Suomalaiset aktivistit kyllästyivät Venäjän sortotoimenpiteisiin ja pakkovenäläistämiseen. Syntyi Jääkäriliike – karkeasti 2000 suomalaista miestä lähti opettelemaan sotataitoja Saksaan, jotta Suomi saadaan itsenäiseksi valtioksi.
Vapaussodan aikana osa suomalaisista punaisista nousi SDP:n johdolla aseelliseen kapinaan Suomen vapailla vaaleilla valittua Eduskuntaa ja laillista Hallitusta vastaan:
Linkit ovat minun puhtaalle kotisivulleni – niitä ei tarvitse pelätä, paitsi jos pelkää historiallista totuutta pitkin suorin lainauksin ja tarkoin lähdeviittein.
”Valkeakoskella he [punakaartilaiset – jpu] vangitsivat maanantaina 15. huhtikuuta kolmisenkymmentä henkilöä, joista suurin osa oli paperitehtaan virkailijoita. Vangittujen joukossa olivat myös Valkeakosken tehtaan tekninen johtaja, vapaaherra Jarl Gunnar Carpelan ja insinööri Johan Sebastian Niska. Heidät punaiset veivät suoraa päätä Viialan asemalle ja sieltä edelleen Riihimäelle »eturiville» menemistä varten. Riihimäen punakaartin esikunta kuitenkin määräsi heidät ammuttaviksi. Silloin oli keskiviikko huhtikuun 17. päivä. Kuolemantuomion vangeille julisti muuan helsinkiläinen vakuutusasiamies. Hän määräsi myös tuomion täytäntöönpanijat, joihin kuului muun muassa työläisnainen Liisa Laurén Valkeakoskelta.
Tuomio pantiin täytäntöön siten, että punaiset lähettivät etukäteen kaksi miestä kaivamaan hautaa noin puolen kilometrin päässä asemalta sijaitsevaan Patastenmäkeen. Saattue, jota johti punakaartin päällikkö, marssitti tuomitut juuri kaivetun, matalan kuopan reunalle. Hän kysyi heiltä, kuinka monta he tulisivat tappamaan, elleivät itse tulisi tapetuiksi. Niska vastasi: »Ei ketään.» Tämän jälkeen päällikkö käski teloitusryhmän ampua, kun hän on laskenut kolmeen. Surmanlaukausten kajahdettua teloittajat kävivät maahan suistuneiden uhrien kimppuun ryöstäen näiden rahat, vaatteet ja arvoesineet, jotka he jakoivat keskenään. Laurén sai 50 markkaa rahaa sekä Carpelanin sormuksen ja kengät, jotka hän veti heti jalkaansa. Lopuksi punaiset heittivät ruumiit kuoppaan ja peittivät ne kivillä ja sammalilla.
Muut valkeakoskelaiset vangit punaiset kävelyttivät noin 25 kilometrin päähän Valkeakoskelta Metsäkansan kylässä sijaitsevaan Nuuttilan taloon, jossa sijaitsi punaisten esikunta. Vangeista vanhimmat, tehtaan kasööri Adolf Ferdinand Pehrman ja konttoristi Gustaf Gabrien Nyqvist, uupuivat pitkällä ja rasittavalla matkalla. Tämän todettuaan punaisten päälliköt Nuotio ja Vainio antoivat käskyn hyvinkääläiselle plutoonanpäällikkö Väinö Lehtiselle ja tykkimies Jokiselle lopettaa heidät hyödyttöminä. Niinpä nämä veivät heidät Yläjoen takana kohoavaan Leppälän mäkeen »ketjuun» ja ampuivat heidät sinne huhtikuun 17. päivän aamuna.
