Avainsana: Sotahistoria

Julkaistu

Dosentti desanttina: Sotahistoriaa vai sen väärentämistä

Dosentti André Swanström sai viime vuonna markkinoille tutkimuksensa suomalaisten SS-vapaaehtoisista. Kirjan ivallinen nimi Hakaristin ritarit ennakoi jo sen sisällön. Swanströmin kirjaa voidaan pitää vastakirjana professori Mauno Jokipiin kirjoittamalle 1968 ilmestyneelle SS-vapaaehtoistemme historialle Panttipataljoona.

En päässyt hyvillä mielin 1. lukua Myytti ja sen luojat pitemmälle, kun siinä kerrotaan juuri sotatouhuista päässeen parikymppisen Jokipiin ja jääkärieverstin pojan, untersturmfūhrer Ensio Anttilan historian opiskelijoiden yhdistyksen Kronoksen hallituksessa 1945–1946 sopineen, että Jokipii kirjoittaa SS-miesten historian ”oikein”.

Swanström myöntää, ettei ole varmuutta Jokipiin ja Anttilan välisistä keskusteluista mutta päättelee samaan hengenvetoon Anttilalle olleen kuitenkin vaikutusta Jokipiin asenteisiin. Jokipiillä täytyi olla pitkä sihti, kun ensin tuli saada gradu valmiiksi ja kyllä hänellä saattoi väitöskirjakin jo väikkyä mielessä. Sen aiheeksi tuli Suomen kreivi- ja vapaaherrakunnat eli kovin kauaksi SS-vapaaehtoisaiheesta.

Swanströmin mielestä oli raskauttavaa, että tiedekunta määräsi keskiajan tutkijan Jalmari Jaakkolan Jokipiin väitöskirjan ohjaajaksi, kun tämä oli puolustanut Suur-Suomea 1941 pamfletillaan Suomen idänkysymyksessä.

Dosentin mielestä vielä synkempi varjo lankesi Mauno Jokipiin tutkijamaineen ylle, kun hänen isänsä rovasti A. E. Jokipii oli toivottanut kotiutuneille SS-miehille Jumalan siunausta.

Swanström toteaa loppuhenkosessaan: ”Tässä kirjassa SS-myytti on purettu historiallisten dokumenttien valossa”. Dokumentit eivät ole kovin vahvoja, kun lähdeluettelossa on arkistoista vain USA:n kansallisarkisto.

Dosentista tuli Jokipiin tutkijakunniaa loukkaava desantti. Panttipataljoona on tutkimus Suomen valtiojohdon päätöksestä sitoutua Saksaan ja kihlajaislahjaksi Suomi antoi Saksan käyttöön vapaaehtoispataljoonan. Myöhemmin Jokipii upotti vielä nk. ajopuuteorian ja osoitti valtiojohtomme tietoisesti hakeutuneen Saksan vasalliksi.

Äskeinen kansallisarkiston säätytalolla julkaistu selvitys perustui 76 SS-miehen päiväkirjaan tai vastaavaan.
——————————-
Blogini lähteenä olen käyttänyt: Ilkka-Pohjalainen, 15.2.2019, mielipidekirjoitus otsikolla ”Dosentti desanttina”, kirjoittaja Veikko Leväniemi.

Julkaistu

Harvinaisten kirjojen keräilystä

Minulle kirjat ovat erittäin tärkeitä tietolähteitä.

Vanhat ja siten harvinaiset kirjat ovat erityisen tärkeitä tietolähteitä. Niiden sotahistoriaa käsittelevien kirjojen kirjoittajat ovat usein itse olleet mukana tapahtumissa, joista he kirjoittavat – joskus ihan tuoreeltaan tai käyttäen hyväksi omia päiväkirjojaan. Sellaiset kirjat ovat tärkeitä muodostettaessa kuvaa historiallisesta totuudesta.

Minun mielestäni on harmillista, että tällaisista kirjoista jotkut yrittävät tehdä itselleen rahaa. Ostavat ja myyvät kirjoja vain ansaitakseen rahaa – sisällöllä ei mitään merkitystä.

Minulle taas nimenomaan kirjan sisällöllä on merkitystä ja keljuttaa maksaa kirjasta hyvin suuri summa rahaa, jotta saisi sellaisen kirjan luettavakseen.

Olen vuosia lainannut kirjastoista kaukolainoina joitakin mielestäni tärkeitä kirjoja – mutta sekin käy yhä vaikeammaksi, kun kirjastot kylmästi hävittävät vanhempia kirjojaan. Siten joutuu maksamaan kohtuuttomasti vanhoista kirjoista saadakseen ne omaan hyllyynsä. Minulla on taas pakettiautomaatissa yksi tällainen yleisesti ottaen aivan sikamaisen kallis kirja, joka on tarkoitus noutaa huomenaamuna.

Julkaistu

Saksalaisista marsalkoista ja kenraaleista hieman

Ajankohta

Tässä artikkelissa pitäydyn kokonaan aihepiirinä Toiseen Maailmansotaan. Samat henkilöt ovat yleisesti osallistuneet myös Ensimmäiseen Maailmansotaan, mutta sitä ei käsitellä.

Valinta

On täysin subjektiivista ketä nostan esiin tässä artikkelissa. Kenraaleja ja marsalkkoja Saksassa oli ”pilvin pimein”. Jätän varmasti nostamatta esille merkittäviä persoonia – sekä positiivisessa, että negatiivisessa mielessä.

Saksalaisista

Niin, marsalkkoja ja kenraaleja on ollut muissakin maissa, myös Suomessa. Tämä artikkeli on kuitenkin rajattu saksalaisiin.

Miksi

On yleisesti tunnettu asia, että nimenomaan saksalainen kenraali ja/tai marsalkka oli yleensä saanut erinomaisen yleisesikuntaupseerikoulutuksen – ehkä jopa parhaan saatavissa olevan. Saksassa toki ylennettiin kenraaleiksi myös henkilöitä, jotka eivät olleet saaneet sitä erinomaista yleisesikuntaupseerin koulutusta, ja joskus täysin aiheellisesti.

Loistava johtamisperiaate

Saksassa oli silloin aivan erinomainen johtamisperiaate. Annettiin alaiselle tehtävä, joka piti suorittaa – mutta alainen sai yleensä itse päättää miten hän sen suorittaa. Se sama periaate oli voimassa alas saakka, vaikkapa aliupseeritasollekin. Käskettiin mitä piti saada aikaan, mutta ei sitä miten. Johtajat, päälliköt ja komentajat saivat ihan itse ajatella miten he tehtävän suorittavat. Siten laaja joukko yleensä sai käyttää omia aivojaan. Poikkeuksena oli korpraali Adolf Hitler, joka monesti puuttui yksityiskohtiin, mutta se on asia erikseen – ja monesti huono asia.

