Avainsana: Sotahistoria

Julkaistu

Me kohta kotiin tulemme (kirja)

Heikki Väisänen on julkaissut vuonna 2017 kirjan Me kohta kotiin tulemme. Kirjan ytimessä on 3. konekiväärikomppania Jalkaväkirykmentistä 39 – Talvisodassa Laatokan Karjalassa. Väisänen alkoi työnsä kyseisen konekiväärikomppanian sotapäiväkirjan puhtaaksikirjoituksella. Homma laajeni III pataljoonan sodankuvaukseen, mutta samalla kerrotaan oikeastaan 13. divisioonan ja IV armeijakunnan historiasta oleellisia osia. Jopa Talvisodankin historiaa.

Heikki Väisänen on poiminut kirjaa otteita lukuisista sotapäiväkirjoista, mutta myös postikorteista ja kirjeistä.

Sotatoimista ei kirjassa ole minulle sotahistorioitsijana oikeastaan mitään uutta, mutta nyt mentiin myös taistelupoterotasolle, saunassakäymiset, lomat, täydennykset, jne.

Väisänen on kerännyt kirjaan myös tappiotietoja varsin monipuolisesti ja tarkasti.

On ”erilainen” sotahistoriankirja – suosittelen kirjaa lämpimästi.

Julkaistu

Sarajevon laukaukset

On yleisesti tiedossa, että Gavrilo Princip ampui revolverilla laukaukset, jotka johtivat tuhoisan Ensimmäisen Maailmansodan syttymiseen. Toisen Maailmansodan syynä pidetään yleisesti ja jopa osin oikeutetusti Ensimmäisen Maailmansodan epäoikeudenmukaista rauhansopimusta. Siksi näen tärkeäksi, että niiden Sarajevon laukausten taustaan perehdytään – eihän ole järkeenkäypää, että parista revolverinlaukauksesta seuraa kaksi ihmiskunnan historian tuhoisinta sotaa.

Huom! Koko artikkeli lukuisine valokuvineen löytyy täältä.

Dardanellien ja Bosporin salmet

Näiden salmien kautta on yhteys Mustalta mereltä Välimerelle. Ennen Ensimmäistä Maailmansotaa Venäjä oli onnistunut valloittamaan Mustan meren pohjois- ja kaakkoisrannikon, mutta sillä oli kova hinku saada uittaa sotilaidensa varpaita myös Välimeressä.

”Maailmansodan syttymiseen vaikutti välittömimmin Venäjän ja Itävalta-Unkarin välinen ristiriita, joka taas johtui lähinnä näiden valtojen pyrkimyksistä Balkanilla. Venäjä tahtoi saada haltuunsa Mustasta merestä Välimereen johtavat salmet – – Venäjällä oli tukenaan Balkanin slaavilaiset kansat, jotka suhtautuivat vihamielisesti Turkkiin ja Itävalta-Unkariin.”[i]

Venäjän hallituksessa oli ”sotapuolue”

”Marraskuun neljännellä viikolla 1912 sarjassa kokouksia [Venäjän sotaministeri, kenraali Vladimir -jp] Suhomlinov selitti, että sota oli väistämätön, »ja se olisi sitä kannattavampaa meille mitä nopeammin se alkaa»; sota, hän väitti »ei toisi [Venäjälle] mitään muuta kuin hyvää».” Suhomlinovia tukivat siviiliministerit Rukhlov, Maklakov, Shcheglovitov ja tärkeimpänä vaikutusvaltainen tsaarin uskottu A.V.Krivoshein. Vuoden 1912 viimeisinä kuukausina Ministerineuvoston sisään syntyi ”sotapuolue” johtajinaan Suhomlinov ja Krivoshein.[ii]

Vladimir Suhomlinov[iii]

Serbia oli Itävalta-Unkarin vihollinen

Itävalta-Unkarin hallitsevat piirit näkivät Serbian uhkana Itävalta-Unkarille.

Itävalta-Unkarin yleisesikunnan päällikön, kenraali Conrad von Hötzendorfin mielestä olisi pitänyt ryhtyä ehkäisysotaan Serbiaa vastaan ennen kuin Venäjä vahvistuu liikaa.[iv]

[v]

Serbia halusi laajeta Suur-Serbiaksi

Serbian ulkoministerin ohjelma: – alue, jossa on yksikin serbi on osa Serbiaa…[vi]

Niinpä Serbia ja kansalliskiihkoinen Serbian kansa halusivat Itävalta-Unkarilta mm. Bosnian ja Hertsegovinan. Kiihkossaan Serbian johto ei tunnustanut, että kroaatit ovat oma kansa[vii] – aivan kuten Venäjä ei tunnusta ukrainalaisten olemassaoloa, vaan pitää ukrainalaisia ”vähävenäläisinä”.

Ranska oli uhka Saksalle

Otto von Bismarck Saksan johtajana pelkäsi Ranskan liittoutuvan Venäjän kanssa Saksaa vastaan. Hänen mielestään Saksan piti liittoutua joko Venäjän tai Itävalta-Unkarin kanssa. Saksan kansa ei olisi hyväksynyt liittoa Venäjän kanssa Itävaltaa vastaan, joten toteutui Saksan ja Itävalta-Unkarin välinen liitto.[viii]

Sinänsä Bismarckin pelko Ranskan ja Venäjän liittoutumisesta Saksaa vastaan oli aiheellinen – se on historiallinen tosiasia.

Nimenomaan Ranska oli kouluttanut vähänkin kynnelle kykenevät miehensä sotilaiksi ja hankkinut myös selvän materiaalisen ylivoiman.

Saksan vihollisilla oli valtava ylivoima

Jo pelkästään Ranska ja Venäjä olivat Saksalle pelottava vastustaja, sillä Saksa joutuisi niitä vastaan kahden rintaman sotaan – ja ne olivat sotilaallisesti ylivoimaisia Saksaan nähden. Käytännössä myös Englannin voimat oli laskettava Saksaa vastaan. Englannin rauhanajan maavoimat olivat varsin vaatimattomat, mutta sillä oli valtava laivasto, jolla pystyi saartamaan Saksan ja myös potentiaali kasvattaa maavoimat suureksi.

