Nyt en puhu tavaran omistamisen onnesta, vaan informaatiosta laajalla skaalalla. Vanha sanonta ”byrokratian on kasvettava vastatakseen kasvavan byrokratian haasteisiin” on ikävän totta. Niin teknologiat kuin lakitekstitkin paisuvat paisumistaan. Onko kukaan kysynyt saldoa?
Villejä kertoimia
Palautan mieliin blogaukseni Nikita Prokopovin havainnoista. Monet tietojärjestelmät tekevät tänä päivänä saman asian mitä pari vuosikymmentä sitten, mutta vaativat sen tekemiseen sata- tai tuhatkertaisen määrän ohjelmakoodia ja suoritustehoa. Toisaalta, teollisuudessa ja esim. ydinvoimaloissa käytetään 1970-luvun PDP-järjestelmiä vielä pitkäänkin eikä se sähkö siitä tunnu olevan moksiskaan. Kehitysvauhdin huuma ei koske vain tietotekniikkaa. Kun henkilötietolaki vaihtui EU-GDPR:ään, lakitekstin määrä 20-kertaistui, vaikka asian ydin on lähes täysin sama. Maataloustukiaisissa lakitekstin kasvumäärä on jopa monituhatkertaistunut. Sotesoppaa keitetään kymmenien tuhansien arkkien tekstillä. Valiokuntien jäsenten pitää lukea tuhansia sivuja tekstejä päivässä-parissa ja sitten kyetä tekemään fiksuja päätöksiä.
Asettelen kysymykseni seuraavasti. Koska kaikki tämä tiedon määrän kasvu on suoraan tai välillisesti tehty meistä jokaisen rahoilla, olemmeko varmistuneet siitä että rahalle on saatu vastinetta? Kun uusimme tietojärjestelmää monimutkaisemmaksi, saammeko moninkertaisia tuloksia? Sujuuko työ paremmin? Kun kirjoitamme lain monikymmenkertaiseksi, vähentääkö se ongelmia? Säästääkö se rahaa? Helpottaako se kansalaisten arkea? Onko mitään näitä asioita tutkittu? Jos on, kiitän tästä mutta jos ei, olen huolestunut. Määrän kasvu ei saa olla aksiooma, eli uuden ei pidä aina olla vanhaa suurempi. Sisustuksessa moni on nykypäivänä oppinut, että tavaroiden suuri määrä ei tuo onnea. Voisikohan sama autuus löytyä kodin ulkopuoleltakin?
Nostetaanpa pöydälle valokeilassa olevat eduskunnan valiokunnat. Olen saanut tutustua tähän työhön jonkin verran. Satojen sivujen sekatametelisopan sijaan asiasta voisi pienellä työllä tehdä kymmensivuisen tiivistelmän, joka kertoo MITÄ ehdotetaan, MIKSI, KUKA sitä ajaa sekä tiivistelmä lausuntokierroksen tuloksista, ”13 tahoa vastustaa, tärkeimpinä perusteinaan x ja y”. Sitten olisi selkeät tiedot millä sivulla on mistäkin lisää. Näin asian alkuun pääsisi nopeasti. Mitä tulee lakitekstiin, se on ilmaistava minimaalisella määrällä tekstiä ja sen on läpäistävä kansantajuisuustesti. Vaikkapa sata tai EU-tasolla 10 000 kansalaista saa tekstin luettavaksi ja leijonaosan lukijoista pitää todeta teksti kansantajuiseksi, jotta se voidaan hyväksyä. Tietotekniikassa asia on vieläkin helpompi. Uuden järjestelmän pitää säästää työaikaa ja/tai muita resursseja. Hyödyn tulos pitää näkyä numeroilla tai laskua ei makseta.
Numeroille on myös käyttöä
On tietenkin paikkoja joissa suurempi on parempi. Tieteellisessä tutkimuksessa voidaan tehdä pieniä ihmeitä massiivisilla datamäärillä ja niiden analysoinneilla. Lääketiede, fysiikka, kemia ja moni muu ala kiittää teknologiaa. Teoriassa myös yhteiskunnan hallintoa voitaisiin tehostaa tällä tavoin, mutta esimerkiksi uusi OmaVero-palvelu perustuu tietoon, joka on ollut automaattisesti käsiteltävissä jo vuosikymmeniä. Nettiportaalia myöten sen olisi voinut toteuttaa 1990-luvun tekniikalla, jos nyt ehkä vähän vähemmän graafisia tehosteita olisi ollut mukana. Katsoen miten katastrofaalisen surkea uuden suomi.fi:n tulorekisteripalvelu on, näen painajaisia kun ajattelenkin miten tehottomasti nämä uudet palvelut on rakennettu.
Viimeisenä tulee sitten se pikkuinen juttu, että totuudella on aika vähän väliä. IT-huijariyritys Tieto juhli taannoin poliitikoilta saamiaan kehuja uudesta, mahtavasta järjestelmästä. Valtio kiitti ja lappasi rahaa, lupasi uusia diilejä. Sääli vaan, että totuus oli vähän muuta. Järjestelmä sai pohjanoteerauspisteet käyttäjiltään laidasta laitaan. Kyllä, se oli uudempi, massiivisempi, kalliimpi, mutta ei suinkaan oikotie onneen. Tämä, ja moni muu suurennusleikkaus vie oikotietä helvettiin. Ja se, hyvät lukijat, minua huolettaa.