Erich von Manstein

Puolan sotaretkelle kenraali von Manstein osallistui Eteläisen armeijaryhmän (kenraalieversti Gerd von Rundstedt) esikuntapäällikkönä ja saksalaisen perinteen mukaan esikuntapäällikkö on ”kasvoton”, eli hän ei nosta itseään esille.

Liittolaiset Venäjä ja Saksa löivät yhdessä Puolan. Venäjä petti liittolaistaan Saksaa, joten Englanti ja Ranska julistivat sodan Saksalle, vaan ei Venäjälle. Saksan piti nyt päättää mitä Puolan sodan jälkeen tehdään. Kenraali von Manstein kehitti loistavan suunnitelman, joka esitellään edellisessä linkissä, Ranskan kukistamiseksi. Kenraalieversti von Rundstedt tuki von Mansteinin suunnitelmaa, mutta Saksan Yleisesikunta oli sitä vastaan. Adolf Hitler kuitenkin oivalsi von Mansteinin suunnitelman nerokkuuden ja hyökkäys länteen tehtiin pääasiassa von Mansteinin suunnitelman mukaisesti. Kenraali von Manstein erotettiin kuitenkin armeijaryhmän esikuntapäällikön tehtävästä ja joutui sotimaan armeijakunnan komentajana.

Günther von Kluge

Lännen sotaretkellä von Kluge toimi armeijan komentajana ja von Manstein joutui toimimaan hänen alaisenaan 38. armeijakunnan komentajana.

Kenraali von Kluge hylkäsi von Mansteinin esityksen ylittää Somme käymään menestyksellistä hyökkäyssotaa kuluttavan puolustustaistelun sijaan. Perääntyä olisi saanut, mutta hyökätä ei.[i]

Mansteinin 38. armeijakunta ylitti ensimmäisenä Seinen ja tilanne olisi edellyttänyt vihollisen nopeaa takaa-ajoa, mutta jälleen armeijan komentaja von Kluge kielsi etenemisen ja käski odottaa. Klugen takia ratsuväkidivisioonaakaan ei saanut käyttää sille parhaiten sopivaan tehtävään.[ii]

Siten kenraali von Klugesta oli haittaa sotatoimien järkevälle suorittamiselle – eikä suinkaan viimeistä kertaa.

Ennakoiva isku itään

Venäjä aikoi hyökätä maailmanhistorian suurimmin joukoin länteen heinäkuussa 1941 – siksi Saksa joutui tekemään ennakoivan iskun itään 22.6.1941.

Kenraali von Mansteinin toive toteutui kun hän sai helmikuun lopussa 1941 luovuttaa tavallisen 38. armeijakunnan komentajan tehtävät Englannin kanaalin rannalla siirtyäkseen Saksaan vastaperustettavan 56. panssariarmeijakunnan komentajaksi.[iii] Hän pääsisi viimeinkin omaan elementtiinsä operoimaan ”nopealla armeijakunnalla”.

Pohjoiselle armeijaryhmälle (sotamarsalkka Ritter von Leeb) oli annettu tehtäväksi tuhota Itä-Preussista hyökäten Baltiassa olevat vihollisvoimat ja edetä sen jälkeen Leningradiin (Pietari). Pohjoiselle armeijaryhmälle alistetun Panssariryhmä 4:n (kenraalieversti Erich Höpner) tehtävänä oli hyökätä nopeasti Väinäjoelle Väinälinnan kohdalla ja siitä alaspäin ja vallata virran ylimenopaikat, jotta voitaisiin jatkaa etenemistä Opotškan suuntaan. Kenraali von Mansteinin armeijakunta kuului Höpnerin Panssariryhmä neljään.[iv]

Kenraali von Manstein ehdotti, että oma painopiste laitetaan sinne, missä voitiin olettaa olevan vihollisen heikon kohdan. Ehdotus ei saanut osakseen vastakaikua.[v] Niin, kaikki kenraalit eivät ole panssarikenraaleja.

Kenraali von Manstein oli oikea panssarikenraali – pitää mennä, eikä meinata. Täyttä vauhtia eteenpäin välittämättä sivustoista, tai uhasta selustayhteyksien katkaisusta. Panssariryhmä kehotti varovaisuuteen – mutta viivyttelemällä operaatio ei onnistu ja vihollinen räjäyttää Väinäjoen sillat.

  1. panssariarmeijakunta käytti neljä päivää ja viisi tuntia linnuntietä 300 km matkaan ja sai haltuunsa sillat ehjinä. Tosin naapurit olivat 100-150 km jäljessä ja von Mansteinin panssariarmeijakunta yksin kaukana edessä vihollisalueen syvyydessä.[vi] Suunnaton riski, mutta …

27.6.1941 Panssariryhmän komentaja lensi Storchilla von Mansteinin luokse ja käski pitää sillanpään ja odottaa sekä 16. armeijan vasenta siipeä, että 41. panssariarmeijakunnan saapumista. Se olisi tietysti aluksi turvallista, mutta antaa viholliselle aikaa keskittää vastaan ylivoimaiset joukot.[vii] Olisi pitänyt painaa ”tukka putkella” eteenpäin, mutta kaikki eivät tosiaankaan ole panssarikenraaleja. Vasta 2.7.1941 sai jatkaa eteenpäin – aloite annettiin viholliselle.

Olisi ollut hyvä valtatie jatkaa Ostrovin suuntaan – toki taistellen – eteenpäin, mutta sitten von Mansteinin vastalauseista huolimatta 56. panssariarmeijakunta käskettiin kääntymään itään panssareille kelvottomaan suomaastoon.[viii] Voi näitä kenraalien kenraaleja.

Jälleen von Kluge

Erich von Manstein sai 56. panssariarmeijakunnan komentajuuden jälkeen komennettavakseen 11. armeijan. Hän valloitti Ukrainan Krimin ja Krimillä olevan Sevastopolin linnoituksen. Siellä von Mansteinilla oli suhteellisen vapaat kädet toimia ja hän toimi menestyksellisesti saaden ylennyksen sotamarsalkaksi.

