🥴Parvet-elokuva, kotimaisen draamaelokuvan ensi-ilta oli lokakuussa 2024. Kyseinen elokuva on saanut elokuvasäätiöltä tukea 477 000 euroa. Elokuvan tekemistä on tukenut myös Koneen säätiö 72 000 eurolla sekä Työsuojelurahasto. Yleisradio on ostanut tulevan elokuvan ohjelmistoonsa jo ennakkoon.
Elokuva keräsi kolmessa päivässä 88 katsojaa 13 eri teatterisalissa.
Odotan mielenkiinnolla ko. elokuvan Yle-ensi-iltaa, koska: pakkotuen Yleveron muodossa ko. filmiä ja sen sanomaa, Yleveron vastineeksi tulen näkemään elokuvassa (jos tulen) valkoisia ja ruskeita suomalaisia sekä saamelaisia unohtamatta myöskään eri sukupuoli-identiteettejä. (ja tiedä mitä muuta minä kultturelli ihmisriepu tulen näkemään!). – Elokuvan ovat ohjanneet Hannaleena Hauru ja Katja Gauriloff.
Ohjaajakaksikko on kuulemmaa saanut aikaisemmista elokuvistaan runsaasti Jussi-ehdokkuuksia.
Annan aplodit jo etukäteen.
Lähteet: Ilta-Sanomat, Yle, Elokuvauutiset.fi, Wikipedia, Suomen Kuvalehti.
👨👨👧👦”Oikeuskanslerin kertomuksen mukaan englanti on ”käytännössä syrjäyttänyt suomen kielen ja muuttunut pääasialliseksi opetuskieleksi” Aalto-yliopistossa. Huomautus ei yllätä. Aikalaishulluus humisee akateemisissa sfääreissä. Monet korkeakoulut sekoilevat samoin kansainvälistymiskiimassaan.”
Suomen Uutiset 20.9.2024 ”Teemu Keskisarjan ja Onni Rostilan kolumnin: Korkeakoulujen laiton kielenvaihto kuriin”, ingressi.
Meillä on kaunis ja rikas äidinkieli, suomi, jota puhuu äidinkielenään about 5 miljoonaa ihmistä. Olen kuullut sanottavan, että kolme maailman kauneinta kieltä ilman paremmuusjärjestystä ovat suomi, ranska ja italia. Tähän on helppo yhtyä.
Kulttuuri ja harrastukset kuolevat ilman verorahoja, sanovat. No, sanokaa pois vaan. Totuus on mielestäni jossain puolivälissä ja todiste löytyy tänä viikonloppuna Tampereen Sorsapuistosta.
Tuttu tapahtuma
Viikonloppuna on jälleen vuorossa Tracon, joka itsessään tapahtuu Tampere-talossa ja on pitkälti loppuunmyyty; joitain päivälippuja voi vielä löytää. Kuten Aamulehtikin muistuttaa, oheisohjelma Sorsapuistossa on maksutonta. Siellä on esityksiä, musiikkia, tanssia, työpajoja, näyttelyitä, harrastuksia ja kaikenlaista. Kyllä, myös viikinkimiekkailua, kun nyt kerran kysyit.
Tapahtumasta mainittavaa on, että järjestäjäyhdistyksellä on 0 kpl palkattua työvoimaa (mutta tuhatkunta vapaaehtoista) ja 0 euroa julkista rahaa. Tulevaisuuden ennustaminen on vaikeaa, eli en tiedä montako vuotta maksutonta puisto-ohjelmaa tässä laajuudessa voidaan tehdä näillä hintojen nousulla, mutta tänä vuonna ainakin täysi hööki on päällä.
En vastusta kulttuurin tukemista verovaroin, mutta vastustan sen löyhää valvontaa. Tässä kohtaa on tapahtuma, jossa on pääsymaksu. Pääsymaksulla katetaan myös maksuton oheisohjelma. Perusteet julkiseen tukeen ovat siinä-ja-siinä. Toisaalta meillä on merkittävästi kulttuuritoimintaa jossa kaikki tapahtuu pääsylipuilla, mutta silti verottajan kukkarolla pitää käydä. Tätä en hyväksy. En myöskään järjestöjä joilla on merkittävä määrä suojatyöpaikkoja, vaikka kaikki tuottava työ tehdään vapaaehtoisvoimin.
