Muutama aamu sitten kuuntelin aamuradiota, jossa pari naistoimittajaa puhuivat juttujen välissä moottoripyöräilystä. Toinen oli toinen, jonka nimeä en muista, toinen oli ensimmäinen jonka nimen muistan. Hän oli Heidi Kyrö, laulajanakin tuttu, jonka äänestä en pidä. Eihän se tietysti ole hänen vikansa, sitä ääntä käytetään joka on joskus annettu.
Kovasti keskustelivat moottoripyöristä ja sillä tehdyistä matkoista. Olivat kuin paremmatkin asiantuntijat, mistä tiedän vaikka olisivat olleetkin. Jotenkin vaan pyörät tuntuvat niin kovasti miehisiltä kulkupeleiltä, mutta kuuluu niitä naisia siinäkin porukassa olevan. Moottoripyöräkerhot ja niihin piiloutunut rikollisuus pilaa koko pyöräharrastuksen imagon.
Jostain kumman syystä minä en ole omistanut mopoa, enkä moottoripyörää. En ole kummallakaan metriäkään muistaakseni ajanut. Kaikkia muita vekottimia on sitten tullutkin kokeiltua, linja- autoista, metsäkoneisiin ja polkupyörään asti ja kaikkia siltä väliltä. On tullut kokeiltua luojan luoma hevonen ja omistettua useampikin.
Nyt on muotia, tai on jo pitkään ollut, kun vanhat, eläkkeellä olevat ”äijät” ostavat moottoripyöriä. Monesti ne ovat isoja tuhatkuutioisia ja monta sataa kiloa painavia, joita ei ole helppo pitää pystyssä edes paikallaan. Niillä kerrotun mukaan haetaan kadotettua nuoruutta. Ja pöh sanon minä. Minä olen mielialan mukaan, joko ”pojanviikari pahanteossa”, tai ”köppivanhus kumarassa”. Ei siihen mitään moottoripyörää tarvita, nytkin istun meidän terassilla tätä kirjoittelemassa, ilman mitään pörinää. Aurinko paistaa ja kovat tuulenpuuskat narisuttavat tuuliviiriä.
Ollako nyt sitten, vai eikö olla.