Ampumista teon suorittajien ei tarvinnut ottaa omaan »piikkiinsä», sillä punaisten ylipäällikkö Eino Rahja oli käynyt juuri sitä ennen, huhtikuun 14.-15. päivän tienoilla Nuuttilan esikunnassa antamassa vankien käsittelyä koskevia ohjeita. Esikunnan lähetin Sulo Lahden todistuksen mukaan hän oli sanonut: »Mitä perkelettä te vankeja minulle raastatte, minä ne kuitenkin tapan, niin että toimikaa vankeja kohtaan tästä lähtien oman päänne mukaan, tappakaa ne pois. »275 – –
[Vankeja oli vielä 22 – jpu] Ei mennyt kuin pari päivää, kun punaiset rupesivat teloittamaan heitä. Ensimmäiset uhrit olivat insinööri Torsten Robert von Wendt, joka oli ystävällisyydellään ja leikkimielisyydellään saanut vartijoittensa myötätunnon puolelleen sekä kanavarahastonhoitaja Johan Erik Ohlsson. Heidät vietiin lauantaina 20. huhtikuuta punaisten esikuntaan, jonka määräyksestä Sulo Lahti ja virolainen Taho-niminen punakaartilainen ampuivat heidät Yläjoen takana sijaitsevaan Vahteriston mäkeen.
Punaiset saivat perääntymiskäskyn tiistaina 23. huhtikuuta. Vankien osalta tämä merkitsi sitä, että heidät oli Rahjan antaman määräyksen mukaisesti ammuttava. Niinpä J. Harju, josta oli tullut ylipäällikkö, antoi apulaiselleen J. V. Eslinille tehtäväksi huolehtia kaikkien mobilisoitujen henkilöiden surmaamisesta. – –
Seuraavana aamuna, 24. huhtikuuta esikunta määräsi, että kymmenen vankia on ammuttava. – –
Vangit marssitettiin salmen eteläpuolella sijaitsevan mutahaudan reunalle, johon heidät asetettiin riviin. Ennen punaisten ampumaa yhteislaukausta vangit puristivat vierustovereittensa kättä jäähyväisiksi. Jotkut heistä peittivät kasvonsa, jotkut paljastivat rintansa. Yksi vangeista pyysi armoa köyhän perheensä tähden, turhaan. Muitten kanssa rivissä seissyt Mustala käytti ampumisen alussa syntynyttä hämminkiä hyväkseen ja ryntäsi viime hetkellä pakoon. Punaiset ampuivat hänen peräänsä, mutta eivät osuneet. Yhdeksän uhria suistui mutakuoppaan punaisten ampumien luotien lävistäminä. Heidän ruumiinsa ryöstettiin. Jotkut kaartilaiset pukeutuivat heti ruumiitten yltä riisumiinsa vaatteisiin.
Samana päivänä punaiset murhasivat jäljellä olevista kuudesta vangista viisi. Yksi vanki pääsi pakenemaan. Päivän tapahtumista tyrmistyneet vangit käskettiin tuoda iltahämärissä esikuntaan. Tulipalojen liekit loimusivat Metsäkansassa, kun vankisaattue lähestyi esikuntaa. Konhon ja Metsäkansan rajalla vartijat pysähtyivät hetkeksi juttelemaan muutaman vastaantulevan henkilön kanssa, jolloin yksi vangeista, komisario Saukko, pääsi pakenemaan metsään. Matka jatkui. Tultuaan palavan Nuutin riihen kohdalle kohtasi saattue esikunnan lähetin, joka ilmoitti, että vangit on ammuttava siinä. Tulenlieskojen loimutessa ja kiväärien paukkuessa vangit suistuivat maahan.
Punaisten uhreja oli Metsäkansassa kaikkiaan 23.276
Riihimäellä (Hausjärvellä) 17. huhtikuuta murhatut:
Nyt punikit näyttävät olevan menossa samaan suuntaan – järjestetään poliittisia lakkoja ja muita poliittisia työtaisteluja Suomen vapailla vaaleilla valittua Eduskuntaa ja laillista hallitusta vastaan.
Punikkien ja muiden poliittisia työtaisteluja järjestävien kannattaisi muistaa, että Suomessa lainsäädäntövalta kuuluu Suomen Perustuslain mukaan Eduskunnalle, eikä suinkaan Ay-mafialle.
