Minua nyt voi haukkua

Tiedättehän tämän aikamme kohteliaisuuden? Että kyllä minua nyt voi haukkua ja minua nyt sopii lyödä leimakirveellä, kun kuitenkin olen pärjännyt paremmin kuin joku muu. Kohtelias tapa välttää kriisejä, vai ongelmallinen tapa joka normalisoi henkisen väkivallan?

Leveä leimakirves

Valkoihoiset, miehet, heterot, länsimaalaiset, tai toisaalta joskus myös maahanmuuttajat tai feministit. Siinä helppoja lyötäviä tahoja keskusteluissa. Aika ajoin huutokööriä johtaa nimekäs journalisti tai muu näkyvä persoona. Kun leveällä leimakirveellä lyödään, eivät kaikki jaksa suuttua tai lähteä raivoamaan vihalla vihaa päin. Silloin valitaan otsikon mukainen tyyli, että ei nyt ihan arvosteta mutta hyväksytään että ainakaan oma ego ei ole aivan näin herkkä.

Oli reaktion motiivi mikä tahansa, siinä sanotaan väkisinkin jotain valitettavaa: hyväksyn, että haukut kokonaisia ihmisryhmiä. Hyväksyn, että heität bensaa liekkeihin ja hyväksyn, että toimesi voivat johtaa pahaankin tappeluun.

Vaadi enemmän vastuunkantajilta, vaadi enemmän itseltäsi

Tietenkään oikea tapa reagoida leveällä leimakirveellä lyöjiin ei ole haukkuminen, huutaminen, raivoaminen saati uhkaaminen. Vaikka jotkut toisin väittävätkin, mielestäni jyrkän vastalauseen voi sanoa myös täysin ilman vihaa. Voit samanaikaisesti vaatia tältä päättäjältä tai toimittajalta voimakasta peiliin katsomista sekä itseltäsi mitä jykevintä itsehillintää.

Ystävä, tuo ei ole oikein. On väärin haukkua kokonaisia ihmisryhmiä tällä tavoin. Sanasi herättävät vihaa kun olisi tarpeen rakentaa rauhaa. Allekirjoitan huolesi, mutta pidän valitsemiasi keinoja äärimmäisen paheksuttavina. Pyydän jämäkästi ja rohkaisen määrätietoisesti, että harkitset keinojasi uudemman kerran.

Sanojen ei toki tarvitse mennä aivan juuri noin, mutta ajatus on selvä. Moisen tyyppinen palaute kun toimii myös ilmapuntarina. Miten hän siihen reagoi? Tästä reaktiosta voi mielestäni lukea paljon, mitä tulee asianomaisen todellisiin motiiveihin. Jos hän ei vastaa tai jopa estää someviestinnän ”blokkaa”, voit epäillä hänen olevan kykenemätön käsittelemään kritiikkiä. Jos hän vastaa entistä kovemmalla vihalla, voit epäillä hänen hakevan ratkaisujen tai asiallisuuden sijaan vain näkyvyyttä. Jos hän taas vastaa edes hieman asiallisen suuntaisesti, voit huomata että sekä sinä että hän voititte. Mikä tahansa reaktio onkin, sinä saat enemmän tietoa, olet lopussa viisaampi.

Jätä tilastot tilastokeskukselle

Jos tässä tarinassa pitäisi olla jokin moraalinen opetus loppukaneettina, olkoon se vanha muistutus: jätä tilastojen teko tilastokeskukselle. Jos et ole syyllinen, älä pode syyllisyyttä. Se ei tarkoita ettetkö voisi olla osa ratkaisua, täysin riippumatta menneestä. Tulevaisuudessa on semmoinen omituinen ominaisuus, ettei sitä ole vielä kirjoitettu.

Anteeksipyynnön dekonstruktio

Jokaisen meidän sietäisi tietää, että ”anteeksi” on melko tärkeä sana, jonka käyttö on hyvä hanskata. Jokainen meistä on tehnyt jotain, joka johtaa tuon sanan tarpeeseen. Kuten mikä tahansa toimenpide, myös anteeksipyyntö on teko jota voi käyttää sekä oikein, että myös väärin tai turhaan – ja se on myös teko jota voi katsoa monesta suunnasta.

Teko ja motiivi

On totta, että ”pahoittelen jos joku loukkaantui” on mitäänsanomatonta tuubaa. Jos aiot pyytää anteeksi, pyydä anteeksi. Ymmärrä kuitenkin mistä pyydät anteeksi. Itse tein vuosikausia sitten erään valtamedian haasteen yhteydessä rasismin vastaisen tempauksen, joka näyttää tänä päivänä tosi pahalta. Voin pyytää anteeksi tekoa, sillä se ei kuulu tähän päivään. En kuitenkaan aio pyytää anteeksi motiivia ja tarkoitusta. Vastaavasti kansanedustaja Juha Mäenpään sietäisi pyytää todella nöyrästi anteeksi vieraslajipuhettaan. Se ei tarkoita, että hänen pitäisi pyytää anteeksi sitä että hän kritisoi maahanmuuton ongelmia. Virhe yksittäisessä teossa ei tarkoita automaattista elämän- ja linjanmuutosta.