Maavoimien liikekannallepanovahvuudet:[ix]

Saksa 3 900 000
Itävalta-Unkari 2 300 000
Ranska 3 794 000
Venäjä 5 000 000
Englanti 200 000
Belgia 300 000
Serbia ja Montenegro 440 000

Koulutetun miehistön kokonaismäärä:

Saksa 4 900 000
Itävalta-Unkari 3 000 000
Ranska 5 067 000
Venäjä 6 000 000

Asekuntoisen miehistön kokonaismäärä:

Saksa 9 750 000
Itävalta-Unkari 6 120 000
Ranska 5 940 000
Venäjä 17 000 000

Siksi Saksa antoikin Venäjälle uhkavaatimuksen, että jos Venäjä mobilisoi, niin se tietää sotaa. Niin tuli myös käymään, Venäjä mobilisoi armeijansa hyökätäkseen Saksan kimppuun, joten myös Saksa suoritti liikekannallepanon ja …

Venäjä on valmiina

Toukokuussa 1914 Venäjä järjesti koeliikekannallepanon. 12.6.1914 ”Birzhevyja Vjedomosti julkaisi huomiota herättävän artikkelin, jonka otaksuttiin olevan itsensä sotaministerin, Suhomlinovin, kirjoittama. »Venäjä on valmiina!» siinä julistettiin. – »Olkoon myöskin Ranska valmiina. »[x]

Eversti Dragutin ”Anis” Dimitrievitsh

Eversti Dimitrievitsh oli Serbian yleisesikunnan tiedustelutoimiston päällikkö, eli Sebian sotilastiedustelun päällikkö. Hänellä oli hyvät suhteet Venäjän sotilasjohtoon ja hän oli yltiökansallismielisen salaseuran Musta käsi (Ujedinjenje ili smrt – yhdistyminen tai kuolema), johtaja. Salaseuraan kuului mm. laaja joukko Serbian armeijan ja rajavartioston upseereja.

Eversti Dimitrievitsh tiesi kertoa apulaiselleen kapteeni (myöhemmin majuri) Voja Tankositshille, että ”he [Itävalta-Unkari – jp] joutuvat siihen [sotaan – jp] ensin Venäjän rajalla.”[xi]

”Anis” tiesi asian erittäin tarkasti – nimenomaan Venäjä hyökkäsi ensin Saksan kimppuun ja siten pienestä konfliktista Itävalta-Unkarin ja Serbian välillä paisui tuhoisa maailmansota.

Kun Dimitrievitsh tiesi asioista liikaa, niin hänet tuomittiin kuolemaan Sarajevon laukausten jälkeen ja teloitettiin välittömästi. Testamentissaan sanotaan: ”Kuolen viattomana ja siinä tiedossa, että Serbia tarvitsi kuolemaani erityisistä korkeammista syistä.”[xii]

Serbia ja Venäjä olivat (ja ovat) liittolaisia

Serbian Pääministeri Nikola Pashitsh (Pasic) loi maanpakolaisvuosinaan Pietarissa kontaktit panslavistisiin piireihin tullen heidän ”kalliiksi ystäväkseen”; sen jälkeen hänen politiikkansa oli aina kiinteästi linkitetty Venäjän politiikkaan.[xiii]

Linkki Pietariin voimistui uuden Venäjän ministerin (suurlähettiläs) Belgradissa paroni Nikolai Hartwigin saapuessa. Hän oli kiihkeä panslavisti ja serbofiili pelaten merkittävää roolia Belgradin poliittisessa elämässä kuolemaansa saakka – juuri ennen sodan syttymistä 1914.[xiv] Hartwig ja pääministeri Pasic tapasivat lähestulkoon päivittäin.[xv]

Venäjän ulkoministeri Sergei Sazonov tuki Hartwigin Pro-Serbia politiikkaa.[xvi]

Serbian hallitus tiesi salahankkeesta

Pasic lähimpine apulaisineen opetusministeri Ljuba Jovanovitsh ja sisäministeri Stojan Protish tiesivät salahankkeesta, mutta eivät estäneet sitä. Opetusministeri tunsi Gavrilo Principin: ”pikku nuorukainen – oikea mies”.[xvii]

Nikola Pasic oli Serbian pääministeri 1909-1911 ja sekä pääministeri, että ulkoministeri 1912-1918.[xviii]

Diplomatiasta ei apua, uhkavaatimus tepsi

Serbia oli vastikään hyökännyt Albaniaan Balkanin sodan yhteydessä vallaten mm. Scutarin, joka oli puhtaasti albanialainen kaupunki.[xix] Lontoon rauhansopimuksen 30.5.1913 mukaisesti Serbian piti vetää joukkonsa rauhansopimuksessa määritetyn rajan taakse luopuen mm. Scutarista.[xx] Serbia ei kuitenkaan vetänyt joukkojaan määrätyn rajan taakse laajoista diplomaattisista ponnisteluista huolimatta. Lopulta Wien esitti Belgradille uhkavaatimuksen 17.10.1913, että Serbian on vedettävä joukkonsa Albanian alueelta 8 päivän kuluessa, tai Itävalta-Unkari ryhtyy tarvittaviin toimenpiteisiin vaatimuksensa toteutumiseksi. Kahden päivän kuluttua uhkavaatimuksesta pääministeri Pasic ilmoitti, että Serbia vetää joukkonsa ja 26.10.1913 mennessä Serbian joukot poistuivat Albanian alueelta. Näin Wienissä alettiin uskomaan uhkavaatimuksen tehoon, kun diplomatia ei ollut auttanut.[xxi]

Venäjä tuki ja yllytti Serbiaa

Venäjä tiesi salahankkeesta Itävalta-Unkarin kruununprinssin Frans Ferdinandin murhaamiseksi. Venäjän yleisesikunnan attasea [sotilasasiamies – jp] Belgradissa, Vasili Artamanov kertoi neuvotteluissa eversti Dimitrievitshille esimiestensä Venäjältä suostumuksen: ”Käykää vain yhä eteenpäin! Jos kimppuunne karataan, niin ette joudu seisomaan yksinänne!”[xxii]

Ranska aseisti Serbiaa

Venäjän liittolainen Ranska tuki Serbian aseistautumista, armeijan laajentamista ja sen iskuvoiman kasvattamista valtavin lainoin.[xxiii] Huom! Ranska rahoitti myös Venäjän armeijan aseistamista ja laajentamista.

Gavrilo Princip ei toiminut yksin

Sarajevoon matkusti Serbiviranomaisten luomaa ”salaista tunnelia” pitkin neljä revolverein ja pommein varustautunutta miestä toteuttamaan salamurhan.[xxiv] Revolverit he saivat 24.5.1914 kapteeni Tankositshilta, jotta voivat harjoitella riittävästi ampumista Serbian armeijan ampumaradalla. Milan Tshiganovitshin piti opettaa ja hän opetti ampumista.[xxv]

Salamurhahankkeeseen Gavrilo Principin lisäksi osallistuivat aseellisesti Nedzhelko Tshabrinovitsh, Trifko Grabesh, Danilo Ilitsh ja Tsvetko Popovitsh. Viimeksi mainittu totesi kidutettaessa, että ”Salaisuuteni vien mukanani hautaan”.[xxvi]

Arkkiherttuaa oli väijymässä kaikkiaan 7 henkilöä, joista kolme kuului Belgradin soluun.[xxvii] Danilo Ilitsh nimesi kaikki osallistuneet kuulusteluissa. Trifko Grabesh, Gavrilo Princip ja Nedzhelko Tshabrinovitsh kuuluivat Belgradin soluun.

Aseet salakuljetettiin Bosniaan

Serbian rajavartioston kersantti Raiko Stepanovic salakuljetti laukun täynnä aseita ja pommeja yli rajan Serbiasta Bosniaan.[xxviii]

28.6.1914

Attentaatteja tapahtui kaikkiaan kaksi. Korkeiden vieraiden ohjelma ajoreitteineen oli täysin julkista tietoa ja kansa sai vapaasti olla ajoreitin varrella.

