Verinen kiirastorstai ei ollut johtanut Vapaussodassa Tampereen vapauttamiseen punakapinallisten ja ryssien hirmuvallan alta. Nyt oli päätettävä miten se lopultakin tehdään mahdollisimman nopeasti, mutta siedettävin tappioin.
Joukot piti saada Karjalaan katkaisemaan punikkien maayhteys Venäjälle, joka oli yllyttänyt punikit kapinaan, aseistanut kapinalliset enemmän kuin ruhtinaallisesti ja lähettänyt lisääkin Venäjän joukkoja taistelemaan Suomea vastaan.
Paluumatkalla
”Jo paluumatkalla Vehmaisista Vilppulaan maaliskuun 28 p:n iltana saatettiin päämajassa keskustella asemasta, joka oli syntynyt sen kautta, että päivän kiivas hyökkäys Tampereen itärintamaa vastaan ei ollut johtanut toivottuun tulokseen.
Keskeisimmän kysymyksen suhteen, pitikö hyökkäystä jatkettaman vaiko ei, ei vallinnut mitään epäilyjä. Ylipäällikkö [Mannerheim – jpu] määräsi heti, että sitä oli jatkettava. Oli tosin olemassa toinenkin mahdollisuus nimittäin: rajoittua mahdollisimman pienillä joukoilla saartamaan kaupunki ja varusväen antautumista odotellessa viipymättä ryhtyä aktiivisiin sotatoimiin Karjalassa. Mutta tätä vaihtoehtoa vastaan puhuivat niin monet syyt – eniten ehkä puhtaasti psykologiset – että asiasta tuskin vakavasti keskusteltiin. Toiselta puolen oli selvää, että päätökseen johtaa taistelu Tampereesta lopulliseen ratkaisuunsa täytyi sisältyä luopuminen merkittäväksi ajaksi eteenpäin kauan suunnitellusta ja osittain jo valmistellustakin hyökkäysliikkeestä Viipuria vastaan.”[i]
Päämajan puututtava välittömästi
”Syntynyt tilanne vaati päämajan välitöntä puuttumista useissa suhteissa. Päällikkyyskysymys Tampereen edustalla täytyi järjestää, hyökkäysjoukkoja vahvistaa sekä ryhtyä tarmokkaisiin toimenpiteisiin vihollisen estämiseksi avustamasta Tampereen piiritettyjä sotavoimia.
Niin kauan kuin oli ollut syytä luulla, että kaupunki voitaisiin valloittaa suoranaisesti päämajan alaisina olevien eri joukkojen kiivaalla eteenpäinryntäyksellä, ei mitään päällikkyyssuhteiden uudelleen muodostelua hyökkäyksen johdosta oltu katsottu välttämättömäksi. Viimeisten päivien taistelut olivat kuitenkin osoittaneet, kuinka vaikeata oli ollut saada aikaan tarvittavaa yhteistoimintaa eri hyökkäysryhmien kesken, ja kun nyt koko hyökkäysmenetelmä täytyi tarkistaa suurempaa sääntöperäisyyttä noudattaen, kävi välttämättömäksi luoda yhtenäiset päällikkyyssuhteet joukoille, jotka seisoivat Tampereen edustalla. Siten saisi päämaja sitäpaitsi suuremman vapauden kiinnittää huomionsa niihin moninaisiin muihin tehtäviin, jotka sen harteilla olivat.”[ii]
Johtosuhteet
”Nyt nousi kysymys siitä, pitikö kaikki Tampereen hyökkäykseen sidotut joukot alistettaman yhteisen päällikön alaisiksi, vai oliko johdon jakautuminen entiseen tapaan tarkoituksenmukaisempi. Tällöin tuli suhde yhteyksiin määrääväksi. Pidettiin nimittäin vaikeana saada aikaan niin hyviä yhteyksiä Näsijärven ja Pyhäjärven yli, että yhteinen joukkojen johto kaupungin länsi- ja itäpuolella kävisi mahdolliseksi. Kun lisäksi tuli, että tuskin voitiin odottaa hyökkäyksen lännestä päin, missä piti voittaa huomattavasti suurempia taktisia vaikeuksia, saavan muuta kuin mielenosoituksellisen luonteen, päätti ylipäällikkö olla muuttamatta mitään, mikä koski Satakunnan päällikön käskyaluetta. Kaupungin itäpuolella sitävastoin, missä ratkaiseva hyökkäys suoritettaisiin, alistettiin kaikki joukot vanhimman siellä olevan päällikön, kenraali [eversti – jp] Wetzerin alaisiksi.
