli Väinönheimon pataljoona yöllä hoitanut etuvartiopalvelusta metsänvahdin puustellin kohdalla, kun taas muut joukot – 5. 7. ja 8. vöyriläiskomppania, Kuleniuksen reservikomppania sekä Tiaisen pataljoona –olivat olleet sijoitettuna Uuteenkylään, Irjalaan ja Takahuhtiin. Luutnantti Väinönheimo oli aamuyöstä pyytänyt useampaan kertaan apua tai vapautusta pahasti rasittuneelle joukolleen, joka kaikkien ponnistelujen ja häviöiden jälkeen nyt oli aivan hajoamaisillaan. Helpotusta ei sille kuitenkaan kuulunut. Silloin katsoi päällikkö aamulla olevansa pakotettu luopumaan asemastaan ja vetäytymään takaisin suodakseen joukolleen levähdyksen tilaisuutta.
Hämeen ryhmän rintaman tärkeimmillä kohdilla luovuttiin siis siitä maastosta, mikä edellisenä päivänä oli vallattu, ja kun punaiset nopeasti käyttivät tätä hyväksensä työntäen eteenpäin linjojansa, muuttui se jo aikaisemminkin väärä kuva, mikä valkoisten taholla oli saatu asemasta tässä maastossa, juuri ratkaisevalla hetkellä, jolloin hyökkäyksen oli määrä alkaa, vielä enemmän vääräksi.”[i]
Putkisen kommentti
Alkuperäisessä esityksessä etsittiin aivan oikein syitä MIKSI hyökkäys ei mennyt suunnitelmien mukaisesti, tai miksi jo suunnitelma oli kelvoton. Ammattiupseerin pitääkin selvittää virheet, ettei niitä toistettaisi tulevaisuudessa. Siellä ei etsitty syyllistä, mutta minulla on sekin mahdollisuus. Vastuussa siitä, että perustiedot olivat virheelliset eikä Väinönheimo saanut apua, on Hämeen ryhmän päällikkö eversti Wetzer, seuraava hierarkiassa alaspäin everstiluutnantti Renvald puolestaan Wetzerille.
Palataan kirjan tekstiin
”Toisen jääkärirykmentin ja Ruotsalaisen prikaatin ylösmarssi.
Juuri sillä hetkellä, kun Kokon komppania väistyi metsäasemastaan, alkoi 2. jääkärirykmentti eteenmarssinsa aiemmin mainitussa notkelmassa. Rykmentti oli lähtiessään sijoitusalueeltaan Hallilan tienoilta saanut vastaansa harjulta suunnattua konekivääritulta, joka oli jo aiheuttanut koko paljon mieshukkaa eräässä sen pataljoonassa. Tämä aivan odottamaton ja suunnitelmissa kokonaan laskematon ammunta sellaisella alueella, jota rykmentinkomentaja jääkärimajuri von Bonsdorff oli pitänyt täysin turvallisena, sai tämän suuresti epäilemään saamansa tilanneselvityksen luotettavuutta. Hän lähetti sen johdosta varuiksi kohta puronuomaan tultua etuvartioita lännen puolella olevaan metsänreunaan. Ennen kuin rykmentti vielä oli kokonaisuudessaan ennättänyt etenemismaaliinsa, voivat nämä etuvartiot tiedottaa, että omat joukot tekivät harjulta takaperoa, ja samanaikaisesti tiukkeni ammunta edessä olevasta metsästä. Tällöin lähetti v. Bonsdorff koko 1. komppanian sekä kolme vahvaa tiedustelupartiota suojaamaan rykmenttiä, palauttamaan yhteyttä niiden omien joukkojen kanssa, joiden arveltiin vallitsevan etumaastoa, sekä muutenkin tiedustelemaan maastoa. Näiden toimenpiteiden tuloksena saatiinkin sitten heti kohta täysi selvyys asemasta: 1. komppania joutui näet oitis taisteluun, ja aivan lähellä olevan vihollisen ja jääkärirykmentin välillä havaittiin olevan vain tuiki mitättömiä omia voimia. Nämä aivan odottamattomat uutiset pakottivat v. Bonsdorffin heti ryhmittämään rykmenttinsä taistelujärjestykseen. Hän asetti Hanellin ja Savoniuksen pataljoonat (IV ja XII) etulinjaan, jälkimmäisen oikealle taholle, palautti 1. komppanian sen emäpataljoonaan ja asetti Zilliacuksen pataljoonan reserviksi takapuolelle keskilinjaan. Tässä asemassa hän jäi odottamaan tapausten jatkuvaa kehitystä, kallistuen yhä enemmän siihen ajatukseen, että täällä täytyikin taistelulla valloittaa sama maasto, jonka saatu tiedotus oli ilmoittanut jo olevan omien joukkojen käsissä.