[xxix]

Ensimmäinen attentaatti tapahtui matkalla Raatihuoneelle. Nedzhelko Tshabrinovitsh (Nedeljko Cabrinovic) heitti pommin Itävalta-Unkarin kruununperillistä arkkiherttua Frans Ferdinandia ja herttuatar von Hohenbergia kuljettavaan avoautoon, jossa he istuvat takapenkillä. Yhden version mukaan pommi pomppasi kuomusta kadulle ja räjähti siellä.[xxx] Toisen version mukaan: ”Hänen autonsa kääntyessä Drina-joen varrella olevalle pääkadulle heitettiin väkijoukosta pommi – tarkan suunnitelman mukainen toiminta oli alkanut. Mutta arkkiherttua kävi kylmäverisesti pommiin käsiksi ja heitti sen ulos autosta ennen räjähdystä.”[xxxi]

[xxxii]

Raatihuoneella Itävalta-Unkarin sotilaskuvernööri Bosniassa Oskar Potiorek[xxxiii] vakuutti arkkiherttualle: ”takaan, ettei mitään attentaattia enää tapahdu. Kaikki vehkeilijät on siepattu kiinni.”[xxxiv]

Gavrilo Princip

Niinpä Frans Ferdinandia ja hänen puolisoaan Sophieta kuljettava avoauto ajoi kaikille tiedossa olevaa reittiä, jonka vieressä odotti Gavrilo Princip revolverinsa kanssa. Princip ampui kaksi laukausta, jotka johtivat molempien kuolemaan.[xxxv]

Mutta miksi sota?

30.6.1914 Itävallan ministeri Belgradissa Ritter von Storck tapasi Serbian ulkoministeriön pääsihteerin Slavko Gruitshin kysyen mitä Serbian poliisi tekee kun salaliiton jäljet johtavat Serbian alueelle, saaden vastaukseksi törkeän kysymyksen, että vaatiiko Itävallan hallitus tutkimuksia.[xxxvi] Hieman myöhemmin Serbia kiisti mitään Milan Tsiganovitshia (joka koulutti salaliittolaisia aseiden ja pommien käyttöön Belgradissa) olevan olemassa tai koskaan olleenkaan olemassa Belgradissa.[xxxvii] Ei toki enää ollutkaan, sillä hän tiesi liikaa ja siksi toimitettiin uusien henkilöllisyystodistuksien ja rahatukun kanssa albanialaiseen Ribariin.[xxxviii]

Itävalta-Unkari esitti uhkavaatimukseksi tulkittavissa olevan nootin Serbialle, että sen edustajat saisivat osallistua murhan ja salaliiton tutkimuksiin – Serbia kieltäytyi Venäjän tukemana ja …

Koko artikkeli lukuisine valokuvineen löytyy täältä.

J.O. Hannula oli everstiluutnantti (myöhempi eversti), pitkäaikainen sotahistorian ja strategian opettaja Sotakorkeakoulussa. Hän kaatui Jatkosodassa prikaatinkomentajana rintamalla vuonna 1944. Laaja sotahistoriallinen tuotanto. Christopher Clark on Cambridgen yliopiston Euroopan modernin historian professori.

 

[i] J. O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa I, 1938, sivut 12-13

[ii] Christopher Clark, The sleepwalkers – How Europe went to war in 1914, 2013, sivu 220

[iii] http://en.wikipedia.org/wiki/Vladimir_Sukhomlinov

[iv] J. O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa I, 1938, sivut 166-167

[v] J. O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa I, 1938, sivu 174

[vi] Christopher Clark, The sleepwalkers – How Europe went to war in 1914, 2013, sivut 21-27

[vii] Christopher Clark, The sleepwalkers – How Europe went to war in 1914, 2013, sivut 38-39

[viii] J. O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa I, 1938, sivu 14

[ix] J. O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa I, 1938, sivu 51

[x] J. O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa I, 1938, sivu 27

[xi] Bruno Adler, Sarajevon laukaukset, 1931, sivu 47

[xii] Bruno Adler, Sarajevon laukaukset, 1931, sivut 237-240

[xiii] Christopher Clark, The sleepwalkers – How Europe went to war in 1914, 2013, sivu 17

[xiv] Christopher Clark, The sleepwalkers – How Europe went to war in 1914, 2013, sivu 38

[xv] Christopher Clark, The sleepwalkers – How Europe went to war in 1914, 2013, sivu 91

[xvi] Christopher Clark, The sleepwalkers – How Europe went to war in 1914, 2013, sivu 261

[xvii] Bruno Adler, Sarajevon laukaukset, 1931, sivut 80-84 ja 119-123

[xviii] Serbian ulkoministeriön kotisivu

[xix] Christopher Clark, The sleepwalkers – How Europe went to war in 1914, 2013, sivu 285

[xx] Christopher Clark, The sleepwalkers – How Europe went to war in 1914, 2013, sivu 285

[xxi] Christopher Clark, The sleepwalkers – How Europe went to war in 1914, 2013, sivut 286-287

[xxii] Bruno Adler, Sarajevon laukaukset, 1931, sivut 80-81

[xxiii] Christopher Clark, The sleepwalkers – How Europe went to war in 1914, 2013, sivu 38

[xxiv] Bruno Adler, Sarajevon laukaukset, 1931, sivut 96-115

[xxv] Bruno Adler, Sarajevon laukaukset, 1931, sivut 92-93

[xxvi] Bruno Adler, Sarajevon laukaukset, 1931, sivut 212-218

[xxvii] Christopher Clark, The sleepwalkers – How Europe went to war in 1914, 2013, sivu 383

[xxviii] Christopher Clark, The sleepwalkers – How Europe went to war in 1914, 2013, sivu 57

[xxix] Christopher Clark, The sleepwalkers – How Europe went to war in 1914, 2013, sivu 50

[xxx] Bruno Adler, Sarajevon laukaukset, 1931, sivu 174

[xxxi] J. O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa I, 1938, sivu 11

[xxxii] J. O. Hannula, Maailmansodan historia, Osa I, 1938, sivu 10

[xxxiii] Christopher Clark, The sleepwalkers – How Europe went to war in 1914, 2013, sivu 48

[xxxiv] Bruno Adler, Sarajevon laukaukset, 1931, sivu 177

[xxxv] Bruno Adler, Sarajevon laukaukset, 1931, sivut 178-179

[xxxvi] Christopher Clark, The sleepwalkers – How Europe went to war in 1914, 2013, sivu 390

[xxxvii] Christopher Clark, The sleepwalkers – How Europe went to war in 1914, 2013, sivu 390

[xxxviii] Bruno Adler, Sarajevon laukaukset, 1931, sivut 194-195

Julkaistu

Venäjä valloitti Groznyin 1995

Venäjän joukot tunkeutuivat Tshetsheniaan kolmesta suunnasta 11.12.1994. Ensimmäinen Tshetshenian sota oli virallisesti alkanut. Venäläisen kenraali Troshevin muistelmista: ”Tshetshenian pääkaupunkia ympäröi kolme puolustusrengasta. Seurasi yksi Venäjän armeijan kaikkein raskaimmista tappioista Toisen maailmansodan jälkeen. Hävitettiin kokonaiset keskustan suuntaan liikkuneet kolonnat. Maikopin prikaati kaatui lähes täysivahvuisena, mutta Pavel Gratshov (Jeltsinin Venäjän puolustusministeri – jp) julisti, että Venäjän sotilaat kuolevat ”hymy huulilla”.”

