Sopivan mansellismielinen blogialusta
EU suunnittelee kuluttavansa 6500 miljoonaa euroa seuraavien 7 vuoden kuluessa sotilaallisesti tärkeiden liikenneväylien kunnostamiseen, jotta myös nykyiset raskaat panssarivaunut voivat ylittää mm. tärkeitä siltoja.
Tämä on erittäin tärkeää, jotta kun Venäjä taas yrittää valloittaa mm. Baltian ja Puolan, niin apu pääsee helpommin nopeasti perille.
Ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1975 Ruotsi järjesti yllätyksellisen pikaharjoituksen – 22 000 miestä aseisiin.
Ruotsissakin ylkeensä tiedotetaan hyvissä ajoin harjoituksista, mutta nyt tuli suojeluskuntalaisille äkkilähtö ilman ennakkovaroitusta.
Tällaiset taisteluvalmiusharjoitukset ovat äärimmäisen tärkeitä – ryssä tekee kuitenkin yllätyshyökkäyksen, kuin salama kirkkaalta taivaalta.
Puolan ja Baltian maiden alueella on käynnissä kansainvälinen sotaharjoitus Saber Strike. Sotaharjoitukseen osallistuu noin 18 000 sotilasta 19 valtiosta. Harjoitus jatkuu 15.6. saakka.
Harjoituksen tarkoituksena on tehostaa NATOn taisteluvalmiutta NATOn itäsiivellä. Harjoituksen järjestäjä on USAn Euroopan maajoukkojen johto.
Puola haluaa alueelleen USAn panssariprikaatin pysyvästi ja on valmis maksamaan siitä aiheutuvia kuluja 1,3-1,7 miljardia euroa.
Puola tilasi maaliskuussa itselleen USAsta Patriot-ilmatorjuntajärjestelmiä 4,75 miljardin USD arvosta. Kyseisillä järjestelmillä voidaan torjua myös ballistisia ohjuksia, kuten Iskandereita, joilla Venäjä uhkaa.
Yleisesikuntakapteeni Wolf H. Halsti kirjoitti pätevää tekstiä reservipäällystön koulutuksesta 80 vuotta sitten (1939):
”Suuret sotaharjoitukset ovat nimenomaan päällystön koulutuksen tärkeimpiä vaiheita, katselmuksia, joissa joukkojen sotakelpoisuus voidaan todeta. Suurella yleisöllä on usein aivan väärä käsitys asiasta se pitää »manööverejä» jonkinlaisena leikkiin vivahtavana ajanvietteenä. Näyttää siltä, että tilanne nyt on muuttumassa suotuisammaksi, koska kuluvaa vuotta (1939) varten jälleen on myönnetty koko armeijaa käsittävää harjoitusta varten määrärahat. Näiden koulutustilaisuuksien tulisi ehdottomasti muuttua jokavuotisiksi.
Koska aktiivipäällystöä ei läheskään riitä kaikkien sodan ajan armeijan virkojen täyttämiseen, on sen rinnalle koulutettava reservipäällystöä, t.s. on annettava sopiville asevelvollisille päällystökoulutusta. Näin menetellään kaikissa maissa, joiden puolustuslaitos perustuu yleiseen asevelvollisuuteen. Sodan aikana he toimivat päällystön alimmissa viroissa joukkueen johtajina ja osaksi komppanianpäällikköinäkin.
