Kaksi eri asiaa

Päädyin kovin usein keskusteluissa aloittamaan vastausta sanoin ”on kaksi eri asiaa”. Näillä sanoin herättää usein hämmennystä, joskus vihaa, mutta tuon tuosta todella kivaa keskustelua. Nähdäkseni olemme velkaa itsellemme sen, että paloittelemme lööpin mittaiset hittiargumentit osiin ja ymmärrämme mitä esitetyssä aiheessa joko arvostamme tai kritisoimme.

Miksi?

Jos et ymmärrä mitä arvostat, arvostatko sitä oikeasti? Ja vielä tärkeämpänä: jos et tunne vihollistasi, miten voit voittaa hänet? Harva asia on yksiselitteistä. Esim. putinin pahuus on yksiselitteistä. Sen sijaan kun päästään aatteisiin ja mietteisiin niin onkin haastavampaa. Kun päästään toimintatapoihin, on vielä haastavampaa. Kun palotellaan poliittinen aate osiin, voi veljet, silloin ajatus vasta herääkin.

Hyvä puolue, paha puolue

On eri asia pitää Trumpia äärimmäisen vaarallisena ihmisenä, ja pitää demokraatteja universaalin hyvinä. Republikaanipuolueen kannattamiseen on jämäkän argumentoinnin kestäviä perusteita, kuten myös demokraattien vastustamiseen. Pidemmälle pääsee jos pääsee ihan rauhassa tapaamaan ihmisiä näiden mielipiteiden takana. Kaksipuoluejärjestelmä ei tarkoita yhden totuuden järjestelmää ja siinä herkästi myös unohtuu montako avainhenkilöä puolueisiin mahtuu.

On myös eri asia pohtia kumpi ehdokas on asia-argumentein, osaamiseltaan tai kyvyiltään parempi, ja pohtia miten vaalit voitetaan. Tässä kohtaa ymmärtämällä asian moninaisuus voi ymmärtää myös jotain ihmisistä, ihmisyydestä, viestinnästä ja yhteiskunnista.

Yksi huoli, monta ratkaisua

On eri asia pitää ilmastonmuutosta äärimmäisenä huolena ja kannattaa elokapinan tyyppisiä toimijoita. Elokapinan kritisointi ei automaattisesti tarkoita ilmastonmuutoksen kiistämistä tai vähättelyä. Se voi tarkoittaa kritiikkiä heidän valitsemia toimia kohtaan. Voit jopa kestävin argumentein kritisoida heitä siitä, että koet heidän toimien haittaavan ilmastonmuutoksen vastaista työtä. Arvostaisin, jos media viitsisi jokin kaunis päivä tämän ymmärtää ja ottaa vastapuoliksi erilaisia keinoja ajavia tahoja. Yksi pyhä totuus on yleensä pikatie yhteen varmaan epäonnistumiseen.

Mediapelin harmaan sävyt

On eri asia arvostaa JSN:ää ja vastustaa heidän de facto monopoliasemaa journalismin standardina. Pätee moneen muuhunkin organisaatioon, toki. Organisaatiossa ei tarvitse olla mitään vikaa, mutta voit silti pitää heidän asemaa ongelmallisena. JSN voi tehdä todella hyvää journalismin laadulle, vaikka samalla se tekee pahaa journalismin vapaudelle. Vastaavasti klassinen psykologia muistuttaa miten käy, kun pieni samanmielisten piiri päättää asioista. Vaikka he ovat miten hyviä, he eivät aina näe metsää puilta. Se ei ole vika ihmisissä, vaan täysin luontainen ominaisuus. Siten on tärkeää uskaltaa haastaa tällaisia piirejä isossa kuvassa, vaikka pienessä kuvassa huolta ei olisikaan.