[Erehdys, erehdyksen perään, väliotsikko – jpu]
Rykmentti oli itse asiassa käsittämättömän erehdyksen kautta joutunut kulkemaan Hämeen ryhmän vasemman sivustan edessä eikä sen takana. Everstiluutnantti Renvald, jonka vastattavana oli Iidesjärven ja Uudenkylän tien välinen rintama kokonaisuudessaan ja jonka oli annettujen ohjeiden mukaan tällä rintamalohkolla alettava hyökkäys klo 9 ap., näyttää täysin väärinkäsittäneen tilanteen. Hän katsoi jääkärirykmentin etenemisen notkelman kohdalla merkitsevän vain miesten vaihtoa ja tyytyi sen johdosta vain hyökkäyksen toimeenpanoon Kalevankankaan ja Uudenkylän tien välisellä alueella. Käytettävissä olevista 13 komppaniasta pani hän tämän johdosta ainoastaan vasta tulleet kaksi ruotsalaista taisteluun.
Ruotsalaisen prikaatin päällikkö, kapteeni Frisell sai tällöin seuraavan taistelukäskyn:
»
Vihollinen pitää hallussaan Tampereen etumaastoa. Majuri Malmbergin joukot ovat Uudenkylän-Tampereen maantien pohjoispuolella päässeet keltaisen tornin [Tällä tarkoitetaan kilpa-ajoradan tornia. Tiedonanto oli täysin väärä.] kohdalle. Renvaldin ryhmään kuuluvat joukot ovat miehittäneet Messukylän ja Tampereen välisen harjun venäläisen kasarmin kohdalle saakka. Virkeät jääkärijoukot ovat siellä astuneet lopen väsyneen pataljoonan tilalle. Ruotsalaisen prikaatin tulee oitis lähteä etenemään täyttääkseen näiden molempien ryhmien välille jääneen aukon. Prikaatinpäällikön tulee oleskella minun esikunnassani sekä täkäläisten joukkojen välityksellä hankkia valloitettua konekiväärikalustoa konekiväärikomppanialle.
Everstiluutnantti Renvald.
»
[Voi veljet – Grrr…, jpu]
Molempain komppaniain välitön päällikkyys luovutettiin nyt luutnantti Bennich-Björkmanille, joka sai käskyn ryhmittää ne Uudenkylän-Tampereen tien ja tiiliruukin väliseen notkoon harjun pohjoispuolelle. Sieltä piti »prikaatin» vasta lähemmän käskyn saatuaan käydä hyökkäämään ajoradan ja venäläisen kasarmin välistä maastoa kohti. Erikoisesti teroitettiin, että etenemisen tuli tapahtua varovaisuutta noudattaen ja tarkkaa taistelutiedustelua ylläpitäen. Konekiväärikomppania, jonka ensin piti saada aseet, luvattiin lähettää vahvistukseksi kohta kun voitiin.