Sitä koskeva määräys lähti Vilppulasta maaliskuun 28 p:nä klo 10.30 ap.:
»Hyökkäys Tamperetta vastaan on saatettava loppuun, jolloin tykistön on askel askeleelta valmistettava jalkaväen etenemistä.
Lähemmän yhteisvaikutuksen aikaansaamiseksi hyökkäysrintaman eri taisteluryhmien kesken alistetaan Wilkmanin osasto Hämeen tyhmän päällikön alaiseksi.
Mannerheim «”[iii]
Tehtävät
”Tämän käskyn perusteella oli niin ollen myöskin eversti Wetzerin tehtävä määrätty. Paitsi kaupunkia vastaan suunnatun hyökkäyksen jatkamista oli hänen tehtävänään – vaikkakaan sitä ei suoraan mainita – Lempäälän puolustamainen, sillä samalla kuin Hämeen päällikölle joutui Wilkmanin osaston päällikkyys siirtyivät hänelle tämän osaston tehtävätkin.
Kävi kuitenkin välttämättömäksi määritellä nyt myöskin Satakunnan päällikön tehtävät, niin hyvin jatkettuun hyökkäykseen kuin varmistukseen nähden Porin suuntaan. Tämä tapahtui keskiyöllä annetulla määräyksellä, joka kuului seuraavasti:
»Eversti Linderille.
Vakavin taisteluin on lähempi etumaasto Tampereen itärintaman edustalla siellä sijaitsevine kasarmeineen tänään vallattu.
Wilkmanin osasto on jatkettua hyökkäystä varten alistettu eversti Wetzerin alaiseksi.
Teidän tehtävänänne on toistaiseksi osalla joukoistanne estää vihollista murtautumasta Tampereelta lännen suuntaan, jolloin yhteys eversti Wetzerin sivustojen kanssa on säilytettävä, toisten osien turvatessa Tamperetta vastaan liikehtiviä joukkoja vihollisen puuttumiselta Porin rataa myöten asiaan sekä muutenkin turvatessa Satakunnan ryhmän rintamaa.
Pispalan eteläpuolella olevat saaret, jotka tällä hetkellä ovat eversti Wilkmanin miehittämät, on teidän heti miehitettävä pienemmin, konekiväärein varustetuin osastoin.
Mannerheim «”[iv]
Vihollisen toimintamahdollisuudet
”Vihollisen hyökkäystä Porista ei pidetty sen vaarallisempana, kuin että eversti Linderin ilman erikoisia vahvennuksia piti voida se torjua.
Aivan toisin arvosteltiin tilannetta, mikäli se koski hyökkäyksen uhkaa etelästä käsin. Saattoi odottaa, että punaisten johto ponnistaisi kaikki voimansa auttaakseen Tamperetta. Hyökkäyksiä, joita jo oli tehty Bergströmin ja Ingelbergin osastoja vastaan Lempäälän-Hauhon-Tuuloksen linjalla, täytyi pitää vain alkuna paljon laajempiin liikkeisiin.
Vihollisen toimintamahdollisuuksia punnittaessa oli selväksi katsottava, että varsinainen vaara uhkasi Lempäälän kohdalla. Eteneminen Toijalasta-Hämeenlinnasta pääsuuntana Kangasala saattoi tosin olla täysin ajateltavissa, ja niin sen täytyi vastustajasta tuntua sangen houkuttelevalta niihin mahdollisuuksiin nähden, joita se tarjosi vaikuttamalla valkoisten joukkojen yhteyksiä vastaan, mutta kaikki, mitä sodan aikana siihen asti oli nähty punaisten sodanjohdosta, aiheutti, ettei sellaista liikettä pidetty todennäköisenä. Se olisi vaatinut joukkoja, joilla oli järjestetty kuormastolaitos, eikä sitä missään tapauksessa olisi voitu saada nopeasti aikaan. Sen vuoksi voitiin toistaiseksi toivoa, että Bergströmin osaston kolme pataljoonaa riittäisivät turvaamaan Hauhon-Tuuloksen-Padasjoen. Lempäälän puolustuksen vahvennus saattoi sitävastoin milloin tahansa tulla välttämättömäksi.”[v]
Reservijoukoille on tarvetta
”Maaliskuun 29 p:n kuluessa purkautui 1. jääkärirykmentti junasta Kangasalla ja sijoitettiin ylipäällikön käytettäväksi Kangasalan kirkonkylään. Rykmentinpäällikkö sai tällöin määräyksen olla valmiina etenemään eri suuntiin. Samanaikaisesti annetulla määräyksellä vedettiin viimeksi Pietarsaaressa kuntoonsaatetut kolme haupitsipatteria – kussakin kaksi tykkiä – Vehmaisiin ja Kangasalle. Patterit saapuivat 30 p:n vastaisena yönä purkamisasemille.
