Kuka johtaa EU:ta?

Kolme maata nousee esiin, kun puhutaan siitä kuka on EU:n napa, suunnannäyttäjä, kenties katalyytti: Saksa, Ranska ja Puola. Otanpa hetken ja pohdiskelen optioita. Kyse ei ole niinkään juridisesta vallasta kuin aseman ottamisesta, joten oikeita vastauksia voi olla useita.

Tylsä klassikko: Saksa

EU:n vahvana taloutena pitkään tunnettu Saksa on menettänyt uskottavuuttaan, mutta se ei ole tapahtunut hetkessä. Heitä voi kehua euromääränä erinomaisesta tuesta Ukrainaan sekä sangen määrätietoisesta asenteesta terroria vastaan. Huteja on kuitenkin vino pino: kotimaan infra ja teollisuus ovat retuperällä, energiapolitiikka ajoi karille lukuisilla tavoin, tietoverkko- ja viestintäosaaminen puuttuu tyystin eikä kotimaan politiikkakaan näytä erityisen vakaalta. Saksa kaipaa arvioni mukaan muutaman vuoden peiliin katsomista, mutta uskon vakaasti että uusi nousu vielä nähdään.

Jännä klassikko: Ranska

Ranskalla on varaa taputtaa itseään olalle hieman paremmasta kyvystä toimia terrori-venäjää vastaan, joskin puheet heiltä ovat olleet järkyttävän vastuuttomia. Ranskan teollisuus katsoo eteenpäin, energiapolitiikka on vakaalla pohjalla ja teknologisia harppauksia otetaan hyvää vauhtia. Ranskan ongelma on hurja itserakkaus ja itsekritiikin puute. Heillä on kaikki kyky olla mallioppilas, mutta se ei riitä heille – he haluavat pistää myös egonsa aina peliin ylikierroksilla. Jos tuo linja hieman rauhoittuisi, heillä olisi potentiaalia nousta kokoaan suuremmaksi.

Haastaja: Puola

Viime vaalien jälkeen Puola on tehnyt väkeviä linjanvetoja EU:n puolesta, mutta jo edellisenkin vallan aikana he uskalsivat toimia idän pahuutta vastaan kun muut vielä iteroivat. Puolassa on näistä kolmesta ainoana kristillisten arvojen osuus merkittävä, joskin maassa on enemmän ja vähemmän tiukkaa tulkintaa niistä. Puola on ollut väkevä muutosvoima, pystyen muuntautumaan idän orjuudesta mahtavaksi teollisuusmaaksi, tarjoten kodin yhä useammalle huipputeknologian toimijalle. Puola katsoo eteenpäin, mutta haaste voi olla siinä etteivät aina muista katsoa sivuille. Jos Puola lähtisi harjoittamaan vähän enemmän diplomatiaa eteläisen EU:n valtioiden suuntaan ja osoittamaan ymmärrystä myös kristittyjen piirien ulkopuolelle, heillä voisi olla mahdollisuus yllättää.

Ei yhtä voittajaa

Puolalla on arvot, Saksalla on raha, Ranskalla on imago. Mikään näistä yksin ei riitä. Pidän kuitenkin erityisen hyvänä sitä, että yhtä selvää voittajaa ei ole. EU:n pitäisi juuri olla se paikka, jossa sparrataan, haastetaan ja pistetään paremmaksi, kuitenkin aina ystävien kesken. Ideaali ajatus voisi olla jonkinlainen triumviraatti, jossa jokainen suuri maa keskittyy omaan osa-alueensa ja hioo siitä timantin, ottaen samalla vastaan sparrausta liittolaisiltaan.

EU on haastettu laajalti, mutta EU ei ole hävinnyt peliä. Pelaamalla korttinsa oikein, voi EU osaltaan nousta uskottavaksi ja vaikuttavaksi länsimaiden arvojen puolustajaksi, toimien samalla väkevänä talouden toimijana. Ehkäpä joku yllä mainituista maista olisi se veturi joka vetäisi muita vaunuja liikkeelle?

Antisemitismin jälkeen tulee kaikki muu rasismi

Viimeksi vaikkapa Uutispodcast käsitteli kasvavan antisemitismin ongelmaa, tällä kertaa Saksasta. Sama ongelma on kasvussa ympäri länsimaiden ja myös Suomessa. Toki joukossa on myös täysin hyväksyttävää antisionismia, mutta rajan yli selvästi meneviä ongelmatapauksia on liikaa. Vaan mitkä ovat vastareaktiot ja ymmärrämmekö niiden riskiä?

Viha luo vihaa. Aina.

Yksinkertaistetaan, per Saksan esimerkki.

1. Saksalaiset näkevät antisemitismiä, juutalaisten tuhoa vaativia ja hamasia kannattavia mielenilmauksia.

2. Saksalaiset yhdistävät ongelman muslimeihin ja seuraukseksi Wir schaffen das -ajatusmalliin, jota Merkel ajoi.

3. Politiikassa saksalaiset vaativat hurjalla volyymillä maahanmuuton kiristämistä, josta on jo merkkejä

4. Politiikan ulkopuolella vihat, ennakkoluulot ja jopa ääriteot maahanmuuttajia ja muslimeja vastaan lisääntyvät.

Harva eurooppalainen läksynsä lukenut ihminen reagoi juutalaisten tuhoa vaativiin kommentteihin millään muulla kuin absoluuttisella tuomitsemisella. Totta puhuen en näe miksi pitäisikään. Joukkotuho on täysin itsestäänselvä punainen viiva. Jos ihmiset näkevät joukon turvapaikan saaneita ihmisiä vaatimassa kansanmurhaa, ei ole järin kumma että asenteet turvapaikkajärjestelmää kohtaan kovenevat. Tietenkään kaikki antisemitistit eivät ole maahanmuuttajataustaisia, mutta tämä kytkös on äärimmäisen helppo nähdä. Ajatus siitä, että turvapaikan saanut ihminen haluaa luoda turvattomuutta, sotii jotain merkittävää vastaan. Tietenkään kaikki turvapaikan saaneet eivät näin esiinny, mutta riittävän moni jotta särö muodostuu. Ristiriita on yksinkertaisesti liian väkevä.