Samalla kuin nämä määräykset annettiin, lähetettiin eräs upseereista 2. jääkärirykmenttiin tiedustelemaan rykmentinkomentajalta tarkemmin, mitä ruotsalaiselle prikaatille annettu tehtävä oikeastaan sisälsi. Yhteysupseeri tavoitti majuri v. Bonsdorffin puronuomassa. Esitettyään tiedotuksensa, jossa ei kuitenkaan ilmoitettu »Ruotsalaisen prikaatin» todellista vahvuutta – minkä vuoksi jääkärirykmentin päällikkö sai aihetta uskoa, että hänen oikealla sivustallaan oli muka kokonainen prikaati valmiina etenemään – kysyi hän majurilta, aikoiko tämä omalla tahollaan käydä hyökkäämään. Bonsdorff päätti silloin antautua leikkiin ja vastasi, että hän aikoi aloittaa hyökkäyksensä kohta, kun hän näki ruotsalaisten etenevän. Tällä tapaa alkoi se rynnistys, josta kieltämättä tuli sitten vapaussodan samalla kertaa verisin ja kunniakkain aseleikki.
Taistelut Kalevankankaalla ja harjun pohjoispuolisessa maastossa.
Likipitäen klo 9 ap. aloitti luutnantti Björkman etenemisen, jonka tarkoituksena alkujaan ainoastaan oli miehittää se metsikkö, joka on harjunrinteellä sijaitsevan tiiliruukin itäpuolella. Wickströmin komppania kulki oikealla ja Runebergin komppania vasemmalla puolella; molemmissa komppanioissa tapahtui eteneminen puoliryhmittäin pitkin välimatkoin ja aukkopaikoin. Eteneminen sujui rivakasti ja vihollisen häiritsemättä, ja jo ennen puoli 10 ap. aikoihin alkoivat komppaniat uudelleen kokoontua yllämainitussa metsikössä.
Kun v. Bonsdorff näki ruotsalaisten etenevän puronuoman pohjoispuolella olevaa lakeutta pitkin, antoi hänkin puolestaan hyökkäyskäskyn. Rykmentinkomentaja seurasi itse perässä maantietä pitkin, ja sinne komennettiin myöskin reservipataljoona. Taistelu puhkesi sitten samassa siunaamassa ja hyvin raivokkaana. Eteneminen kävi kuitenkin aluksi sangen rivakasti, etenkin vasemmalla siivellä, mutta Savoniuksen pataljoona kohtasi omalla tahollaan piankin tiukkaa vastarintaa. Mitä sitkeimmin puolusti vihollinen jokaista jalanleveyttä maata, ja hyökkääjän kärsimä mieshukka oli jo alusta pitäen varsin tuntuva. Nuori rykmentti ei siitä kuitenkaan säikähtänyt, vaan hyökkäystä jatkettiin yhtä painoa, vaikkakin hitaammin. Askel askeleelta pakotettiin vihollinen perääntymään.
Tällä välin oli ruotsalaisen prikaatin taholla tilanne kehittynyt aivan odottamattomaan suuntaan. Koska tämä asiainkäänne kuitenkin riippui olojen kehityksestä Malmbergin taisteluryhmän taholla, on tarpeen ensin lyhyesti selvittää sitä.
Sittenkuin Väinönheimo lopen uupuneine pataljoonineen oli tullut pakotetuksi peräytymään Uuteenkylään, otti hän saamansa määräyksen mukaisesti johtoonsa kaikki siellä olevat joukot ja järjestäytyi hyökkäämään kilpa-ajoradan pohjoispuoliseen metsikköön.
Etulinjaan ryhmitettiin tällöin kaksi Vöyrin komppaniaa sekä Tiaisen pataljoonasta Könnin komppania tien pohjoispuolelle Uudenkylän kohdalle. Tämä ryhmitys vaati kuitenkin tuntuvasti aikaa, ja etenemisestä ei toistaiseksi tullut mitään.
Samaan aikaan, jolloin ruotsalaiset etenivät Uudenkylän lounaispuolitse ja odottivat tapaavansa omia, Malmbergin taisteluryhmään kuuluvia joukkoja ajoradan tienoilla, olivat sen vuoksi näiden kauemma eteenpäin työnnetyt osat itse asiassa vasta Uudenkylän kohdalla.