Viron Puolustusvoimien Sõdur lehdessä 4/2004 on pitkä artikkeli Venäjän vuodenvaihteen 1994/1995 hyökkäyksestä Groznyyn. Artikkelin kirjoittaja joutuu kuitenkin toteamaan, ettei täsmällisiä numerotietoja ole mahdollista antaa, koska eri lähteistä saa erilaisia tietoja: ”Varmasti voi sanoa, että 131. prikaati lakkasi olemasta taistelujoukko. Venäläiset ovat yksimielisiä panssariajoneuvojen menetyksistä, siten lasketaan, että 131. prikaati menetti kaupunkiin tunkeutuessaan 26 panssarivaunusta 20 ja 120 panssaroidusta ajoneuvosta 102 (Knezys &Sedlickas 1999: 101; Antipov 1998: 151; Novitshkov ja toiset 1995: 52; Kulikov & Lembik 2000: 88).

1. tammikuuta oli selvää, että Venäjän armeija oli kärsinyt hävittävän tappion. Rynnäkköön Groznyitä vastaan oli osallistunut lähes 6 000 miestä ja 350 panssariajoneuvoa. Taistelujen kuluessa tshetsheenit olivat lyöneet rivistä 200 panssariajoneuvoa, joista 25 sotasaaliiksi (Knezys & Sedlickas 1999: 102-103).

Shamil Basajev vahvisti, että tshetsheenit olivat uudenvuodenyön taisteluissa ottaneet 150 vankia ja hävittäneet 221 Venäjän panssariajoneuvoa (Gall & de Waal 1997: 387-388). Venäjän puolustusministeri Gratshov tiedotti myöhemmin, että Venäjän menetykset kaatuneina operaation siinä vaiheessa nousivat 534:n.

Vaan 1.1. illalla Tshetshenian pääesikunnan päällikkö Aslan Mashadov tiedotti, että 800-1 000 venäläistä sotilasta sai surmansa ja 81 otettiin vangiksi Groznyin taisteluissa (Knezys & Sedlickas 1999: 103). Kenraali Kulikovin tietojen mukaan Venäjän menetykset uudenvuodenyönä olivat 1 500 miestä kuolleina ja kadonneina (Kulikov & Lembik 2000: 88).

Myös Venäjän kansanedustajat Groznyissa arvioivat Venäjän menetyksiä uudenvuodenyönä 1 500 kaatuneeseen. Kaatuneiden määrä saattoi olla vieläkin suurempi, Venäjän joukoissa puhuttiin paikan päällä 2 000 kaatuneesta (Gall & de Waal 1997: 15-16). – – Venäläisten tuli vielä käydä kaksi kuukautta kovia taisteluita, ennen kuin he kykenivät lopuksi valloittamaan Groznyin.

Kaupunki oli siihen mennessä pommitettu raunioiksi. Yksi tarkkailija laski 4 000 pomminräjähdystä tunnissa – se oli voimakkain pommitus Toisen maailmansodan jälkeen. Viimeinen osa Groznyista (Tshernoretshje) valloitettiin 6.3.1995, sen jälkeen kun tshetsheenit olivat päättäneet vetää viimeisen aktiivisen (Shamil Basajevin) yksikön kaupungista.”

Huomioitakoon vielä, että venäläisten lähteiden mukaan tähän hyökkäykseen lähteneisiin joukkoihin kuului kaiken kaikkiaan yli 15 000 miestä, noin 200 panssarivaunua, yli 500 BMP:tä ja BTR:ää, 200 kenttätykkiä ja kranaatinheitintä. Gratshovin mukaan koko Tshetshenian valloitusoperaatioon lähti alun alkaen 23 800 miestä, mutta joukkojen määrä kasvoi maaliskuuksi 58 000 mieheen (Faurby & Magnusson 1999: 76-77).”

Edellä oleva on lyhyt pätkä pitkästä artikkelistani. Se löytyy täältä tarkkoine lähdeviitteineen.

Julkaistu

Suur-Suomi

Pravdassa 3.12.1939 oli koko sivun kokoinen kartta, jossa näytettiin uudet Suomen rajat. Se oli Suur-Suomi, josta Venäjä oli tehnyt sopimuksen Suomelle asettamansa nukkehallituksen kanssa. Vinoviivoitettu alue kartassa oli uutta Suomelle lahjoitettua aluetta – viralliseen Tarton rauhan rajaan nähden.

Ajatuksena Venäjällä oli tietenkin liittää Suomeen Vienan-Karjala ja Aunuksen-Karjala, mutta samalla liittää koko se Suur-Suomi Venäjään – Moskovasta johdetuksi kommunistiseksi diktatuuriksi.

”Neuvostohallitus ja kansanhallitus solmivat olosuhteisiin nähden uskomattoman ripeästi valtiosopimuksen, jossa tehtiin laajakantoisia alueellisia järjestelyjä. Moskovassa joulukuun toisena päivänä allekirjoitetun sopimuksen mukaan Neuvostoliitto luovutti Suomelle Itä-Karjalan pääasiallisesti karjalaiset osat, toteuttaen näin ’Suomen kansan vuosisataisen toiveen’. Suomi puolestaan luovutti hyvää maksua vastaan tiettyjä alueita Kannakselta, Suomenlanden saaria sekä Hangon vuokralle. Sopimukseen sisältyi myös tärkeä pykälä sotilaallisesta avunannosta ja yhteistyöstä ja se oli määrä ratifioida Helsingissä mahdollisimman pian.”

Niin, Venäjä solmi hienon Avunannon ja Ystävyyden sopimuksen ”Suomen kansanhallituksen” kanssa, luovutti sille suuren määrän suomenheimoista aluetta – ja samaan aikaan kävi imperialistista valloitussotaa Suomen laillista hallitusta ja oikeaa Suomen kansaa vastaan.

”Krasnaja Zvezdan pääkirjoitus ’Ystävyys ja rauha’ joulukuun neljäntenä päivänä julisti jo, että ennen taisteluita oli väitetty Suomen armeijan kykenevän pitkäaikaiseen vastarintaan. Jo ensimmäiset taistelupäivät olivat kuitenkin osoittaneet tämän väitteen hiekalle rakennetuksi. Tuskin olivat Puna-armeijan sotilaat ylittäneet rajan, kun Suomen kansa nousi ja kansanhallituksensa johdolla siirtyi Neuvostoliiton ja muiden Baltian maiden rinnalle Itämeren rauhaa ja turvallisuutta ajavien valtioiden joukkoon. Puna-armeijalla oli vapautustehtävä ja se auttoi vapauttamaan Suomen kansan ’vararikon tehneiden helsinkiläisten vallanpitäjien likaisista käpälistä’.”