Reagoi nyt tai panikoi sitten

Jos annamme antisemitismin rehottaa tätä tahtia, vailla kontrollia, vailla määrätietoisia toimia, luomme kaikki edellytykset vihan ja väkivallan ryöpsähdykselle. Emme tarvitse uusia lakeja tai poliisivaltiota, emme joukkopidätyksiä tai sensuuria. Tarvitsemme vain määrätietoisen valtiojohdon, joka sanoo asian rauhallisesti, asiallisesti ja kunnioittavasti, mutta ilman pienintäkään riskiä väärinymmärrykseen. Tarvitsemme tämän mieluiten EU:n tasolla.

Saksassa ulostulot ovat jo voimakkaita ja sanamuodoiltaan erinomaisia, mutta ne jäävät herkästi kabinettitasolle. Ne pitäisi saada kaduille. Lisäksi oikeusjärjestelmän pitää toimia oikeudenmukaisesti. Henkilöllä, joka haluaa tuhota kansanryhmän, ei saa ikinä olla oikeutta turvapaikkaan. Tuollaiset henkilöt tuhoavat kaiken humanismin humanitaarisista toimista. Leimaamme kaikki avun tarvitsijat herkästi, jos emme ole valmiita näyttämään nopeasti ovea ongelmatapauksille.

Kyllä, olen valmis kutsumaan kansanmurhaa vaativia ihmisiä ongelmatapauksiksi. Kuulemma niin ei saisi sanoa. Minä sanon. Enkä katso mitään rajaa siinä, onko ongelmatapaus kotosuomalainen uusnatsi, irakilainen turvapaikanhakija tai yhdysvaltalainen akateemikko.

Joko pysäytämme antisemitismin nyt, tai nostamme pian kädet pystyyn historiassamme täysin ennennäkemättömän rasisminaallon edessä.

Saksa, Unkari ja Georgia ovat tällä hetkellä ongelmallisia ja/tai kummallisia valtioita tällä hetkellä

Niin, niin, tiedän varsin hyvin, että imperialistinen roistovaltio Venäjä on varsinainen syyllinen ongelmiin.

Kuitenkin se on lähestulkoon kaikkien tiedossa, joten ei Venäjästä juuri nyt kannata kirjoittaa. Katsotaanpa näitä muita pikkuisen:

Saksa

Saksa on jostakin käsittämättömästä syystä kaveerannut imperialistisen roistovaltion Venäjän kanssa käytännöllisesti katsoen mm. Toisesta Maailmansodasta lähtien ja varsinkin neukkulan kemahdettua.

Saksa on ihan itse hirttänyt itsensä Venäjän kaasutoimituksiin rakentamalla haitallisia sattumavoimia tuulivoima ja aurinkovoima, sekä ajamalla alas hyödyllistä ydinvoimaa.

Nyt sitten tämän käynnissä olevan Venäjän suurhyökkäyksen aikana (alkaen 24.2.2022) Saksa on toimittanut vain vähän apua hyökkäyksen uhrille Ukrainalle, eikä ole suostunut katkaisemaan valtavia maakaasun ostoja Venäjältä, eikä edes raakaöljyn ostoja. Siten Saksa toimii suoraan Venäjän hyväksi ja Ukrainaa vastaan.

Unkari

Unkarin pääministeri Orban on kaveerannut Putinin kanssa sitaateissa kaiken aikaa – en tiedä miksi.

Tämän Venäjän brutaalin suurhyökkäyksen aikana, jota on kestänyt tätä kirjoitettaessa jo 52 päivää, Unkari ei ole luvannut edes kuljettaa alueensa kautta aseita Ukrainalle, puhumattakaan siitä, että olisi auttanut Ukrainaa puolustautumaan.

Grrr…

Georgia

Georgian varhaishistoria on aivan upea, siitä voi lukea täältä. Se oli varsinainen loistava menestystarina, kunnes Georgia erehtyi luottamaan Venäjään, sen voi sitten helposti arvata kuinka siinä kävi.

Niin, Venäjä hyökkäsi Georgiaan ja valloitti Georgian orjuuteensa.

Tietysti Georgiakin palautti itsenäisyytensä voimaan kun Venäjä hävisi Ensimmäisen Maailmansodan. Suomi voitti Vapaussodan Venäjää vastaan, mutta Georgia valitettavasti hävisi sen, joutuen uudelleen Venäjän orjaksi.

Kun neukkula kemahti, niin mm. Viro ja Georgia käyttivät tilaisuutta hyväkseen palauttaen itsenäisyytensä voimaan. Viro onnistui ”Laulavassa vallankumouksessa”, mutta Georgialle kävi taas kalpaten varsin pian. Georgia sattuu olemaan strategisesti erittäin tärkeällä alueella.

Uusi menestystarina alkoi kun Mihail Saakashvili valittiin vapailla vaaleilla Georgian presidentiksi. Saakashvili oli/on länsimielinen ja rupesi rakentamaan Georgiasta demokraattista, korruptoitumatonta länsimaata.

Se ei tietenkään sopinut imperialistiselle roistovaltiolle Venäjälle, joka hyökkäsi Georgian kimppuun elokuussa 2008 yrittäen valloittaa koko Georgian. Onneksi Venäjä kuitenkin ryssi Georgian sodan ihan perusteellisesti. Siten Venäjä ei onnistunut hirttämään Georgian laillista presidentti Saakashviliä munistaan, kuten oli julkisesti uhannut.

No, kun Venäjä ei voittanut Georgian sotaa, niin se panosti taas kieroiluun, joten lopuksi Georgiassa pääsi valtaan venäjämielinen Ivanishvili, jonka porukka on edelleen vallassa Georgiassa.

Georgian kansa haluaisi auttaa Ukrainaa sen puolustussodassa Venäjää vastaan, mutta Georgian venäjämielinen hallinto toimii Ukrainaa vastaan ja Venäjän puolesta. Georgian hallinto pitää Georgian entistä presidentti Saakashvilia vankinaan, jopa kiduttaen häntä. Se kaikki on ihan päin /Cettä. Lännen pitäisi painostaa Georgian hallintoa vähintäänkin vapauttamaan Saakashvili.

