Avainsana: sota

Julkaistu

Raha ylläpitää Israelin alueen konflikteja

Ihmiskunta on katsonut ja useamman tuhat tuotantokautta rähinöintiä nykyisen Israelin lähialueilla. Toisaalta, moni muu vuosisatojen ajan konfliktia ylläpitänyt alue on maailmalla rauhoittunut. Raha on yksi perussyy miksi rauhalla ei Israel-Palestiina konfliktissa ole etäisintäkään mahdollisuutta.

Puolueellisuushuomio: En ole Israelin enkä palestiinalaisten tukija. Minun näkökulmasta molempien osapuolten hallinnot ovat läpimätiä sontaläjiä, jotka kansalaiset ovat riemumielin johtoon äänestäneet. Tunnen syvää surua murhattuja siviilejä kohtaan, mutta sen pidemmälle myötätuntoni ei veny.

Israel – tukiaiset ja aseteollisuus

Israelin näkökulmasta on kaksi tärkeää rahahanaa. Käytännössä kaikki länsimaat rahoittavat Israelia vastikkeetta. Ero on siinä onko tuki suoraan aseisiin vai pyöritetäänkö sitä humaanilta kuuluvien koneistojen läpi, kuten EU tekee. Lopputulos kuitenkin on, että mitä enemmän erää palestiinalaisten kanssa otetaan, sitä enemmän rahaa saa. Yhtä lailla lopputulos on, että kaikki raha päätyy joko suoraan tai mutkan kautta väkivaltakoneistolle. Rahahanojen ylläpitoa perustellaan yksinomaan konfliktilla ja jokainen sotatoimi tekee monet poliitikot ja yritysjohtajat iloiseksi. Jokainen murha palkitaan, jopa sinun ja minun rahoilla.

Aseteollisuus on toinen kulma. Israelin aseteollisuuden ylivoimainen etu on, että he voivat testata kaikkia aseita tositilanteissa. Tämä on luonnollisesti merkittävä etu tuotekehityksessä. Aseteollisuus voi tilata rahoittamiltaan ministereiltä eskalaatioita aina, kun uusia aseita pitää testata. Objektiivisesti on toki fiksua tilata parhaita aseita, mutta inhimillisesti israelilaisten aseiden ostaminen on kestämätöntä. Jokainen israelilainen puolustusteknologian tuote on maalattu siviilien verellä.

Jos rauha tulisi alueelle, molemmat ym. rahahanat kuivuisivat ylivoimaisilta osin. Joka ikinen vallanpitäjä menettäisi hulppeat tulot eikä saisi vastineeksi mitään. Eipä se Nobelin rauhanpalkintokaan tunnu miltään ilman merenrantahuvilaa johon pistää se esille.

Palestiinalaisalueet – aatteita, uskontoa ja maailmanpolitiikkaa

Keskivertolapsen on melko helppoa opetella ajamaan pyörällä. Paljon tätä helpompaa on opetella vihaamaan Israelia palestiinalaisalueilla. Syy-seuraus-vääntöön voi käyttää aikansa tai siihen onko se enemmän Israelin apartheidin alla eloa vai enemmän Hamasin halua kasvattaa uusi sukupolvi sotilaita. Viha ja epätoivo yhdistettynä heikkoon koulutukseen luo mainion potentiaalin mille tahansa sotaloordille. Pitää vain pikaliimata päälle sopiva aate tai uskonto niin homma on paketissa. Islam sopii tähän tarkoitukseen kuin mediapeli väyryseen. Islamistiset valtiot, aina saudeista alkaen, ovat aina innostuneita uusista armeijoista, joten rahaa piisaa. On jotain perin härskiä siinä, että tässä asiassa jopa sunnalaiset ja shiialaiset ovat löytäneet toisensa, sillä molemmilta löytyy aina rahaa aseisiin niin kauan kun aseita vain muistetaan käyttää.

Hamas on todellakin terrorijärjestö, mutta idiootteja he eivät ole. He ovat onnistuneet kääntämään Israelin julmuudet poliittiseksi raha-automaatiksi. Se on ollut verrattain helppoa. Uskonnollisen oikeiston fanaattinen tuki Israelille etenkin Yhdysvalloissa on ollut taivaan lahja. Vasemmistolaisuudelle riittää oikeiston vastustaminen ja terroristijärjestön tukeminen on helppo verhota palestiinalaisten inhimillisen kriisin auttamiseksi. Se ei muuta sitä, että tässäkin kohtaa raha valuu aina terroristeille tai vähintään epäsuoraan terrorismin hyväksi. Mitä pahempi tilanne palestiinalaisilla on, sitä auliimmin rahaa tulee kaikin eri tekosyin. Jos Israel ei joku päivä hyökkäisikään, voi Hamas eskaloida toimintaa oma-aloitteisesti rahavirtojen elvyttämiseksi. Sillä kun ei ole väliä kuka minkäkin kiistan aloittaa, tärkeintä on että veri virtaa ja houkuttelee säälipisteitä haaskalle.