Kohta tiiliruukin itäpuolella sijaitsevaan metsikköön tultua lähetti luutnantti Bennich-Björkman oikealla kulkevasta komppaniasta yhden joukkueen ajoradan itäpuolella olevaa metsikköä kohti aikaansaamaan yhteyttä Malmbergin vasemman sivustan kanssa, jonka monesti mainitun tiedotuksen perusteella täytyi oleskella siellä päin. Sen sijaan luutnantti Karlbergin johtama joukkue yhdyttikin siellä vastassaan vihollisen. Tämä huomio selvitti nyt viimeinkin Malmbergin läntisen siiven asemaa koskevan erheellisen käsityksen. Jokseenkin samaan aikaan joutui päävoimakin taisteluun, kun se tunkeutuessaan tiiliruukin itäpuolella olevaan metsikköön kohtasi edessään vihollisen partioita. Nämä pakotettiin nopeasti perääntymään, mutta kohta kun molemmat komppaniat olivat päässeet länsipuolella olevaan metsänreunaan, saivat ne tulta niinhyvin ajoradan viereisestä metsiköstä kuin vasemmalla olevalta harjulta, missä taistelu oli tähän aikaan virinnyt aika kiivaaksi. Tämän kautta selveni myös vasenta siipeä koskeva erheellinen asematiedotus, ja pataljoonanpäällikkö voi havaita tilanteen äkkiä muuttuneen aivan toisenlaiseksi kuin oli odotettu. Paljon aikaisemmin, kuin oli arvattukaan, oli edessä yhdytetty vastustaja, joka harjulta kuuluvasta kiihkeästä ampumisesta päättäen teki tiukkaa vastarintaa jääkäreillekin kaukana hautausmaan itäpuolella. Malmbergin joukkojen olinpaikka oli tietymätön.
Pataljoonanpäällikkö pani nyt koko Wickströmin komppanian painamaan ajoradan metsikköä kohti ja seurasi itse sen mukana. Toiselle komppaniallensa lähetti hän määräyksen pysyä toistaiseksi tiiliruukkimetsikön läntisessä reunassa. Runebergin komppania tunkeutui kuitenkin pian eteenpäin, valtasi tiiliruukun ja joutui ennen pitkää tuhoisaan otteluun harjua hallitsevan vihollisen kanssa. Sen kautta joutui tämä komppania välittömästi avustamaan jääkärirykmentin hyökkäystä, mikä ei vielä ollut edistynyt niin pitkälle, ja se jäi vielä edelleenkin sidotuksi harjun suuntaan. Molempain komppaniain välinen yhteystuntu ja pataljoonan yhtenäinen johto kadotettiin tämän kautta tuntikausiksi.
Wickströmin komppanian onnistui pian murtaa vihollisen vastarinta ajoradan metsikössä ja valloittaa ennen pitkää pistinhyökkäyksellä sen länsireunalla oleva talo. Vihollinen lyötiin tuntuvin tappioin takaisin. Mutta kun nyt piti tunkeutua eteenpäin ja valloittaa myöskin ajorata, lisääntyivät vaikeudet, sillä nyt sai yksinäinen komppania vastaansa saartotulta. tarmokkaasti edeten ja tappioitaan säikkymättä onnistui ruotsalaisten kuitenkin ennenpitkää pureutua kiinni avaraan ajorataan, ja pienempi osa miehitti samanaikaisesti sen kaakkoislaidassa sijaitsevan tiiliruukin. Kello oli silloin suunnilleen puoli 12 ap. Vieläkään ei oltu päästy yhteyteen Malmbergin joukkojen kanssa. Osaksi etsiäkseen itse sitä, osaksi saadakseen selvyyttä oikean sivustan etualalla vallitsevasta asemasta, lähti Bennich-Björkman kahden miehen seuraamana pohjoiseen maantien poikki eräitä siellä olevia kunnaita kohti. Mutta niitä lähestyessään sai urhea upseeri vastaansa konekivääritulta aivan lyhyeltä matkalta ja kaatui yrittäessään valloittaa viholliselta tätä asetta.
