En aio jälleen kerran alkaa listaamaan niitä kymmeniä asioita joihin tarvittaisiin rahoitusta että yhteiskuntamme olisi ehjempi. Mitäpä suotta yrittämäänkään, sillä jokainen puolue kisaa pitkin listoin taas kerran vaalien alla siitä kuka voi tuhlata eniten. Haluaisin heittää peliin sen toisen puolen, pienen vertauskuvan avulla.
Romahdus palauttaa maan pinnalle
Pörssi, perinteisessä mielessään, ei ole mitenkään erityisen huono keksintö. Asioista tehdään kauppaa avoimesti ja ne valuoidaan. Perus pörssikauppa itsessään, asiallisesti verotettuna ja avoimin kortein pelattuna, on markkinatalouden terveimpiä puolia. Pörssikaupan nykytila voisi olla paljon terveempi, mutta itse perusidea kestää päivänvaloa. Kuten tiedämme, aika ajoin pörssissä pitää nollata tilanne, pestä pyykki. Tulee pörssiromahdus. Kurssit laskevat, kuplat puhkeavat ja todellisuus ottaa tilaa unelmilta. Se on oikein.
Sen sijaan on aivan sama meneekö yhteiskunnassa hyvin vai huonosti, saavutettujen etujen alati paisuva kupla ei puhkea koskaan. Maamme on täynnä paikkoja joihin pumpataan miljarditolkulla rahaa tai joista jätetään miljarditolkulla verottamatta istuvaa rahaa. On säätiöitä, on järjestöjä, on tukiaisia, on eturyhmiä, on suojatyöpaikkoja. Jotkut näistä toimijoista tekevät näennäisesti hyvää mutta hiton tehottomasti, jotkut näistä ovat olemassa vain olemassaolonsa vuoksi.
Nämä toimijat ovat kuitenkin rahan kanssa pelaajia. Ne ovat osa markkinataloutta siinä että ne käpistelevät samoja rahoja. Ne kuitenkin ovat osa suunnitelmataloutta siinä että ne eivät altistu samoille pelisäännöille. Saavutetut edut kaipaisivat tottavie kunnon pörssiromahdusta, tilannetta jossa olisimme valmiit niitä katsomaan. Mikään osa julkista rahaa ei saa piiloutua pelisäännöiltä. Ounastelen että tämä ei olisi kansalaisille niin suuri shokki kuin saavutettujen etujen antajille ja suurimmille saajille.
Kompromissi voisi tapahtua
Yhdysvalloissa, jossa poliittinen kahtiajako on monin verroin ikävämpää, kokeiltiin miten valmiita kansalaiset olisivat niihin poliittisiin kompromisseihin joihin päättäjät eivät pysty. Tulos oli selvä peli, kansa on valmis tinkimään ja joustamaan, poliittisista kannoistaan riippumatta. Minulla on vahva oletus että sama pätisi myös Suomen pyhien lehmien hoidossa. Olisi vänkää nähdä tällainen koe suoritettavan myös Suomessa. Olisin myös yllättynyt jos joku maamme mainioista yliopistoista ei olisi ainakin harkinnut ideaa.
Ehdotan seuraavaa poliittista ajatusta: säästöt pitää aina hakea ensin loppuun asti paikoista, joista säästäminen ei heikennä kansalaisten perustarpeita. Vasta kun näitä ei enää ole, tulee tehdä niitä ikävimpiä päätöksiä. Meidän on pakko säästää, mutta voimme päättää satutammeko säästöillä saavutettuja etuja vaiko eläviä ihmisiä.