Kulttuuri ei kuole ilman julkista tukea. Se kuitenkin ottaa osumaa. Paras ratkaisu olisi vaatia rahalle vastinetta. Siihen ei näytä pystyvän Orpo tai Purra, eikä pystynyt Marin, Rinne, sipilä, Stubb tai Katainenkaan. Kuka pystyisi? En pidätä hengitystäni.
Kertaus: mitä ja missä
missä: Tampere, Sorsapuisto koska: pe 6.9. klo 12-0.30, la 7.9. klo 9-22.30, su 8.9. klo 9-18.30 muuta: Tapahtuma on päihteetön.
Pingasin X/Twitterissä muutamia liberaaliin päin kallistuvia podcastien tuottajia haasteella: tehkää jakso kulttuurirahoituksesta. Siltä varalta että jotakuta aihe kiinnosti, kirjailen tähän ylös näkökulmia mitä mielestäni voisi puida. Korostan jo heti alkuun että en ole aiheessa puolueeton, vaikkakaan minun henkilökohtainen taloustilanne ei riipu kulttuurirahoituksesta lainkaan.
Miksi?
Tällä hetkellä kulttuurin rahoituksesta, etenkin verovaroin, käydään kahta keskustelua. On valtakunnan kärkimedioiden kulma, jossa jokainen sentti verorahoja kulttuurille on aina eduksi ja rahankäytön vastustaminen on hirveintä ikinä. Sitten on somehaastajien kulma, jotka kokevat että joka sentti on verorahojen tuhlausta. Keskitie puuttuu. Himpsun verran aihetta on sivuttu vuosien varrella Ylen ohjelmissa ja tuoreemmin Puheenaiheen jaksossa Lux Helsingistä (vieras Juha Rouhikoski). Neutraalisti, asiapitoisesti ei olla kuitenkaan menty syvälle. Puhumme kuitenkin vähintään tuplat Yleä suuremmasta menoerästä eikä valtion tai kuntien talous herätä suurta hilpeyttä juuri nyt.
Keskustelun kulmia
Oheiset eivät ole missään erityisessä järjestyksessä eikä ole mitään ideaa puhua kaikista. Tämä on lähinnä buffet josta voi napata suosikkejaan lautaselle. Kuten kunnon buffetissa, joukossa on myös samaa asiaa moneen kertaan eri vivahteilla.
Perusasiat: mitä rahoitetaan, rahoituksen muotoja, rahoittajia. Lista julkisen sektorin eri konttoreita jotka jakavat rahaa kulttuurille on sangen mittava.
Suorat vs välilliset kulut: Julkisen sektorin oma budetti, tuet säätiöille jotka tukevat sitten kohteita: tapaus jossa raha muuttuu julkisesta yksityiseksi, vaikka on de facto julkista.
Puitteet ja instituutiot: Tilat, tilankäytön pelisäännöt (tai niiden puute), teatterit, kirjastot ja muut laitokset ja niiden vaihtelevan läheinen suhde paikallisiin muihin kulttuuritoimijoihin. Pitäisikö tukea puitteita kuin toimijoita? Jatkona puitteiden tuki vs markkinatalous, ja tuettujen puitteiden tasavertainen käyttö.
Instituutioista yksityiskohtaisia kysymyksiä: Mikä on kirjaston rooli? Entä kaupunginteatterin tai filharmonian?
Mitä rahalla saa: tapoja joilla voi mitata rahankäytön tehokkuutta? Montako ihmistä saa hyötyä jokaisesta annetusta eurosta taholle x? MaRa-puolen tulot? Turismi? Onko se hyötyä, jos ihmiset matkaavat ympäri Suomen kulttuuritapahtumiin vai alkaako hyöty vasta jos tullaan ulkomailta?
Kulttuurin hyödyt: mitä hyötyä kulttuurista on, tavoilla jotka eivät ole suoraan euroja kuten edellä. Kansanterveys, sivistys, suvaitsevaisuus, muuta? Entäpä haitat?
Prosenttiperiaate: Tietty prosentti rakennushankkeiden rahasta käytettävä taiteeseen. Onko se osa kulttuurin julkista tukea vai jotain muuta? Toimiiko?
