Juuri luin APU lehdestä kirjailija Raija Orasen haastattelun. Hänhän oli yksi niistä kulttuurialan pesunkestävistä taistolaisista jotka ihastuivat ja sokaistuivat kommunismin ja Nuvostoliiton ihmeellisiin lupauksiin ja mahdollisuuksiin. Muita tunnettuja kulttuuritaistolaisia olivat ainakin
Kaj Chydenius, Kristiina Halkola, Heikki Kinnunen, Kaisa Korhonen, Marja-Leena Mikkola, Aulikki Oksanen, Pirkko Saisio ja Sinikka Sokka.
Haastattelussa Oranen katuu katkerasti ja häpeää hairahtumistaan, näin lähes päivittäin vielä nytkin kymmenien vuosien jälkeen.
Orasen silmien avautuminen ja takinkääntö, katumisesta puhumattakaan lienee ainutlaatuista kulttuuritaistolaisten kohdalla. No joskus olen kuunnellut Sinikka Sokan haastattelua, ymmärtääkseni ei kadu taistolaisuuttaan vaan piti sitä ”normaalina” nuoruuden intomielessä tapahtuneeksi asiaksi. Toki nyt kai tervehtynyt kun ollut myöhemmin Vihreiden vaaliehdokkaanakin. No joku voi tässä kohtaa hymähtää, tykönään tovin ihmetellä onko loikka taistolaisuudesta Vihreisiin nyt kuinkakin pitkä.
Tarkemmin en muiden toipumisesta ole selvillä, jos häpeävät eivät siitä kerro. Ehkä monella vasemmistolaisuuden perusvire on säilynyt mutta jalostunuut tyynempään ja realistisempaan, enemmänkin ehkä sisäiseen ja filosofiseen muotoon.
Itse häpeäsin syvästi jos olisin taistolaisten riveissä kurkku suuorana julistanut että Suomi on syyllinen Neuvostoliiton kanssa käytyihin sotiin ja on meillä tehtävä vallankumous päästäkseemme rinta rinnan Neuvostoliiton kanssa rakentamaan kommunistista Suomea.