Tämän ryhmän koulutus on järjestetty siten, että asianomaiset vakinaisen palveluksen aikana – joka on 440 päivää – ensin käyvät aliupseeri- ja sen jälkeen reserviupseerikoulun, minkä jälkeen he resrviupseerikokelaina saavat käytännöllistä koulutusta. Kotiuttamisen jälkeen kelvollisiksi havaitut ylennetään reserviupseereiksi, ja reservin kertausharjoituksissa he johtavat sodanaikaista joukkoaan yhteensä 2×30 päivää. Varsinainen harjoitteluaika – koulutuksen tärkeinvaihe – on kaikkiaan n. 5-6 kuukautta. – –
Kokonaisuutena katsottuna reservipäällystömme taso on arvioitava verrattain tyydyttäväksi. Tästä saamme suureksi osaksi kiittää suojeluskuntajärjestöä, jonka riveihin huomattava osa siitä on liittynyt säilyttääkseen ja täydentääkseen tietoaan ja taitoaan.” (Wolf H. Halsti – Suomen puolustaminen; 1939/2006; sivut 144-145)
Yleisesikuntakapteeni Wolf H. Halsti (myöhempi eversti), kirjoitti vuonna 1938 kirjan Suomen puolustaminen. Puolustusvoimain johto hyväksyi kirjan julkaisemisen tammikuussa 1939, mutta kustantaja Otava lähetti kirjan tarkastettavaksi ulkoministeri Erkolle, joka kauhistui kirjaa ja kielsi sen julkaisemisen. Siitä sensuroitiin 38 sivua ennen julkaisua, eli Suomen kansalta pimitettiin juuri ennen Venäjän hyökkäystä tärkeä tutkimus.
Halsti käsittelee nimenomaan Suomen puolustautumista Venäjän hyökkäykseltä – myös sanoen koko ajan Venäjää Venäjäksi kuten on aivan oikein. Venäjä itse harhautti maailmaa käyttämällä itsestään nimeä Neuvostoliitto.
Kirjan kirjoittamisesta on kulunut tätä artikkelia kirjoitettaessa 80 vuotta, silti kirja on tänäänkin ajankohtainen.
Onko taisteltava?
”Kysytään: Kannattaako siis tällaisessa tapauksessa lainkaan taistella? Eikö ole parempi säästää kansaa kärsimyksiltä, alistua ja luottaa siihen, että tulevaisuus tuo uusia mahdollisuuksia?
Vastaamme siihen jyrkästi: ei! Tällaista väitettä on perusteltava ja lisäksi erittäin vakavilla syillä. Esitämme tärkeimmät. Ne ovat osaksi aineellisia, osaksi henkisiä.
Esitämme ensiksi aineelliset:
1) Sodassa on kaikki epävarmaa, niin myös vastapuolen taistelukyky ja sen joukkojen taistelutahto. Etukäteen emme milloinkaan voi tietää, millä hetkellä ne luhistuvat. Kansojen historiasta voimme lukea monta kertomusta siitä, kuinka lukumäärältään paljon pienempi, häviön partaalla oleva, mutta epätoivoisesti kamppaileva puoli aivan yllättävästi on masentanut ylivoimaisen hyökkääjän taistelutahdon ja pelastunut varmalta näyttävästä tuhosta. Henkinen lamaannus ei näet ole riippuvainen lukumäärästä. Asia on päinvastoin niin, että lukumääräisesti ylivoimainen usein ryhtyy sotaan enemmän tai vähemmän ylimielisenä, odottaen pääsevänsä päämääräänsä aivan helposti. Kiivas ja sitkeä vastarinta on hänelle yllätys, joka nopeasti muuttuu pettymykseksi ja epäluottamukseksi omia helppoa saalista luvanneita johtajia kohtaan. Tästä on vain askel toivottomuuteen ja omiin johtajiin suunnattuun vihaan. Nämä yhdessä murtavat taistelutahdon, ja lukumäärä menettää merkityksensä. Samaan suuntaan vaikuttaa se seikka, että poliittisen hyökkääjän (valloittajan) johtajien motiivi on itsekäs. He voivat naamioida ja naamioivatkin tämän motiivin jollakin aatteella, se voi aluksi heille onnistua, mutta puolustajan toiminnan sitkistyessä, tappioiden kasvaessa, alkavat yksilöt ajatella ja totuus alkaa paljastua heille. Seurauksena on jälleen taistelutahdon väheneminen ja luhistuminen. Puolustajalla on tässä suhteessa moraalinen yliote.
2) Emme myöskään tiedä, miten ja millä hetkellä poliittinen tilanne yllättäen voi muuttua. Jokin muu valta voi todeta hetken itselleen edulliseksi ja ryhtyä auttamaan meitä välittömästi tai välillisesti. Tällainen mahdollisuus on aina olemassa taistelun pitkittyessä, mutta ei koskaan silloin, kun vastarinnatta laskemme aseemme.