Tempauksia vai pitkäjänteisyyttä: Onko parempi tukea tempausta, poikkeuksellista tapahtumaa, yhden kerran juttua vaiko pitkäjänteistä toimintaa?
Uusia haastajia vai tuttuja toimijoita? Onko tärkein kulttuuritapahtuma se joka on järjestetty sata vuotta vai se josta pääosa ei ole vielä kuullutkaan?
Kulttuuri lähiöissä: Kulttuurityön mahdollisuudet lähiöiden osattomuuden vastaisessa työssä.
Kilpailu yksityisen sektorin kanssa: milloin kulttuuritoimija haittaa kilpailua? Vastaavasti myös tapaukset jossa julkisen rahan ehtona on palveluiden hankkiminen tietyltä yksityiseltä toimijalta?
Pykäläviidakko: valtio lisää pykäliä ja vaatimuksia monenlaiselle toiminnalle, jonka myötä toimijat joutuvat hakemaan lisää avustuksia ja/tai tekemään vähemmän ydinasiaa ja enemmän kaikkea muuta.
Taskusta toiseen: Kulttuuritoimijan suurin kuluerä voi olla tilavuokra ja tilan omistaaa kaupunki, vrt. ison tason valtiontalouden keskustelu siitä, miten keskiluokka maksaa arkisia tukia itse itselleen.
Rahoituksen muut kanavat: Pilaako yksityinen rahoitus kulttuurin vapauden? Paljonko pitää olla yksityisen rahan osuus? Onko yksityisen tarpeeksi helppoa rahoittaa / rahankeräyspykälät yms? Olisiko lahjoitusten verovähennysoikeus tie parempaan?
Veikkaus.
Kulttuuri ja urheilu (ja liikunta). Usein samoissa paikoissa valtiohallinnossa – hyödyt ja haitat?
Poikkitaiteellisuus: Onko kulttuurin tehtävä rakentaa siltoja, ja onko julkisen rahoittajan tehtävä tukea tätä? Mitä se on parhaimmillaan, mitä huonoimmillaan? Onko koko termillä mitään arvoa enää?
Viha: Jos kulttuuriteosta / toiminnan muotoa x vihataan, onko se merkki onnistumisesta vai epäonnistumisesta, ja onko sillä väliä rahoittajan kannalta? Onko rahoittajan (valtion) oltava tilivelvollinen veronmaksajien mielipiteille? Mitä hyötyjä tai haittoja tästä on?
Kulttuuri ilman julkista rahaa: sitäkin on. Minkälaista se on ja voiko siitä oppia?
Kulttuurikentän yhteistyö: Miten kulttuurikenttä tekee yhteistyötä, voisiko sitä parantaa ja mitä siitä voisi saada? Jaetaan osaamista, osaajia, ehkäpä tarvikkeita ja välineitä, kontakteja, tiloja. Penninpyöritystä vai alikäytetty resurssi?
Monopolit: Esimerkiksi SPR kulttuuritapahtumien tuotannoissa, tai tekijänoikeusjärjestöjen määräävä asema. Muitakin esimerkkejä on.
Mahdollisia tapoja pohtia ehtoja tuen saamiselle: Ei palkkoihin tai palkkioihin tai rajoituksia tähän / Ei tapahtumiin ja toimintaan johon on pääsymaksu / Ei toimintaan joka ei ole avoinna kaikille (tasa-arvokulmat) / Yksityisen rahan minimimäärä (tätä hieman käytetäänkin) / Ei alkoholitarjoiluun / Painotus osallistavaan toimintaan / Tuella luotujen kulttuuriteosten pitää olla kansalaisten saatavilla
Erityistarpeiden huomiointi, milloin tarvitaan eri säännöt: kulttuurityö vammaisten parissa, maahanmuuttajien kanssa tehtävä toiminta, uskonnollinen toiminta, muuta?
Tuen ja politiikan eriyttäminen, ns. arms length -malli joka Suomessa on: Onko se hyvä? Toimiiko se?
Keinotekoinen nollatulos ja väkinäinen tappio: Toimijat joutuvat käyttämään rahaa tehottomasti vain varmistaakseen rahoituksen jatkumisen. Mistä parempi vaihtoehto ja miksi yritykset ovat epäonnistuneet?