Georgialla olisi nyt historiallinen mahdollisuus valloittaa Venäjältä takaisin Venäjän miehittämänä olevat lailliset alueensa: Abhasia, ns. E-Ossetia ja Akhalgori.

Näyttääkö Itä-Saksa mallia? — SARASTUS

GIL BARKEI (suomentanut Olli Virtanen) – Saksin ja Brandenburgin osavaltiovaalit, joissa molemmissa Vaihtoehto Saksalle -puolue nousi toiseksi suurimmaksi, aiheuttivat establishmentille odotetusti järkytyksen. Pelonlietsonta ja populisminvastaiset kampanjat eivät vaikuta tehoavan. Monet itseään demokratian puolustajiksi nimittävät ovat ymmällään, kun suuri joukko noiden kahden osavaltion kansalaisia käytti demokraattista äänioikeuttaan ”väärin”. Sotaretki itäsaksalaisia vastaan on jo käynnissä, koska juuri […]

via Näyttääkö Itä-Saksa mallia? (osa 1) — SARASTUS Jatka lukemista ”Näyttääkö Itä-Saksa mallia? — SARASTUS”

Saksalaisista marsalkoista ja kenraaleista hieman

Ajankohta

Tässä artikkelissa pitäydyn kokonaan aihepiirinä Toiseen Maailmansotaan. Samat henkilöt ovat yleisesti osallistuneet myös Ensimmäiseen Maailmansotaan, mutta sitä ei käsitellä.

Valinta

On täysin subjektiivista ketä nostan esiin tässä artikkelissa. Kenraaleja ja marsalkkoja Saksassa oli ”pilvin pimein”. Jätän varmasti nostamatta esille merkittäviä persoonia – sekä positiivisessa, että negatiivisessa mielessä.

Saksalaisista

Niin, marsalkkoja ja kenraaleja on ollut muissakin maissa, myös Suomessa. Tämä artikkeli on kuitenkin rajattu saksalaisiin.

Miksi

On yleisesti tunnettu asia, että nimenomaan saksalainen kenraali ja/tai marsalkka oli yleensä saanut erinomaisen yleisesikuntaupseerikoulutuksen – ehkä jopa parhaan saatavissa olevan. Saksassa toki ylennettiin kenraaleiksi myös henkilöitä, jotka eivät olleet saaneet sitä erinomaista yleisesikuntaupseerin koulutusta, ja joskus täysin aiheellisesti.

Loistava johtamisperiaate

Saksassa oli silloin aivan erinomainen johtamisperiaate. Annettiin alaiselle tehtävä, joka piti suorittaa – mutta alainen sai yleensä itse päättää miten hän sen suorittaa. Se sama periaate oli voimassa alas saakka, vaikkapa aliupseeritasollekin. Käskettiin mitä piti saada aikaan, mutta ei sitä miten. Johtajat, päälliköt ja komentajat saivat ihan itse ajatella miten he tehtävän suorittavat. Siten laaja joukko yleensä sai käyttää omia aivojaan. Poikkeuksena oli korpraali Adolf Hitler, joka monesti puuttui yksityiskohtiin, mutta se on asia erikseen – ja monesti huono asia.

Erich von Manstein

Puolan sotaretkelle kenraali von Manstein osallistui Eteläisen armeijaryhmän (kenraalieversti Gerd von Rundstedt) esikuntapäällikkönä ja saksalaisen perinteen mukaan esikuntapäällikkö on ”kasvoton”, eli hän ei nosta itseään esille.

Liittolaiset Venäjä ja Saksa löivät yhdessä Puolan. Venäjä petti liittolaistaan Saksaa, joten Englanti ja Ranska julistivat sodan Saksalle, vaan ei Venäjälle. Saksan piti nyt päättää mitä Puolan sodan jälkeen tehdään. Kenraali von Manstein kehitti loistavan suunnitelman, joka esitellään edellisessä linkissä, Ranskan kukistamiseksi. Kenraalieversti von Rundstedt tuki von Mansteinin suunnitelmaa, mutta Saksan Yleisesikunta oli sitä vastaan. Adolf Hitler kuitenkin oivalsi von Mansteinin suunnitelman nerokkuuden ja hyökkäys länteen tehtiin pääasiassa von Mansteinin suunnitelman mukaisesti. Kenraali von Manstein erotettiin kuitenkin armeijaryhmän esikuntapäällikön tehtävästä ja joutui sotimaan armeijakunnan komentajana.

Günther von Kluge

Lännen sotaretkellä von Kluge toimi armeijan komentajana ja von Manstein joutui toimimaan hänen alaisenaan 38. armeijakunnan komentajana.

Kenraali von Kluge hylkäsi von Mansteinin esityksen ylittää Somme käymään menestyksellistä hyökkäyssotaa kuluttavan puolustustaistelun sijaan. Perääntyä olisi saanut, mutta hyökätä ei.[i]

Mansteinin 38. armeijakunta ylitti ensimmäisenä Seinen ja tilanne olisi edellyttänyt vihollisen nopeaa takaa-ajoa, mutta jälleen armeijan komentaja von Kluge kielsi etenemisen ja käski odottaa. Klugen takia ratsuväkidivisioonaakaan ei saanut käyttää sille parhaiten sopivaan tehtävään.[ii]

Siten kenraali von Klugesta oli haittaa sotatoimien järkevälle suorittamiselle – eikä suinkaan viimeistä kertaa.

Ennakoiva isku itään

Venäjä aikoi hyökätä maailmanhistorian suurimmin joukoin länteen heinäkuussa 1941 – siksi Saksa joutui tekemään ennakoivan iskun itään 22.6.1941.

Kenraali von Mansteinin toive toteutui kun hän sai helmikuun lopussa 1941 luovuttaa tavallisen 38. armeijakunnan komentajan tehtävät Englannin kanaalin rannalla siirtyäkseen Saksaan vastaperustettavan 56. panssariarmeijakunnan komentajaksi.[iii] Hän pääsisi viimeinkin omaan elementtiinsä operoimaan ”nopealla armeijakunnalla”.

