Avainsana: populismi

Julkaistu

Yksi progressio riittää, kiitos

Vaalien alla ovat taas rikkaat tulilinjalla. Solidaarisuusvero pitää tuplata, lapsilisät poistaa, lähes jokainen julkinen maksu saatava progression piiriin. Varakkaiden on ehdottomasti kannettava vastuunsa, mutta tapa millä sitä ajetaan on pahimman luokan hölmöläisyyttä. Meidän pitää osata erottaa se mitä lukee paperilla ja se mikä tapahtuu todellisuudessa – ja todellisuudessa moni varakas ei maksa veroja juuri lainkaan.

50% kaikesta vai 100% ei mistään?

Tällä maalla on paljosta kiittäminen Supercell-miljonäärejä ja monia muitakin äveriäitä, jotka tienaavat isot ansiotulot ja maksavat siitä globaalissa mittakaavassa varsin hulppeat verot. Rikkaus ei ole synti vaan yhteiskunnalle siunaus. Ongelma on siinä, että jokaista Ilkka Paanasta kohti on aina yksi Matti Halmesmäki. Tässäkin maassa varakas ihminen voi järjestellä rahansa niin että veroja maksetaan vähän tai ei ollenkaan ja sekin vähä maamme rajojen ulkopuolelle. Voit nostaa ansiotuloverotuksen vaikka sataan prosenttiin, mutta veronkiertäjä vain nauraa röhöttää vierestä. Koska hänen veroasteensa on nolla, se on sama vaikka moninkertaistat verotuksen, sillä sata kertaa nolla on yhä nolla.

Koska aidat ja muurit ovat trendikäs juttu, tarjoan niiden avulla metaforan. Sinulla on sadan metrin pituinen raja johon pitää rakentaa aita että eläimet eivät pääse karkuun. Rakennat viidenkymmenen metrin matkalle hienon aidan. Jostain syystä eläimet kuitenkin pääsevät yhä karkuun. Katsot ongelmaa aikasi ja päätät tuplata rakentamasi aidanpätkän paksuuden sekä korkeuden ja lisäät siihen valvontakamerat. Syystä, jota et mitenkään ymmärrä, eläimet vieläkin karkaavat siltä puolelta rajaa jossa ei ole aitaa lainkaan. Tämä kuvastaa sitä ongelmaa mitä nykykeskustelussa on. Olemme valmiit tekemään mitä vain kiusataksemme sitä puolta varakkaista jotka jo nyt kantavat vastuunsa. Toimia pohtiessamme emme vilkaisekaan sitä puolta joka laistaa vastuunsa.

Mikään ratkaisu joka ei ole reilu kaikille, ei voi toimia. Veropakolaisuus, verosuunnittelu tai muu verokikkailu eivät ehkä absoluuttisina lukuina edusta valtion budjetissa hurjia summia, mutta ne syövät luottamusta ja nostavat ansaitusti eripuraa. Ongelman korjaamiseksi monimutkaistamme jo ennestään liian monimutkaista verojärjestelmäämme. Periaatteiden pitäisi olla selviä: verotetaan kerran, kohdistetaan progressio yhteen paikkaan ja tehdään työnteosta aina kannattavaa. Päättäjien on turha piilotella kansainvälisten sopimusten taakse jatkuvasti. Joko ongelma korjataan täällä tai EU:ssa, mutta se korjataan. Mikään muu ei yksinkertaisesti ole vaihtoehto. Verolainsäädännössä saavutetut edut eivät saisi olla minkään arvoisia, ellei niille löydy vankkaa perustetta numeroista.

Kosto on suloinen – ja tehoton

Ei siis ole mikään ihme että pölhöpopulistisia heittoja lentelee ja aina kun pitäisi rahaa heittää kaivoon, keksitään vallankumouksellinen idea että otetaan vain rikkailta ja heti kaikki on paremmin. Verotuksen tarkoituksena ei ole kateellinen kosto tai silmitön ryöstö, vaan yhteinen puhallus yhteen hiileen. Populistille moinen ei kuitenkaan sovi, heille riittää yksi tokaisu ja kansan hurraahuudot tulevat perään.

Verot ja valtiontalous ovat erinomaisia vaaliteemoja jotka ansaitsisivat erinomaisen tasokasta debattia. Haluaisin kuulla ehdotuksia jotka kestävät myös altistuksen tosielämälle. Eiköhän sitä jo yritystukien selvitysdraamasta opittu, että reaalipolitiikassa on myös realistista olettaa tekevänsä vaikeitakin töitä.