Reserviryhmä Kangasalla joutui kuitenkin olemaan toimettomana vain sangen lyhyen ajan. Jo maaliskuun 30 p:nä osoittautui, ettei pelko vihollisen hyökkäysaikomuksista ollut suinkaan ollut liioiteltu. Sinä päivänä saapui nimittäin kaikista rintamaryhmistä tietoja vihollisen vilkastuneesta toiminnasta. Satakunnassa keskittyivät punaiset joukot lännestä päin Karkkuun ja Mouhijärvelle ilmeisesti hyökkäystarkoituksessa. Lempäälästä, missä eversti Wilkman oli ottanut johdon, oli taistelutoiminta vilkastunut, ja Bergström tiedotti vihollishyökkäyksistä Tuuloksessa. Savosta ilmoitettiin punaisten joukkoja koottavan Heinolan seudulle, mitä täytyi pitää alkuna helpoitushyökkäykseen. Karjalassa lopuksi jatkuivat pitkin koko linjaa kiivaat taistelut. Mielenkiinto keskittyi täällä Rautuun, jonne muuan vihollisjoukko oli saarrettu; venäläisten kerrottiin suurin voimin kiiruhtavan sitä auttamaan. Jotta majuri Sihvo voisi saattaa loppuun liikkeen Rautuun saarrettuja venäläisiä vastaan, asetti ylipäällikkö sen johdosta yhden 4. jääkärirykmentin pataljoonista hänen käytettäväkseen.
Maaliskuun 30 p:n iltana oli tilanne kärjistynyt. Eversti Linder, joka oli määrännyt tehtäväksi hyökkäyksen Noormarkkuun helpoitustarkoituksessa, ilmoitti ettei Berghin joukkojen asema ollut kaikkein parhaita. Ne olivat joutuneet vakavaan asemaan ja tarvitsivat vahvennusjoukkoja Kristiinasta.
Lempäälässä oli vihollinen koko päivän jatkanut sangen kiivaita hyökkäyksiään. Eversti Wilkman, joka kääntyi suoraan päämajan puoleen, oli jo iltatiedonannossaan kuvannut tilanteen synkin värein, ja Hämeen päällikkö ilmoitti, ettei hän katsonut vahventaa Lempäälässä olevia joukkoja. Yöllä saapui sitten Wilkmanilta tiedonanto, jossa tämä suorastaan merkitsi tilanteen vakavaksi ja pyysi pikaista apua voidakseen vastata rintamastaan. Pikaiset toimenpiteet olivat niin ollen välttämättömiä, ja määräys lähti jo klo 5 ap. maaliskuun 31 p:nä 1. jääkärirykmentin päällikölle, jääkärimajuri Jernströmille, että tämä marssittaisi Kangasalan kirkonkylään sijoitetut joukot, yhtä pataljoonaa lukuunottamatta, Lempäälään, missä niiden piti tulla eversti Wilkmanin alaisiksi.
Kun näinä päivinä Hämeen päällikölle oli osoittautunut yhä vaikeammaksi johtaa sotatoimia Tamperetta vastaan ja vastata tapahtumista Lempäälässä, saatiin huhtikuun 1 p:nä eversti Wetzerin esityksestä aikaan se muutos, että Wilkman asetettiin suoraan päämajan alaiseksi. Tämä tapahtui seuraavan käskykirjeen kautta:
»Lempäälän seuduilla olevat voimat asetetaan eversti Wilkmanin alaisiksi ja nimitetään ”Wilkmanin osastoksi”.
Wilkmanin osasto on suoranaisesti minun alaiseni, ja sen tehtävänä on estää vihollista etelästä päin Mallasveden ja Pyhäjärven väliltä hyökkäämästä Tampereen edustalla olevien voimien selkään.
Wilkmanin osaston yhteydet asetetaan Kangasalan kautta.