Puoluepolitiikan kulma: Mistä puolueista tulevat avustusten hakijat, mistä saajat, mistä päättäjät ja onko sillä väliä? Onko paras kulttuuriministeri oikeistosta vai vasemmistosta?
Yleispolitiikan kulma: Minkä ministeriön pitäisi asiasta päättää? Onko kulttuuriministeri oikea avainhenkilö, vai pitäisikö olla puhdas talouskulma (VM) vai katsoa asiaa kansanterveyden (STM), vai kenties matkailun (TEM) vai jonkun muun kannalta – tiukka vai laaja fokus, ja onko liian monta kokkia sopan äärellä? Jos ministeriö X päättää, miten varmistetaan että eri ministeriö valvoo?
Poliittiset reunaehdot: Aatteet, joita ei haluta, ei saa, tai ei muusta syystä tueta. Optiona case uusnatsijärjestö vuokraa kirjaston neuvottelutilan.
Kulttuurivienti: rahantekokone vai kaivo? Onko Ruotsin tai Etelä-Korean musiikin menestys maailmalla malli- vai kauhuesimerkki? Pitäisikö kulttuurivienti yhdistää esim. teollisuus- ja palveluvientiin vai käsitellä omanaan?
Esimerkkejä, esimerkkejä, esimerkkejä! Rahan käyttöä fiksusti, rahan käyttöä tyhmästi. Mitä näistä voi oppia?
Reunaskenaariot: Neuvostoliitto toisessa päässä, Liberaalipuolueen malli toisessa. Vaikka skenaariot ovat epätodennäköisiä, mitä niistä voisi oppia?
Ihminen (abstraktilla tasolla): Kuka on oikea tai väärä taho päättämään kulttuurirahoituksesta, kuka hänet valitsee, ja onko hän tilivelvollinen kansalle?
STOP!
Ainakin neljä kertaa olin tämän jo pistämässä julki, sitten tuli idea-pari lisää. Pointti: tätä voisi jatkaa paljon, mutta oleellisinta on että näkökulmia piisaa – näkökulmia, joita ei keskustelussa näy. Rahaa pyörii paljon, siten pitäisi pyöriä paljon keskusteluakin.
Vaan miksi en sitten tekisi itse aiheesta videota? Siksi, koska olen tässä aiheessa sisällä. Arvelen, että osaisin kyllä vastata moniin aiheen kysymyksiin, mutta en osaisi kysyä niitä uskottavasti. Jutun tekijän pitää kyetä kriittisyyteen ja neutraaliuteen. Jos minä tekisin, julistaisin. Jos joku fiksumpi tekee, hän haastaa ja avartaa maailmankuvaa.
Loppukaneettina totean, että minua tämä aihe kiinnostaa hitosti. Kuten sanottua, olen aiheen parissa pyörinyt kauan. Se tarkoittaa, että saatan kärsiä todella vakavasta vääristymästä myös tarpeen osalta. Voi olla, että aiheesta kiinnostuneet ihmiset mahtuisivat yhteen kerrostalosaunaan, eikä tulisi ahdasta. Kenties. Pohdiskelu on silti vänkää.
Oikeastaan kulttuurin tukeminen verovaroista pitäisi lopettaa. Kulttuurin pitäisi mielestäni olla harrastus. Jos joku haluaa maalata tauluja, niin harrastakoon sitä – ilman veronmaksajan pussilla käymistä. Sama asia musiikin, jne. suhteen.
Jos joku onnistuu kulttuurin avulla tienaamaan rahaa ja elättämään sillä itsensä, niin sekin tietysti käy. Ei kuitenkaan tarvita verorahoista esimerkiksi ”kirjailija-apurahoja”, tms.
Otsikon mukaan voisi kääntää 1960-luvun Bond-tunnarin From Russia with Love. Moisia sanoja ei tarvitse pelätä kuulevansa uusissa lauluissa enää. Venäjän julma sota on tuhonnut kansoja, ihmisiä ja mahdollisuuksia – mutta myös kulttuurin ilmapiiriä.
Muistan Uralin rinteiltä…
Jo ennen otsikkobiisiä oli maan rajaa ylitetty kaihoisin muistoin Erik Lindströmin sävelin, Aili Runteen sanoin, ikimuistoisella Annikki Tähden esityksellä Muistatko Monrepos’n. Sekä esittäjä että laulu saivat vielä upean kertauksen Aki Kaurismäen elokuvassa Mies vailla menneisyyttä (katsottavissa Areenassa).