Tarkat lähdeviitteet löytyvät täältä.

Siis, Suur-Suomea ei suinkaan halunnut Suomen valtiojohto, vaan kommunistit ja Venäjä. Toki vain työkaluna Suomen liittämiseksi Venäjään.

Julkaistu

Marski pysäytti Talvelan salamasodan 21.7.1941 saavutuksiin

21.7.1941 Karjalan Armeija vapautti Salmin – kävi todellista salamasotaa Laatokan pohjoispuolella. Marski esti salamasodan jatkamisen siellä antamalla 24.7. käskyn pysäyttää eteneminen Tuuloksen ja Vieljärven itäpuoliselle tasalle. Varsinkin VI Armeijakunnan komentaja kenraalimajuri Paavo Talvela oli pysäytyksestä erittäin pahoillaan ja yritti saada lupaa jatkaa etenemistä (samoilla lämpimillä eteneminen olisi ollut helppoa ennen kuin vihollinen ennättää pureutua puolustukseen). Talvela on kirjoittanut asiasta perusteellisessa päiväkirjassaan useassa kohtaa, esimerkiksi. ”Me jäämme siis edelleen paikoillemme. Se on harmillista ja kiusallista, sillä jokainen päivä vahvistaa vihollista, ja hyökkäys on sitä verisempi ja vaikeampi, mitä myöhemmin se tehdään.”

Talvela yritti vähän väliä saada lupaa jatkaa hyökkäystä, mutta tuloksetta.

Elokuun 16. päivä: ”Olemme saaneet käydä ikävää puolustustaistelua. Kun tappiomme komean hyökkäyksen aikana olivat yhteensä 3 500 miestä, ne ovat nousseet nyt puolustustaistelussa 7 000 mieheen. Paljon näitä pienemmillä menetyksillä olisimme saavuttaneet lopullisen tavoitteemme, jos meidän olisi vain annettu hyökätä sinne.”

Koko artikkelini Laatokan Karjalan vapautuksesta Venäjän miehityksestä on luettavissa tarkkoine lähdeviitteineen täältä.

Julkaistu

Merisodan pikkujättiläinen (kirja)

Vuonna 2015 on ilmestynyt kirja Suomen Merisodan pikkujättiläinen. Kirjan on kirjoittanut Jyrki K. Talvitie ja kuvittanut Kalevi Keskinen.

Kirjassa on runsas kuvitus merisotaan liittyvästä kalustosta ja henkilöistä. Yksittäisistä taisteluista ja muista tapahtumista on kohtalaisen hyviä kuvauksia.

Valitettavasti suuremmista ja tärkeämmistä tapahtumista kuten itse sodista on kirjoitettu sitä samaa suomettunutta venäjämielistä jargonia, johon on saatu tottua pitkän, syvän ja synkän suomettumisen aikana.

Vapaussodasta käytetään nimiä Vapaussota ja Sisällissota, viimeksi mainittua selvästi enemmän – vaikka kyseessä oli nimenomaan Suomen ja Venäjän välinen sota, joka päättyi pitkien ja vaikeitten rauhanneuvottelujen jälkeen Suomen ja Venäjän välillä solmittuun Vapaussodan rauhansopimukseen.

Talvisodan syttymisestä kerrotaan taas valhe siitä kuinka Venäjä irtisanoi hyökkäämättömyyssopimuksen ennen hyökkäystään. Valhe siksi, ettei kerrota totuutta, ettei hyökkäämättömyyssopimusta, jatkosopimuksineen voinut noin vain irtisanoa ja heti hyökätä. Oikein olisi ollut kertoa:

Venäjä hyökkäsi rikollisesti Suomen kimppuun 30.11.1939 rikkoen Suomen ja Venäjän välillä voimassa ollutta hyökkäämättömyyssopimusta, Tarton rauhansopimusta ja sopimusta rajaselkkausten selvittämisestä – esittämättä minkäänlaista uhkavaatimusta ja julistamatta sotaa.

Jatkosota kirjan mukaan vastaavasti vain syttyi, eikä sen syttymisestä kerrottu oleellisimpiä yksityiskohtia, joiden mukaan Venäjä hyökkäsi Suomen kimppuun alkaen 22.6.1941 kello 6.05, aloittaen Suomen ja Venäjän välillä käydyn Jatkosodan, joka oli erillissota.

Oikeastaan kaikkein törkeintä on pitkin koko kirjaa toitottaa Venäjän motiiviksi rikoksilleen ”Pietarin turvallisuus”. Ei puolella sanallakaan mainita Venäjän olleen ja olevan imperialistinen valtio ja sen olevan sotien todellinen syy. Venäjän tavoitteista tällä suunnalla voi lukea täältä.

Positiivista on, että kirjassa sentään todetaan Suomen saavuttaneen Jatkosodassa torjuntavoitot ja siksi jääneen itsenäiseksi valtioksi. Torjuntavoitoista voi lukea hyvät kuvaukset täältä, täältä ja täältä.

Julkaistu

Historia toistaa itseään

Jokseenkin otsikon tapainen sanonta on melko yleinen. Sen mukaan ihmiset eivät opi virheistään, mitä on tullut tehtyä aiemmin, vaan tekevät vastaavat virheet yhä uudelleen.

Ehkä historia ei toista itseään, mutta ainakin päättäjiemme tekemät virheet näkyvät toistuvan yhä uudelleen – eli virheistä ei ole opittu. Ei vaikka meidän väitetään olevan ”homo sapienseja”, eli viisaita ihmisiä. Tosin ei siltä näytä jos katsotaan Suomen maanpuolustuksen sektoria.

Esimerkiksi ennen Talvisotaa Suomi laiminlöi maanpuolustuksen ihan perusteellisesti. Koko asekelpoista väestöä ei oltu koulutettu sotilaiksi, ainakaan kunnolla. Modernista raskaasta tykistöstä voitiin vain unelmoida. Tykistön ammustilanne oli katastrofaalisen heikko. Merivoimien modernein pinta-aluskalusto oli kaksi panssarilaivaa, joista ei sitten Talvisodassa, eikä juuri Jatkosodassakaan ollut merkittävää hyötyä Suomen maanpuolustukselle. Jne., jne.

Entäpä sitten nykytilanne

Nytkään Suomi ei ole liittoutunut, joten ei ole minkäänlaisia takeita siitä, että kukaan auttaisi Suomea mitenkään merkittävästi kun Venäjä taas hyökkää Suomen kimppuun yrittäen jälleen valloittaa koko Suomen.

Erilaiset ammukset ja ohjukset loppuvat alta aikayksikön ja lisää ei saada mistään kun Suomi ei ole NATOn jäsenmaa. Kun Venäjä hyökkäsi Tshetsheniaan vuonna 1994, niin mikään valtio ei toimittanut aseita hyökkäyksen kohteeksi joutuneelle Tshetshenialle. Sama asia uudelleen 1999.

