Viimeksi tänään EU sai lunta tupaan rahanpesusta, eikä vastaavia otsikoita tarvitse suurennuslasilla etsiä. Analyysit Kiinan nousevasta roolista tuovat esiin pelkoja Kiinan määrätietoisuuden mahdollisuudesta jyrätä heikko EU kansainvälisessä kaupassa. Olen itsekin kritisoinut EU:ta kyvyttömyydestä, vaan leikinpä kunnon skeptikkoa ja kyseenalaistan ajatukseni.
Vauhdilla – jos niin halutaan
Mennäkseni suoraan asiaan, mainitsen Kreikan pelastamisen. Päätös saksalaisten pankkien pelastamisesta tuli aika lailla kuin apteekin hyllyltä. Vaikka pientä show-diplomatiaa laitettiinkin ja meidän Jutta Urpilainen koitti vähän jarrutella, käytännössä päätökset ja toimet tapahtuivat nopeasti ja varmasti, eikä aikataulu pettänyt missään kohdassa. Tässä operaatiossa puhuttiin paljon suuremmista rahoista kun mitä vaikkapa siirtolaiskriisiin tai harmaaseen talouteen liittyy, mutta siitä huolimatta päätöksenteko ja toimeenpano sujuivat käytännössä viiveettä.
Myös rajasopimus Turkin kanssa oli esimerkillisen nopeaa. Ehdittiinkö julkisuudessa paria viikkoakaan asiasta pohtimaan kun sopimus oli jo käytössä? Mitään vaikutusta tulijavirtoihinhan tällä ei ollut mutta ilmeisesti juuri tuolloin löytyi jokin tarve lahjoittaa Turkille merkittävä määrä rahaa. Lienen sata vuotta täyttänyt siihen mennessä kun tapahtuman totuus päätyy kirjan kansien väliin. Yhtä kaikki, prosessi oli ripeä ja määrätietoinen – jotain mihin munattoman EU:n ei pitäisi kriitikkojen mukaan kyetä.
Kuka vaihtelee vaihteita?
Rahan määrä tai aihealue sinänsä ei näyttäisi vaikuttavan juurikaan asiaan. Jos EU haluaa, sen ylin johto toimii nopeasti, jyräten tarvittaessa niin jäsenmaat kuin parlamentinkin alleen. Miksi esim. Turkin raja- ja pakolaissopimus saatiin aikaan käytännössä sormia napsauttamalla, mutta vastaavasta ratkaisusta Välimeren reitillä on vain jaariteltu vuosien ajan? Sen koommin taloudellinen näkökulma kuin kuolonuhrien määräkään ei tunnu juuri Merkeleitä tai Junckereita liikuttavan. Miksi yksi talousongelma korjataan rivakasti, samalla kun toisen annetaan hiertää kengässä vuosikymmeniä? Miksi ajoin kriittisiä äänensävyjä käsitellään kunnioituksella ja asiapitoisesti, kun taas toisella hetkellä asiallisinkin kritiikki EU:n hallinnosta leimataan Euroopan vastaiseksi fasismiksi? Montako päätä EU:lla on? Heitetäänkö siellä näistä noppaa?
Onko ongelma suunnassa?
Spekuloin, että yksi ongelma voi olla yleinen suunnan puute. Jos on sopivan rauhallinen hetki, median huomio sopivasti muualla ja sopivan vähän päättäjiä huoneessa, on helppoa ratkaista isojakin asioita nopeasti ja varmasti. Jos on vähänkin haasteita tai joku esittää sopivan fiksun kysymyksen, alkaa korttitalo huojumaan. Kun EU:lta puuttuvat yleinen suunta ja yhteiset tavoitteet, on vaikea kiinnittää huomiota haastaviin asioihin. EU on kyllä onnistunut laatimaan byrokratiapykälistöä siihen miten mikäkin asia hoidetaan. Osaamme vastata siihen jotta miten, mutta emme siihen mitä, emmekä taatusti siihen miksi. Byrokratia byrokratian vuoksi on huonoa hallintoa – sen pitäisi olla työkalu, ei päämäärä. Ongelman näkee vaikka tuoreesta tietosuojadirektiivistä, jossa onnistutaan käyttämään useampi sivu noin yhden lauseen mittaisen asian sanomiseen.
Lopulta EU:n johto voi aivan itse päättää haluaako se onnistua vai epäonnistua. Kykyä asioiden hoitoon on ja mieluusti näkisin positiivista kehitystä muutamissa avainasioissa. Resurssit ovat, tekijät ovat ja tahtotilakin on joissain asioissa yllättävän selkeää. Kertokaa nyt fiksummat minulle, mikä tässä mättää? Onko EU:n johtoon pesiytynyt osa-aikainen (ellei peräti tukityöllistetty) känkkäränkkä?