Pohjoiselle armeijaryhmälle (sotamarsalkka Ritter von Leeb) oli annettu tehtäväksi tuhota Itä-Preussista hyökäten Baltiassa olevat vihollisvoimat ja edetä sen jälkeen Leningradiin (Pietari). Pohjoiselle armeijaryhmälle alistetun Panssariryhmä 4:n (kenraalieversti Erich Höpner) tehtävänä oli hyökätä nopeasti Väinäjoelle Väinälinnan kohdalla ja siitä alaspäin ja vallata virran ylimenopaikat, jotta voitaisiin jatkaa etenemistä Opotškan suuntaan. Kenraali von Mansteinin armeijakunta kuului Höpnerin Panssariryhmä neljään.[iv]

Kenraali von Manstein ehdotti, että oma painopiste laitetaan sinne, missä voitiin olettaa olevan vihollisen heikon kohdan. Ehdotus ei saanut osakseen vastakaikua.[v] Niin, kaikki kenraalit eivät ole panssarikenraaleja.

Kenraali von Manstein oli oikea panssarikenraali – pitää mennä, eikä meinata. Täyttä vauhtia eteenpäin välittämättä sivustoista, tai uhasta selustayhteyksien katkaisusta. Panssariryhmä kehotti varovaisuuteen – mutta viivyttelemällä operaatio ei onnistu ja vihollinen räjäyttää Väinäjoen sillat.

  1. panssariarmeijakunta käytti neljä päivää ja viisi tuntia linnuntietä 300 km matkaan ja sai haltuunsa sillat ehjinä. Tosin naapurit olivat 100-150 km jäljessä ja von Mansteinin panssariarmeijakunta yksin kaukana edessä vihollisalueen syvyydessä.[vi] Suunnaton riski, mutta …

27.6.1941 Panssariryhmän komentaja lensi Storchilla von Mansteinin luokse ja käski pitää sillanpään ja odottaa sekä 16. armeijan vasenta siipeä, että 41. panssariarmeijakunnan saapumista. Se olisi tietysti aluksi turvallista, mutta antaa viholliselle aikaa keskittää vastaan ylivoimaiset joukot.[vii] Olisi pitänyt painaa ”tukka putkella” eteenpäin, mutta kaikki eivät tosiaankaan ole panssarikenraaleja. Vasta 2.7.1941 sai jatkaa eteenpäin – aloite annettiin viholliselle.

Olisi ollut hyvä valtatie jatkaa Ostrovin suuntaan – toki taistellen – eteenpäin, mutta sitten von Mansteinin vastalauseista huolimatta 56. panssariarmeijakunta käskettiin kääntymään itään panssareille kelvottomaan suomaastoon.[viii] Voi näitä kenraalien kenraaleja.

Jälleen von Kluge

Erich von Manstein sai 56. panssariarmeijakunnan komentajuuden jälkeen komennettavakseen 11. armeijan. Hän valloitti Ukrainan Krimin ja Krimillä olevan Sevastopolin linnoituksen. Siellä von Mansteinilla oli suhteellisen vapaat kädet toimia ja hän toimi menestyksellisesti saaden ylennyksen sotamarsalkaksi.

Saksa ryssi vuoden 1942 kesäsodan hajottaen voimansa sinne sun tänne, jolloin jokaiselta rintamalta puuttui se ”yksi pataljoona” voiton saavuttamiseksi. 21.11.1942 näkyi, että Stalingradista tulee katastrofi. Marsalkka von Manstein nimitettiin Donin armeijaryhmän komentajaksi saaden alaisuuteensa 4. panssariarmeijan, 6. armeijan ja Romanian 3. armeijan.[ix] Ongelmana oli, että sosialisti Adolf Hitler tuli hänen esimiehekseen. Hitler esti von Mansteinia pelastamasta 6. armeijan tai ainakin sen elävän voiman pääosan.

Saksan loistavin strategi ja ”operoija” marsalkka Erich von Manstein oli saavuttanut juuri ennen kevätkelirikkoa loistavan voiton Venäjän joukoista Harkovassa – ne joukot oli lyöty maanrakoon kevättalvella 1943.

Marsalkka von Manstein olisi halunnut Harkovan voiton jälkeen puhdistaa saman tien Kurskin mutkan yhdessä Keskustan armeijaryhmän (von Kluge) kanssa, mutta se ei suostunut yhteistyöhön.[x]

Von Klugen alainen kenraali Model sai Hitlerin lykkäämään Zitadellea kohtalokkaasti.[xi]

Keskustan armeijaryhmän komentaja von Kluge lopetti Zitadellen kesken. Hitler halusi viedä joukkoja Italiaan, kuten von Manstein oli jo toukokuussa varoittanut.[xii] Kluge ei tosiaankaan ymmärtänyt panssarisodasta mitään, kuten kenraali Guderian on todennut.

Heinz Guderian

Saksan panssariaseen luoja kenraalieversti Heinz Guderian oli oikea panssarikenraali henkeen ja vereen, kuin tuli ja leimaus. Guderianin motto oli: ”Ei tipoittain, vaan lorauksittain”. Se tarkoittaa, että panssarivaunuja pitää käyttää suurina yhtyminä, eikä missään tapauksessa vain muutamaa vaunua kerrallaan. Kenraali Guderianilla oli hyvin huonoja kokemuksia von Klugesta jo lännen sotaretken ajalta. Guderian olisi silloin von Klugen alaisena halunnut painaa eteenpäin ”tukka putkella” ennen kuin vihollinen ennättää toipua. Vaan von Kluge – Grrr…

Kun Normandian maihinnousun (6.6.1944) jälkeen sota lännessä ei sujunut hyvin, niin Hitler erotti länsirintamasta vastanneen sotamarsalkka von Rundstedtin ja nimitti hänen tilalleen sotamarsalkka von Klugen, niin Guderianin mielestä von Kluge sopi tehtävään mahdollisimman huonosti, koska hän oli »ahkera sotilas ja hyvä pikkutaktikko, mutta panssarijoukkojen käytöstä liikuntasodassa hän ei ymmärtänyt mitään».[xiii]

Lisää Guderiania

Klugen 4. armeija Puolassa (1939), käski Guderianin XIX armeijakuntaa etenemään yhdellä divisioonalla etelää, toisella itää ja kolmannella koillista kohti … Se olisi tehnyt kaiken johtamisen mahdottomaksi.[xiv]

