Ymmärrän hyvin työntekijöiden vihat postin tuoreimpia palkkakikkailuja vastaan. Toisaalta ymmärrän hyvin myös syyt miksi näihin toimiin lähdettiin. Sen sijaan en ymmärrä miksi näin tärkeä organisaatio on jätetty näin tuuliajolle jo vuosikymmeneksi. Posti on rikki joka mahdollisella tapaa ja se on pakko korjata.
Mikä kaikki on rikki?
Jokainen postin kautta hankintoja tekevä yrittäjä tai vaikkapa logistiikka-alan asiakaspalvelua hoitava tietää, että postin luotettavuus on olematon. Tuon tuosta tavara ei tule silloin kuin piti, eikä se tule ehjänä. Asiakaspalvelu ei vastaa ja jos vastaa, eivät voi auttaa. Hinnat nousevat jatkuvasti ja nykyään on maksettava lisähintaa jopa siitä, että toimitus tehdään luvatulla tapaa, koska toimitusehtoa muutetaan paketin ollessa matkalla. Paketin vieminen henkilökohtaisesti, autolla tai julkisilla, tulee lähettämistä halvemmaksi. Pakettiautomaatit ovat yhtenään rikki. Toimitusosoitteita vaihdetaan. Toimitustilanteesta aivan suoraan valehdellaan ilmeisesti jo parissakymmenessä prosentissa tapauksi ja määrä on noussut rajusti. Palautteita ei lueta saati että niihin vastattaisiin. Ja niin – henkilökuntaa kohdellaan halpamaisesti ja sitten ihmetellään etteä he eivät jaksa aina hymyillä. Minä en ihmettele.
Posti ei ole saanut millään lailla kuriin kansainvälisen pakettikilpailun villiä länttä. He eivät edes yritä saada ratkaisuja globaaleihin haasteisiin. Sähköisen viestinvälityksen suhteen heidän palvelunsa häviävät kilpailijoille rankasti, tuotekehitys on nollassa ja asiakaskontakti olematonta. Samalla markkina myös katoaa alta ja iso isku tulee ensi vuonna kun Tulli siirtyy suoraan viestivälitykseen, jolloin postin viestinvälityspalveluilta tippuvat isot tulot. Verkkokauppapuolella sama tapahtuu omaehtoisesti, kun joustavammat ja markkinaehtoiset rajapintapalvelut tappavat viimeisiäkin EDI-välityspalvelun tarpeita. Postin varma rahasampo muuttuu riippakiveksi.
Postin johdon palkkiot eivät ole sinänsä uniikkeja maailmalla, mutta viestintä on katastrofaalista. Kaikki puhe tulospalkkauksesta menettää pohjansa samalla kun johtoa palkitaan siitä että kaikki menee päin helvettiä. Virallisessa viestintälinjassa ei ole logiikkaa, ei mitään selvää katsetta eteenpäin eikä kriisiviestinnän alkeista merkkiäkään. Samaa voi sanoa sisäisestä viestinnästä. Ainoa viestintä mikä sujuu on korostus johtotehtävien poliittisuudesta, kuinka merkittävää on huipulta löytyvän poliittisia suojatyöpaikkoja. Aivan kuin haluaisivat korostaa erikseen että johdon rekrytointikriteereissä osaaminen on täysin toissijaista. Arvatkaapa mitä? Huomaamme sen tuloksesta ihan itsekin. Niin me palveluiden käyttäjät kuin työntekijätkin. Harvoin näkee henkilökunnalta niin sysimustia kommentteja johtoportaasta.
Mitä posti voisi olla?
En tottapuhuen tiedä onko postin tuuliajolle jättäminen seurausta poliittisesta ohjauksesta vai epäpätevästä johdosta, se voi olla kumpi vaan tai molemmat. Sen tiedän että tekemistä tälle laitokselle olisi vastakin. Kolmen horisontin mallia käyttäen ensimmäinen tehtävä olisi huolehtia nykyasiakkaista. Pitäisi saada palvelu luotettavaksi ja asiakassuhteet vakaammiksi. Toinen horisontti on laajentaa markkinaa ja siinä myös palvelun proaktiivisuudella sekä palvelukynnyksen madaltamisella on iso haaste. Kolmantena ovat sitten aivan uudet tuotteet ja markkinat, joka edellyttää henkilökunnasta huolehtimista ja heidän rohkaisemista uuden kehittämiseen. Tuo on täysi paketti muutoksia. Kaiken mikä postissa on nyt, pitäisi muuttua.
Siihen haihatteluun en usko, että posti voisi yhtäkkiä nostaa palkkoja ja henkilökuntamäärää, sillä globaali markkina on mitä on. Sen sijaan uskon, että kunnioittavalla ja rakentavalla asenteella voisi uusi johto, uudella suunnalla, saada henkilökunnan voimaan paremmin. Silloin posti voisi lopettaa hajoamisen ja hyvällä työllä siitä voisi kuoriutua taas laitos, josta voimme olla ylpeitä ja johon voimme luottaa. Mahdollista se on, mutta ei helppoa.
P.S. Olen tietoinen että kolmen horisontin mallia käytetään joskus myös kuvaamaan aikahorisontteja ja ym. mallista puhutaan 70-20-10 mallina. Käytän tekstissä ilmaisua, jota viime aikojen talouskirjailijat ovat suosineet.