Yhtä lailla on eri asia vaatia Ylen leikkauksia ja vastustaa heidän journalistista työtä. Täysin ylivertainen leijonaosa heidän budjetista menee muuhun kuin kotimaisen journalismin suoriin tai välillisiin kuluihin. Itse asiassa koen että mielenkiintoinen keskustelu alkaa vasta siitä kohtaa kun puhutaan mistä leikataan – etenkin kun avoimuutta aiheesta ei ole. Jos puhe ei ole sotilassalaisuuksista, avoimuuden vaatiminen ei saa johtaa uhkauksiin ja herjoihin vaatijaa kohtaan, kuten nyt tuppaa käymään.

Aatemarkkinoita

On eri asia vastustaa jotain puoluetta tai aatetta ja vastustaa heidän oikeutta osallistua tasavertaisesti demokratian tekemiseen. On myös eri asia vastustaa puolueen aatetta ja summittain sen jäseniä tai kannattajia. Kuten aiemmin USA:n osalta mainittua, puolue ei ole yksi jäsen ja yksi kannattaja, vaan melkoinen kokoelma.

Loppuun vielä kenties tärkein: On eri asia kannattaa sananvapautta kun kaikki ovat kanssasi samaa mieltä ja aivan eri asia olla valmis puolustamaan vihollisesi sananvapautta. Sananvapauden puolustaminen alkaa siinä kohtaa, kun puolustettava mielipide saa aikaan vähintään nenän nyrpistämistä, joskus aivan täyttä pahoinvointia.

Asiat ovat monimutkaisia. Se on hieno asia. Tarjoaa ajateltavaa. Tuo maailmaan toivoa. Muistuttaa, että ratkaisulle on aina tilaa.

Kaipaan Venäjää

On aivan sama haluanko Venäjän naapuriksemme vai en. Siinä se on huomenna missä eilenkin. Sen sijaan oma mieleni voi kehittyä tästä päivästä huomiseen, jos sen sille suon.

En ole lainkaan sokea Venäjän julmalle hyökkäykselle Ukrainaan. En ole sokea Georgialle, Tsetsenialle, Afghanistanille, Tsekkoslovakialle, Unkarille, Virolle, Latvialle, Liettualle, Puolalle, Armenialle tai Azerbaidzanille, enkä maamme historialle, en sodalle jonka myötä isäni joutui sotalapsena pakenemaan, samalla kun hänen isänsä haavoittui rintamalla.

En myöskään ole sokea tuttavilleni, joiden ainoa synti on omata venäläiset sukujuuret. Keskivertosuomalainen itkee ja suuttuu Ukrainan tilanteelle samalla kun hän ei tiedä mitä tekisi. Pyytääkö anteeksi sitä että on olemassa? Piilottaako olemassaolonsa? Vaimentaako surunsa rajan toiselle puolelle jääneille sukulaisille, joita ei juuri pääse näkemään ja kun pääsee, kohtaaminen on vain vihaa, vuosikausien propagandan räjähtämistä illallispöydän ääreen?

Minä kaipaan, niin syvästi kaipaan Venäjää, joka olisi ratkaisu tähän. Venäjää, joka olisi vihdoin sinut historiansa kanssa ja yhtä valmis katsomaan tulevaisuuteen kirkkain silmin. Venäjää, joka olisi vahva tieteellä, taiteella, ihmisillä ja luonnonvaroillaan eikä vain vihalla. Venäjää, josta ihminen voisi ylpeästi kertoa olevansa kotoisin kenelle vaan. Venäjää, josta keskustelu päätyisi musiikkiin, ruoanlaittoon ja luontoon.

Minä kaipaan Venäjää, joka esiintyisi useimmissa uutisissa lähinnä sääennusteen sivulauseessa.

Minä kaipaan Venäjää, jonka taiteesta saisi nauttia julkisesti, joutumatta viharyöpyn kohteeksi.

Minä kaipaan Venäjää, josta tuttavani voisi kertoa mukavia tarinoita ja iloisia kohtaamisia.