”Puolustusministeri Jussi Niinistön mielestä punakapinan aloittaminen oli suurin viime vuosisadalla tehty virhe: – Se oli suoraan sanottuna poliittinen järjettömyys. Kapina kansanvaltaa vastaan johti tuhansien suomalaisten kuolemaan, mittaamattomiin inhimillisiin kärsimyksiin ja suuriin taloudellisiin vahinkoihin.” (Vapaussoturi 3 (310) 2018, sivu 51)
Mannerheimilla ja poliitikoilla ”meni sukset ristiin”, joten Mannerheim esitti eronpyyntönsä ylipäällikön tehtävästä 20.5.1918 (neljä päivää paraatin jälkeen), uusi eronpyyntönsä 27.5.1918, sai eron 29.5.1918[i] ja matkusti ulkomaille 31.5.1918[ii] – eli Mannerheimilla ei ollut mitään tekemistä niiden nälkään ja tauteihin kuolemisten kanssa. Rikoksistaan kuolemantuomion saaneet taas olivat ansainneet tuomionsa.
Koko artikkelin, lähdeviitteineen, voi lukea täältä.
Verkkouutisissa on julkaistu kolme hyvää artikkelia punavankien kuolinsyistä. Esimerkiksi Tammisaaren vankileiri.
Espanjantauti tappoi hirmuisen määrän suomalaisia valikoimatta olivatko vankileirillä vaiko vapaina. Toisintokuume ja Isorokko ovat myös selviä syitä – ei suinkaan mikään tahallinen nälkään näännyttäminen kuten propagandistisesti on väitetty.
Myös punainen lehdistö oli osasyyllinen kuolemiin kun propagoi rokotuksia vastaan.
On täysin ymmärrettävää, että se punakapina on yleisesti esillä tänä vuonna kun kapinasta on kulunut pyöreät 100 vuotta – se EI ole ymmärrettävää, että kirjoitetaan ”sisällissodasta”. Kyseessä ei ole ”neutraali ilmaisu”, vaan törkeä valehtelu Suomen historiasta.
Se ei myöskään ole ymmärrettävää, että samalla yleensä ”unohdetaan” kokonaan samaan aikaan 100 vuotta sitten tapahtunut Suomen Vapaussota Venäjää vastaan – jonka Vapaussodan rauhansopimus solmittiin pitkien ja vaikeitten rauhanneuvottelujen jälkeen Suomen ja Venäjän valtioiden välillä.
Yle-verolla rahoitetun Ylen mielestä edes Jääkäreiden Suomeen paluun 100-vuotisjuhla (melkoinen spektaakkeli), ei ollut siitä tehtävän uutisen veroinen. Eipä ole taidettu suuremmin uutisoida koko Vapaussodan 100-vuotisjuhlaakaan.
Sitäkin kummallisempaa on, että jatkuvasti hehkutetaan miten punaisia (rikollisia maanpettureita) muka kohdeltiin kaltoin, jopa teloitettiin. Se on jostakin käsittämättömästä syystä uutisten ja artikkeleiden painopiste.
Siitä, että Suomen armeija pelasti Suomen itsenäisyyden voittamalla Suomen Vapaussodan Venäjää vastaan ja kukistamalla punakapinan ei yleensä mainita sanaakaan.
Jotakin on ihan perusteellisesti pielessä. Tämä tie on turmion tie. Kansalla joka ei tunne historiaansa, ei ole myöskään tulevaisuutta.
Jos tämä meno jatkuu, niin kun tulee Talvisodan alkamisen vuosipäivä 30.11.1939, niin Suomen kansalle taas valehdellaan silmät ja suu täyteen sen sijaan, että kerrottaisiin kylmät historialliset tosiasiat:
Venäjä hyökkäsi rikollisesti Suomen kimppuun 30.11.1939 rikkoen Suomen ja Venäjän välillä voimassa olleita hyökkäämättömyyssopimusta, Tarton rauhansopimusta ja sopimusta rajaselkkausten selvittämisestä – esittämättä minkäänlaista uhkavaatimusta ja julistamatta sotaa.
Tämän Venäjän rikoksen johdosta YK:n edeltäjä Kansainliitto erotti Venäjän jäsenyydestään ja kehotti jäsenmaitaan avustamaan Suomea kaikin mahdollisin tavoin puolustustaistelussaan.
