Liikkumattomuuden syy on urheilu

Sähke suoraan Pukki kaalimaan vartijana -osastolta kertoo, että liikunnan vähentäjät valittavat liikunnan vähyyttä. Allekirjoittanut, näin vt. toimittajana, pyytää lisätä pöytäkirjaan että häntä w-tuttaa tämä asia melko paljon. Urheilu on tärkein syy siihen, että kansa liikkuu liian vähän.

Riitoja, vihaa, surua, huonoja esimerkkejä

Ensinnäkin pitää todeta, että jos joku haluaa tehdä uran urheilussa, siitä vaan. Jos joku haluaa ostaa lipun urheilukisaan ja nauttia siitä täysin siemauksin, siitä vaan. Urheilu on ura siinä missä moni muu, ja urheilu on viihdettä siinä missä moni muu. Ihminen voi myös päättää tehdä uraa muusikkona, tai hän voi vapaa-ajallaan käydä rokkikonsertissa. Niin urheilun kuin rokkikonsertin katsominenkin voi tehdä ihmiselle ihan hyvää aika ajoin.

Valtion tukemana urheilua tuputetaan kuitenkin jo lapsesta pitäen. Se on täynnä katastrofaalisia malliesimerkkejä. Toki maailmassa on monta haitallista asiaa, joita rajoitamme, joko hyvän kasvatuksen ja/tai lainsäädännön toimin: sokeri, alkoholi, yms. Ei kaikkea kivaa ja haitallista pidä kieltää, mutta ei sitä jukolauta tukeakaan pidä.

Koululiikunta on edelleen pitkälti urheilua ja sen pahinta mahdollista sanomaa: yksi on paras, muut ovat kasa (alitajunnan sensuroima). Teistä muista ei ole mihinkään! Katsokaa nyt Maija-Petteriä, hän osaa! Olisitte kuten hän! Ja nyt kasataanpa joukkueet, otetaanpa ensin ne parhaat pelaajat ja te jotka valitaan viimeisenä, hävetkää. Olette surkeita ihmisiä! Muutama vuosi tätä niin varmasti on jokaisella suuri into liikkumiseen aikuisiällä. Myös teillä, jotka olette aivan surkeita ihmisiä, ettekä yhtään niinkuin Maija-Petteri.

Sankarin rima on matalalla

Jokainen puoluejohtajakin sitä näyttää esimerkkiä: kyllä hyvä suomalainen istuu katsomossa juomassa kaljaa ja huutamassa lujaa. Kyllä jokainen päättäjäkin sen tajuaa: päästetään kaupallinen urheilu puoli-ilmaiseksi vuokralle parhaisiin paikkoihin parhaisiin aikoihin. Lasten harrastusseura maksakoon kovennettua vuokraa sitä kompensoimaan, ja tulkoon paikalle, siihen huonokuntoisimpaan tilaan, siihen aikaan kun se ei varmasti häiritse kaupantekoa.

Media ylistää ja nostaa jakkaralle niitä menestyneimpiä urheilijoita. Niitä, joille maksoimme että tuhosivat kehonsa jotta olisivat parempia nyrkkeilijöitä. Maksoimme heidän koulutuksen, heidän uran, heidän kulut, heidän viinat. Sitten joku heistä nousi huipulle ja siirsi veronsa Luxemburgiin. Uran jälkeen he tulevat sairaseläkkeelle takaisin Suomeen meidän maksettavaksi, siinä sivussa osallistuen politiikkaan, kertoen ylpeänä miten homot ei kuulu joukkueeseen, maahanmuuttajat ei kuulu Suomeen ja urheiluun pitää lapata sata miljoonaa lisää rahaa.

Sairautta kovalla rahalla

Urheilu on sairasta. Kuten kaljan juonti tai karkin mässäily. Ihminen on sairas ja kaipa sen pitääkin olla sopivassa määrin. Urheilu on politiikkaa – niin, koko urheilukisojen konsepti perustettiin osaksi politiikkaa vuosituhansia sitten. Se ei ole muuta ollut. Eikä sen tarvitse olla. Puolueita tuetaan 35 miljoonalla vuodessa. Se on vähän reippaasti. Urheilua tuetaan noin 200 miljoonalla vuodessa suoraan, moninkertaisesti enemmän välillisesti. Se on, anteeksi nyt vaan, helvetisti rahaa.

Jokainen euro urheiluun on euro pois liikunnasta, kansanterveydestä, positiivisista liikkumisen mielikuvista.