Jos rauha tulisi alueelle, ei olisi rahaa sen paremmin pyhän uskonsodan kuin säälipisteiden varjollakaan. Hamasin hallinto kuihtuisi ja joutuisi tekemään tilaa siviilihallinnolle.

Emme voi paljoa tehdä. Mutta vähän.

Olen sanonut tuhat ja yksi kertaa, että paras mitä ulkomaat voisivat tehdä on vetäytyä alueelta. Rahoitamme kiihkomielin sirkusta, josta ei tule mitään muuta kuin kuolemaa. Voitaisiin vetää aita ympärille ja sanoa että ulos ei ole tulemista ennen kuin opitte elämään rauhassa. Sitä ennen alueelle ei saisi viedä kuin ruokaa ja lääkkeitä. Mutta tämä on toki täysi utopia, tokkopa edes me muka kovin sivistyneet eurooppalaiset osaisimme elää ilman rakasta konfliktiamme naapurissa.

Voisimme kuitenkin edes muistaa, että lähes joka ikinen penni alueelle on penni joka käytetään vähintään epäsuorasti murhaamiseen. Ja voisimme muistaa, että perustavanlaatuisella tasolla on aivan sama tappaako siviilin palestiinalainen terroristi vai israelilainen sotilas. Siviili on aivan yhtä kuollut molemmissa tapauksissa ja tekijän vastuu on molemmissa tapauksissa pyöreä nolla. Voisimme siis muistaa, että moraalinen selkärankamme on hiukkasen turhan joustava, milloin mihinkäkin suuntaan.

Julkaistu

Sodasta kärsivät kaikki

Tuorein jakso Maailmanpolitiikan arkipäivää käsitteli Ukrainan naisten ja lasten kärsimyksiä. Tältä osin jakso oli erinomaista taustoittavaa journalismia. Lopulta mentiin kuitenkin väitteeseen, että sodassa kärsijöitä ovat naiset ja lapset mutta eivät muut. Tämä ei tunnu oikealta.

Kukin kykyjensä mukaan

En hae vastakkainasettelua. Ukrainassa tehdään hieman samoin kuin Suomessa lähes vuosisata sitten. Miehet lähtivät rintamalle tappamaan ja kuolemaan, kun naisille jäi tehtäväksi tehdä kotona sekä miehen että naisen työ. Ei tässä kumpikaan pääse vähällä, vaan molemmilla on epäkiitollinen, hirveä tehtävä, jolle ei vain ole vaihtoehtoja. Siviilit, jotka jäävät venäjän jalkoihin, joutuvat kokemaan sanoinkuvaamattomia hirveyksiä. Venäläiset tappavat, raiskaavat ja kiduttavat. He tekevät niin siviileille, he tekevät niin sotilaille. Ei Ukrainassa kukaan ole turvassa. Sotilaat ja siviilit tekevät kaikkensa selvitäkseen, kukin kykyjensä mukaan.

On hyvin tyypillistä länsimaista, virheellisesti liberaaliksi kutsuttua mediaa, jossa haetaan väkeviä vastakkainasetteluja sukupuolten välille. Se on turhaa, se on tuhoisaa. Naiset kokevat sodassa ja monessa muussakin paikassa hirveitä asioita, joita ei voi hyväksyä, joita ei saa sietää ja joita pitää vastustaa viimeiseen hengenvetoon. Se, että myös miehet kokevat hirveitä asioita, ei tippaakaan poista naisten kärsimystä. Molemmat voivat olla tosia. Osa kärsimyksistä on jaettuja yli sukupuolirajojen, osa ei ole. Tämä ei ole kilpailu. Toisen ihmisen tahallinen vahingoittaminen on väärin, piste.

On tervettä ja positiivista, että tänä päivänä perinteiset sukupuoliroolit eivät ole länsimaissa ehdottomia. Ukrainassa on runsaasti naispuolisia sotilaita. Naiset ovat olleet jokaisessa johtavassa roolissa, pois lukien uskonnot – asia, johon turhaan toivon muutosta. Vastaavasti mies voi olla naisvaltaisella alalla töissä, tai aseistakieltäytyjä. Todennäköisyys sanoo, että mies tekee tiettyjä asioita ja nainen tiettyjä, mutta se ei ole sataprosenttinen. Kykymme joustaa tästä on esimerkki ymmärryksen kasvusta.

Autetaan ihmisiä

En halua kuulla enää yhtään väitettä siitä, että Ukrainan sota on naisten sota ja naisten tehtävä on kantaa kärsimys yksin. Ukrainan vahvuus on halu kantaa sodan taakka yhdessä. Jokainen mies ja nainen, siviili ja sotilas, puhaltavat yhteen hiileen. He tarvitsevat niin soppaa kuin patruunoitakin, yhtä lailla koteja kuin pasejakin. Sotilas taistelee perheensä puolesta, ja perhettä hoitamaan jäänyt huolehtii perheestä jotta sotilas saa voimaa. Yksi ei toimi ilman toista. Yhden auttaminen auttaa myös toista.