SDP on Venäjän viides kolonna Suomessa. 100 vuotta sitten SDP nousi aseelliseen kapinaan Suomen vapailla vaaleilla valittua Eduskuntaa ja laillista hallitusta vastaan Venäjän yllyttämänä ja Venäjän aseistamana.
Nyt SDP estää tiedustelulakien voimaantulon kiireellisenä – se on selvä turvallisuusuhka Suomelle.
Suomen Armeijan Itäarmeija valloitti ja puhdisti Viipuria. Itäarmeija oli jaettu kolmeen ryhmään. Eversti Ausfeldin ryhmä sulki Itärajan Karjalan kannaksella. Kenraalimajuri Wilkmanin ryhmä hyökkäsi Viipuriin idästä ja kaakosta. Everstiluutnantti Sihvon ryhmän piti katkaista punaisten hallussa oleva alue Viipurin länsipuolelta, ettei lännestä pääse apuvoimia Viipuriin, eikä Viipurista pääse pakenemaan länteen.
Edellinen artikkelini Suomen Vapaussodasta teemalla 100 vuotta sitten löytyy täältä.
Tämä artikkeli kertoo everstiluutnantti Sihvon ryhmän toiminnasta
Punaisten läpimurtautumisyritys Viipurista länteen ehkäistiin Naulasaaressa katkeran taistelun jälkeen.
”Rautatien eteläpuolella olevalle alueelle, joka yön aikana oli tuleva draamallisten tapausten näyttämöksi, oli kuten mainittiin, lähetetty kaksi [Karjalan 2. rykmentin – jpu] pataljoonaa IV (Salminen) ja X (Heimolainen). Nämä etenivät suljetussa järjestyksessä pitkin Haminan-Viipurin suojaamatonta maantietä, mutta kun ne saapuivat Ykspäänjoen yli vievän sillan läheisyyteen, yllätti ne vihollisen konekiväärituli. Maantien ojat ja yltyvä pimeys pelastivat joukon ikävästä asemasta, johon se äkkiä huomasi joutuneensa. Tappiot rajoittuivat yhteen kaatuneeseen, yhteen konekivääriin, jonka pillastunut hevonen kiidätti punaisten puolelle sekä pataljoonan komentajan Heimolaisen ratsuun, joka ammuttiin hänen altaan hänen ratsastaessaan kuin paraatiin pataljoonansa etunenässä.
Sittenkun määräys hyökkäyksen peruuttamisesta oli saapunut kaikille joukoille ja nämä myöhään ja lopen väsyneinä olivat saapuneet useita kilometrejä taempana sijaitseviin majapaikkoihinsa, saapui yöllä armeijan päälliköltä Talista 29 p. klo 1,05 a.p. annettu määräys, että ryhmän oli samana yönä mikäli mahdollista vallattava läntinen linnoituslinja. Wilkmanin ryhmän piti näet tänä yönä tehdä lopullinen hyökkäys kaupunkiin itäpuolelta, ja armeijajohto toivoi nopeampaa tulosta tällaisen yhteistoiminnan kautta. Ryhmänjohto näki kuitenkin mahdottomaksi panna toivotun hyökkäyksen nopeasti ja valmistumatta toimeen. Tarpeellisten käskyjen perillesaattamiseen, joukkojen hälyytykseen ja kokoamiseen, perille-marssiin ja hyökkäysryhmitykseen oli aikaa liian niukalti, puhumattakaan joukkojen ruumiillisesta ja sielullisesta tilasta edellisen illan sekavien ja väsyttävien hyökkäysvalmistelujen jälkeen. Valmistaakseen ja tarkoituksenmukaisimmin toimeenpannakseen hyökkäyksen toivoi ryhmänjohto saavansa aikaa, mutta aivan pian se sai muuta ajateltavaa. Pian sen jälkeen kun kielteinen vastaus oli annettu armeijaesikuntaan, saapui ilmoitus että punaiset koettivat murtautua piiritysketjun läpi pitkin Haminan maantietä. Vasta aamulla kävi selville että vihollinen oli luopunut Viipurin puolustuksesta ja nyt etsi pelastustaan koettamalla murtautua Haminaan.