Minä kaipaan Venäjää, josta saa pitää tai olla pitämättä perustein, joihin ei liity sota ja kärsimys.

Minä kaipaan Venäjää, josta tullaan rajojen yli naapurimaihin viihtymään, oppimaan ja kohtaamaan, ei tappamaan.

Minä kaipaan.

En ole ensimmäinen joka tätä kaipaa. Tiedän monen odottaneen sitä syntymästä hautaan, turhaan. Ehkä minunkin on turha odottaa.

Vaan jos en kaipaa, toivo ja usko, miksi edes elää huomiseen jos se on jo kirjoitettu?

Kaipuu voi olla turhaa, mutta siitä huolimatta niin tärkeää.

Kun pimeys on suurimmillaan, pieninkin toivon kipinä on kirkas kuin aurinko.

Vaan kun sen kipinän joskus näemme, uskallammeko suojella sitä?

Tuleeko se päivä, jolloin toivon voitosta päätetäänkin tällä puolen rajaa?

Sitä päivää ja sitä oikeaa valintaa minä kaipaan.

Sitä venäjää minä kaipaan.

Ajatusharjoitus: kova linja pehmeässä huoneessa

Persujen kanssa ei tehdä yhteistyötä! Anarkisteille ei antauduta! Laittomat huumeet pysyvät laittomina! Politiikasta ei kauaa tarvitse etsiä ehdottomuuksia, ja niitä tuntuvat sekä äänestäjät että toimittajat haluavan. Vaan miten kävisi, jos kukaan ei olisi kuulemassa? Pohdiskellaan hetki.

Hiljainen huone

Kuvittele huone, johon ei Internet tai kännykkä kuulu, jossa ei ole laitteita, ainoastaan pari mukavaa tuolia ja pannu kahvia. Laitteet jätetään ovelle, kuten myös kynät ja paperit. Sisään menee vain kaksi ihmistä, keskustelemaan. Mitään ei kirjata ylös, ketään ei siteerata jälkikäteen. Tässä ei tehdä toimittajan työtä, ainoastaan inhimillistä pohdiskelua, ainoastaan pohdiskelun vuoksi. Debatoidaan, ymmärretään toisia, jotta keskustelun jälkeen maailmankuva on laajempi.

Mitenkä olisi? Löytyisikö kristilliskonservatiivilta ymmärrystä huumeiden dekriminalisoinnille, jos ei pitäisi vastata äänestäjille vaan ainoastaan pohtia asian puolia ja puolia? Löytyisikö persulta ymmärrystä translain muutokselle? Löytyisikö vasemmistolaiselta ymmärrystä yleissitovuuden poistoon? Näkisikö kansallismielinen rasismin ongelmia, tai kärkkään maahanmuuttomyönteinen ongelmia avoimissa rajoissa?

Kaikkiin edellisiin väitän: kyllä. Pääosa meistä, aivan ylivoimainen pääosa, osaa ottaa vastaan neutraalia informaatiota, näkemyksiä, joustoa. Jos nyt ei käsketä luopumaan Jumalasta tai olemaan suojelematta läheistä ihmistä, melkein kaikessa pystymme näkemään toisen kulman.

Tämä johtaa kysymykseen: miksi siis näin ei tehdä? Kysyn kysymyksen, mutta en halua vastata siihen. Tämä pitää jokaisen itse pohdiskella. Luulen, että vastauksia on useita. Osa vastauksista löytyy joen alajuoksulta, mutta käyttämällä hieman aikaa, voivat todelliset syyt löytyä vuoren huipulta, joen alkulähteiltä. Matka sinne on kuitenkin pitkä, ja matkan varrelta löytyy niin mukavia leirintäpaikkoja ja helppoja vastauksia. Totuuden etsintä on harvemmin sprintti, eikä aina maratonikaan riitä.

Ihmisissä on toivoa – vaan onko ihmiskunnassa?