Julkaistu

Polttakaa sillat, media tarjoaa bensat

Aamulehti, Helsingin Sanomat, Yle – kaikki ovat kilpaa viimeisen viikon haukkuneet EPP-puolueen yhteistyötä Unkarin Viktor Orbanin kanssa. Kieltämättä Orban ansaitsee kritiikkinsä ja osa hänen toiminnastaan on ollut yhteisten pelisääntöjen vastaista. En kuitenkaan muista turhan montaa hyvää tarinaa historiasta, lähempää tai kauempaa, jossa täydellinen siltojen polttaminen ja herjauskampanja olisi johtanut asioiden paranemiseen.

Hyvä valhe, parempi mieli

Jos nyt ihan suoraan sanon niin tällaiset yltiöpopulistiset henkilökohtaisen moraalin nostatuspuheet ovat säälittäviä. Tekstin tarkoitus on lähinnä korostaa omaa moraalista ylemmyyttä. Niillä osoitetaan miten ollaan nyky-yhteiskunnan mittapuulla valmiita toimimaan hirveitä vääryyksiä vastaan tekemällä suurin mahdollinen teko, eli muutaman lauseen kirjoittaminen artikkeliin tai blogiin. Mitä rankemmilla termeillä haukut vihollisia, mitä enemmän natsikortteja pelaat ja mitä rankempia toimia vaadit heidän eristämiseksi universumista, sen parempi olo kirjoittajalle tulee. Mitäänhän ei tietenkään tapahdu, yksinvaltainen paskiainen pysyy yhä vallassa, mutta ei tuloksilla ole väliä. Tärkeintä on olla itse oikeassa.

Eikö tätä ole kokeiltu jo? Naapurimaassamme ruotsidemokraatteja haukuttiin vuosikausia ja kannatus vain nousi. Unkarin tunari Orban osoittaa samaa. Italiassa, Saksassa, Tanskassa ja monessa muussa Euroopan maassa on sama juttu. Media ja sen lellikit ovat niin ehdottoman oikeassa. Me olemme hyviksiä ja nuo pahiksia. Musta ja valkoinen, oikeus ja kohtuus. Tämän mallin ongelma vaan on siinä, että ihan oikeat EU-kansalaiset äänestävät näitä vääriä tahoja. Voimme kritisoida ääänestyspäätöstä, voimme haukkua äänestäjiä tyhmiksi, mutta emme muuttaa äänestystulosta. Ensi keväänä jälleen EU:n kabinetteihin äänestetään tällaisia tahoja – niitä, joilla ei monen vastuullisen median päätoimittajan mukaan pitäisi olla oikeutta edes olemassaoloon, saati puhumiseen julkisuudessa.

Olen monelta osin samaa mieltä kritiikistä Unkarin ja etenkin Puolan johtoa kohtaan. Heidän toiminta on monelta osin räikeästi yhteisten sääntöjen vastaista. Sen sijaan että hiljennämme heidät kuoliaaksi, meidän pitäisi puristaa heistä ulos viimeinenkin sana. Heidät pitäisi laittaa avoimeen debattiin. Heidät pitäisi ottaa mukaan joka viimeiseenkin kabinettiin jossa he joutuvat ottamaan vastuun valinnoistaan. Heidän haastattelunsa pitäisi olla TV-kanavien himoitsema prime time -ohjelma. Meidän pitäisi näyttää mitä ne länsimaiset arvot ovat ja ottaa heidät täysin tasavertaisina vastaan, päinvastoin kuin he tekevät. Meidän ei pidä alentua diskriminoinnin ja herjojen tielle, vaan näyttää jokaisessa teossa paitsi parempi kyky noudattaa sääntöjä, myös paremmat käytöstavat.

Elitismillä mennään metsään

Sinänsä oli medialta hyvä idea pitää silmällä EPP-kokousta. Etenkin Stubbin saaman katastrofaalisen murskatappion pitäisi toimia muistutuksena siitä, että elitismi ja ylhäältä päin julistaminen eivät uppoa sen paremmin päättäjiin kuin kansaankaan. On monia toimivia keinoja toimia pölhöpopulismia vastaan, mutta itserakas elitismi ei ole yksi niistä. Itse asiassa elitistinen lähestyminen toimii yleensä tasan päinvastoin. Toimittajan, poliitikon tai someaktiivin olo kyllä paranee ja sometykkäyksiä kertyy, mutta pölhöpopulistien monien uhrien asema vain heikkenee heikkenemistään.