Kun Venäjä hyökkäsi Georgiaan vuona 2008, niin mikään valtio ei toimittanut aseita hyökkäyksen kohteeksi joutuneelle Georgialle.

Kun Venäjä hyökkäsi Ukrainaan vuona 2014, niin mikään valtio ei toimittanut aseita hyökkäyksen kohteeksi joutuneelle Ukrainalle.

Tällä menolla kun Venäjä taas hyökkää Suomen kimppuun, niin mikään valtio ei toimita aseita myöskään Venäjän hyökkäyksen kohteeksi joutuneelle Suomelle.

Parhaillaan Suomen Merivoimille rakennetaan neljää korvettiluokan alusta – samaa kokoluokkaa kuin ne kaksi lähestulkoon hyödytöntä panssarilaivaa ennen Talvisotaa. Minun mielestäni olisi ollut parempi hankkia suurempi määrä hyvin nopeita, liikehtimiskykyisiä, pienempiä veneluokan aluksia.

—–

Toki on eroavaisuuskin. Ennen Talvisotaa Suomella oli onneksi Suojeluskunnat ja Lottajärjestö, jotka pelastivat Suomen itsenäisyyden. Nyt niitäkään ei valitettavasti ole.

Julkaistu

Punakapinasta vuonna 1918

On täysin ymmärrettävää, että se punakapina on yleisesti esillä tänä vuonna kun kapinasta on kulunut pyöreät 100 vuotta – se EI ole ymmärrettävää, että kirjoitetaan ”sisällissodasta”. Kyseessä ei ole ”neutraali ilmaisu”, vaan törkeä valehtelu Suomen historiasta.

Se ei myöskään ole ymmärrettävää, että samalla yleensä ”unohdetaan” kokonaan samaan aikaan 100 vuotta sitten tapahtunut Suomen Vapaussota Venäjää vastaan – jonka Vapaussodan rauhansopimus solmittiin pitkien ja vaikeitten rauhanneuvottelujen jälkeen Suomen ja Venäjän valtioiden välillä.

Yle-verolla rahoitetun Ylen mielestä edes Jääkäreiden Suomeen paluun 100-vuotisjuhla (melkoinen spektaakkeli), ei ollut siitä tehtävän uutisen veroinen. Eipä ole taidettu suuremmin uutisoida koko Vapaussodan 100-vuotisjuhlaakaan.

Sitäkin kummallisempaa on, että jatkuvasti hehkutetaan miten punaisia (rikollisia maanpettureita) muka kohdeltiin kaltoin, jopa teloitettiin. Se on jostakin käsittämättömästä syystä uutisten ja artikkeleiden painopiste.

Siitä, että Suomen armeija pelasti Suomen itsenäisyyden voittamalla Suomen Vapaussodan Venäjää vastaan ja kukistamalla punakapinan ei yleensä mainita sanaakaan.

Jotakin on ihan perusteellisesti pielessä. Tämä tie on turmion tie. Kansalla joka ei tunne historiaansa, ei ole myöskään tulevaisuutta.

Jos tämä meno jatkuu, niin kun tulee Talvisodan alkamisen vuosipäivä 30.11.1939, niin Suomen kansalle taas valehdellaan silmät ja suu täyteen sen sijaan, että kerrottaisiin kylmät historialliset tosiasiat:

Venäjä hyökkäsi rikollisesti Suomen kimppuun 30.11.1939 rikkoen Suomen ja Venäjän välillä voimassa olleita hyökkäämättömyyssopimusta, Tarton rauhansopimusta ja sopimusta rajaselkkausten selvittämisestä – esittämättä minkäänlaista uhkavaatimusta ja julistamatta sotaa.

Tämän Venäjän rikoksen johdosta YK:n edeltäjä Kansainliitto erotti Venäjän jäsenyydestään ja kehotti jäsenmaitaan avustamaan Suomea kaikin mahdollisin tavoin puolustustaistelussaan.

Julkaistu

Historiallisesta totuudesta

Suomen hyvin pitkä, syvä ja synkkä suomettumisen kausi on vaikuttanut suomalaisten tietoisuuteen Suomen historiasta aivan murskaavasti. Suurella osalla suomalaisia on täysin virheellinen käsitys Suomen historiasta.

Suomettumisen aikana kehitettiin esimerkiksi valheellinen tarina kiltistä Leninistä, joka lahjoitti Suomelle itsenäisyyden ”hopeatarjottimella”. Kun sen valheellisen tarinan kanssa ei sopinut yhteen historiallinen totuus Suomen ja Venäjän välillä käydystä voitokkaasta Vapaussodasta (1918), niin sitä pahempi historialliselle totuudelle. Totuus piti unohtaa ja tosiasioista kertovat kirjat pistettiin kiellettyjen kirjojen luetteloon – niitä ei saanut olla luettavissa mm. kirjastoissa.

Kun Leninin Venäjä yllytti osan suomalaisista punaisista nousemaan kapinaan Suomen vapailla vaaleilla valittua Eduskuntaa ja laillista Hallitusta vastaan Vapaussodan aikana ja aseisti kapinalliset, sekä pisti venäläiset sotilaat taistelemaan kapinallisten rinnalle Suomea vastaan – niin sekin punakapina piti sitten unohtaa ja kirjoittaa tapahtunut historia uusiksi (väärennetyksi).

Niinpä vielä nytkin yli neljännesvuosisata neukkulan kemahtamisesta ja 100 vuotta Vapaussodasta kirjoitetaan yleisesti jostakin kummallisesta kuvitteellisesta ”sisällissodasta”. Miettikääpä tarkkaan – jos olisi ollut sisällissota Suomessa, niin miksi ihmeessä piti solmia sen sodan rauhansopimus pitkien ja vaikeitten rauhanneuvottelujen jälkeen Suomen ja Venäjän välillä?

Miksi ihmeessä jotkut yrittävät kaikkensa, että estettäisiin minua kirjoittamasta kylmiä tosiasioita Suomen Vapaussodasta (Suomen ja Venäjän välisestä sodasta 1918-1920)? Mikä on motiivi heillä jotka yrittävät estää tuomasta esiin historiallisia tosiasioita?

Jotkut asiat historiasta voivat olla kipeitä joillekin henkilöille – mutta eikö kuitenkin olisi parasta tuoda tosiasiat esiin kuin jurnuttaa niitä vielä 1000 vuotta eteenkin päin?

Minun kirjahyllyssäni on 250 hyllymillimetriä (melkoisen monta sivua) faktaa toteutuneesta Suomen Vapaussodan historiasta yhdessä kirjasarjassa Suomen Vapaussota I – VIII (1-8). Erittäin yksityiskohtaista historiaa. Sinä päivämääränä, joskus myös kelloaikana, se henkilö antoi sellaisen käskyn, sille joukko-osastolle. Seurasi sellainen taistelu sillä paikkakunnalla, sellaisin seurauksin. Kylmää faktaa – kuitenkin useilta tahoilta halutaan, että lopettaisin kirjoittamisen tosiasioista – miksi?