Ranskassa (1940) Panssariryhmä von Kleist käski pysäyttää liikkeet ja tyytyä sillanpään hallussapitämiseen. Guderian ei voinut, eikä saanut tyytyä tähän käskyyn.[xv]

17.5.1940 kenraali Ewald von Kleist käski taas pysähtymään, joten Guderian pyysi ja sai eron. Kenraalieversti von Rundstedt kuitenkin palautti Guderianin armeijakunnan komentajaksi ja lupasi edetä.[xvi]

Kenraali von Kleistin Panssariryhmä pidätti yhden Guderianin panssaridivisioonista reservikseen, eikä antanut rynnistää koko armeijakunnan voimin Kanaalin rantaan.[xvii]

Hyökätessä itään Guderian joutui sotamarsalkka von Klugen alaisuuteen Panssariryhmä 2:n komentajana, vaikka piti von Klugea vaikeana esimiehenä.[xviii]

Sotamarsalkka von Kluge meinaa pistää panssarikenraalit Guderianin ja Hermann Hothin sotaoikeuteen, kun eivät meinaa pysäyttää joukkojensa etenemistä.[xix]

Sotamarsalkka von Kluge halusi miehittää Bialystokin saartorenkaan tiheästi ja odottaa venäläisten antautumista. Hoth ja Guderian panssarivoimineen painostivat jatkamisen tärkeyttä.[xx] Motti piti selvittää jalkaväkiarmeijoiden, eikä panssareiden voimin.

Kuten Bialystokin luona von Kluge piti Guderianin 18. panssaridivisioonan paikoillaan tiedottamatta siitä Guderianille.[xxi]

Sotamarsalkka von Kluge esitti Guderiania vastaan kiivaita valheellisia moitteita ja Hitler antoi Guderianille potkut 26.12.1941.[xxii]

——

[i] Erich von Manstein – Menetetyt voitot; 2001; sivu 101

[ii] Erich von Manstein – Menetetyt voitot; 2001; sivu 108

[iii] Erich von Manstein – Menetetyt voitot; 2001; sivu 131

[iv] Erich von Manstein – Menetetyt voitot; 2001; sivu 133

[v] Erich von Manstein – Menetetyt voitot; 2001; sivu 134

[vi] Erich von Manstein – Menetetyt voitot; 2001; sivu 139

[vii] Erich von Manstein – Menetetyt voitot; 2001; sivu 139

[viii] Erich von Manstein – Menetetyt voitot; 2001; sivu 142

[ix] Erich von Manstein – Menetetyt voitot; 2001; sivu 246

[x] Erich von Manstein – Menetetyt voitot; 2001; sivu 353

[xi] Erich von Manstein – Menetetyt voitot; 2001; sivu 370

[xii] Erich von Manstein – Menetetyt voitot; 2001; sivu 380

[xiii] Heinz Guderian – Sotilaan muistelmia; 1956; sivu 289

[xiv] Heinz Guderian – Sotilaan muistelmia; 1956; sivu 75

[xv] Heinz Guderian – Sotilaan muistelmia; 1956; sivu 99

[xvi] Heinz Guderian – Sotilaan muistelmia; 1956; sivut 101-102

[xvii] Heinz Guderian – Sotilaan muistelmia; 1956; sivu 106

[xviii] Heinz Guderian – Sotilaan muistelmia; 1956; sivu 132

[xix] Heinz Guderian – Sotilaan muistelmia; 1956; sivu 148

[xx] Heinz Guderian – Sotilaan muistelmia; 1956; sivu 152

[xxi] Heinz Guderian – Sotilaan muistelmia; 1956; sivu 163

[xxii] Heinz Guderian – Sotilaan muistelmia; 1956; sivu 244

Saksan ”persut” (AfD) menestyivät hyvin kaksissa osavaltiovaaleissa

Saksan kahdessa itäisessä osavaltiossa oli vaalit. Toisessa Kristillisdemokraatit voittivat 32%lla ja AfD sai 27,5%.

Toisessa demarit voittivat saaden 26,8% äänistä ja AfD 24,1%.

Siten Saksan ”persuilla” on merkittävä kannatus – mutta kukaan ei ole valmis muodostamaan hallitusta ”persujen” kanssa. Siten nousee mieleen kysymys, että mitä merkitystä sillä kannatuksella on, kun ei pääse vaikuttamaan asioihin.

Seuraava kysymys, joka nousee mieleen on ”persujen” laaja venäjämielisyys eri maissa. Venäjä haluaa heikentää EUta, NATOa ja yleensä demokraattisia maita, joten se tukee kaikenkarvaisia ”persuja”, jotka vastustavat EUta ja NATOa.

Eri maiden ”persut” ovat toki aivan oikeassa yhdessä asiassa – maahantulemista pitää rajoittaa. Elintasoturisteja esimerkiksi Afrikasta ei tarvita. Sekin muukalaisvihamielisyys menee kuitenkin joskus yli äyräiden, kun vastustetaan myös hyötymaahanmuuttoa (aikuisten oikeasti tarvittavien erikoisasiantuntijoiden tuloa).

Vihreät ovat Kremlin keksintö demokraattisten länsimaiden heikentämiseksi. Ettei vaan ”persutkin” olisi Kremlin keksintö demokraattisten maiden heikentämiseksi?

Suomen persuissa on ollut, ja ehkä on vieläkin, varsin hyviä henkilöitä – mutta ymmärtävätkö he olevansa ainakin osittain Kremlin juoksupoikia.

——

Suomi kokeili Talvisodassa puolustautua yksin Venäjän hyökkäystä vastaan. Menetykset olivat varsin suuret ja meinasi mennä myös itsenäisyys. Suomi ei pärjää yksin imperialistista roistovaltiota Venäjää vastaan kovinkaan kauan – tarvitsemme välttämättä vähintäänkin merkittävää materiaalista apua.

Sirpaleita Saksan yöhävittäjätoiminnasta II-MS

Englanti julisti Saksalle sodan 3.9.1939. Englannin ilmavoimat pommittivat Saksan alueita aluksi päivällä, mutta kun RAFn pommikoneiden tappiot nousivat sietämättömiksi, niin Englanti siirtyi taktiikassaan yöpommituksiin, jotka tietysti olivat aluepommituksia suuriin kaupunkikohteisiin. Vain vahingossa pommi osui joskus sotilaalliseen tai sodan kannalta merkittävään kohteeseen kuten tehtaaseen.