Saksa ryssi vuoden 1942 kesäsodan hajottaen voimansa sinne sun tänne, jolloin jokaiselta rintamalta puuttui se ”yksi pataljoona” voiton saavuttamiseksi. 21.11.1942 näkyi, että Stalingradista tulee katastrofi. Marsalkka von Manstein nimitettiin Donin armeijaryhmän komentajaksi saaden alaisuuteensa 4. panssariarmeijan, 6. armeijan ja Romanian 3. armeijan.[ix] Ongelmana oli, että sosialisti Adolf Hitler tuli hänen esimiehekseen. Hitler esti von Mansteinia pelastamasta 6. armeijan tai ainakin sen elävän voiman pääosan.

Saksan loistavin strategi ja ”operoija” marsalkka Erich von Manstein oli saavuttanut juuri ennen kevätkelirikkoa loistavan voiton Venäjän joukoista Harkovassa – ne joukot oli lyöty maanrakoon kevättalvella 1943.

Marsalkka von Manstein olisi halunnut Harkovan voiton jälkeen puhdistaa saman tien Kurskin mutkan yhdessä Keskustan armeijaryhmän (von Kluge) kanssa, mutta se ei suostunut yhteistyöhön.[x]

Von Klugen alainen kenraali Model sai Hitlerin lykkäämään Zitadellea kohtalokkaasti.[xi]

Keskustan armeijaryhmän komentaja von Kluge lopetti Zitadellen kesken. Hitler halusi viedä joukkoja Italiaan, kuten von Manstein oli jo toukokuussa varoittanut.[xii] Kluge ei tosiaankaan ymmärtänyt panssarisodasta mitään, kuten kenraali Guderian on todennut.

Heinz Guderian

Saksan panssariaseen luoja kenraalieversti Heinz Guderian oli oikea panssarikenraali henkeen ja vereen, kuin tuli ja leimaus. Guderianin motto oli: ”Ei tipoittain, vaan lorauksittain”. Se tarkoittaa, että panssarivaunuja pitää käyttää suurina yhtyminä, eikä missään tapauksessa vain muutamaa vaunua kerrallaan. Kenraali Guderianilla oli hyvin huonoja kokemuksia von Klugesta jo lännen sotaretken ajalta. Guderian olisi silloin von Klugen alaisena halunnut painaa eteenpäin ”tukka putkella” ennen kuin vihollinen ennättää toipua. Vaan von Kluge – Grrr…

Kun Normandian maihinnousun (6.6.1944) jälkeen sota lännessä ei sujunut hyvin, niin Hitler erotti länsirintamasta vastanneen sotamarsalkka von Rundstedtin ja nimitti hänen tilalleen sotamarsalkka von Klugen, niin Guderianin mielestä von Kluge sopi tehtävään mahdollisimman huonosti, koska hän oli »ahkera sotilas ja hyvä pikkutaktikko, mutta panssarijoukkojen käytöstä liikuntasodassa hän ei ymmärtänyt mitään».[xiii]

Lisää Guderiania

Klugen 4. armeija Puolassa (1939), käski Guderianin XIX armeijakuntaa etenemään yhdellä divisioonalla etelää, toisella itää ja kolmannella koillista kohti … Se olisi tehnyt kaiken johtamisen mahdottomaksi.[xiv]

Ranskassa (1940) Panssariryhmä von Kleist käski pysäyttää liikkeet ja tyytyä sillanpään hallussapitämiseen. Guderian ei voinut, eikä saanut tyytyä tähän käskyyn.[xv]

17.5.1940 kenraali Ewald von Kleist käski taas pysähtymään, joten Guderian pyysi ja sai eron. Kenraalieversti von Rundstedt kuitenkin palautti Guderianin armeijakunnan komentajaksi ja lupasi edetä.[xvi]

Kenraali von Kleistin Panssariryhmä pidätti yhden Guderianin panssaridivisioonista reservikseen, eikä antanut rynnistää koko armeijakunnan voimin Kanaalin rantaan.[xvii]

Hyökätessä itään Guderian joutui sotamarsalkka von Klugen alaisuuteen Panssariryhmä 2:n komentajana, vaikka piti von Klugea vaikeana esimiehenä.[xviii]

Sotamarsalkka von Kluge meinaa pistää panssarikenraalit Guderianin ja Hermann Hothin sotaoikeuteen, kun eivät meinaa pysäyttää joukkojensa etenemistä.[xix]

Sotamarsalkka von Kluge halusi miehittää Bialystokin saartorenkaan tiheästi ja odottaa venäläisten antautumista. Hoth ja Guderian panssarivoimineen painostivat jatkamisen tärkeyttä.[xx] Motti piti selvittää jalkaväkiarmeijoiden, eikä panssareiden voimin.

Kuten Bialystokin luona von Kluge piti Guderianin 18. panssaridivisioonan paikoillaan tiedottamatta siitä Guderianille.[xxi]

Sotamarsalkka von Kluge esitti Guderiania vastaan kiivaita valheellisia moitteita ja Hitler antoi Guderianille potkut 26.12.1941.[xxii]

——

[i] Erich von Manstein – Menetetyt voitot; 2001; sivu 101

[ii] Erich von Manstein – Menetetyt voitot; 2001; sivu 108

[iii] Erich von Manstein – Menetetyt voitot; 2001; sivu 131

[iv] Erich von Manstein – Menetetyt voitot; 2001; sivu 133

[v] Erich von Manstein – Menetetyt voitot; 2001; sivu 134

[vi] Erich von Manstein – Menetetyt voitot; 2001; sivu 139

[vii] Erich von Manstein – Menetetyt voitot; 2001; sivu 139

[viii] Erich von Manstein – Menetetyt voitot; 2001; sivu 142

[ix] Erich von Manstein – Menetetyt voitot; 2001; sivu 246

[x] Erich von Manstein – Menetetyt voitot; 2001; sivu 353

[xi] Erich von Manstein – Menetetyt voitot; 2001; sivu 370

[xii] Erich von Manstein – Menetetyt voitot; 2001; sivu 380

[xiii] Heinz Guderian – Sotilaan muistelmia; 1956; sivu 289

[xiv] Heinz Guderian – Sotilaan muistelmia; 1956; sivu 75

[xv] Heinz Guderian – Sotilaan muistelmia; 1956; sivu 99

[xvi] Heinz Guderian – Sotilaan muistelmia; 1956; sivut 101-102

[xvii] Heinz Guderian – Sotilaan muistelmia; 1956; sivu 106

[xviii] Heinz Guderian – Sotilaan muistelmia; 1956; sivu 132

[xix] Heinz Guderian – Sotilaan muistelmia; 1956; sivu 148

[xx] Heinz Guderian – Sotilaan muistelmia; 1956; sivu 152

[xxi] Heinz Guderian – Sotilaan muistelmia; 1956; sivu 163

[xxii] Heinz Guderian – Sotilaan muistelmia; 1956; sivu 244

Julkaistu

Adolf Galland – Ensimmäiset ja viimeiset (kirja)

Hävittäjäkenraali Adolf Galland kirjoitti elämästään, lentämisistään ja etupäässä Toisesta Maailmansodasta kirjan, joka julkaistiin vuonna 1956.