Ei kai vaan siksi, että haluavat, että imperialistinen roistovaltio Venäjä viimeinkin saisi valloitettua Suomen ”takaisin” orjuuteensa, vaikka Venäjä epäonnistui yrityksissään Vapaussodassa, Talvisodassa ja Jatkosodassa?

Venäjä on valitettavasti erinomaisen hyvä informaatiosodassa demokraattisia maita vastaan.

Julkaistu

20.4.1918 – 100 vuotta sitten Suomen Vapaussota

Järjestelyistä ennen ”loppusotaa”

Suomen Armeijan Ylipäällikön kenraali Mannerheimin joukot oli jaettu kahteen eri armeijaan. Armeijoihin kuului perusyhtyminä rykmenttejä. Jääkärirykmentit oli sijoitettu periaatteessa jääkäriprikaateihin á kaksi rykmenttiä, mutta käytännössä siirreltiin rykmenttejä ja pataljoonia. 20.4.1918 mennessä myös suojeluskuntajoukoista piti olla muodostettu rykmenttejä. Lisäksi oli jalkaväkeä kaksi alunalkaen värvättyä krenatöörirykmenttiä, mutta niistäkin tuli täydennysten myötä vastaavia jalkaväkirykmenttejä.

Kenttätykistö oli ollut hyvin hajanainen ja heikkokin koko Vapaussodan ajan yksittäisiä neljän tai kahden tykin pattereita, jopa yksittäisiä tykkejä siellä sun täällä. Tampereen vapauduttua punaisten vallan alta siellä muodostettiin Jääkäritykistöprikaati melkoisen yhtenäisellä kalustolla kun Raudussa ja Tampereella saavutettujen voittojen kautta oli saatu vihollisilta sotasaaliina runsaasti hyvää tykkikalustoa. Jääkäritykistöprikaati jakautui esikuntaan ja kolmeen osastoon. Yhdessä osastossa oli kaksi nelitykkistä haupitsipatteria ja kahdessa osastossa molemmissa kaksi nelitykkistä 76 mm pikatykkipatteria. Jääkäritykistöprikaati lähti Tampereelta viimein 19.4.1918 Karjalaan[i]. Muutenkin tykistö pyrittiin järjestämään pääsääntöisesti nelitykkisiksi pattereiksi – järjestely sodan aikana, taistelujen kuluessa, ei kuitenkaan ollut helppoa.

Savon ja Karjalan ryhmistä (rintamista) muodostettiin Itäarmeija kenraali Löfströmin komentoon.

 

Itäarmeijan tehtävä

Itäarmeijan tehtäväksi tuli katkaista Laatokan lounaispuolella yhteys Suomen ja Venäjän välillä, sekä valloittaa Viipuri.[ii]

Suomen ja Venäjän välinen maayhteys piti saada katkaistua ihan ensimmäisenä toimena ”loppusodassa”, että Venäjä ei voi lähettää Suomen puolelle lisää joukkoja, eikä Suomen puolella olevat punaiset joukot pääse pakenemaan maitse Venäjälle. Silloin 100 vuotta sitten rautatiet olivat ehdottomasti varmin kuljetustapa – varsinkin jouduttaessa toimimaan kelirikon aikana – kuten nyt tapahtui.

Karjalan kannaksella oli kaksi rautatietä yhdistämässä Suomea ja Venäjää. Pohjoisempi Raudun kautta Käkisalmeen oli tiukasti suomalaisten hallussa Raudun eteläpuolelta. Eteläisempi rata Valkeasaari-Terijoki-Raivola-Viipuri taas oli tiukasti venäläisten ja punaisten hallussa – ja nämä tiesivät toki miten elintärkeä tämä Pietarin-Viipurin rata heille oli.

 

Ryhmä Ausfeld hyökkää rajalla

1. Jääkäriprikaatin komentaja eversti Ausfeld sai tehtäväkseen sulkea maayhteys Karjalan kannaksella välillä Laatokka-Suomenlahti. Eversti Ausfeldin joukot eivät kuitenkaan olleet hänen oma prikaatinsa, vaan erilaisia pataljoonia sieltä sun täältä.

Laatokan rannalla Metsäpirtin, Raudun ja Taipaleen hujakoilla oli puolustauduttava yhdellä pataljoonalla ja suojeluskuntajoukoilla siltä varalta, että Venäjä hyökkää.

Raudun-Valkjärven hujakoilta piti sen sijaan hyökätä railakkaasti Kivennavan suuntaan ja sieltä Raivolaan sekä Suomenlahden rannalle jättäen varmistusjoukkoja matkan varrelle niin että rajaseutu tulee tiukasti suljettua.

Kenraali Löfströmin käskyn 19.4.1918 klo 9 ap. mukaan Ausfeldin piti aloittaa hyökkäyksensä lounaaseen 20.4.1918, mutta Ausfeld otti ”varaslähdön” ja hyökkäsi jo 19.4.[iii]

”Kuitenkin oli eversti Ausfeld aloittanut hyökkäyksensä jo 19 p:nä. Karjalan 1. rykmentin komentajan majuri Elfvengrenin johtaman ryhmän, johon kuului mainitun rykmentin ohella 2. jääkärirykmentti (paitsi yhtä pataljoonaa) ja Karjalan ratsurykmentti (paitsi yhtä pataljoonaa) ja Karjalan ratsujääkärirykmentin 1. eskadroona, oli 19 p:n aamulla osittain hyökättävä vihollisen kimppuun Valkjärven eteläpuolella, osittain edettävä Kauksamon kautta Vuottaata kohti, Karjalan 1. rykmentin I pataljoonan puolustaessa asemia Valkjärvellä ja Kopolassa. Rajan turvaaminen Raasulin-Metsäpirtin kohdalla annettiin 4. jääkärirykmentin VIII pataljoonalle ja siellä oleville suojeluskunnille. Yksi pataljoona 2. jääkärirykmentistä oli ryhmänreservinä.

Valkjärven eteläpuolella olevaa aluetta vastaan asetettiin kaksi pataljoonaa, yksi kumpaisestakin rykmentistä, jotka kapteeni Hanellin komennossa huhtik. 19 p. etenivät Valkjärven (järven) eteläpuolella Valkjärven-Tarpilan maantietä kohti, jolle seuraavana päivänä taistelun jälkeen päästiin.

Aikaisin huhtik. 20 p:n aamuna hyökkäsi kaksi pataljoonaa kapteeni Kumlinin komennossa Lipolan seudulta Kauksamoon, missä punaiset kärsivät suuria tappioita, menettäen 4 konekivääriä varusteineen ja lähtien pakoon. Takaa-ajoon ryhdyttiin heti. Vuottaassa otettiin n. 30 vankia ja illalla saavutettiin Ahijärvelle Kivennavan kirkonkylästä pohjoiseen.