Yöhävittäjien kaukotoiminta

Saksan ilmavoimat yrittivät tietysti torjua Englannin terroripommituksia Saksan alueella, mutta tutkat olivat kehittymättömiä, niitä oli vähän, eikä torjuntamenetelmissäkään ollut kehumista.

Yöhävittäjien pomo eversti Josef Kammhuber oli innostunut kaukotoiminta-ajatuksesta ja todisteli sitä seuraavasti:

”Eikö ole helpompi tehdä ampiaisparvi vaarattomaksi tuhoamalla se omassa pesässään, kuin odottaa sen lentävän sieltä ja vasta sitten yrittää tavoittaa jokaista ampiaista erikseen.”[i]

Menestyksellisin taktiikka

”Vuoden 1940 syksystä lähtien Luftflotte 3:n tiedustelupalvelu kykeni Bomber Commandin radioliikennettä kuuntelemalla määrittelemään etukäteen ne tukikohdat, joista englantilaisten pommituskoneet lähtisivät seuraavalle hyökkäyslennolleen. Samoin pystyttiin selvittämään eri kentiltä starttaavien koneiden määrät, tyypit ja lähtöajat. Vastapuolen radioliikenteen vilkastuminen sähköttäjien alkaessa viritellä radioitaan oli varma merkki lähestyvästä toiminnasta.

Hauptmann Kuhlmannin johtaman radiokuunteluaseman sieppaama tieto viestitettiin Gilze-Rijeniin I./NJG 2:n komentajalle, joka starttasi välittömästi täydessä lähtövalmiudessa odottaneella osastollaan, jotta sen eri tukikohtiin suunnistavat koneet ehtisivät oikealla hetkellä perille, viholliskoneiden ollessa lähdössä valaistuilta kentiltään. Vähän myöhemmin nousi ilmaan toinen osasto ja suuntasi lentonsa Pohjanmeren yläpuolelle, jossa se ryhtyi odottelemaan kohti Saksaa lähteviä vihollispommittajia. Kolmas osasto lähti liikkeelle tuntia myöhemmin ja lensi niin ikään Pohjanmeren yläpuolelle odottelemaan kotiin palaavia vihollispommittajia, jotka yhteentörmäysvaaran vuoksi lensivät usein lentovalot sytytettyinä, ja soluttautui huomaamatta niiden joukkoon. Viimeksi mainittu hyökkäystapa osoittautui kaikkein menestyksellisimmäksi. Kaikki osastot tarvitsivat taidon jakokemuksen lisäksi paljon hyvää onnea, koska osastoja ei voitu lennon aikana johtaa maasta eikä koneissa vielä siihen aikaan ollut tutkavarustusta.

Vihollispommittajien lähestyessä tukikohtiaan ja valmistautuessa laskeutumaan valaistuille kentilleen tarjoutui saksalaisille otollinen tilaisuus toimintaan. Niiden yllättävä hyökkäys olisi tuskin voinut ajoittua pahemmalle hetkelle, sillä monet pommituskoneet olivat retkeltä palatessaan pahasti runneltuja, usein toinen moottori pysähdyksiin ammuttuna ja osa miehistöstä surmansa saaneina. Polttoainekin saattoi olla niin vähissä, että ohjaajan ainoana ajatuksena oli päästä kentälle ensimmäisellä yrityksellä.

Pommikone oli sinä tilanteessa pimeydestä esiin sukeltavalle raskaasti aseistetulle yöhävittäjälle täysin avuton saalis. Kentille samanaikaisesti pudotetut 50-kiloiset sirpalepommit täydensivät tuhoa ja sekasortoa. Kenttiä suojaavien ilmatorjunta-aseiden oli vaikea puuttua asioiden kulkuun, koska vaara omiin koneisiin osumisesta oli liian suuri.

I./NJG 2 teki talvikautena 1. lokakuuta 1940-31. maaliskuuta 1941 noin 50 erillistä hyökkäystä Bomber Commandin tukikohtia ja lentokoneita vastaan aiheuttaen englantilaisille varsin huomattavia tappioita.”[ii]

Führer kielsi

”Führer kielsi henkilökohtaisella käskyllä kaukotoiminnan jatkamisen. Hän halusi yöhävittäjien toimivan vain Saksan kotiseudulla, jotta siviiliväestöllä olisi tilaisuus omin silmin nähdä niiden alasampumat viholliskoneet.

Führerin kielto, jonka seurauksena Bomber Commandin henkilömenetykset laskivat jyrkästi ja joka sodan jälkeenkin on tuomittu erittäin raskaaksi virheeksi, tuli niin I./NJG2:n komentajalle Hauptmann Hülshoffille kuin sen henkilöstöllekin täytenä yllätyksenä ja sitä pidettiin mielettömänä. Olihan yksikkö juuri saanut hankituksi tehtävässä tarvittavan kokemuksen ja kehitetyksi oikeat menettelytavat. Hyökkäystoiminta oli alkanut kesällä 1941 tuottaa yhä parempia tuloksia, ja kiellon tullessa I./NJG 2 oli kaikkein menestyksellisin Nachtjagdgruppe: sen tilillä oli 141 varmaa ja 30 epävarmaa pudotusta sekä lisäksi 222 ilmataistelua, joiden lopputulosta ei oltu voitu todeta. Maassa oli tuhottu varmuudella 52 vihollisen konetta, minkä lisäksi 58:aa konetta oli pahasti vaurioitettu. Lentokentille ja muihin kohteisiin oli pudotettu 440 tonnia pommeja.”[iii]

Heinkel He 219 Uhu

Saksa käytti yöhävittäjinä raskasta päivähävittäjää Bf 110 sekä pommikoneita Do 217 ja Ju 88. Vuonna 1943 ne olivat jo liian hitaita ja vanhoja yöhävittäjäksi.

Heinkel tarjosi He 219 konetta ilmailuministeriölle jo joulukuussa 1940, mutta tarjous palautettiin ”tarpeettomana”.