Suosittelen kirjaa lämpimästi, vaikka hänestä on julkaistu myös David Bakerin elämänkertakirja Adolf Galland.

Kenraali Gallandin kirjassa on runsaasti mielestäni tärkeää tietoa, joka puuttuu Bakerin kirjasta. Toisaalta Bakerin paljon uudemmassa kirjassa on tietoa, joka puuttuu Gallandin kirjasta. Ostin Gallandin kirjan Bakerin kirjan viereen kirjahyllyyni.

Gallandin kirja ei ole pelkästään kertomuksia ja muisteluja, vaan siinä on myös tärkeitä tilastotietoja mm. Saksan lentokonetuotannosta eri vuosina ja kuukausina – kuin myös mm. polttoainetuotannosta. Polttoaineen krooninen puute oli Saksan Akilleen kantapää Toisessa Maailmansodassa – alusta loppuun saakka.

Galland antaa hyviä tilastotietoja myös USAn ja Englannin suorittamista pommituksista. On eri pommitusten konemääriä, alas ammuttujen määriä ja pommimääriä. Myös erilaisten pommitusten tuloksista annetaan hyvä kuva.

Julkaistu

Lauri Törnillä oli aina oikea vihollinen

Mannerheimristin ritari Lauri Törni ennätti eläessään taistella enemmän kuin yhdessä asepuvussa. Joidenkin mielestä asepuku saattoi joskus olla väärä, mutta vihollinen oli kuitenkin aina oikea.

Talvisodassa Törni taisteli tietenkin Suomen kimppuun rikollisesti hyökännyttä Venäjää vastaan mm. JP4:n joukoissa. JP4 tunnettiin nimellä ”Hiipijä” ja se herätti ryssissä kauhua ”Hiiboja ibot”. JP4:n komentajana toimi ”Motti-Matti” Aarnio. Törni osallistui osaavasti ja urheasti mm. Lemetin mottien tuhoamiseen. Eräs ryssän politrukki piti päiväkirjaa siitä miten ”hauskaa” siellä motissa oli ollut.

Kun Venäjä taas hyökkäsi Suomen kimppuun alkaen 22.6.1941 kello 6.05, aloittaen Suomen ja Venäjän välillä käydyn Jatkosodan, joka oli erillissota, niin Törni taisteli taitavasti mm. oman erillisen panssariosastonsa johtajana. Sittemmin Mannerheimristin ritari Törni taisteli hyvän maineen saaneena Törnin sissien johtajana ja lopuksi Törnin jääkärikomppanian päällikkönä. Ryssät kunnioittivat Lauri Törniä lupaamalla hänestä 3 000 000 markan tapporahan. Suomen valtio antoi Mannerheimristin ohessa 50 000 markkaa.

Jatkosodan jälkeen Törni lähti Saksaan saamaan lisäkoulutusta sissisotaa varten – varalta, jos ryssä miehittää Suomen. Sillä reissulla Törni taisteli saksalaisessa asepuvussa kapteenin arvoisena oikeaa vihollista Venäjää vastaan kaataen tehokkaasti puna-armeijan sotilaita.

Punainen Valpo ja kommunistit vainosivat Törniä Suomessa, joten hän nosti kytkintä ja häippäisi jenkkilään liittyen erikoisjoukkoihin. Jälleen hän taisteli oikeaa vihollista vastaan Vietnamin sodassa. Kommunisteja ja niiden takapirua Venäjää vastaan. Hänet haudattiin Vihreiden barettien majurina Arlingtonin sotilashautausmaahan Yhdysvalloissa.

Julkaistu

Toinen Maailmansota alkoi 1.9.1939?

Taas on se päivä vuodesta, jolloin väitetään Toisen Maailmansodan alkaneen 1.9.1939. Mitä silloin oikeastaan tapahtui ja miksi?

Nimenomaan imperialistinen Venäjä halusi saada aikaan Toisen Maailmansodan valloittaakseen sen avulla koko Euroopan – aluksi. Saksan, Englannin ja Ranskan piti sotia itsensä uuvuksiin ja sitten Venäjä iskisi maailmanhistorian suurimmin joukoin länteen.

Siksi Venäjä liittoutui Saksan kanssa – Venäjän aloitteesta.

Saksa ja Venäjä hyökkäsivät yhdessä koordinoidusti Puolan kimppuun jakaen Puolan veljellisesti keskenään. Venäjä ja Saksa järjestivät yhteiset voitonparaatin ja voitonjuhlan Puolan kukistumisen kunniaksi.

Siitä miten se Puolan sota oikein menikään, löytyy artikkeli suorin lainauksin ja tarkoin lähdeviittein täältä. Vaikka Englanti ja Ranska julistivat 3.9.1939 sodan Saksalle, niin kyseessä ei mielestäni vielä ollut mikään maailmansota.

Stalin petti liittolaistaan Hitleriä, saaden aikaan sodan, jossa länsimaat sotivat keskenään heikentyen, juuri kuten Venäjä oli halunnut. Venäjä katsoi sivusta ja toimitti liittolaiselleen Saksalle raaka-aineita, jotta Saksa jaksaa sotia. Saksahan oli vielä hyvin heikko Ensimmäisen Maailmansodan jäljiltä. Kannattaa muistaa, että nimenomaan Venäjä halusi saada aikaan myös Ensimmäisen Maailmansodan.

Nimenomaan Venäjä teki puolalaisten kansanmurhan – ei suinkaan Saksa.

 

Julkaistu

Suomi hävisi sodat?

Aina silloin tällöin näkee väitteitä, että Suomi olisi hävinnyt sodat. Näitä väitteitä esitetään anonyymisti ja/tai niitä esittävät punikit.

Katsotaanpa joitakin esimerkkejä hävityistä sodista:

Saksa Ensimmäisessä Maailmansodassa

Saksa ei suinkaan ollut syyllinen sotaan. Ensimmäisen Maailmansodan halusi saada aikaan Venäjä. Tarkkoja yksityiskohtia, siitä miten se oikein meni, löytyy täältä.

