Yleisesikuntakapteeni Wolf H. Halsti (myöhempi eversti), kirjoitti vuonna 1938 kirjan Suomen puolustaminen. Puolustusvoimain johto hyväksyi kirjan julkaisemisen tammikuussa 1939, mutta kustantaja Otava lähetti kirjan tarkastettavaksi ulkoministeri Erkolle, joka kauhistui kirjaa ja kielsi sen julkaisemisen. Siitä sensuroitiin 38 sivua ennen julkaisua, eli Suomen kansalta pimitettiin juuri ennen Venäjän hyökkäystä tärkeä tutkimus.
Halsti käsittelee nimenomaan Suomen puolustautumista Venäjän hyökkäykseltä – myös sanoen koko ajan Venäjää Venäjäksi kuten on aivan oikein. Venäjä itse harhautti maailmaa käyttämällä itsestään nimeä Neuvostoliitto.
Kirjan kirjoittamisesta on kulunut tätä artikkelia kirjoitettaessa 80 vuotta, silti kirja on tänäänkin ajankohtainen.
Onko taisteltava?
”Kysytään: Kannattaako siis tällaisessa tapauksessa lainkaan taistella? Eikö ole parempi säästää kansaa kärsimyksiltä, alistua ja luottaa siihen, että tulevaisuus tuo uusia mahdollisuuksia?
Vastaamme siihen jyrkästi: ei! Tällaista väitettä on perusteltava ja lisäksi erittäin vakavilla syillä. Esitämme tärkeimmät. Ne ovat osaksi aineellisia, osaksi henkisiä.
Esitämme ensiksi aineelliset:
1) Sodassa on kaikki epävarmaa, niin myös vastapuolen taistelukyky ja sen joukkojen taistelutahto. Etukäteen emme milloinkaan voi tietää, millä hetkellä ne luhistuvat. Kansojen historiasta voimme lukea monta kertomusta siitä, kuinka lukumäärältään paljon pienempi, häviön partaalla oleva, mutta epätoivoisesti kamppaileva puoli aivan yllättävästi on masentanut ylivoimaisen hyökkääjän taistelutahdon ja pelastunut varmalta näyttävästä tuhosta. Henkinen lamaannus ei näet ole riippuvainen lukumäärästä. Asia on päinvastoin niin, että lukumääräisesti ylivoimainen usein ryhtyy sotaan enemmän tai vähemmän ylimielisenä, odottaen pääsevänsä päämääräänsä aivan helposti. Kiivas ja sitkeä vastarinta on hänelle yllätys, joka nopeasti muuttuu pettymykseksi ja epäluottamukseksi omia helppoa saalista luvanneita johtajia kohtaan. Tästä on vain askel toivottomuuteen ja omiin johtajiin suunnattuun vihaan. Nämä yhdessä murtavat taistelutahdon, ja lukumäärä menettää merkityksensä. Samaan suuntaan vaikuttaa se seikka, että poliittisen hyökkääjän (valloittajan) johtajien motiivi on itsekäs. He voivat naamioida ja naamioivatkin tämän motiivin jollakin aatteella, se voi aluksi heille onnistua, mutta puolustajan toiminnan sitkistyessä, tappioiden kasvaessa, alkavat yksilöt ajatella ja totuus alkaa paljastua heille. Seurauksena on jälleen taistelutahdon väheneminen ja luhistuminen. Puolustajalla on tässä suhteessa moraalinen yliote.
2) Emme myöskään tiedä, miten ja millä hetkellä poliittinen tilanne yllättäen voi muuttua. Jokin muu valta voi todeta hetken itselleen edulliseksi ja ryhtyä auttamaan meitä välittömästi tai välillisesti. Tällainen mahdollisuus on aina olemassa taistelun pitkittyessä, mutta ei koskaan silloin, kun vastarinnatta laskemme aseemme.
Nämä aineellista laatua olevat perustelut on myönnettävä sitoviksi. Eräs kuuluisa ranskalainen sotapäällikkö on sanonut: »Vain sellainen taistelu on menetetty, jonka itse uskoo menettäneensä. »
Sitten henkistä laatua olevat perustelut:
1) Antautuminen taistelutta saa aina väheksyviä tunteita muiden kansojen keskuudessa, jopa siinä määrin, että ne tukahduttavat myötätunnon. Kunniakas kaatuminen taas herättää ihailua. Tämän merkitystä ei pidä väheksyä. Se voi antaa uuteen vapauteen pyrkivälle sukupolvelle uskomattomia voimia. Väheksyminen sen sijaan voi myös rajoittaa muiden valtojen halua antaa tulevaisuudessa aineellista apua, vaikka se ehkä muuten olisi niiden etujen mukaista. Luottamus todelliseen tahtoomme ja kykyymme puuttuu, ja se on kuitenkin loppujen lopuksi kaiken tuen edellytys.
2) »Kunniakas kaatuminen kantaa itsessään tulevan ylösnousemuksen siemenen.» Se antaa kansamme jäsenille velvoittavan esimerkin, perinteitä, joihin he voivat nojautua vaikeina aikoina, voimaa uuteen nousemiseen. Taistelutta antautuminen synnyttää sen sijaan välinpitämättömyyttä ja voimattomuutta. Suomen kansalla on tästä erittäin valaisevia kokemuksia. V:n 1808-09 sota päättyi täydelliseen tappioon. Se käytiin toivottomissa olosuhteissa, mutta kunnialla. Ajan täyttyessä se innostutti suuren runoilijan luomaan suurimman teoksensa. Aktivistien, jääkärien ja vapaussotureiden henki pohjautui »Vänrikin tarinoihin». Kansamme oli kahlehdittu, mutta sen sielu oli vapaa, senvuoksi kansakin aikanaan vapautui. Yhtä varmaa on, että sielultaan orjamainen kansa menettää vapautensa joutuessaan hyökkäyksen alaiseksi.”[i]
——
[i] Wolf H. Halsti – Suomen puolustaminen; 1939/2006; sivut 63-65