Vuosikymmentä tämän jälkeen käännettiin suomeksi venäläinen laulu Uralin pihlaja, jonka ehkä tunnetuin esittäjä oli Tapio Rautavaara. Venäläinen runo löysi paikkansa suomalaisten rakastamana häävalssina, jonka on esittänyt iso litania artisteja vuosikymmenten varrella. Matka Uralille on kilometreinä pitkä, mutta kulttuurille lyhyt.
Mistä tunnet sä ystävän?
Vladimir Vysotski oli esimerkki Neuvostoliiton ilmapiiristä. Hänen runonsa ja laulunsa eivät olleet tarpeeksi sopivia eliitille, mutta silti hänestä tuli yksi maansa rakastetuimpia trubaduureja. Vasta hänen juotuaan itsensä hautaan alkoi olemaan tilaa hänen musiikille. Suomessa hänen taiteensa löysivät Juha Vainio ja Arja Saijonmaa. Onneksemme tuolloin taide ylitti maan rajoja.
Hieman edellisen jälkeen rokkasi Leningrad Cowboys. Suomalaiset rokkarit ja puna-armeijan kuoro esiintyivät ja lauloivat yhdessä yleisön hurratessa. Maantieteelliset ja aatteelliset rajat ylittyivät, sillä kulttuuri halusi ja pystyi ylittämään ne.
Laulu hiljenee
Tänä päivänä ei enää ylitetä rajaa kulttuurin merkeissä. Ei tehdä kulttuuriyhteistyötä, ei löydetä toinen toistemme lauluja, ei tehdä yhteiskonsertteja tai muitakaan tuotantoja. Laulu on hiljentynyt tänään, ja huomenna, ja vielä monen huomisen verran – ehkä sukupolven ajaksi.
Niin traagista kuin hyökkäys Ukrainaan onkin, vuodatan kyyneleen myös niille tekemättä jääneille runoille, lauluille ja esityksille. Rajamme itään ei ole koskaan ollut ongelmaton, mutta vuosikymmenten ajan se on inspiroinut. Se kynttilä puhallettiin sammuksiin reilu vuosi sitten.
Aamulehti teki sen taas: xx valtaavat paikan yy -tyyppinen otsikko. Tällä kertaa (taas) upeat asut valtaavat Sorsapuiston. Näin tapahtuman yhtenä perustajana voin luvata että emme valtaa, mutta väritämme taatusti.
Piipahda kiireiltäsi
Olen aina joskus ennenkin tämän muistutusblogauksen tehnyt. Nyt se on ehkä entistä enemmän tarpeen. Tampereen asukkaat ovat olleet täydellisen käärmeissään parin viikon takaisesta blockfest-festivaalista. Kävelykadut suljettiin, musiikki pauhasi pitkin yötä, poliisi jahtasi huumediilereitä moninkertaisin vahvuuksin, ensiavussa oli täysi kaaos, joukkotappelut levisivät niin laajalti että ravintoloita piti sulkea. Yleisötapahtumien maine meni.
Mutta ehkä teitä hieman lohduttaa se tieto, että Tampere-talossa ja Sorsapuistossa tänä viikonloppuna ei ole anniskelua – itse asiassa alue on päihteetön. Siellä ei myöskään suljeta yhden ensimmäistä kävelytietä – tapahtuman aikaan puistossa saa kävellä, sillä puisto-ohjelma on myös maksutonta. Elävää musiikkia toki paikalla on, mutta kuten ohjelmasta voi tarkistaa, lavan ohjelma loppuu klo 20 mennessä joka päivä, eli ihmisille sallitaan yöunet. En myöskään mitenkään voi olla muistuttamatta, että tapahtuma toimii yksinomaan vapaaehtoisvoimin, emme käytä siihen senttiäkään julkista rahaa.