Silti kun Saksa lopulta hävisi sen sodan, niin Saksa polettiin voittajien toimesta sitaateissa maan rakoon. Saksalta kiellettiin mm. sukellusveneet, lentokoneet, panssarivaunut, jne. Armeijan koko rajoitettiin aivan olemattomaksi.

Vaikka Saksa voitti Venäjän siinä sodassa, niin Saksa tuli nöyryytetyksi voittajien toimesta aivan perusteellisesti. Toki se, että Venäjä hävisi Ensimmäisen Maailmansodan mahdollisti mm. Suomen itsenäistymisen, mutta se on kokonaan eri asia. Suomi joutui kuitenkin käymään voitollisen Vapaussodan Venäjää vastaan säilyttääkseen itsenäisyytensä.

Saksa Toisessa Maailmansodassa

Saksa ei halunnut syttyvän Toistakaan Maailmansotaa. Senkin sodan halusi saada aikaan Venäjä. Niin, Saksa hyökkäsi Puolaan, mutta senkin sodan taustoihin ja tapahtumiin olisi syytä tutustua. Monesti unohdetaan, että Puolan kimppuun hyökkäsi Saksan liittolaisena myös Venäjä.

Niin, Saksa hävisi sodan ja antautui ehdoitta. Saksa jaettiin neljään miehitysvyöhykkeeseen ja miehitettiin kokonaan. Saksan asevoimat lakkautettiin ja kalusto varastettiin tai tuhottiin. Sotilaat ja valtaa pitäneet pistettiin vankileireihin, vankiloihin ja melkoinen määrä heistä tuomittiin kuolemaan. Saksalaiset naiset joutuivat varsinkin venäläisten sotilaiden raiskaamiksi, miljoonia uhreja.

Japani Toisessa Maailmansodassa

Japani hyökkäsi USAn Pearl Harboriin 7.12.1941 aloittaen USAn ja Japanin välisen sodan. Toisen Maailmansodan alusta tarkkaa tietoa päivämäärineen löytyy täältä. Em. artikkelin valossa on vähintäänkin kummallista, että kuvitellaan Toisen Maailmansodan alkaneen 1.9.1939.

Huomattakoon, että Japanilla ja Venäjällä oli voimassa hyökkäämättömyyssopimus kun Venäjä hyökkäsi Japanin kimppuun ryöstämään Japanin alueita itselleen.

Oli miten oli, Japani hävisi sodan ja joutui miehitetyksi. Japanin armeija, ilmavoimat ja merivoimat lakkautettiin. Tuhkasta nousi jenkkien avulla täysin uusi demokraattinen Japani.

Entäpä Suomi, hävisikö Suomi?

Edellä oli esimerkkejä oikeasti sodat hävinneistä maista.

Venäjä hyökkäsi Suomen kimppuun 30.11.1939 aloittaen Suomen ja Venäjän välillä käydyn Talvisodan. Talvisodassa Venäjä yritti valloittaa koko Suomen, mutta epäonnistui yrityksessään. Suomi jäi miehittämättä, itsenäiseksi demokraattiseksi valtioksi rakentamaan maanpuolustuksen entistä tehokkaammaksi. Ei ole oikein sanoa Suomen hävinneen Talvisodan – torjuntavoitto.

Venäjä hyökkäsi uudelleen Suomen kimppuun alkaen 22.6.1941 klo 6.05, aloittaen Suomen ja Venäjän välillä käydyn Jatkosodan, joka oli erillissota. Jatkosodassa Venäjä yritti valloittaa koko Suomen, mutta epäonnistui yrityksessään. Suomi jäi miehittämättä, itsenäiseksi demokraattiseksi valtioksi. Suomen Puolustusvoimat olivat Jatkosodan lopussa vahvemmat kuin koskaan ennen. Ei ole oikein sanoa Suomen hävinneen Jatkosodan – torjuntavoitto. Oikeastaan pitää sanoa, että Suomi saavutti suurenmoiset torjuntavoitot:

– Tali-Ihantala;

– Äyräpää-Vuosalmi;

– Viipurinlahti;

– Nietjärvi;

– Ilomantsi.

 

Julkaistu

Sirpaleita Saksan yöhävittäjätoiminnasta II-MS

Englanti julisti Saksalle sodan 3.9.1939. Englannin ilmavoimat pommittivat Saksan alueita aluksi päivällä, mutta kun RAFn pommikoneiden tappiot nousivat sietämättömiksi, niin Englanti siirtyi taktiikassaan yöpommituksiin, jotka tietysti olivat aluepommituksia suuriin kaupunkikohteisiin. Vain vahingossa pommi osui joskus sotilaalliseen tai sodan kannalta merkittävään kohteeseen kuten tehtaaseen.

Yöhävittäjien kaukotoiminta

Saksan ilmavoimat yrittivät tietysti torjua Englannin terroripommituksia Saksan alueella, mutta tutkat olivat kehittymättömiä, niitä oli vähän, eikä torjuntamenetelmissäkään ollut kehumista.

Yöhävittäjien pomo eversti Josef Kammhuber oli innostunut kaukotoiminta-ajatuksesta ja todisteli sitä seuraavasti:

”Eikö ole helpompi tehdä ampiaisparvi vaarattomaksi tuhoamalla se omassa pesässään, kuin odottaa sen lentävän sieltä ja vasta sitten yrittää tavoittaa jokaista ampiaista erikseen.”[i]

Menestyksellisin taktiikka

”Vuoden 1940 syksystä lähtien Luftflotte 3:n tiedustelupalvelu kykeni Bomber Commandin radioliikennettä kuuntelemalla määrittelemään etukäteen ne tukikohdat, joista englantilaisten pommituskoneet lähtisivät seuraavalle hyökkäyslennolleen. Samoin pystyttiin selvittämään eri kentiltä starttaavien koneiden määrät, tyypit ja lähtöajat. Vastapuolen radioliikenteen vilkastuminen sähköttäjien alkaessa viritellä radioitaan oli varma merkki lähestyvästä toiminnasta.