[Väinönheimo etenee, väliotsikko – jpu]
Sillä välin oli myöskin Väinönheimo päässyt etenemään. Ryhmän esikunnan toimesta oli Malmberg saanut klo 10,55 ap. tiedon, että Ruotsalainen prikaati paraikaa hyökkäsi ajorataa vastaan, ja jo sitä ennen oli Uudestakylästä voitu havaita, että maantien eteläpuolella taistelu alkoi siirtyä eteenpäin. Klo 10 ja 11 välillä ap. aloitettiin sen johdosta hyökkäys myöskin maantien pohjoispuolella. Se sujui vihollisen häiritsemättä, mutta aaltoilevan maaston vuoksi hitaasti. Vähää ennen klo 12 päivällä joutui kuitenkin pitkin maantietä etenevä vasen sivusta ajorata-alueelle, ja silloin oli päästy kiinteään yhteyteen siellä olevan Wickströmin komppanian kanssa. Samanaikaisesti kuin Väinönheimo tunkeutui verkalleen yhä kauemmaksi maantieltä pohjoiseen ja koko ajan kamppaillen hajanaisten vihollisparvien kanssa pureutui vähitellen kiinni ajoradan ja keuhkotautisairaalan väliseen metsänreunaan, pyrki Wickström auttamaan tulellaan Kalevankankaalla olevia valkoisia joukkoja. Voitiin hyvin seurata, miten taistelu aaltoili edes ja takaisin, ja tuon tuosta sekaantua itsekin leikkiin.
Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 400-401
[Jääkärirykmentti etenee Kalevankankaalla, väliotsikko – jpu]
Kalevankankaalla oli taistelu jatkunut heikentymättömän kiivaana. Lukuisien, hyvin sijoitettujen konekiväärien tukemana piti vihollinen, joka täällä oli pannut parhaat joukkonsa tuleen, kiukkuisesti puoliansa korkearunkoisessa harvassa honkametsässä. Vain askel askeleelta pääsivät 2. jääkärirykmentin ampumaketjut etenemään. Mutta piittaamatta joka silmänräpäys uusia uhreja vaativasta tulesta osoitti päällystö kaikissa arvoasteissaan loistavaa urheutta ollen tässä kohden suorastaan esikuvallinen aivan liian lyhyen aikaa kouluutetulle miehistöllensä. Synnyinmaan tulevaisuus ja jääkärinimen kunnia vaativat kernaasti luovutetun panoksen jaloa verta.
Puoli 12 aikaan olivat IV ja XII jääkäripataljoona päässeet hautausmaan itälaitaan, valloitettuaan väkirynnäköllä ja raskaita tappioita kärsien vihollisen vahvasti varustetun ensimmäisen puolustuslinjan mäenharjalta. Rykmentin reservi ei silloin vielä ollut lainkaan ottanut osaa taisteluun. Venäläisen kasarmin ja hautausmaan tasolla oli vihollinen asettunut uudestaan vastarintaan. Saadakseen sen murretuksi lähetti rykmentinkomentaja silloin reservipataljoonaan kuuluvan Sundmanin komppanian tekemään kaartavan hyökkäysliikkeen vasemmalla sivustalla. Tämä tarmokkaasti suoritettu hyökkäys pakotti puolustajat irtautumaan hautausmaan itäisestä, metsäisestä puoliskosta ja antoi samalla aiheen uuteen iskuun oikeallakin sivustalla. Klo 1 aikaan teki Savoniuksen pataljoona, jota seurasi osia Hanellin joukoista ynnä Runebergin komppania, väkirynnäkön venäläisiä kasarmeja vastaan. Hurraata huutaen kiipesivät raisut hyökkääjät rinnettä ylös ja vähän ennen klo 2 ip. oli avara kasarmialue puhdistettu vihollisista. Pahoja vaurioita kärsien paiskattiin vihollinen länttä kohti kaupungin suuntaan.
Hautausmaalla tekivät punaiset sitä vastoin vielä sitkeätä vastarintaa. Hautapatsaat tarjosivat oivallisen suojan, ja Hanellin pataljoona, jonka pääosa oli tänne ryhmittynyt, voi vain vähin erin voittaa maastoa, vaikka sen vasenta sivustaa oli vielä vahvistettu yhdellä reservikomppanialla. Eri osastot olivat nyt aivan sekaantuneet toisiinsa; upseereista ja alipäällystöstä olivat useimmat tulleet taistelukyvyttömiksi.