Kohteliaisuus ja rituaali

Suoraselkäinen ihminen siis osaa myöntää virheensä ja pyytää anteeksi. Tämä ei kuitenkaan aina somekratiassa riitä. Anteeksipyynnöstä tehdään jonkinlainen erikoinen rituaali, jossa itse anteeksipyynnöllä ei ole enää virkaa. ”Minä tein virheen ja pyydän anteeksi” on mielestäni vahvasti sanottu, mutta osa on tästä eri mieltä. Sen sijaan pitäisi osallistua jonkinlaiseen kestorituaaliin, jossa anteeksipyyntöä toistetaan ja toistetaan, tapahtunutta puidaan kymmeniä, satoja kertoja aina uudestaan ja uudestaan, eikä koskaan mennä asiassa eteenpäin. En näe mitään arvoa tällaisella koko sesongin mittaisella häpeäpaalutuksella.

Kohde ja reitti eli tavoite ja metodi

Otan vielä toisen ajankohtaisen esimerkin tähän loppuun. Eräs henkilö kysyi Twitterissä, mielestäni fiksun asiallisesti, että mitä antifeministit oikeastaan vastustavat. Pienen mutkittelun jälkeen esiin nousi teoria, että lopulta tavoitteesta ollaan samaa mieltä, meillä kaikilla pitäisi olla samat, reilut mahdollisuudet yhteiskunnassa. Metodi sen sijaan vaihtelee: yksi näkee ratkaisuna intersektionaalisuuden, toinen katsoo enemmän esim. klassisen feminismin, tai perinteisen mahdollisuuskeskeisyyden kautta. Tappelu on kuitenkin hurjan kovaa ja anteeksipyyntöjä vaaditaan herkästi, vaikka lopulta eroavaisuudet ovat lillukanvarsia. Debatointi on tervettä, mutta tarviiko joka asiasta aloittaa heti ydinsota?

Raamattu opetti, että synnitön voipi heittää ensimmäisen kiven. Hyvä kasvatus opettaa, että omista virheistä sopii kantaa vastuu. Maalaisjärki opettaa, että anteeksi pitää myös osata antaa.

Meidän kaikkien pitäisi olla konservatiiveja

Iso osa mediaa ryhtyi promotoimaan Chimamanda Ngozi Adichien feministikirjan markkinointikampanjaa viime vuonna. Meidän kaikkien pitäisi olla feministejä, sanottiin. Vaan kun ei se ihan kaikille käy niin kokeiltaisiinko jotain toista taktiikkaa? Ehdotan että meidän pitäisikin kaikkien olla konservatiiveja ja aion toki kertoa miksi.

Näistä opeista

Konservatiivisessa käytösopissa naisia kunnioitetaan ja heille ollaan kaikin puolin kohteliaita. Konservatiivinen käytösoppi ei salli alapään huumoria, herjauksia saatika mitään muutakaan seksuaalista häirintää. Itse asiassa samaiset opit eivä luvanneet järin ruusuista lopputulosta tätä rikkovalle ex-herrasmiehelle. Konservatiivinen henkilö ei löydä itseään syytettynä seksuaalirikoksista tai voimankäytöstä muutoinkaan. Ainoa kohta kun hän harkitseekaan voimankäyttöään on puolustaessaan läheisiään tai heikompaa.

Konservatiivinen oppi ei järin hyvin tiedosta moderneja tendenssejä sukupuolinäkemyksistä, mutta eipä se niitä vastaankaan sodi. Konservatiivinen oppi ei komenna vihanpitoon sukupuoli- tai seksuaalivähemmistöjä vastaan. Herran pelosta saatetaan muistuttaa, vaan eipä se kotoisan konservatiivinen luterilaisuuskaan käske ketään vihaamaan. Rakkautta siinä opissa piisaa, sekä ankaraa työntekoa. Konservatiivi ei lähde uhkailemaan somessa eri mieltä olevia vaan muuttaa maailmaa oman esimerkin voimin. Hänelle malli on ”katsotaan mies eikä nuttu”, eikä hän ketään tuomitse pinnallisin perustein.

Konservatiivi on puhelias siinä missä keskiverto peruskallio. Hän ei ole räyhäämässä torilla – eikä herkästi ehtisikään, kun työt pitää tehdä. Hän on kirkossa hiljaa kuten kirkossa pitääkin. Muualla hän taas on hiljaa kuin kirkossa ikään. Vaimolle sanotaan alttarilla kerran että rakastan ja sitten uudemman kerran jos tilanne muuttuu. Harvan luottoystävän kanssa voipi vähän ajatuksia vaihdella, mutta ne pysyvät niiden seinien sisällä.

Entäpä jos…

Moni puolustaa tänä päivänä konservatiivisia arvoja teoilla, jotka eivät kuulu sen paremmin konservatiiveille tai liberaaleille vaan idiooteille. Vastareaktioihin innostavat niin kiihkomukaliberaalit kuin öyhötysmukakonservatiivitkin, joiden molempien ideologiat on kopioitu suoraan inkvisition ohjekirjoista. Niissä pippaloissa ei ole erityisen suuri ihme että termeistä tehdään sekametelisoppaa.

Minulle on aivan sama onko ihminen liberaali vai konservatiivi, sillä lopulta molempien mallien ytimessä on kunnioitusta ja kohteliaisuutta. Kummankin aatteen lipunkantajien olisi aiheellista pohtia mikä on mennyt pieleen, sillä tässä yltäkylläisyyden maailmassa on melkoista pulaa niin kunnioituksesta kuin kohteliaisuudestakin. Seison aiemmassa kannassani: idiotismi on oma aatteensa, jota ei pidä sotkea muihin.