Selvähän se on, että Oy Kustannusyhtiö Ab:n tulos on se millä on väliä ja sanaakaan ei mediatalo julkaise muulla motiivilla. Yrityksen tehtävä on tehdä voittoa. Sanokaamme kuitenkin sen tuloksen hinta selvään ääneen. Hyvin myyvät lööpit maksetaan EU:n heikon poliittisen tilanteen ihmisuhreina. Tällaiset pääkirjoitukset kirjoitetaan verellä. Mielestäni se on liian kova hinta painomusteelle.

Julkaistu

Kiitos, Touko Aalto

En ole vihreiden tukijaksi aikoihin julistautunut muuta kuin presidentinvaaleissa, mutta olen aina seurannut heitä mielenkiinnolla. Niin tein myös tänään tien päältä työmatkoilla, kun kuulin Touko Aallon ratkaisusta siirtää johtotehtävät edelleen. Näin vihreän politiikan sivustaseuraajana pitää todeta, että jään kaipaamaan Toukon aikaa lämmöllä.

Rajansa kullakin

Minulla ei ole aikomustakaan lähteä osoittamaan sormella nimiä, mutta kyllähän suuri linja on huutelun puolella. Vihreiden kärkikahinoissa pyörineiden ja pyörivien nimien ympärillä on paljon ikäviä poliittisia ilmiöitä. Populismi on välillä niin vahvaa, että jopa perinteiset populistipuolueet kuten vasemmisto ja persut jäävät taakse. Touko perusteli asiansa lisäämällä faktoja, ei äänenvoimakkuutta. Hän kertoi miksi hänen ehdotus on parempi, eikä sitä miksi vastapuolen edustaja on ihmisenä huonompi.

Selvähän se on että nykypolitiikassa pärjää vaarallisen hyvin olemalla töykeä ja luomalla viholliskuvia. Se on ajan henki josta en pidä, mutta jolle en paljoa yksin voi. Paljoa ei voinut Toukokaan. Hänellä oli kaunis ajatus, jota hän toteutti aina vähintään tyydyttävästi, ajoin erinomaisesti. Hän muistutti minua vihreistä vuosikymmenen tai parin takaa, kun kärjessä oli tiede, järki ja dialogi. Uusien vihreiden tuulien syystä tai niistä huolimatta se aika on laajalti unohtunut. Asiallisen politiikan paluu jäi varmaankin hetkelliseksi.

Touko teki kovaa työtä, mutta kukaan meistä ei ole vailla inhimillisiä rajoja. Häneltä petti terveys. Se ei ole synti, se on sattumus. Hän joutui koville median toimesta ja vielä kovemmin hän joutui ottamaan vastaan omiensa jatkuvia iskuja. Se ei voinut olla satuttamatta syvälle. Tietenkin huipulla tuulee ja kritiikkiä on kestettävä, mutta aivan jokaisella meillä on rajamme. Jokainen meistä voisi pohtia jokainen päivä jotta mitä tuli sanottua. Olinko ilkeä? Sanoinko toisesta ihmisestä turhan pahasti? Sama sairaus voi iskeä meistä jokaiseen, politiikassa ja sen ulkopuolella.

Keskeltä halki, tai sitten ei?

Tämän maan pitäisi kuulemma olla todella polarisoitunut. Haluan kuitenkin ottaa Toukon sekä puoluekollegansa Pekka Haaviston tyylistä sen verran koppia, että uskon elämään ääripäiden ulkopuolella. Puhuimme sitten irtisanomislaista, maahanmuutosta, luonnonsuojelusta tai mistä vaan, meidän pitäisi uskoa keskusteluun ennen huutoa. Jos ei muuta niin kokeiltaisiin edes keskustelua ennen, ettei hosuta polttamaan siltoja kahta puolen jo ennen kättelyä. Sillä ei näemmä voiteta gallupeja tai someriitoja, mutta sillä voitetaan sielunrauha. Kumpi lie tärkeämpi?

Kiitos sinulle, Touko, kun marssit politiikan valtavirtaa vastaan ja rauhoitit sodan retoriikkaa rauhan sanomalla. Huolehdi itsestäsi, parane pian ja palaile sitten uusiin haasteisiin uusilla voimilla.