Rautatien eteläpuolella olevat joukot olivat tuskin ehtineet päästä lepoon yöllä huhtik. 29 p:ää vasten, kun hälyytyssanoma vihollisen joukkoperääntymisestä Viipurista klo 1-2 tienoissa saapui vähän matkaa Ykspäänjoen eteläpuolelle jätetyiltä etuvartioilta. Etuvartioita ja Nurmeen lähetettyä 2. komppaniaa lukuunottamatta oli IV pataljoona majoitettuna Rasalahteen. X pataljoonasta oli 2. komppania sekä kolme konekivääriä sijoitettuina Naulasaareen, 3. komppania Rasalahteen kun taas 1. komppania oli Suurmerijoella. Rintamajaon mukaan oli X pataljoonan osaksi tullut rannikkokaista maantien ja Viipurin lahden välillä, ja tästä luoteeseen oleva alue Suurmerijoelle asti kuului IV pataljoonalle, jonka tehtävänä sitä paitsi oli varmistaminen etelään Tervajoelle päin, jossa oli ilmoitettu erään vihollisosaston olevan. Suurmerijoella oleva X pataljoonan 1. komppania yhdessä Pieni-Merijoella olevan osan ratsuväkeä kanssa sulki kaistan IV pataljoonan ja rautatien varteen sijoitetun V pataljoonan välillä. Osa ratsuväkeä tiedusteli Säkkijärvelle päin.
Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VIII; 1927
Punaisten joukkorynnäkön tieltä vetäytyivät etuvartiot nopeasti takaisin, X pataljoonan etuvartiot metsänkulmaan tienhaaran luona Naulasaaresta luoteiseen ja IV pataljoonan etuvartiot metsänreunaan vähän etelämpänä maantien länsipuolella. Ensinmainitun metsänkulmauksen laidassa olevat ampumahauta-asemat miehitettiin heikosti Naulasaaresta, mutta tuskin tämä oli tapahtunut, kun punaiset jo olivat niitten edustalla ja tekivät ensimmäisiä rynnistyksiään tätä tiensulkua vastaan. Pian senjälkeen he alkoivat rynnätä myös heikosti miehitettyä metsänreunaa kohti tien länsipuolella.
Tilanne oli monessa suhteessa samantapainen kuin aikoinaan Raudussa, kun sen saarrettu miehistö koetti puhkaista itselleen tien valkoisten saartoketjun läpi. Nyt kysymyksessä oleva yritys tapahtui suuremmassa mittakaavassa ja suoritettiin yön pimeydessä, mutta muutoin tapahtui läpimurtautumisyritys samanlaisia muotoja noudattaen kuin Raudussa. Yhteenkietoutuneena järjestäytymättömäksi kolonnaksi – jonka seassa oli valjastettua tykistöä ja kuormastoa, naispuolisia punakaartilaisia, jopa pienempi määrä naisia ja lapsiakin – vyöryi pakenevain virta eteenpäin omalla voimallaan, vainoamispelon ajamana ja vapauden toivon kiihdyttämänä. Ensimmäisen vastuksen kohdatessaan tämä virta etsi itselleen uusia uomia ja levittäytyi siten. Se tapasi tien auttamattomasti suljettuna venäläisten kaivamien juoksuhautojen luona metsänreunassa, missä osia X pataljoonasta piti puoliaan, konekivääriensä voimakkaasti tukemina. Sensijaan onnistui päälletunkevien punaisten laumojen työntää takaisin IV pataljoonan harvalukuinen etuvartio maantien länsipuolella. Tänne kiiruhti pataljoonan 3. komppania koetellun päällikkönsä Uskin johdolla ja kolmen konekiväärin kera. Komppania tapasi punaiset puolimatkassa metsässä ja pysäytti siellä niiden etenemisen toistaiseksi.
