Eilen katsoin kyseistä ohjelmaa. Hämmästyin miten Suomessa voidaa julkaista noin asenteellinen dokumentti vieläpä Ylellä.
Näkökulmia olisi kyllä ollut saatavilla toiseltakin puolelta, jos siihen halua olisi ollut. Ei vain ollut.
Metsiemme kasvu hiilinieluineen lytättiin maan rakoon. Ei puhuttu miten metsämme sotien jälkeen hakattiin viimeiseen tukkiin sotakorvausten maksamiseksi sieltä, mistä vain vesi keväällä kuljetti hevosten puronvarteen vetämät tukit. Ei siitäkään miten nuo harsitut metsät muutettiin kasvaviksi. Nykyisin niin trendikkäiksi hiilinieluiksi.
Ei kerrottu sitäkään, miksi pienen maamme metsät sitovat hiiltä enemmän kuin mahtavan Kanadan ikimetsät. Sehän ei olisi sopinut kuvaan, että kuoleva ikimetsä tuottaa enemmän hiilidioksiidia kuin sitoo. Toki osansa tekee tuhohyönteiset, joiden ansiosta Kanadan ikimetsät kuolevat pystyyn.
Ei kiinnostanut sekään paljonko metsiä tai soita meillä on suojeltu. Ylivoimaisesti eniten Euroopassa. Soita on ainakin nokko tarpoa hyväkuntoisillekin. Yksityiset ovat lisäksi käytännön syistä suojelleet kymmeniä tuhansia hehtaareja vapaehtoisesti, jopa pitkospuilta.
Esa Härmälä kommentoi dokumenttia siten, ettei ole Ylen 70- ja 80-lukujen Moskovan kirjeenvaihtajien jälkeen nähnyt noin asenteellista juttua.
Melkoisia veitikoita nuo dokumentin tekijät.
———————————–
Kirjoitukseni lähteenä olen käyttänyt Heikki Känsälän blogia 27.12.2020, jonka otsikko sama kuin tässä, Uusi Suomi, Puheenvuroro.