Rykmentinkomentaja, joka tiesi, että Wilkmanin ryhmän muut joukot olivat valmiit hyökkäämään ja odottivat vain sitä hetkeä, jolloin rynnistys olisi harjulla edistynyt sairaalan länsipuolella oleviin hiekkahautoihin saakka, päätti nyt johtaa ketjunsa siihen suuntaan. Luullen kapteeni Hanellin kaatuneen asetti hän kapteeni Sundmanin johdettavaksi kaikki rautatien ja maantien välisessä maastossa olevat joukot ja käski hänen, sittenkuin osastot oli saatu hät’hätää järjestetyiksi, ensi sijassa valloittamaan sairaalan ja sen eteläpuolella olevan hiekkahaudan.
Sundmanin joukon yhtenäisesti johdettu ja voimakkaasti suoritettu hyökkäys, jota Hamiltonin tykistö tehokkaasti avusti, mursi vihollisen vastustuksen. Yhdellä ainoalla syöksyllä tunkeutuivat ryntäysjoukot puheenaolevalle linjalle. Tämä voitto lienee saavutettu klo 3 ja 4 välillä ip.
Asema sittenkuin linja hippos-rata-sairaala oli saavutettu.
Tähän aikaan oli myöskin Wetzerin äärimmäisellä oikealla sivustalla hyökkäys saatu käyntiin. Pitkän viivytyksen jälkeen oli Huhtaantorpan tienoilla oleva Viljasen osasto – 4. ja 9. vöyriläiskomppania – klo 3 aikaan vastaanottanut 6. komppanian avukseen. Viljanen pani joukkonsa silloin oitis etenemään aikoen uudestaan hyökätä pellavatehtaan kuivausmaalla olevan vihollisaseman kimppuun, jonka hän tiedustelun kautta tiesi olevan edelleen miehitetyn. Noin klo 4 korvilla oli sitten tämä taisteluryhmä, jonka etumaista linjaa (4. ja 9. komppaniaa) johti luutnantti Erkko, matkalla kuivauskentälle.
Ajoradan kohdalla ei asema ollut puolipäivästä lähtien mainittavasti muuttunut. Sen pohjoislaidalla olevaan metsänreunaan olivat molemmat heikot 5. ja 8. vöyriläiskomppania kehittäytyneet lähimmä maantietä luutnantti Laakson johdolla; niiden pohjoispuolella oli Könnin komppania. Itse ajoradalla oli Ruotsalainen prikaati jälleen kokoontuneena sekä pienehköjä osastoja levittäytyneenä sen etulaitaan ynnä takana olevan tiiliruukin tienoille. Päällikkyyden oli ottanut luutnantti Sandberg. Konekiväärikomppania oli liittynyt pataljoonaan. Jääkärirykmentin oikea sivusta oli, kuten edellisestä jo käy ilmi, päässyt kasarmialueen länsirajalle. Täältä meni rykmentin etulinja maantietä pitkin sairaalan länsirajalle ja sen jälkeen suoraan alas rautatielle. Käyttämättömiä reservejä oli enää ainoastaan yksi komppania. Muutenkin oli rykmentin hyökkäysvoima miltei lopussa sen kärsimistä, varsinkin päällystön keskuudessa sattuneista ylen tuntuvista tappioista, sekä joukko-osastojen sekaantumisesta toisiinsa.
Wilkmanin muista joukoista oli Wingen pataljoona sijoitettu Hatanpään-Iidesjärven linjalle etuvartioksi, Öbergin, Stjernschantzin ja Wilkmanin pataljoonat seisoivat hyökkäysvalmius-asemassa juuri luetellussa järjestyksessä rautatien molemmilla puolilla Hatanpäänjoesta eteläänpäin, ja koko Procopén pataljoona oli saanut tehtäväkseen yhdessä rakuunaeskadroonan kanssa vartioida Pyhäjärven etelärantaa sekä ylläpitää yhteyttä Villilässä olevan Linderin oikean sivustan kanssa. Pääosa mainituista pataljoonista oleili Partolassa, mutta sen osastoja oli työnnetty m.m. Pyhäjärven saarille. Eskadroona oli puhdistanut Anian puoleisen rannan, missä päivän kuluessa oli esiytynyt punaisia parvia. Tykistö oli koko päivän pommittanut osaksi Pyynikille sijoitettua vihollistykistöä, osaksi Kalevankankaalle hyökkäilevää jalkaväkeä. Eversti Wilkmanin aikomuksena oli edelleenkin aloittaa hyökkäys kohta kun Iidesjärven pohjoispuolella olevat joukot olisivat päässeet rautatielle saakka.