Joten, jos kiireiltäsi kerkeät, piipahdapa katsomaan Sorsapuistoa viikonloppuna. Toki isoin osa tapahtumasta on Tampere-talossa, mutta valitettavasti tapahtuma myi loppuun melkoisen ajoissa. Eiköhän sieltä tosin materiaalia julki tule ihan mukavasti. Itse odottelen pelonsekaisin tuntein omia juontohommia sekä riemullisin tuntein Unreality-kuoron ja Ylioppilaskunnan soittajien suurta konserttia.
Luonnollisestikin tilaa on myös moralisoiville kansalaisille, joiden mielestä nuoriso on ihan hunningolla. Jos Päivi Räsänen tulisi paikalle, varmaan antaisimme hänelle vapaan pääsyn. Onhan hän inspiroinut Traconin järjestäjien lentävän lauseen: Ei. Kaikki on kielletty.
Tämä blogaus perustuu isoilta osin avajaispuheeseeni Tampere Kuplii -sarjakuvafestivaaleilla 26.3.2022 Tampere-talossa. Puhetta on mukautettu blogisopivammaksi ja kohdat jotka viittaavat avajaisten vieraisiin on ohitettu. Avajaisissa nähtiin vieraina pormestari Anna-Kaisa Ikonen, taitelija Petri Hiltunen sekä taiteilija Maikki Harjanne.
Juhlavasta vakavampaan
Alun perin oli tarkoitus olla teatraalista, juhlavaa ja välkehtivää, suurta riemullisuutta sarjakuvafestivaaliemme paluusta kahden vuoden tauon jälkeen. Sitten Venäjä päätti toisin ja ei muuta kuin käsikirjoitus uusiksi. Suurelle riemullisuudelle ei tässä ajassa ole tilaa, mutta ihmisten kohtaaminen on erityisesti kriisin aikana tärkeää. Kohtaamme sarjakuvan merkeissä ja niin, sarjakuvasta on todella moneksi.
Sarjakuva voi olla puhdasta viihdettä, ja mikäpäs siinä, viihteenä se on loistavaa. Se voi olla jotain tositarinoista dramatisoitua, fiktiota todellisessa ympäristössä – tai se voi olla puhdasta dokumenttia, tositapahtumia. Tiitu Takalo muistutti tuoreessa Ylen haastattelussa miten sarjakuva kertoi punkstoo-ilmiöstä ja -ongelmasta vuosikausia ennen valtamedian kiinnostusta. Tuore Sarjakuva-Finlandian voittaja Suvi Ermilä käsittelee voittajateoksessaan vastaanottokeskuksen tapahtumia. Maahanmuuttoa on käsitelty sarjakuvissa aiemminkin, sekä myös muita haastavia aiheita, kuten seksuaalisuus ja ilmastonmuutos. Vaikeiden aiheiden käsittely voi olla myös terapeuttista, niin sarjakuvan tekijälle kuin lukijallekin.
Ymmärryksen silta
Ounastelen, että näinä päivinä useammassakin ukrainalaisessa pommisuojassa on kynä kohdannut paperin. Monet lienevät luonnosteleet paperille kuvia siitä mitä he ovat nähneet, kokeneet tai tunteneet. Voin vain toivoa heidän selviävän siitä kauhusta hengissä. Joku päivä voimme kenties nähdä niitä lopullisia teoksia jotka syntyvät noiden vedosten pohjalta. Niiden avulla voimme rakentaa ymmärryksen sillan siihen, mitä Ukrainassa nyt tapahtuu. Luemme toki tapahtumat uutisista joka päivä, joka tunti, mutta todellinen ymmärryksen, sydämen silta vaatii enemmän. Sarjakuva on yksi niitä tapoja, joka voi siihen pystyä. Ja kun me sen sillan ylitämme, ymmärrämme paremmin, syvemmin ja siten voimme tehdä kaikkemme jotta tämän ei enää tarvitsisi toistua.
Sarjakuva on sillanrakennuksen taidetta. Siihen perustuu myös sarjakuvafestivaalimme. Kun perustimme sitä kesällä 2006, oli vain sekalainen joukko sarjakuvan kanssa eläviä ihmisiä. Oli sarjakuvan lukijoita, tekijöitä ja kustantajia. Pöydälle heitettiin sarjakuva, vain sarjakuva. Emme koskaan lähteneet hakemaan jotta nyt pitäisi ohjelmaan saada tasapainoksi lisää suomalaista, eurooppalaista, amerikkalaista tai japanilaista sarjakuvaa. Mitä tahansa sarjakuva kulloinkin inspiroikin ohjelmaksi, olkoon tervetullutta. Hyvän fiiliksen festivaali oli sarjakuvan tekijöille, kokijoille sekä siitä inspiroituneille.