Jokainen julistus kaupallisen urheilun puolesta tukee järjestelmää, jossa jo pikkulapset opetetaan kilpailemaan verisesti tai olemaan surkimuksia.

EI. Meidän on lakattava maksamasta urheilun maksuja. Ne maksakoon jotka haluavat. Sanoman on muututtava. Olympiakomitean kaltaiset, uiguurien kansamurhaa tukevat, hiilivoiman puolesta lobbaavat, orjatyövoimalla rakennettuja stadioneja palvovat, ihmishirviöiden pyörittämät laitokset on työnnettävä laidalta alas. Mieluiten jo eilen.

Vanhankin ihmisen kunto kohenee kuntoillessa – ja heikkenee kun hallitus käskee neljän seinän sisään

Niin, olen 67 ja risat, eli vanha.

Pyrin kuitenkin pitämään huolta fyysisestä kunnostani, joten tiedän henkilökohtaisesti asiasta jotakin.

Kävelen erilaisia lenkkejä joko pelkässä maastopuvussa ja taistelijan jalkineissa – tai lisänä vaikkapa edes 13 kg partioreppu. Tekee hyvää fyysiselle kunnolle.

Pyöräilen 40 vuotta vanhalla Helkama Vaeltajallani erilaisia reissuja – esimerkiksi ”kahden tunnin”. Tekee hyvää fyysiselle kunnolle. Tästä pyöräilystä on helpointa havaita kunnon paraneminen. Pyörässäni on nimittäin halpa ajotietokone, joka kertoo mm.: ajan, matkan, keskinopeuden, huippunopeuden, jne.

Tänäkin aamuna pyöräilin ja sain selvän parannuksen aiempaan aikaan samalla reitillä.

Suosittelen lämpimästi kaikkia liikkumaan ihan iästä ja punikkihallituksen määräyksistä riippumatta – ihan oman itsenne hyväksi.

Lähdin lenkille

Päätin, että tulehtunut päkiäni voisi vähitellen jo kestää paremmin kävelyä joten oli aika testata tätä. Samalla rupesi tekemään mieli hampurilaista joten ajattelin että voisin piipahtaa Kaukajärvellä semmoisen syömässä, se olisi sopivasti kävelyä. Ja siitähän se sitten lähti…

6 km: Hyvin menee, mutta vähän alkaa nälkä jo tuntumaan. Jatketaan.

8 km: Äh, nyt se nälkä on jo todellinen. Olisikohan pitänyt ottaa aamupalaksi enemmän kuin kuppi kahvia?

9 km: Ääääh, nyt on jo niin nälkä että voin todella huonosti, eihän täst… heei! Tuossahan on hauskan näköinen suo! Hiiohei, nyt taas jaksaa!

10 km: Missä hemmetissä mää olen?

11 km: Hoi! Neuvostoliitto soitti ja haluaisi elementtibetoninsa takaisin.

13 km: Perhana, taisin mennä pari kilsaa Kaukajärven ohi.

14 km: Hieno latu. Hieno talvi.

15 km: Vihdoinkin sitä ruokaa. On aikoja, jolloin virvoitusjuoma todella virvoittaa.

17 km: Jatkaisiko kaupunkiin vai kääntyisikö sivummalle? Äh, kaupungissa on tylsää.

19 km: Auts, nyt se päkiä rupesi kipuilemaan, parempi pitää varansa.

21 km: Toimistolla oli kahvia, ehkä tämä taas tästä.

”Minä en hiihdä, en ole hiihtänyt, enkä tule hiihtämään.”

Siinä YLE; n toimittajien teema tälle päivälle. Kuuntelin aamusella radio Pirkanmaan lähetystä, siinä oli toimittajat ottaneet pääasiakseen tuoda esille sen, että hiihtäminen ei kuulu koulujen ulkoiluohjelmaan, eikä myöskään oppilaiden vapaa- aikaan.

Muistan hyvin sen ajan, jolloin meikäläinen kulki kouluun täällä maaseudulla talvella. Silloin käytettiin suksia ja niin tehtiin pitkilläkin matkoilla, jotkut oppilaat jopa viidenkin kilometrin päästä. Silloin ei vaivanneet lumipyryt, eikä pakkaset, jos nyt ei puhuta ihan ääriolosuhteista. Välitunnit hiihdeltiin lyhyttä kilometrin, tai parin latua. Oltiin terveitä, eikä vaivannut yskät, eikä nuhat.

Nyt koulumatkat kuljetaan linja- autolla tai taksilla. Jopa kilometrin matka oikeuttaa kunnan maksamaan kuljetukseen. Kyllä se sitten näkyykin poissaoloina, yskän ja nuhan, sekä muiden sairauksien aiheuttamina.