”Myöhemmin, kun tieto tehokkaan yöhävittäjän tarpeesta oli ehtinyt Göringille asti, tapahtui käänne ja He 219:n prototyyppi suoritti ensilentonsa 15. marraskuuta 1942. Koneesta, jonka koelennot onnistuivat erinomaisesti ja joka osoittautui alun alkaen lupaavaksi ja kehityskelpoiseksi, valmistettiin pieni koesarja.

FuG 212 Lichtenstein tutkalla varustetussa 2-paikkaisessa He 219:ssä, jonka erikoispiirteinä olivat aerodynaamisesti pudasviivaiset linjat, kaksoissivuperäsimet, huomattavan V-muotoinen korkeusvakaaja sekä vielä tuolloin vähemmän käytetty nokkapyörälaskuteline, oli voimalaitteena kaksi 1750 hevosvoiman Daimler-Benz DB 603 A-moottoria. – – Koneen myöhemmissä muunnoksissa kuten He 219A-7:ssä, joka saavutti yli 660 km/h nopeuden, oli heittoistuimilla ja virtaviivaisella kuomulla varustettu paineistettu ohjaamo. – –

Koneessa oli varsin järeä aseistus kaksi MK 108 ja neljä MG 15 tykkiä.”[iv]

Tammikuussa 1943 majuri Streib suoritti koneella ilmataistelukokeiluja. ”Streib oli niin mieltynyt koneeseen, että pyysi koneita kokeiltavaksi taisteluolosuhteissa. Niinpä vuoden 1943 kesäkuun ensimmäisellä viikolla saapui Venloon, Hollantiin, muutamia He 219 koneita mukanaan joukko Heinkelin asiantuntijoita. Jo ensimmäisellä lennolla 11.-12. kesäkuuta Streib ampui alas viisi vihollispommittajaa.”[v] Menestyksen jälkeisinä kymmenenä yönä ammuttiin kuudella torjuntalennolla alas vielä 20 brittikonetta. Niiden joukossa oli ensimmäiset kuusi Saksan yläpuolella alasammuttua Mosquitoa, joiden tavoittamista oli siihen asti pidetty toivottomana.[vi]

Milch vastusti koneen valmistamista

Marsalkka Milch kuitenkin vastusti He 219 ottamista sarjatuotantoon. Hänen mielestään piti valmistaa vain jo käytössä olevia konetyyppejä, koska se oli hänen mielestään taloudellisinta ja tarjosi parhaat mahdollisuudet pitää Luftwaffen lukumääräinen vahvuus riittävän suurena.[vii]

Grrr… taas yksi, joka ei ymmärtänyt laadun merkitystä ja onnistui viivyttämään hyvän koneen sarjavalmistuksen aloittamista, kunnes oli liian myöhäistä.

Englantilaisten tappioista

Vaikka saksalaiset joutuivat lentämään varsin huonolla yöhävittäjäkalustolla, niin englantilaisten tappiot olivat varsin suuria.

”Bomber Command menetti viisi kuukautta kestäneessä kiihkeimmässä hyökkäystoiminnassaan, vuoden 1943 marraskuun alusta vuoden 1944 maaliskuun loppuun, yli tuhat konetta saksalaisten yöhävittäjien alasampumina. Mainitusta konemäärästä, joka on yhtäpitävä englantilaisten tilastojen kanssa ja joka oli todellisuudessa ehkä suurempikin, ampuivat huomattavan osan Herrmanin Wilde Sau hävittäjät.

Wilde Sau taktiikka, josta Kammhuber jo heinäkuussa 1943 totesi, että ”se on halpa, mutta maksaa paljon verta”, alkoikin käydä saksalaisille itselleen yhä tappiollisemmaksi.”[viii]

Niin, muka säästettiin rahaa, mutta menetettiin hyviä lentäjiä, koneita, polttoainetta (josta oli huutava pula) – ja hävittiin sota.

Oli hilkulla

”Bomber Commandin iskuvoima alkoi heikentyä, sillä lentokoneteollisuus enempää kuin uusien miehistöjen koulutustoimintakaan eivät pystyneet enää korvaamaan tappioita. – –

Saksalaisten yöhävittäjien Berliinissä ja varsinkin Nürnbergissä aiheuttamat tappiot, samoin kuin aluepommituksilla saavutettavan hyödyn kyseenalaisuus, herättivät vastustusta massahyökkäysten jatkumista kohtaan.

Bomber Command oli vuoden kuluessa suorittanut yli 75 000 konekohtaista lentoa Saksassa oleviin tärkeimpiin kohteisiin ja menettänyt 2864 konetta sekä yli 20 000 miestä. Vastapainoksi oli pommitettu alun toista sataa neliökilometriä maan tasalle ja tuhottu osittain 43 kaupunkia.

Kuitenkaan ei saksalaisen moraali ollut luhistunut eikä heidän sotatarviketeollisuutensa lamautunut, lupauksista huolimatta. Päinvastoin: saksalaisten hävittäjäkoneiden tuotanto kasvoi vuosien 1943-1944 kiivaimpien pommitusten aikana.”[ix]

”Saksan yöhävittäjäase, jonka toiminta varsinkin vuoden lopulla vaikeutui polttoainepulan vuoksi, ylti kaikista vastoinkäymisistä huolimatta ennätystulokseen: yöhävittäjät tekivät vuoden 1944 kuluessa 113 353 konekohtaista torjuntalentoa ja ampuivat alas 2235 viholliskonetta.”[x]

”Saksan yöhävittäjäase, joka viime vaiheissaan ehti kehittyä suihkuhävittäjineen ja tutkavarustuksineen jo varsin lähelle 1960-luvun teknistä tasoa, oli neljä vuotta ja yhdeksän kuukautta kestäneen toimintansa aikana ampunut alas 5729 viholliskonetta.”[xi]

Jossittelua

Tapahtuneessa historiassa englantilaisten tappiot Saksan yöpommituksissa olivat lähes sietämättömän suuret ja saavutukset tappioihin nähden vähäiset.

