”Jos vapaussotaa katsellaan niiden kahden sodan muodostamaa taustaa vasten, jotka Suomi joutui käymään viime maailmanpalon yhteydessä, ei kukaan voi olla näkemättä vuoden 1918 taistelua oikeassa valossaan: kolmen sotamme päämäärä on ollut sama! Niin paljon kun on tehtykin vapaussodan alentamiseksi pelkäksi sisällissodaksi, josta syy on haluttu vierittää maan laillisen hallituksen ja armeijan niskoille, se ei voi muuttaa sitä tosiasiaa, että me sekä v. 1918 että myöhemmin suojelimme valtakunnan koskemattomuutta ja olemassaoloamme itsenäisenä valtakuntana. Jollemme olisi nousseet v. 1918, Suomesta olisi parhaassa tapauksessa tullut laajan Neuvostoliiton autonominen alue, vailla kansalaisvapautta, vailla todellista valtiollista olemassaoloa ja vailla paikkaa vapaiden kansakuntien joukossa. Vaikka myöhemmin olemmekin joutuneet maksamaan vapaudestamme verrattomasti kalliimman hinnan, älköön vapaussodan uhreja ja ponnistuksia unohdettako. Harvoin lienee sotaa viety voittoon niin vähäisin aineellisin voimavaroin, harvoin niin vaativia sotatoimia suoritettu improvisoiduin joukoin.
Minulle henkilökohtaisesti ei suinkaan ollut helppoa palveltuani kolme vuosikymmentä suurvallan armeijassa ja totuttuani sen erikoislaatuun ja vakiintuneisiin muotoihin sopeutua vuoden 1918 olosuhteisiin, kun vielä olin vailla sitä tukea, jonka ylipäällikölle antaa toisaalta hänen hallituksensa, toisaalta sotilaallinen kuri, yhtenäinen koulutus ja katkeamattomat perinteet. Uskolliset työtoverit auttoivat minua selviytymään, ja suojeluskuntien sekä värvättyjen ja asevelvollisten joukkojen urhoolliset upseerit ja sotamiehet toivat meille voiton. Sen vuoksi mieleni on liikuttunut, kun olen antanut ajatusteni viipyä vapaussodassa. Suomen armeija, jota omassa maassa monet vihasivat ja parjasivat ja jota muuallakin väärin arvosteltiin, pelasti maan perikadosta ja laski perustuksen, lujemman kuin mikään julistus, Suomen tulevaisuudelle itsenäisenä valtiona.”[i]
——
[i] G. Mannerheim – Muistelmat, 1. osa; 1951; sivut 356-358