Minulla on melko hyvä usko markkinatalouteen ja klassiseen liberalismiin pohjoismaisella hyvinvointivivahteella. Mielestäni markkinat pystyvät tekemään paljon – mutta pelisääntöjä on oltava. Tarina, jonka nyt jaan, kertoo miten käy kun ahneus on ainoa pelisääntö.
Lähde: The New England Journal of Medicine
Pelastaako markkina potilaan?
Tarinamme kertoo Yhdysvaltain Massachusettsin osavaltiossa toimivasta Baystate Health -sairaalaketjusta. Kuten puoli maailmaa, myös he kärsivät kriittisestä suojavarusteiden puutteesta koronaviruksen myötä. Akuutti, huutava pula oli kaikista hengityssuojaimista ja tarvikkeista. Koska osavaltio tai liittovaltio eivät kykene auttamaan kriisissä, piti tarvikkeita lähteä etsimään markkinoilta. Kuten arvata sopii, puliveivareita oli liikkeellä jos jonkinlaisia. Joka ikinen sairaala joutui toimimaan itse ja tarve oli huutava, joten huijareille oli katettu kaikkien aikojen noutopöytä. Viisinkertaisia hintoja tuotteista saattoi pitää edullisena.
Vaati melkoista kontaktivertostoa löytää toimijoita, joista edelleen luotettavia toimijoita, joista edelleen niitä joiden tuotteet ovat käyttökelpoisia, ja jotka edelleen pystyivät toimittamaan. Oli toimittava salassa, sillä liittovaltio vakoili kaikkia sairaaloiden hankintareittejä ja havaitessaan suojavarusteiden saatavuutta, he useinkin hyppäsivät mukaan ja ostivat tuotteet sairaalan nenän edestä, tarjoten huomattavaa ylihintaa. Sairaalat jäivät toistuvasti nuolemaan näppejään. Vaan kuten tarinamme opettaa, kyse ei ollut vain hintakilpailusta. Silti, tuntuu jo varmasti suomalaisesta absurdilta, että liittovaltio käyttää julkisia verorahoja estääkseen sairaaloiden toimintaa. Siinä on meillä yhteiskunnan fiksut pelisäännöt.
Tarina kuin Bond-leffasta
Pitkällisen etsinnän jälkeen tarinamme sairaala oli löytänyt toimittajan, joka pystyisi tarjoamaan kiinalaisia, sairaalakelpoisia hengityssuojaimia. Malli testattiin ja merkittävä rahasumma kaivettiin esille. Koska ei voitu olla aivan varmoja että malli vastaisi toimitettavia tuotteita, toimituspaikalle lähetettiin testaajat. Tapaaminen oli turvallisuussyistä järjestetty pienelle alueelliselle lentokentälle muutaman osavaltion päähän. Tuotteet testattiin, todettiin päteviksi ja rahat oltiin juuri siirtämässä, kun liittovaltion poliisi FBI syöksyi paikalle ja esitti epäilynsä – tarvitsiko sairaala todella näitä tarpeita, vai oliko tämä mustan pörssin diili? Pitkällisen väännön jälkeen FBI antoi sairaalan suorittaa hankinnan. Tuotteet paketoitiin kahteen ruokakuljetukseksi naamioituun pakettiautoon, jotka ajaisivat pitkän matkan sairaalaan kahta eri reittiä, minimoidakseen kaappauksen riskejä.
Tarina ei kuitenkaan päättynyt tähän. Yhdysvalloissa on eri liittovaltion turvallisuustoimijoita kuin valtioneuvostossa suojatyöpaikkoja. Eräs niistä, kotimaan turvallisuusvirasto Homeland Security, oli aloittanut projektin suojavarusteiden takavarikoimiseksi, mikäli FBI epäonnistuisi siinä. Sairaala sai peruttua tämän vain hyvillä poliittisilla kontakteillaan. Sairaala oli tukenut avokätisesti osavaltionsa kongressiedustajaa ja tämä onnistui estämään kaappauksen. Kynnet oli siinä kohtaa syöty ja yöt vaihtuneet päiviksi, mutta lopulta suojavarusteet päätyivät sairaalalle.
Renki ja isäntä
Tarinan jakanut lääkäri totesi, että kertomus toimisi hauskana illanistujaisten juttuna, mikäli kyse ei olisi ihmishengistä. Hän ihmetteli, miten maailman rikkaimmassa, kehittyneessä maassa, on niin nopeasti alennuttu tälle tasolle sairaalan perustarpeiden hankinnassa. Itsekin myönnän, että ilman tietoa tapahtumapaikasta, olisin voinut kuvitella tarinan tulleen Venezuelasta.
Ottakaamme oppia Suomeen. On järkevää käyttää yksityistä terveydenhoitoa osana ratkaisuamme, mutta sen on oltava osa avoimesti, julkisesti hallittua järjestelmää. Nykymalli, jossa yksityisille annetaan carte blanche -diilejä laajoille alueille, johtaa ennen pitkää samanlaisiin tarinoihin. Suomen ongelmat nykykriisissä ovat pieniä verrattuna tähän kertomukseen, mutta paljon tarvitaan toimia jotta selviämme myös tulevaisuuden haasteista.