Majuri Elfvengrenillä, joka heikoin voimin seisoi rintamassa punaisia vastaan Valkiamatkassa  (5 km. kaakkoon Valkjärven kylästä), oli aikomuksena 21 p. sitten kun Tarpila olisi vallattu, antaa Hanellin ryhmän hyökätä vastassaan olevan vihollisen selkään.

Kun kenraali Löfström sai ilmoituksen tästä, lähetettiin mainittuna päivänä klo 11,40 a.p. eversti Ausfeldille seuraava sähkösanoma: »Edetkää Raivolaan odottamatta Valkjärven taistelujen tulosta.» Armeijan komentajasta oli tärkeätä, että Ausfeldin ryhmä ei pysähtyisi – hyvin ymmärrettävistä syistä – suojaamaan yhteyksiään, vaan että se häikäilemättä, kootuin voimin veisi hyökkäyksensä päämaaliin, Raivolaan saakka. Kun kerran rautatie olisi valkoisten hallussa, voitaisiin rintamavastus molemmin puolin murtokohtaa, jollei vihollinen jo aikaisemmin olisi siitä luopunut, murtaa vaikeuksitta. Kuten Ausfeldin ryhmän toiminnan kuvauksesta (kts. edemp.) ilmenee, oli ryhmän komentaja jo omasta aloitteestaan ryhtynyt armeijan komentajan tarkoittamiin toimenpiteisiin.

Aikaisin aamulla huhtik. 21 p:nä valtasi kapteeni Hanell Tarpilan kiivaiden taistelujen jälkeen, joissa vihollinen menetti jokseenkin tarkoin koko elävän voimansa sekä 2 konekivääriä, ja pääsi etujoukkoineen illalla Kivennavan pohjoispuolelle. Tästä tärkeästä tienristeyksestä oli vihollisen aikaisemmin päivällä karkoittanut Kumlinin ryhmä, jolloin m.m. 7 konekivääriä joutui valkoisten käsiin.

Kun Valkiamatkassa olevat punaiset saivat tiedon valkoisten etenemisestä, lähtivät he pakokauhun valtaamina pakenemaan Perkjärvelle päin.

Kivennavan seudulle kokoontui huhtik. 21 p:n kuluessa koko Ausfeldin ryhmä lukuunottamatta yhtä (Sihvosen) pataljoonaa, joka yhä puolusti rintamaa Punnusjärven länsipuolella, ja pitkin rajaa Lipolan itäpuolella ryhmitettyjä joukkoja sekä osaa tykistöstä, joka kelirikon vuoksi ei ennättänyt perille. Voimat jaettiin kolmeksi rivistöksi, joista kukin käsitti kaksi pataljoonaa varusteineen. Yhden rivistön oli määrä hyökätä päävoimillaan Uudellekirkolle ja pienemmällä osastolla Kuuterselkää vastaan, toisen rivistön oli edettävä Raivolaan ja Puhtilaan sekä kolmannen Jäppilän kautta Terijoelle ja siitä itään rajalle. Ratsuväen pääosan oli edettävä Inoon päin ja yhden pataljoonan oli jäätävä Kivennavalle ryhmänreserviksi. Lisäksi jäi yksi pataljoona Orjatsaareen. Aikaisin huhtik. 23 p:nä oli hyökkäys pantava käyntiin.

Oikeanpuoleinen rivistö saapui päivän kuluessa ainoastaan Liikolaan, keskimmäinen majuri Stahelin komennossa valtasi verisen taistelun jälkeen Raivolan ja vasemmanpuoleinen rivistö majuri von Bonsdorffin komennossa valloitti Kuokkalan.

Eversti Ausfeld oli siis voimalla ja tarmolla ja määräaikana suorittanut saamansa tehtävän.”[iv]

Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VIII; 1927

 

 

Lisätietoja

Ausfeldin ryhmän vahvuus oli operaation alkaessa noin 4000 miestä.[v]

”Saatujen tietojen mukaan – niitä tuli m.m. Pietarista, jonka kanssa salaisia teitä pitkin oltiin jokapäiväisessä yhteydessä – olivat vastustajan voimat muutamia päiviä aikaisemmin ryhmitetyt seuraavalla tavalla. Inossa oli 800 venäläistä, Härkölässä 100 ja Puumalassa sekä Humaljoella suunnilleen yhtä monta miestä, nekin venäläisiä. Koivistossa oli n. 400 miestä sekä konekiväärejä. Paitsi rataa pitkin huvilapaikkoihin sijoittuneita pienempiä punakaartilaisosastoja oli Raivolan Sahakylän sillan luona 40 miestä sekä 2 konekivääriä ja Perkjärvellä 2 tykkiä ja jonkun verran enemmän miehiä. Pitkin rintamaa oli Hotakassa ja Muolaassa 350 m, 3 konekivääriä, 1 tykki, Ilveksestä-Kangaspeltoon 200m., 1 kk., Kyyrölässä 50 m., 1 kk., Kuusassa  400 m., 2 tykkiä, 4 kk., Punnuksessa 100 m, 1 tykki, 1 kk., Saavolassa 100 m., Valkiamatkan-Suontaan seuduilla 700 m., 8 konekivääriä, 5 tykkiä ja Kauksamossa 500 m. konekivääreineen. Lisäksi oli raasulin eteläpuolella yli 2000 venäläistä, joilla oli kymmenittäin konekiväärejä sekä muutamia tykkejä ja Metsäpirtin eteläpuolella samoin verrattain paljon väkeä. Lisäksi oli eversti Svetshnikovin toimesta koottu Lempolovon aseman luo 3000 venäläistä, joiden aikomuksena kerrottiin olevan ryhtyä punaisia tukemaan, ja Toksovossa väitettiin olevan yhtä paljon venäläisiä. Kaiken lisäksi tiedettiin, että lähempänä Suomenlahden rannikkoa oli huomattavia venäläisiä sotavoimia ja lopuksi oli vastustajalla panssarijunia Rajajoen-Viipurin rataosalla.”[vi]

”Peräytyvä vihollisosasto, suurimmaksi osaksi venäläisiä, saavutettiin Sudenojalla ja pakoitettiin taistelun jälkeen hurjaan pakoon Kangaspeltoa kohti. Kauempana sulkivat perääntymistien kuitenkin jääkärimajuri Savoniuksen joukot (Wilkmanin ryhmän vasen sivusta), jotka 24 p:nä iltapäivällä valtasivat Hotakan. Karikosken ahdistaessa selkäpuolelta ajautui perääntyväin pääjoukko, turhaan yritettyään murtaa Savoniuksen rintamaa, huhtik. 25 p:nä Muolaanjärven jäälle, missä se suurimmalta osaltaan tuhoutui.”[vii]

——

[i] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VIII; 1927; sivu 87

[ii] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VIII; 1927; sivu 172

[iii] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VIII; 1927; sivu 191

[iv] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VIII; 1927; sivut 191-192

[v] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VIII; 1927; sivu 227

[vi] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VIII; 1927; sivut 227-228

[vii] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VIII; 1927; sivu 241