Taistelulinjan takana oli tämän kaiken tapahtuessa kuormamiehistö joutunut pakokauhun tapaiseen mielentilaan, ja kun vihollisen murtautumisen vaara todella oli olemassa, antoi IV pataljoonan komentaja jääkäriluutnantti Salminen suostumuksensa siihen, että koko kuormasto sekä vangit saataisiin viedä turvaan luoteiseen suuntaan pitkin löytömäelle vievää tietä. Tällöin sattui se kohtalokas erehdys että myöskin ammuskärryt ajettiin pois, vieläpä pakenevan kuormaston etunenässä. Pian senjälkeen alkoi ammuksia puuttua tulilinjalla, ja pyyntöjä pikaisesta täydennyksestä tuli sekä Naulasaarelta, jossa puolustusta sillä välin oli vahvistettu, että Uskin komppaniasta. Ensinmainitussa puolustusasemassa oli konekiväärin jo täytynyt lopettaa tulensa panosten puuttuessa, ja myöskin Uskin kaistalla näytti asema samasta syystä kestämättömältä.
Kun ammuskärryjen takaisin hankkiminen vei aikaa, lähetti pataljoonankomentaja Salminen Uskin komppanialle sanan, että tämä hätätilassa saisi luopua rintamapuolustuksesta ja vetäytyä tien syrjään länsipuolelle. Ilmoitus saapui Uskille perääntymiskäskyn muodossa, mutta hän päätti siitä huolimatta kestää edelleen ja kehoitti miehiään taistelemaan viimeiseen saakka. Mitään vahvistusta ei voitu ottaa lukuun, sillä pataljoonan 2. komppania oli kuten mainittiin Nurmen asemalla ja yksi 1. komppanian joukkueista varmisti eteläänpäin, muiden ollessa hajoitettuna etuvartiopalvelukseen, vankien vartiointiin y.m. Oli oltu huomaavinaan, että punaisten valomerkkeihin vastattiin Tervajoelta joukkojemme eteläpuolelta, ja niin ollen oli otettava myöskin tältä puolelta tulevan häirinnän mahdollisuus huomioon. Siitä huolimatta päätti Salminen kutsua takaisin sen 1. komppanian joukkueen, joka oli lähetetty etelään päin, ja asettaa sen kahdella konekiväärillä vahvistettuna metsän laitaan Arvin luona, siellä viime kädessä pysäyttämään punaisten läpi tunkeutumisen, siinä tapauksessa että näiden onnistuisi murtaa etummainen puolustuslinja.
Metsässä taisteleville IV ja X pataljoonien osille tilanne muodostui sitä sietämättömämmäksi mitä pidemmälle aika kului, lähinnä ammusten puutteen ja pimeyden aiheuttaman sekavuuden ja epävarmuuden vuoksi. Hurjistunut punainen hyökkäyskolonna tunki päälle epätoivon raivolla. Useissa paikoin kehkeytyi raivokkaita tappeluita, joissa pistimet ja puukot otettiin käytäntöön, – jälestäpäin ilmeni että kymmenkunta haavoittuneistamme oli puukotettuja. Sieltä ja täältä onnistui pienempien punaisten joukkioiden tunkeutua puolustusasemien ohi tahi lävitse, ja niiden ilmaantuminen taistelulinjan takapuolella antoi aiheen hälyyttäviin ilmoituksiin punaisten saartoliikkeistä. Eräs punainen joukkio, jonka oli onnistunut pujahtaa läpi, kohtasi kolme kuormaa käsittävän Naulasaaren asemille matkalla olevan ammuslähetyksen, yllätti sen ja ampui hevoset, seurauksella ettei tämä äärimmäisen välttämätön täydennyslähetys koskaan tullut perille. Levottomuutta ja sekasortoa herättäviä huhuja oli sekin, joka tiesi kertoa että punaiset olivat veneillä tulleet Naulasaaren asemien selkäpuolelle.