Hauptmann Kuhlmannin johtaman radiokuunteluaseman sieppaama tieto viestitettiin Gilze-Rijeniin I./NJG 2:n komentajalle, joka starttasi välittömästi täydessä lähtövalmiudessa odottaneella osastollaan, jotta sen eri tukikohtiin suunnistavat koneet ehtisivät oikealla hetkellä perille, viholliskoneiden ollessa lähdössä valaistuilta kentiltään. Vähän myöhemmin nousi ilmaan toinen osasto ja suuntasi lentonsa Pohjanmeren yläpuolelle, jossa se ryhtyi odottelemaan kohti Saksaa lähteviä vihollispommittajia. Kolmas osasto lähti liikkeelle tuntia myöhemmin ja lensi niin ikään Pohjanmeren yläpuolelle odottelemaan kotiin palaavia vihollispommittajia, jotka yhteentörmäysvaaran vuoksi lensivät usein lentovalot sytytettyinä, ja soluttautui huomaamatta niiden joukkoon. Viimeksi mainittu hyökkäystapa osoittautui kaikkein menestyksellisimmäksi. Kaikki osastot tarvitsivat taidon jakokemuksen lisäksi paljon hyvää onnea, koska osastoja ei voitu lennon aikana johtaa maasta eikä koneissa vielä siihen aikaan ollut tutkavarustusta.

Vihollispommittajien lähestyessä tukikohtiaan ja valmistautuessa laskeutumaan valaistuille kentilleen tarjoutui saksalaisille otollinen tilaisuus toimintaan. Niiden yllättävä hyökkäys olisi tuskin voinut ajoittua pahemmalle hetkelle, sillä monet pommituskoneet olivat retkeltä palatessaan pahasti runneltuja, usein toinen moottori pysähdyksiin ammuttuna ja osa miehistöstä surmansa saaneina. Polttoainekin saattoi olla niin vähissä, että ohjaajan ainoana ajatuksena oli päästä kentälle ensimmäisellä yrityksellä.

Pommikone oli sinä tilanteessa pimeydestä esiin sukeltavalle raskaasti aseistetulle yöhävittäjälle täysin avuton saalis. Kentille samanaikaisesti pudotetut 50-kiloiset sirpalepommit täydensivät tuhoa ja sekasortoa. Kenttiä suojaavien ilmatorjunta-aseiden oli vaikea puuttua asioiden kulkuun, koska vaara omiin koneisiin osumisesta oli liian suuri.

I./NJG 2 teki talvikautena 1. lokakuuta 1940-31. maaliskuuta 1941 noin 50 erillistä hyökkäystä Bomber Commandin tukikohtia ja lentokoneita vastaan aiheuttaen englantilaisille varsin huomattavia tappioita.”[ii]

Führer kielsi

”Führer kielsi henkilökohtaisella käskyllä kaukotoiminnan jatkamisen. Hän halusi yöhävittäjien toimivan vain Saksan kotiseudulla, jotta siviiliväestöllä olisi tilaisuus omin silmin nähdä niiden alasampumat viholliskoneet.

Führerin kielto, jonka seurauksena Bomber Commandin henkilömenetykset laskivat jyrkästi ja joka sodan jälkeenkin on tuomittu erittäin raskaaksi virheeksi, tuli niin I./NJG2:n komentajalle Hauptmann Hülshoffille kuin sen henkilöstöllekin täytenä yllätyksenä ja sitä pidettiin mielettömänä. Olihan yksikkö juuri saanut hankituksi tehtävässä tarvittavan kokemuksen ja kehitetyksi oikeat menettelytavat. Hyökkäystoiminta oli alkanut kesällä 1941 tuottaa yhä parempia tuloksia, ja kiellon tullessa I./NJG 2 oli kaikkein menestyksellisin Nachtjagdgruppe: sen tilillä oli 141 varmaa ja 30 epävarmaa pudotusta sekä lisäksi 222 ilmataistelua, joiden lopputulosta ei oltu voitu todeta. Maassa oli tuhottu varmuudella 52 vihollisen konetta, minkä lisäksi 58:aa konetta oli pahasti vaurioitettu. Lentokentille ja muihin kohteisiin oli pudotettu 440 tonnia pommeja.”[iii]

Heinkel He 219 Uhu

Saksa käytti yöhävittäjinä raskasta päivähävittäjää Bf 110 sekä pommikoneita Do 217 ja Ju 88. Vuonna 1943 ne olivat jo liian hitaita ja vanhoja yöhävittäjäksi.

Heinkel tarjosi He 219 konetta ilmailuministeriölle jo joulukuussa 1940, mutta tarjous palautettiin ”tarpeettomana”.

”Myöhemmin, kun tieto tehokkaan yöhävittäjän tarpeesta oli ehtinyt Göringille asti, tapahtui käänne ja He 219:n prototyyppi suoritti ensilentonsa 15. marraskuuta 1942. Koneesta, jonka koelennot onnistuivat erinomaisesti ja joka osoittautui alun alkaen lupaavaksi ja kehityskelpoiseksi, valmistettiin pieni koesarja.

FuG 212 Lichtenstein tutkalla varustetussa 2-paikkaisessa He 219:ssä, jonka erikoispiirteinä olivat aerodynaamisesti pudasviivaiset linjat, kaksoissivuperäsimet, huomattavan V-muotoinen korkeusvakaaja sekä vielä tuolloin vähemmän käytetty nokkapyörälaskuteline, oli voimalaitteena kaksi 1750 hevosvoiman Daimler-Benz DB 603 A-moottoria. – – Koneen myöhemmissä muunnoksissa kuten He 219A-7:ssä, joka saavutti yli 660 km/h nopeuden, oli heittoistuimilla ja virtaviivaisella kuomulla varustettu paineistettu ohjaamo. – –

Koneessa oli varsin järeä aseistus kaksi MK 108 ja neljä MG 15 tykkiä.”[iv]

Tammikuussa 1943 majuri Streib suoritti koneella ilmataistelukokeiluja. ”Streib oli niin mieltynyt koneeseen, että pyysi koneita kokeiltavaksi taisteluolosuhteissa. Niinpä vuoden 1943 kesäkuun ensimmäisellä viikolla saapui Venloon, Hollantiin, muutamia He 219 koneita mukanaan joukko Heinkelin asiantuntijoita. Jo ensimmäisellä lennolla 11.-12. kesäkuuta Streib ampui alas viisi vihollispommittajaa.”[v] Menestyksen jälkeisinä kymmenenä yönä ammuttiin kuudella torjuntalennolla alas vielä 20 brittikonetta. Niiden joukossa oli ensimmäiset kuusi Saksan yläpuolella alasammuttua Mosquitoa, joiden tavoittamista oli siihen asti pidetty toivottomana.[vi]

Milch vastusti koneen valmistamista

Marsalkka Milch kuitenkin vastusti He 219 ottamista sarjatuotantoon. Hänen mielestään piti valmistaa vain jo käytössä olevia konetyyppejä, koska se oli hänen mielestään taloudellisinta ja tarjosi parhaat mahdollisuudet pitää Luftwaffen lukumääräinen vahvuus riittävän suurena.[vii]

Grrr… taas yksi, joka ei ymmärtänyt laadun merkitystä ja onnistui viivyttämään hyvän koneen sarjavalmistuksen aloittamista, kunnes oli liian myöhäistä.