Mannerheim. «”[vi]
Päämaja keskittyy tukemaan Hämeen ryhmän hyökkäysvalmisteluja
”Ylipäällikön toive, että 1. jääkärirykmentin pääosan lähettäminen lopullisesti torjuisi uhan etelästäpäin, ei pettänytkään.
Lähipäivinä saavutettiin tasapaino Lempäälässä, eikä Bergströmin rintamakaan enää aiheuttanut mitään huolia. Samanaikaisesti saapui pelkkiä suotuisia tiedonantoja aseman kehittymisestä Satakunnassa, missä eversti Linder voimakkaalla vastahyökkäyksellä vapautui turvaamistehtävästään. Huhtikuun 2 p:stä lähtien voidaan katsoa, että Tampereen avustamisen vaara oli torjuttu. Myöskin Savossa ja Karjalassa kehittyivät tapahtumat suotuisasti.
Näiden olosuhteiden vallitessa saattoi ylipäällikkö, joka päämajan esikunnan kera huhtikuun 1 p:nä siirtyi Vehmaisiin, omistaa kaiken tarvittavan huolen Hämeen päällikön hyökkäysvalmistelujen tukemiseen. Kaksi seikkaa oli tällöin aivan erikoisen painavata: ammustentuonti sekä tarpeellisten reservien kuntoonsaattaminen.
Ensimmäisessä suhteessa olivat asiat hyvin huolestuttavalla kannalla, etenkin mitä tykistön ammuksiin tulee. Lastit, joiden jo aikoja sitten piti lähteneen Saksasta, eivät olleet vielä saapuneet Vaasaan, ja oli mahdotonta saada selvyyttä viipymisen syistä tai milloin ammuksien voitiin laskea olevan perillä. Kaikki ammukset, joita voitiin kokoon saada, lähetettiin kuitenkin Vehmaisiin, ja täysin tietoisena siitä, että hyökkäys saattoi tulla vaatimaan kaikki silloin maassa olevat tykinammukset, asetti ylipäällikkö ne hyökkäysjoukkojen käytettäväksi.
Reservien suhteen oli asema, vaikkakaan ei aivan niin jännittynyt, kuitenkin melkoisen tukala. 1. jääkärirykmentin pääosan lähdettyä Lempäälään oli Södermanin reservipataljoona – viimeinen näistä aivan tilapäisluontoisista hätävarajoukoista, jota ei oltu rintamapäälliköiden käytettäväksi jätetty – sijoitettu Kangasalan kirkonkylään. Yhdessä 1. jääkärirykmentin III pataljoonan kanssa muodosti se ylipäällikön ainoan sotatoimialueella olevan varaväen. Kun kuitenkin oli odotettavissa, että tämä reservi täytyisi loppuhyökkäyksen alkaessa Tamperetta vastaan asettaa eversti Wetzerin käytettäväksi, päätti ylipäällikkö huhtikuun 1 p:nä siirtää Savoon sijoitetun 3. jääkärirykmentin Kangasalle.
Kun rykmentti huhtikuun 3 p:nä alkoi purkautua junasta, vallitsi jo edellytetty tilanne, ja ennenkuin punaiset oli pakotettu antautumaan, kävi välttämättömäksi käyttää sitä ainakin toisarvoisiin tehtäviin.
Sittenkuin 3. jääkärirykmentti oli lähtenyt garnisoonipaikoistansa, oli koko valkoisessa Suomessa enää vain kaksi liikekannalle pantua pataljoonaa (4. jääkärirykmentistä), joita ylipäällikkö olisi odottamattoman joukkojen tarpeen tullen voinut käyttää. Niin koottiin kaikki voimat ratkaisevaan kohtaan, varmentamaan sodanjohtajan asettaman päämäärän saavuttamista.”[vii]
Johtopäätös 101 vuoden kuluttua Vapaussodasta
Marski päätteli silloin eri vaihtoehdoista, miten resurssejaan käyttää, aivan oikein että täytyy keskittää yhteen kohtaan kaikki mahdolliset voimat, että saadaan siellä ratkaisu aikaiseksi. Joukkoja ei riittänyt ripoteltavaksi useampaan paikkaan vaikka mieli olisi tehnyt esimerkiksi vapauttaa Viipuri ryssien ja punikkien hirmuvallan alta. Päätös puhkaista Tampereen mätäpaise ensin ja vasta sen jälkeen iskeä Karjalassa oli mielestäni oikea.
——
[i] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 427
[ii] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 428
[iii] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 428
[iv] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 429
[v] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 429-430
[vi] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 430-431
[vii] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 432-433