Nämä aineellista laatua olevat perustelut on myönnettävä sitoviksi. Eräs kuuluisa ranskalainen sotapäällikkö on sanonut: »Vain sellainen taistelu on menetetty, jonka itse uskoo menettäneensä. »
Sitten henkistä laatua olevat perustelut:
1) Antautuminen taistelutta saa aina väheksyviä tunteita muiden kansojen keskuudessa, jopa siinä määrin, että ne tukahduttavat myötätunnon. Kunniakas kaatuminen taas herättää ihailua. Tämän merkitystä ei pidä väheksyä. Se voi antaa uuteen vapauteen pyrkivälle sukupolvelle uskomattomia voimia. Väheksyminen sen sijaan voi myös rajoittaa muiden valtojen halua antaa tulevaisuudessa aineellista apua, vaikka se ehkä muuten olisi niiden etujen mukaista. Luottamus todelliseen tahtoomme ja kykyymme puuttuu, ja se on kuitenkin loppujen lopuksi kaiken tuen edellytys.
2) »Kunniakas kaatuminen kantaa itsessään tulevan ylösnousemuksen siemenen.» Se antaa kansamme jäsenille velvoittavan esimerkin, perinteitä, joihin he voivat nojautua vaikeina aikoina, voimaa uuteen nousemiseen. Taistelutta antautuminen synnyttää sen sijaan välinpitämättömyyttä ja voimattomuutta. Suomen kansalla on tästä erittäin valaisevia kokemuksia. V:n 1808-09 sota päättyi täydelliseen tappioon. Se käytiin toivottomissa olosuhteissa, mutta kunnialla. Ajan täyttyessä se innostutti suuren runoilijan luomaan suurimman teoksensa. Aktivistien, jääkärien ja vapaussotureiden henki pohjautui »Vänrikin tarinoihin». Kansamme oli kahlehdittu, mutta sen sielu oli vapaa, senvuoksi kansakin aikanaan vapautui. Yhtä varmaa on, että sielultaan orjamainen kansa menettää vapautensa joutuessaan hyökkäyksen alaiseksi.”[i]
——
[i] Wolf H. Halsti – Suomen puolustaminen; 1939/2006; sivut 63-65
MTSn tutkimuksen mukaan suomalaiset ovat tyytyväisiä siihen miten Suomen maanpuolustus on hoidettu.
Otsikko pätee tietysti valtioihin, eikä henkilöihin. Valtion tärkein tehtävä on huolehtia valtion ja kansan turvallisuudesta. Maanpuolustus on yksiselitteisesti valtion tehtävä. Rajavartiointi on myös valtion tehtävä, mutta pelkkä rajavartiointi ei riitä – tarvitaan välttämättä puolustusvoimat, ainakin kun geopoliittinen sijainti on se mikä Suomella on.
Tänään Suomen puolustusministeri Jussi Niinistö oli vailla puolustusmäärärahojen korotusta – aivan aiheellisesti. Myöskin tänään Suomen puolustusvoimain komentaja kenraali Jarmo Lindberg perusteli Hornettien korvaamista uusilla monitoimihävittäjillä sekä merivoimien neljän korvetin hankintaa.
Kommentoin Lindbergin puhetta seuraavasti:
Monitoimihävittäjien hankkiminen on ehdottoman välttämätöntä ja määrän pitää olla vähintään se 64 kpl, mutta mielellään enemmänkin.
Jos korvettiluokan aluksia olisi kahdeksan, niin ne voisivat yleensä myös suojata toisiaan. Se vähentäisi todennäköisyyttä että ne upotetaan. Neljä tarkoittaa että isolla alueella niitä on yleensä vain yksi. Siten sitä osastointia tullaan tarvitsemaan, ettei alusta upotettaisi heti kättelyssä. Itse pitäisin parempana että olisi suuri määrä pieniä nopeita ja ketteriä veneitä. Mutta enhän minä asialle mitään mahda.
Maavoimia ei taaskaan oikeastaan edes mainittu, mutta vain tehokkailla (suurilla) maavoimilla voidaan ottaa alueita haltuun ja pitää alueita hallussa. Mm. ballististen ohjusten torjuntakykyä ei ole, eikä sitä ole edes mainittu.