Englantilaisten tappioista

Vaikka saksalaiset joutuivat lentämään varsin huonolla yöhävittäjäkalustolla, niin englantilaisten tappiot olivat varsin suuria.

”Bomber Command menetti viisi kuukautta kestäneessä kiihkeimmässä hyökkäystoiminnassaan, vuoden 1943 marraskuun alusta vuoden 1944 maaliskuun loppuun, yli tuhat konetta saksalaisten yöhävittäjien alasampumina. Mainitusta konemäärästä, joka on yhtäpitävä englantilaisten tilastojen kanssa ja joka oli todellisuudessa ehkä suurempikin, ampuivat huomattavan osan Herrmanin Wilde Sau hävittäjät.

Wilde Sau taktiikka, josta Kammhuber jo heinäkuussa 1943 totesi, että ”se on halpa, mutta maksaa paljon verta”, alkoikin käydä saksalaisille itselleen yhä tappiollisemmaksi.”[viii]

Niin, muka säästettiin rahaa, mutta menetettiin hyviä lentäjiä, koneita, polttoainetta (josta oli huutava pula) – ja hävittiin sota.

Oli hilkulla

”Bomber Commandin iskuvoima alkoi heikentyä, sillä lentokoneteollisuus enempää kuin uusien miehistöjen koulutustoimintakaan eivät pystyneet enää korvaamaan tappioita. – –

Saksalaisten yöhävittäjien Berliinissä ja varsinkin Nürnbergissä aiheuttamat tappiot, samoin kuin aluepommituksilla saavutettavan hyödyn kyseenalaisuus, herättivät vastustusta massahyökkäysten jatkumista kohtaan.

Bomber Command oli vuoden kuluessa suorittanut yli 75 000 konekohtaista lentoa Saksassa oleviin tärkeimpiin kohteisiin ja menettänyt 2864 konetta sekä yli 20 000 miestä. Vastapainoksi oli pommitettu alun toista sataa neliökilometriä maan tasalle ja tuhottu osittain 43 kaupunkia.

Kuitenkaan ei saksalaisen moraali ollut luhistunut eikä heidän sotatarviketeollisuutensa lamautunut, lupauksista huolimatta. Päinvastoin: saksalaisten hävittäjäkoneiden tuotanto kasvoi vuosien 1943-1944 kiivaimpien pommitusten aikana.”[ix]

”Saksan yöhävittäjäase, jonka toiminta varsinkin vuoden lopulla vaikeutui polttoainepulan vuoksi, ylti kaikista vastoinkäymisistä huolimatta ennätystulokseen: yöhävittäjät tekivät vuoden 1944 kuluessa 113 353 konekohtaista torjuntalentoa ja ampuivat alas 2235 viholliskonetta.”[x]

”Saksan yöhävittäjäase, joka viime vaiheissaan ehti kehittyä suihkuhävittäjineen ja tutkavarustuksineen jo varsin lähelle 1960-luvun teknistä tasoa, oli neljä vuotta ja yhdeksän kuukautta kestäneen toimintansa aikana ampunut alas 5729 viholliskonetta.”[xi]

Jossittelua

Tapahtuneessa historiassa englantilaisten tappiot Saksan yöpommituksissa olivat lähes sietämättömän suuret ja saavutukset tappioihin nähden vähäiset.

JOS saksalaiset olisivat ottaneet ajoissa tuotantoon kunnollisen yöhävittäjän – esimerkiksi He 219 – niin englantilaisten tappiot olisivat muodostuneet sietämättömän suuriksi ja siten pommituksia olisi ollut pakko ainakin vähentää. Se olisi puolestaan vähentänyt saksalaisten menetyksiä. Ehkäpä esimerkiksi hirvittävää Dresdenin pommitusta ei olisi koskaan toteutettu – ei sotilaskohteita, mutta hirmuiset siviiliuhrit.

Nykypäivä

Suomen Ilmavoimien tunnuslause Qualitas Potentia Nostra (Laatu on voimamme) pitää huomioida Ilmavoimien kalustohankinnoissa. Meillä ei voi olla määrällistä ylivoimaa ryssiin nähden, mutta voi olla laadullinen ylivoima. Se pitää hankkia.

——

[i] Jaakko Hyvönen – Yöhävittäjät iskevät; 2012; sivu 100

[ii] Jaakko Hyvönen – Yöhävittäjät iskevät; 2012; sivut 101-102

[iii] Jaakko Hyvönen – Yöhävittäjät iskevät; 2012; sivu 104

[iv] Jaakko Hyvönen – Yöhävittäjät iskevät; 2012; sivu 139

[v] Jaakko Hyvönen – Yöhävittäjät iskevät; 2012; sivu 140

[vi] Jaakko Hyvönen – Yöhävittäjät iskevät; 2012; sivu 140

[vii] Jaakko Hyvönen – Yöhävittäjät iskevät; 2012; sivu 140

[viii] Jaakko Hyvönen – Yöhävittäjät iskevät; 2012; sivu 164

[ix] Jaakko Hyvönen – Yöhävittäjät iskevät; 2012; sivu 165

[x] Jaakko Hyvönen – Yöhävittäjät iskevät; 2012; sivu 168

[xi] Jaakko Hyvönen – Yöhävittäjät iskevät; 2012; sivu 174

Julkaistu

Panssarivaunujen tuotannon ja menetysten vertailu

 

Kesäkuussa 1941 Venäjällä oli Saksaa vastassa 28 800 panssaria. Vastaavasti Saksalla itärintamalla 3 671 panssaria.[i] Tämän lähteen mukaan Venäjällä oli 7,8 kertainen ylivoima panssareissa Saksan ja Venäjän välisen sodan alkaessa.

 

Panssarivaunujen yksityiskohtaisempia määrä ja laatutietoja siinä tilanteessa voi lukea täältä.

