On tietenkin perusteltua kritisoida voimakkaasti orja- ja urheiluministeri Antti Kurvista päätöksestään lähteä tukemaan Kiinan ihmisoikeusrikkomuksia.
Mutta.
Aivan saman kritiikin voi antaa hänen lähdölleen luvan antaneille tahoille, kuten Annika Saarikko, Sanna Marin ja Pekka Haavisto. He ovat tämän solidaarisuuden osoituksen takuunaisia ja -miehiä.
Kuten voi myös kritisoida Sari Essayahia, joka kruunaa kannanottonsa länsi-Taiwanin pelleilylle pukeutumalla uiguuriorjien tekemiin vaatteisiin (mainittu jakson loppuosassa).
Niin sopii myös kritisoida jokaista kisoihin lähtevää urheilijaa, joille somesuitsutukset ja PR-pelleily ovat tärkeämpiä kuin ihmishenget. Tämä siitä huolimatta, että he tietävät että kisat eivät ole urheilusuorituksilta rehdit ja Kiina voi sulkea kisasta kesken kaiken pois jokaisen henkilön, joka ei noudata heidän ohjeistamaa viestintälinjaa (ed. linkissä tästäkin).
Kuten pitää vahvasti kritisoida myös jokaista sponsoria, joka osoittaa ymmärryksensä, solidaarisuuteensa sekä tärkeimpänä taloudellisen tukensa urheilukisoille, joissa ei ole urheilua, mutta senkin edestä sadismia.
Kuten pitää sormea osoittaa myös Yleisradiolle, joka on lähettänyt maamme verorahoja totalitaariselle diktatuurille vähintään kymmeniä miljoonia. Saadaanpahan pari uutta kylttiä joissa lukee… ööh, miten sanotaan mandariinikiinaksi arbeit macht frei? Tai äh, älkää kertoko.
On helppoa nimetä yksi tai kaksi suurta pahista ja kääriytyä tietoon, että kunhan heitä somessa herjaa, on tehnyt jotain vastuullista. Niin, helppoa se on. Liian helppoa. Ja virheellistä.
Totuus on, että tähän ihmiskunnan häpeälliseen hetkeen on osanottajia iso määrä. He kaikki tukevat toisiaan, tarjoten toinen toisilleen tekosyyn ”no, kun tuokin niin voin minäkin”. Eihän kukaan nyt kaikkia heitä uskaltaisi kritisoida? Eihän?