Koulukokeiluista puhuttaessa keskustelu saturoituu nopeasti poliittisilla linjapuheilla ja hevonpaskabingon valmistusaineilla. Joka maailman visio ja itseohjautuvuus ja digitalisaatio on voimissaan kun lapsista tehdään koekaniineja. Onneksi aiheesta on myös tiedepohjaista mielipidettä, jota tarjosi tuore Tiedeykkönen.
Lapset ovat lapsia
Ohjelman ensimmäisenä asiantuntijana oli psykologian professori emerita Liisa Keltikangas-Järvinen, jolla on raudanlujaa osaamista vuosikymmenten varrelta. Hän onnistui ihailtavalla tavalla palauttamaan keskusteluun perusasiat. Sen sijaan että puhuttaisiin poliittisesta eturyhmästä x tai y, tai tytöistä tai pojista, maahanmuuttajista tai kantasuomalaisista, hän puhui lapsista. Hän puhui aiheista, psykologisista tarpeista ja kehityksen vaiheista jotka yhdistävät kaikkia lapsia. Kun viet lapsilta pois ennustettavuuden (=lukujärjestys), oman paikan (=pulpetti), tutun ja turvallisen yhteisön (=oma luokka), suoritat ihmiskoetta laajalti hyväksytyn tieteen vastaisesti.
Professori Keltikangas-Järvinen kritisoi jämäkästi, mutta asiallisen perustellusti koulukokeiluja. Esimerkissä oli 80 lasta yhdessä tilassa, monen eri ikäisiä, joka aamu erilaiset ryhmät eikä mitään tuttua ja vakaata ympärillä. Tämä ei voi olla lisäämättä pahoinvointia, oppimisvaikeuksia ja muita ongelmia. Tällaisessa ympäristössä luonteen piirteet ratkaisevat menestyksen, eivät kognitiiviset kyvyt. Lapsi, joka perinteisessä luokassa saisi kiitettäviä arvosanoja, voi joutua mielenterveyspotilaaksi ja ongelmaoppilaaksi väärässä ympäristössä. Erityisen alttiita tähän ovat lapset kodeista, joissa on haasteita, ehkäpä ei ole Suomen yhteiskunta niin tuttua, tai on köyhyyttä, yms. Suomen kouluissa lasten pitäisi olla tasa-arvoisia, mutta olemme tehneet kaikkemme että näin ei tapahdu.
Keskustelussa otettiin kantaa myös korkeakouluopiskelijoiden korkeampiin mielenterveysongelmien määrään. Tässä kohtaa professori muistutti, että heillä niitä on aina ollut suhteessa enemmän. Jostain syystä vain korostamme juuri yliopistoissa opiskelevia, vaikka ongelma on koko ikäluokan mittainen. Henkilökohtaisesti ajattelen että on opiskelijoiden etujärjestöiltä luonnollistaajaa omaa asiaansa, mutta on tärkeää nähdä heidät osana keskustelua, ei sen määräävänä osapuolena. On myös hyvä ymmärtää, että eri ikäisille ihmisille erilaiset ympäristöt toimivat eri tavoin, ja tätä professovieraskin korosti. Lapsi ei ole vain pieni aikuinen. Ohjelma tarjosi myös lukuisia muita kulmia, joten suosittelen kuuntelemaan koko paketin.
Ratkaisu on liian helppo
Professori Keltikangas-Järvinen tarjosi ratkaisuina niin yksinkertaisia asioita, että niitä tuskin yksikään päättäjä koskaan kuulee. Hän ehdotti tilastotietojen keräämistä yhteen, jotta mielenterveysongelmissa päästäisiin syiden äärelle, eikä vain korjattaisi seurauksia. Hän muistutti että ongelmien jatkuva kasvu ei yksinkertaisesti voi jatkua, sillä emme ikinä pysty hankkimaan jatkuvasti lisää ja lisää hoitoa. Ongelmien pahenemisen pitää loppua ja se lähtee tietopohjaisesta tutkimustyöstä. Tällä hetkellä tutkimus on aatepohjaista.
Lisäksi hän ehdotti niinkin pöhköä asiaa, että jos kouluissa tehdään uusia kokeiluja, niiden pitää pohjautua tieteelliselle pohjalle, niillä on oltava selkeä tarkoitus ja tavoite, joita voidaan myös seurata. Mahtaa moni kepulainen broileri suuttua melkoisesti pelkästä ajatuksesta. Sitä paremmalla syyllä: lapset eivät ole koe-eläimiä. Ehkäpä olisi aika lakata käsittelemästä heitä sellaisina?
P.S. olen korostetun osaamaton tästä aihepiiristä, eli kuunnelkaa tuo ohjelma ja uskokaa fiksumpia, älkää herran tähden minua.