Kaikki nämä seikat sekä vaikeus saada yleiskatsausta omien joukkojen asemasta loivat tilanteen, jota taistelunjohto ei kyennyt hallitsemaan. Sitä paitsi on huomattava, että noilla molemmilla yölliseen taisteluun joutuneilla pataljoonilla ei ollut mitään yhtenäistä johtoa. Rykmentinkomentaja ratsumestari Kuula oli Hovinmaalla eikä voinut puuttua asiain menoon muulla tavoin kuin lähettämällä apuväkeä, joka kuitenkaan ei tullut ajoissa perille, lukuunottamatta jo aikaisemmin taistelusta tunnettua Saloniusta, joka taistelun aikana konekivääreineen saapui Pieni-Merijoelle. Edellisen illan suunniteltua hyökkäystä varten oli rykmentin komentaja tosin antanut ratsumestari Hussolle tehtäväksi johtaa molempia pataljoonia, mutta tämä oli Suur-Merijoella omaamatta valtuuksia enempää kuin mahdollisuuksiakaan sieltäkäsin johtaa puolustusta. Esiintyneet tiedot, joissa hänen kerrotaan johtaneen karjalaisia joukkoja Naulasaaren taistelussa, ovat vääriä.
Siitä huolimatta että valkoiset saivat säästää ampumavarojaan ja saattoivat pimeässä suunnata tulensa vain summittaisesti, sai tämä aikaan hävitystä ja tuhoa hyökkäävissä punaisissa laumoissa. Erikoisesti koskee tämä Naulasaaren asemilta suunnattua tulta, joka pyyhki maantietä pituussuuntaan, mutta Pieni-Merijoellakin olevat joukot ottivat sivustatulellaan tehokkaasti osaa. Vihollisen päälaumaa sivustava asema, johon valkoiset viimemainitun joukon mukaantultua joutuivat, vielä osaltaan pahensi pakolaiskolonnan epätoivoista asemaa. Mutta ratkaisevasti vaikutti taistelun kulkuun ennenkaikkea järkähtämätön vääjäämättömyys, millä puolustusta hoidettiin kaikkialla, rohkeus ja taistelukunto, jota yksityiset puolustajat suuressa määrin osoittivat.
Mainitaksemme vain yhden nimen monista, jotka tässä yhteydessä pitäisi tuoda esiin, muistettakoon tässä X pataljoonan 3. komppanian päällikköä insinööri Kunnasta, joka taistelun alussa sai haavan kaulaansa, mutta johti edelleen komppaniaansa kunnes myöhemmin vaikeasti haavoittuneena vaipui maahan. – Uskin komppanian, joka osoitti suurenmoista sitkeyttä, täytyi lopulta lähinnä ammusten puutteessa vetää rintamansa jonkunverran tien länsipuolelle. Täten oli tie punaisten edessä vapaana ja nämä tulvivat ennen pitkää ulos metsästä aukealle Rasalahden luona. Nyt oli tullut aikaisemmin mainitun Arvin luona metsänrintaan sijoitetun joukkueen vuoro. Uusi este, jonka sen sivustatuli muodosti, oli punaisille liikaa. Samalla aikaa päiväkin sarasti, ja kaikki yritykset huomatuksi tulematta hiipiä asemien ohi tulivat mahdottomiksi. Ei ollut muu neuvona kuin laskea aseet. Pakolaiskolonnan etumaiset osat antautuivat taistelualueella metsässä ja valkoisia liinoja huiskuttaen vetäytyi punaisten pääjoukko päivän koittaessa takaisin Tienhaaran linnoituslinjalle, mistä käsin se sitten alkoi neuvotella antautumisesta. Sittenkuin he olivat saaneet vakuutuksen siitä ettei ketään tulla ilman laillista tutkintoa ja tuomiota ampumaan, he antautuivat, ja pitkällinen aseistariisuminen alkoi.
Samalla aikaa kun taistelu sammui, saapuivat vihdoin ammuskärryt. Itse asiassa oli ratkaisun tapahtuessa patruunavarasto kokonaan käytetty. X pataljoonan miehet olivat jo olleet pakotettuja ottamaan panoksia kaatuneilta ja haavoittuneilta punaisilta, joita virui asemien edustalla.