JOS saksalaiset olisivat ottaneet ajoissa tuotantoon kunnollisen yöhävittäjän – esimerkiksi He 219 – niin englantilaisten tappiot olisivat muodostuneet sietämättömän suuriksi ja siten pommituksia olisi ollut pakko ainakin vähentää. Se olisi puolestaan vähentänyt saksalaisten menetyksiä. Ehkäpä esimerkiksi hirvittävää Dresdenin pommitusta ei olisi koskaan toteutettu – ei sotilaskohteita, mutta hirmuiset siviiliuhrit.

Nykypäivä

Suomen Ilmavoimien tunnuslause Qualitas Potentia Nostra (Laatu on voimamme) pitää huomioida Ilmavoimien kalustohankinnoissa. Meillä ei voi olla määrällistä ylivoimaa ryssiin nähden, mutta voi olla laadullinen ylivoima. Se pitää hankkia.

——

[i] Jaakko Hyvönen – Yöhävittäjät iskevät; 2012; sivu 100

[ii] Jaakko Hyvönen – Yöhävittäjät iskevät; 2012; sivut 101-102

[iii] Jaakko Hyvönen – Yöhävittäjät iskevät; 2012; sivu 104

[iv] Jaakko Hyvönen – Yöhävittäjät iskevät; 2012; sivu 139

[v] Jaakko Hyvönen – Yöhävittäjät iskevät; 2012; sivu 140

[vi] Jaakko Hyvönen – Yöhävittäjät iskevät; 2012; sivu 140

[vii] Jaakko Hyvönen – Yöhävittäjät iskevät; 2012; sivu 140

[viii] Jaakko Hyvönen – Yöhävittäjät iskevät; 2012; sivu 164

[ix] Jaakko Hyvönen – Yöhävittäjät iskevät; 2012; sivu 165

[x] Jaakko Hyvönen – Yöhävittäjät iskevät; 2012; sivu 168

[xi] Jaakko Hyvönen – Yöhävittäjät iskevät; 2012; sivu 174

Panssarivaunujen tuotannon ja menetysten vertailu

 

Kesäkuussa 1941 Venäjällä oli Saksaa vastassa 28 800 panssaria. Vastaavasti Saksalla itärintamalla 3 671 panssaria.[i] Tämän lähteen mukaan Venäjällä oli 7,8 kertainen ylivoima panssareissa Saksan ja Venäjän välisen sodan alkaessa.

 

Panssarivaunujen yksityiskohtaisempia määrä ja laatutietoja siinä tilanteessa voi lukea täältä.

 

Tuotannosta ja menetyksistä sodan kuluessa kertoo taulukko:[ii]

 

 

1941

1942

1943

1944

1945

Yhteensä

Venäjän tuotanto

6 274

24 639

19 959

16 975

4 384

72 231

Saksan tuotanto

3 256

4 278

5 966

9 161

1098

23 759

Venäjän menetykset

20 500

15 000

22 400

16 900

8 700

83 500

Saksan menetykset

2 758

2 648

6 362

6 434

7 382

25 584

Tammikuussa 1945 Venäjällä oli Saksaa vastassa 14 200 panssaria. Vastaavasti Saksalla itärintamalla 4 881 panssaria.[iii] Venäjän ylivoima oli enää 2,9 kertainen.

 

Englanti lähetti Venäjälle avuksi 3 782 panssaria. USA lähetti Venäjälle 1 682 kevyttä panssaria ja 5 374 keskiraskasta panssaria.[iv] Lisäksi puolitela-ajoneuvoja 1 158. Jne., jne. Yhteensä jenkit toimittivat 312 200 ajoneuvoa ryssille.[v] Passasi niillä huristaa Varsovaan, Berliiniin, Prahaan, Wieniin, jne. Yksilöityä USAn materiaalista apua Venäjälle löytyy täältä. Siitä yksilöidystä luettelosta näkyy, että se 312 200 on aivan liian pieni lukema – syytä en tiedä. Porterin kirjan taulukoissa on jotakin sotkua. Sen mukaan pelkästään Studebakerin ”hinausajoneuvoja” on toimitettu 114 200, mutta luokasta ”Kuorma-autot” Studebakerit puuttuvat kokonaan. Kotisivullani olevassa luettelossa taas: 427 284 kuorma-autoa (Studebecker, Dodge). Grrr… Joo, se 312 200 ei sisällä ilmatorjunta-ajoneuvoja, panssarintorjunta-ajoneuvoja, raketinheitinajoneuvoja, jne., jne.

Huomioita numerojen perusteella

    • Vuonna 1944 Saksan panssarivaunutuotanto oli suurimmillaan ja reilusti suurempi kuin tappiot. Varusteluministeri Albert Speer teki hyvää työtä.
    • Vuonna 1943 Venäjän panssarivaunutappiot olivat suuremmat kuin tuotanto. Vuonna 1944 tappiot olivat karkeasti yhtä suuret kuin tuotanto.
    • Vuosi 1943 oli molemmin puolin varsinainen panssarivaunujen romutusvuosi. Siihen vuoteen mahtui mm. Operaatio Zitadelle. Zitadellen loppuvaiheessa käytiin Prohorovkan taistelu. Prohorovkan taistelun ensimmäisenä päivänä ryssät menettivät lähes 650 panssaria ja II SS-panssariarmeijakunta 70 panssaria, joista 22 korjattiin taistelukelpoisiksi seuraavaan päivään mennessä.[i]

[i] David Porter – Puna-armeijan panssarivaunut; 2018; sivu 185

[ii] David Porter – Puna-armeijan panssarivaunut; 2018; sivu 185

[iii] David Porter – Puna-armeijan panssarivaunut; 2018; sivu 185

[iv] David Porter – Puna-armeijan panssarivaunut; 2018; sivu 172

[v] David Porter – Puna-armeijan panssarivaunut; 2018; sivu 173

[vi] David Porter – Puna-armeijan panssarivaunut; 2018; sivu 93

 

Täyttä asiaa Saksasta Trumpilta

Trump: ”– Ja sitten he menevät ja tekevät öljy- ja kaasudiilin Venäjän kanssa, jossa he maksavat miljardeja dollareita Venäjälle. He haluavat suojelua Venäjää vastaan mutta maksavat miljardeja dollareita Venäjälle – ja me olemme idiootit (schmucks) jotka maksamme koko jutun!”