Kouluissa ei harrasteta enää minkäänlaista liikuntaa, tai ainakin hyvin vähän. Sekin vähä mitä harrastetaan tapahtuu sisätiloissa, tuulelta ja sateelta suojassa.

Nuoret menettävät täysin vastustuskykynsä ja valitetaan syylliseksi milloin homekoulua ja kaikkea muuta mahdollista. Sekin hometouhu on ihan uusi, tai muutaman vuoden vanha ilmiö. Miten ne koulut olisivat yht” äkkiä sellaisiksi tulleet.

Lisää liikuntaa, se on terveellistä.

Mielipide: Lasten liikuntatutkimuksesta löytyy ilon siemen

Tuore lasten liikuntatutkimus oli surullista luettavaa, mutta pinnan alta löytyi myös hyödyllisiä numeroita. Esimerkiksi kiinnostus kilpailemiseen on varsin matalalla kun taas halu yrittää parhaansa on loivassa nousussa. Maailmassa jossa kaikki on jatkuvaa kilpailua ja koko ajan pitää teeskennellä, voin nähdä näissä kahdessa numerossa toivoa ja mahdollisuuksia. Ensin meidän pitäisi vain olla valmiita murtamaan maan tapa nimeltä urheilun ja liikunnan epäpyhä liittouma. Meillä on tilaisuus tarjota liikunnasta koko tulevalle sukupolvelle tilaisuus rentoutumiseen ja itsestään huolehtimiseen, asioihin joiden merkitys voi vain kasvaa hurjasti.

Ei urheilussa tarvitse mitään vikaa olla, se on viihdetuotantoa ja liiketoimintaa siinä missä moni muukin ala. Männä vuosituhannen ajatus urheilusta liikkuvan nuoren inspiraationa on kauas kadonnutta kansanperinnettä. Tänä päivänä urheilu pitää nähdä aggressiivisen kilpailun liiketoimintana. Pitkään ei tarvitse katsoa urheilun nuoriin suuntaamia tempauksia ymmärtääkseen mikä on pelin henki. Hyväntekijöinä esiintyvät sponsorit kilpailuttavat lapsia verisesti vuosiluokan parhaan löytämiseksi, jotta hänet voidaan ottaa erityiseen ohjaukseen. Sankarista tulee arvokas lisä brändille kun taas ne muut – noh, liekö niillä niin väliä? Vain paras pärjää bisneksessä ja muilla on oikeus katsella sen parhaan menestystä netistä, sopivaa maksua vastaan toki.

Urheiluun laitetun julkisen rahan määrä on huikea ja vahvassa kasvussa. Jopa kauan alalla toimineet ovat esimerkiksi Yle Puheen keskusteluohjelmissa kritisoineet tämän sokean rahan lappaamisen ja nuorten urheilijoiden tehotuotannon mielekkyyttä. Asia ei innosta lapsia juurikaan eivätkä kansalliset urheilutuloksetkaan ole mairittelevia, mittavista lisäpanostuksista huolimatta. Eihän mikään liiketoiminta voikaan kehittyä jos rahantulo lisääntyy tuloksista riippumatta. Jossain tulee se hetki kun pitää ymmärtää luovuttaa ja vaihtaa ajatusmallia. Nähdäkseni se hetki oli jo vuosikymmen takaperin, joten nyt voisi olettaa päättäjienkin sen tajuavan.

Kaikenikäisten liikunta on löytänyt uusia tuulia hyvinvoinnista, hauskanpidosta ja rentoutumisesta ilman rajua kilpailuhenkeä. Jos ymmärrämme tarjota sitä iloa myös lapsille ja nuorille, koko liikuntatutkimuksen uhkakuva voi kääntyä erinomaiseksi mahdollisuudeksi niin henkisen kuin fyysisenkin kansanterveyden osalta. Voisimme rohkeasti ottaa liikuntasuunnitelmat takaisin omiin käsiin, pois liiketalouden intresseiltä. Koululiikunnan tehtävä ei ole kasvattaa seuraavaa gladiaattoria, vaan elämästään nauttivia ja hyvinvoivia tulevia aikuisia. Meillä on hyvä koulujärjestelmä ja erinomaiset opettajat. He ansaitsevat tuekseen julkishallinnolta terveempiä asenteita. Kyllä se urheilubisnes pyörii ihan hyvin omillaankin.

Juttua on tarjottu myös Aamulehden mielipideosastolle