Taistelukentän näkö taistelun päätyttyä muistutti sekin kuoleman laaksoa Raudussa. Ruumiita makasi täälläkin satamäärin, enimmän maantien vierellä Naulasaaren asemain edessä. Luotettavia numerotietoja punaisten tappioista ei kuitenkaan ole saatavissa. Kaatuneiden luku on arvioitu 500-600:ksi, vankien luku 5000-6000:ksi, mutta kumpaakaan lukua ei voida tarkistaa. Pääasia on, että pienempiä jälkijoukkoja lukuunottamatta koko se sotavoima, joka oli ottanut osaa Viipurin puolustukseen ja viimeisenä yönä koetti pelastua paolla, tuli aikomuksissaan estetyksi ja otettiin vangiksi. Vain muutamien harvojen pakolaisten onnistui päästä valkoisten linjojen läpi, ja osa näistä joutui heti jälkeenpäin luutnantti Inkisen ja hänen tykkimiestensä käsiin, jotka olivat kahden tykin kera käyneet asemiin niemessä Naulasaaren eteläpuolella vartioidakseen meritietä Viipurista.
Valkoisten tappioista Naulasaaren taistelussa puuttuu niinikään tarkkoja tietoja, mutta verrattuina vihollisen tappioihin olivat ne joka tapauksessa vähäisiä, kiitos hyvin kätkettyjen ja suojattujen puolustusasemien. Muuan tieto 60 kaatuneesta merkitsee maksimimäärää, johon todennäköisesti sisältyvät kaikki vanhalta rintamalta etenemisen aikana koetut tappiot kaatuneissa.
Rautatien pohjoispuolella kyllä osittain kuultiin taistelumelskettä etelästä, mutta muuten ei tiedetty mitään siellä käydystä epätoivoisesta taistelusta. Aikaiset aamutunnit toivat mukanaan sanoman, että jääkärijoukot olivat Viipurin itäpuolelta hyökänneet kaupunkiin ja että karjalaiset pataljoonat Naulasaaren luona olivat ottaneet koko punaisen miehistön vangiksi. Karjalaisten joukkojen päävoimat olivat kunnialla kestäneet viimeisen kovan kokeen ja kruunanneet sitkeän taistelunsa kotiseudun puolesta loistokkaalla lopputaistelulla, joka niille avasi tien Karjalan vanhaan pääkaupunkiin.”[i]
——
[i] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VIII; 1927; sivut 364-371
Punakaartilaiset murhasivat 30 henkilöä Viipurin lääninvankilassa 27.-28.4.1918 juuri ennen kuin Suomen armeijan joukot vapauttivat Viipurin Venäjän joukoilta ja punakapinallisilta.
Murhatuista oli valtiollisia vankeja (ei tunnustanut punaista hallitusta) 21, pakolaisia 3, vanginvartijoita 4 ja rangaistusvankeja 2 (menehtyneet rangaistusvangit olivat olleet omissa puvuissaan ja joutuneet siitä syystä valtiollisten vankien joukkoon).
Murhatyö on kuvattu erittäin yksityiskohtaisesti syylliset nimeten lähdeteoksessa.[i]
”Mikä oli erona?
Jatkuvasti saa kuulla ihmetteleviä kysymyksiä, miksi punaisten tekemiä hengen riistoja kutsutaan murhiksi ja valkoisten teloituksiksi, sillä lopputuloshan oli molemmissa tapauksissa sama.
Erilaisten termien käytölle löytyy perusteita. Ensiksi, punaiset kohdistivat väkivallantekonsa lähes pelkästään sotaan osallistumattomiin siviilihenkilöihin, kun taas valkoisten osalta kysymyksessä oli kapinan aloittaneisiin ja moniin raakuuksiin syyllistyneisiin punakaartilaisiin kohdistunut kosto. Toiseksi, punaisten toimiin kuului usein uhrin jopa tuntitolkulla jatkunut kiduttaminen. Valkoiset puolestaan ampuivat syyllisen tai syylliseksi epäilemänsä henkilön suoralta kädeltä. Kolmanneksi, punaisten päämääränä oli kokonaisen yhteiskuntaluokan – niin sanotun porvariston – eliminoiminen. Valkoisilla ei ollut mitään vastaavanlaista aikomusta.”[ii]
——
[i] Pentti Pylkkö – Punainen viima; 2016; sivut 203-229
[ii] Pentti Pylkkö – Punainen viima; 2016; sivu 269