Sota Ukrainassa ei ole kilpailua siitä kuka kärsii enemmän tai millä tavalla. Se on taistelua siitä, että perheet pääsevät taas elämään elämää, tekemään töitä, kasvattamaan lapsia. Joidenkin perheiden tarinat tulevat kertomaan äidistä rintamalla kun isä hoiti lapsia, toisissa perheissä se on päinvastoin. Jokainen näistä tarinoista tulee olemaan arvokas, täysin riippumatta sukupuolista.

Julkaistu

Sodalla ei ole naisen kasvoja

Sain juuri luettua nobelkirjailija Svetlana Alakesijevitsin kirjan ”Sodalla ei ole naisen kasvoja”. Nimi on sattuva, sen ymmärtää kirjan luettuaan.

Kun täällä liikutaan niin usein sotimisen teemoissa että kirjoitan jonkun rivin, kirjan itsessäni herättämiä ajatuksia.

Tuo kirja ei ole romaani vaan kirjailija on haastatellut suuren määrän toisessa maailmansodassa mukana olleita neuvostoliittolaisia naisia. Haastattelut toimitettiin kolmisenkymmentä vuotta sodan päättymisen jälkeen. Heitä oli noin miljoona, osallistuivat sotimiseen sen kaikissa toimissa aivan niinkuin miehet.

Into päästä sotimaan oli nuorten naisten keskuudessa vahva, halu puolustamaan isäänmaata oli palava. Monet haastatellut jopa valehtelivat ikänsä päästäkseen rintamalle.

Sotimisen kuvauksia sen kaikessa raadollisuudessa on todella paljon, tuhoa, kärsimystä, nälkää ja vilua. Urhoollisuutta, uhrautumista ja pelottomuutta kuvaavat sodan kauhut kokeneet vuolaasti, kukin omalla tavallaan.

Sodan loputtua kotiin palanneita naisia kohdeltiin törkeästi. Heitä pidettiin huonoina naisina, huorina, heitä syrjittiin jopa omat aviomiehet karsastivat. Siis vähän niinkuin meillä toiset katsoivat ja katsovat vieläkin Lottia pitkin nenänvarttaan. Kohtuutontahan se oli koska neuvostonaiset sotivat myös lentäjinä, partisaaneina, tarkka-ampujina, panssarivaunuissa, ihan kaikessa olivat mukan.
Tällainen ilkeämielinen suhtautuminen sodan käyneisiin naisiin on minulle käsittämätöntä.

Kalseita kuvauksia oli myös siitä kuinka suhtauduttiin vangeiksi joutuneisiin venäläisiin miehiin. Ohjehan oli että venäläistaistelija ei jää vangiksi vaan on viimeisenä keinona käsky tappaa itsensä. Siinä oli muudankin naissoturin mies joka jo sodassa oli urheudesta palkittu monin kunniamerkein, jäi sodan lopussa vangiksi, yritti tappaa itsensä mutta se viimeinen panos ei lauennutkaan, lopputulema että oli hylkiö ja seitsämäksi vuodeksi Siperiaan.

Niin natsien kuin NKVDn kidutuksista oli karmeaa luettavaa. Sai sellaisenkin kuvan että kun neuvostosotilaat sodan loppuvaiheissa valloittivat saksalaisia kyliä saivat kolme päivää vapaasti mellastaa, raiskata ja tuhota.

No mitä näitä selostamaan, jos et ole lukenut niin lue jos tuon ajan tapahtumat kiinnostavat. Ei toki kelvanne heille jotka ovat kiinnostuneet sodasta lähinnä viihteenä ja jännityksenä, miesten silmin katsottuna, sillä rintamallahan ei tarjonnasta ole puutetta.

Minä en juuri sota-aiheisia kirjoja lue, tämän otin arvostamani Uuden Suomen blogisti Mellerin suosituksesta. Itselleni oli pysäyttävä kokemus, sodan mielettömyys ja kauheus on puettu alastomiksi sanoiksi mukana olleiden naisten sanelemana.

Julkaistu

Väinö Linna ei ollut historioitsija vaan kirjailija

Yleensä en harrasta linkkien laittamista tarinoihini mutta nyt sattui niin hyvä juttu etten malttanut tätä olla laittamatta:

http://www.iltalehti.fi/kotimaa/201803242200832453_u0.shtml

Onhan yksi suosituinpia aiheita täällä kiivailla vuoden 1918 tapahtumista. Oheisessa ILn artikkelissa Turun yliopiston poliittisen historian professori Vesa Vares kertoo miten moni suomalainen on luonut mielikuvaansa taustoista ja itse sodasta Väinö Linnan Pohjantähti trilogian pohjalta. Hyvä olisi kuitenkin muistaa että Linna on kirjailija, hänen luomuksensa on fiktiota eikä dokumenttia.

Varoitan kuitenkin punasävyisin lasein vuoden 1918 tapahtumia katselevia lukemasta koska saattavat pahoittaa mieltään, joutuisivat ehkä myös tuskaisesti hieromaan nystyröitään löytääkseen selityksiä miksi Vesa Vares on jotenkin väärässä, kenties jopa synkkä porvari.