Tarkasteltaessa tätä yleisasemaa huomaa, että huomioon ottaen käytettävissä olevat varajoukot vielä oli olemassa erinäisiä mahdollisuuksia jatkaa menestyksellä hyökkäystä kaupunkia vastaan. Oli kuitenkin ilmeistä, että tänä ajankohtana asema ei suinkaan osoittautunut yhtä valoisaksi asianomaisille ryhmien päälliköille itselleen. Nimenomaan Hämeen ryhmässä, jonka joukot ja esikunnat yleensä olivat löyhästi järjestetyt, oli miltei mahdotonta hankkia luotettavia tietoja omien osastojen vahvuudesta ja asemista, samoin kuin alituiseen sattui, että saatiin kerrassaan erehdyttäviä tiedotuksia etulinjain etenemisestä tai niiden kokeman vastarinnan vahvuudesta. Näin ollen oli määräävän johdon aina vaikea tehtävä vielä tavallistakin vaikeampi.”[ii]
Loppuselvitys tältä veriseltä päivältä
Myöhään iltapäivällä hyökkäiltiin vielä eri joukko-osastojen toimesta siellä täällä, mutta saavuttamatta erityistä menestystä.
Kello 4 aikaan Renvald lähetti Walleniuksen pataljoonan Jääkärirykmentin komentajan käytettäväksi ja tämä lähetti pataljoonan hyökkäämään Tammelaa kohti. Se hyökkäys päättyi kunnollisen ja ihaillun pataljoonankomentajan kaatumiseen vetäessään joukkoaan.
Eversti Wilkman taas lähetti virheellisen tiedon perusteella Öbergin pataljoonan aloittamaan hyökkäyksen kaupunkia vastaan, vaikka Wetzerin joukot eivät olleet päässeet sovitulle rautatielinjalle. Siten se eristetty hyökkäys ei voinut menestyä.
Jääkärirykmentti oli suurista tappioista johtuen menettänyt vetonsa ja von Bonsdorff pyysi Renvaldilta, että jääkärirykmentti vedetään etulinjalta. Vihdoin klo 9 aikaan illalla saapui Ekström pataljoonansa kanssa vapauttamaan jääkärirykmentin. Ekström otti myös kaatuneen Walleniuksen pataljoonan komentoonsa.
Jääkärirykmentti ja ”Ruotsalainen prikaati” (todellisuudessa kaksi komppaniaa) olivat saavuttaneet päivän kuluessa merkittävän maastovoiton tulevia operaatioita varten, mutta suurin omin tappioin.
Jääkärirykmentin ”Savoniuksen pataljoonassa, johon aamulla hyökkäykseen lähdettäessä oli kuulunut 11 upseeria, 32 aliupseeria ja 513 miestä, oli taistelun jälkeen jäljellä ainoastaan 2 upseeria, 10 aliupseeria ja 208 miestä. Hanellin pataljoonan tappiot eivät olleet paljoakaan vähemmät ja myöskin Zilliacuksen pataljoona oli kutistunut pahasti kokoon.”[iii]
Illemmalla, kun taistelu oli muilla rintamilla jo vaiennut, sai Viljasen johtama Malmbergin oikea sivusta tärkeän voiton. 4., 6. ja 9. vöyriläiskomppania valtasivat Koukkuniemen ja koko Lapinniemen alueen. Se oli hyödyksi jatkosotatoimille.[iv]
[i] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 389-394
[ii] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 394-404
[iii] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 406
[iv] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 407