 

Tuotannosta ja menetyksistä sodan kuluessa kertoo taulukko:[ii]

 

 

1941

1942

1943

1944

1945

Yhteensä

Venäjän tuotanto

6 274

24 639

19 959

16 975

4 384

72 231

Saksan tuotanto

3 256

4 278

5 966

9 161

1098

23 759

Venäjän menetykset

20 500

15 000

22 400

16 900

8 700

83 500

Saksan menetykset

2 758

2 648

6 362

6 434

7 382

25 584

Tammikuussa 1945 Venäjällä oli Saksaa vastassa 14 200 panssaria. Vastaavasti Saksalla itärintamalla 4 881 panssaria.[iii] Venäjän ylivoima oli enää 2,9 kertainen.

 

Englanti lähetti Venäjälle avuksi 3 782 panssaria. USA lähetti Venäjälle 1 682 kevyttä panssaria ja 5 374 keskiraskasta panssaria.[iv] Lisäksi puolitela-ajoneuvoja 1 158. Jne., jne. Yhteensä jenkit toimittivat 312 200 ajoneuvoa ryssille.[v] Passasi niillä huristaa Varsovaan, Berliiniin, Prahaan, Wieniin, jne. Yksilöityä USAn materiaalista apua Venäjälle löytyy täältä. Siitä yksilöidystä luettelosta näkyy, että se 312 200 on aivan liian pieni lukema – syytä en tiedä. Porterin kirjan taulukoissa on jotakin sotkua. Sen mukaan pelkästään Studebakerin ”hinausajoneuvoja” on toimitettu 114 200, mutta luokasta ”Kuorma-autot” Studebakerit puuttuvat kokonaan. Kotisivullani olevassa luettelossa taas: 427 284 kuorma-autoa (Studebecker, Dodge). Grrr… Joo, se 312 200 ei sisällä ilmatorjunta-ajoneuvoja, panssarintorjunta-ajoneuvoja, raketinheitinajoneuvoja, jne., jne.

Huomioita numerojen perusteella

    • Vuonna 1944 Saksan panssarivaunutuotanto oli suurimmillaan ja reilusti suurempi kuin tappiot. Varusteluministeri Albert Speer teki hyvää työtä.
    • Vuonna 1943 Venäjän panssarivaunutappiot olivat suuremmat kuin tuotanto. Vuonna 1944 tappiot olivat karkeasti yhtä suuret kuin tuotanto.
    • Vuosi 1943 oli molemmin puolin varsinainen panssarivaunujen romutusvuosi. Siihen vuoteen mahtui mm. Operaatio Zitadelle. Zitadellen loppuvaiheessa käytiin Prohorovkan taistelu. Prohorovkan taistelun ensimmäisenä päivänä ryssät menettivät lähes 650 panssaria ja II SS-panssariarmeijakunta 70 panssaria, joista 22 korjattiin taistelukelpoisiksi seuraavaan päivään mennessä.[i]

[i] David Porter – Puna-armeijan panssarivaunut; 2018; sivu 185

[ii] David Porter – Puna-armeijan panssarivaunut; 2018; sivu 185

[iii] David Porter – Puna-armeijan panssarivaunut; 2018; sivu 185

[iv] David Porter – Puna-armeijan panssarivaunut; 2018; sivu 172

[v] David Porter – Puna-armeijan panssarivaunut; 2018; sivu 173

[vi] David Porter – Puna-armeijan panssarivaunut; 2018; sivu 93

 

Julkaistu

Ryssät eivät voineet sietää ajatustakaan itsenäisistä Suomesta ja Virosta

Venäjän punaiset, eivätkä Venäjän valkoiset, eivät voineet sietää ajatustakaan itsenäisistä Suomesta ja Virosta. Virolaisen historioitsijan mukaan myöskään mustat ryssät eivät voineet sietää ajatusta itsenäisestä Virosta.

Venäjän valkoiset halusivat sekä Suomen Vapaussodan, että Viron Vapaussodan aikana, että suomalaiset ja virolaiset auttaisivat Venäjän valkoisia valloittamaan Pietarin. Apu olisi kelvannut, mutta ryssät eivät halunneet edes ajatella, että Suomi ja/tai Viro jäisi itsenäiseksi valtioksi. Venäjän piti olla suuri ja jakamaton. Ei itsenäistä Puolaa, ei itsenäistä Ukrainaa, ei itsenäistä Georgiaa, jne., jne. Kaikkien piti pysyä ikuisesti osana Venäjää.

Valitettavasti myös suomalaisten joukossa oli luopioita ja maanpettureita, kuten kommunistit, jotka halusivat Suomen osaksi kommunistista Venäjää.

Neuvosto-Suur-Suomea ajettiin kuin käärmettä pyssyyn.

Onneksi Suomi ja Viro voittivat omat vapaussotansa imperialistista Venäjää vastaan jääden siten itsenäiseksi.

Ei kirvestä kaivoon

Venäjä ei heittänyt kirvestään kaivoon, vaan hyökkäsi Suomen kimppuun 30.11.1939, aloittaen Talvisodan, jossa yritti valloittaa koko Suomen. Venäjä epäonnistui Suomen valloittamisessa, joten Venäjä valmistautui huolella uuteen yritykseen Välirauhan aikana. Venäjä hyökkäsi taas Suomen kimppuun alkaen 22.6.1941 klo 6.05, aloittaen Suomen ja Venäjän välillä käydyn Jatkosodan, joka oli erillissota. Suomi saavutti Jatkosodassa suurenmoiset torjuntavoitot jääden itsenäiseksi. Suomen valloittaminen syyhytti Venäjää vielä Jatkosodan jälkeenkin.

Viro teki virheen

Vuonna 1939 Viro teki virheen ja lupasi Venäjän sotilastukikohtia ”pakon alla” alueelleen, joten Venäjä miehitti Viron. Virolaiset metsäveljet ja Saksan joukot vapauttivat Viron vuonna 1941 Venäjän erittäin brutaalin miehityksen alta. Saksa teki suuren virheen eikä antanut Viron palauttaa itsenäisyyttään täydellisesti voimaan, vaan rupesi miehittämään Viroa. Vuonna 1944 virolaiset taistelivat leijonan lailla välttääkseen Venäjän uuden miehityksen, mutta Viro joutui Venäjän brutaalin miehityksen alle puoleksi vuosisadaksi.

Viro palautti itsenäisyytensä täyteen voimaan heti kun se oli mahdollista – eli neukkulan kemahtaessa. Viro toimi määrätietoisesti päästäkseen Venäjän karhua pakoon ja liittyi demokraattisten maiden puolustusliiton NATO jäseneksi heti kun se oli mahdollista, eli vuonna 2004.