Tampere on hyvä paikka tällaiselle vapaalle kulttuuriharrastukselle, sillanrakennukselle, erilaisten ajatusten kohtaamiselle ja uuden luomiselle sen pohjalta. Täällä tuo ei ole harvinaista vaan jokapäivästä. Täällä tehdään kulttuuria uteliaisuudella, innolla ja avoimuudella, ei aaterajoilla tai tiukalla komiteajohdolla. Siksi juuri Tampereella kuplii. Ja niin kupli tänäkin viikonloppuna ja voi veljet, viikonlopun hyvä fiilis tuhansille festivaalivieraille oli juuri sitä mitä lääkäri määräsi. Ensi vuonna uudestaan!
Voi minua pöhköä, kun ajattelen ettei mikään minua enää yllätä. No, ei tavallaan yllätä tämäkään, mutta pistetään nyt vahinko kiertämään. Tarinamme kertoo säveltäjä-pianisti-professori Bright Schengistä ja hänen epäonnistuneesta yrityksestä tehdä työtään, eli opettaa. Ei olisi kannattanut.
Kauan sitten kaukaisessa korrektiuden valtakunnassa
Kun ajattelemme Yhdysvaltoja, ajattelemme varmaan kaikki samaa? Maata, jossa ei ole jännitteitä eri ihmisryhmien välillä, ei köyhyyttä, ei nälänhätää, ei välinpitämättömyyttä. Samaa mieltä? Hyvä, sillä nyt keskustellaan siitä, miten he ovat tässä onnistuneet. Häpeällinen professorimme oli näyttänyt oppilailleen vuoden 1965 brittielokuvan Othello, joka siis perustui samannimiseen näytelmään. Tämän näytelmän kirjoitti muuan Shakespeare, joka muistetaan historiassa ennen kaikkea rasismista, syrjinnästä, naisvihamielisyydestä ja rikoksista ihmisyyttä vastaan.
Voi tuota meidän pöhköä professoria, minkä perkuleen meni tekemään! Kyllähän jokaisen pitäisi tietää, että tuo elokuva on umpirasistinen ja sen näyttäminen on väkivaltainen hyökkäys paitsi oppilaita, koko opiskeluilmapiiriä, oppilaitosta ja yhteiskuntaa vastaan. Varmistettujen mielensäpahoittajien mukaan elokuva normalisoi orjuuden ja kaiken muun tummaihoisten kokeman kohtalon ja sen näyttäminen tekee opettajasta valkoisen ylivallan edustajan, ihmishirvön ja pahoinpitelijän. Kahta hirveämpää on, että opettaja ei edes pohjustanut asiaa varoittamalla oppilaita elokuvasta, tai järjestänyt keskustelutilaisuutta orjuuden historiasta sen pohjalle. Jos orjuuden historian opetus ei aiheena kuulu säveltämisen kurssille niin mikä sitten?
Tarinan onni on, että opettaja pakotettiin pyytämään anteeksi, sitten pyytämään anteeksi anteeksipyyntöään, sitten eroamaan tehtävästään ja lopulta hänen tulevat työmahdollisuudet ja ihmiskontaktit estettiin. Se on toki laiha lohtu sille, että lukuisat oppilaat ovat menettäneet kykynsä opiskella normaalisti, jouduttuaan tällaisen groteskin, hirveän väkivaltaisen hyökkäyksen kohdalle. Juu, kyllä te lukijat nauratte, ”isoisäni haavoittui sodassa”, ”isoäitini oli Auschwitzissa” ja muuta typeryyttä. Ei se ole MITÄÄN rasistiseksi leimatun elokuvan näkemisen rinnalla.
Olkoon tämä opiksi: sinua, rasisti, tarkkaillaan. Sinun kirjahyllysi luetteloidaan, sinun kaveripiirisi kuulustellaan, sinun elokuvamakusi syväluodataan ja sinun elämäsi viedään sinulta, kuten sinä olet vienyt kaiken jokaiselta vähemmistöön kuuluvalta ihmiseltä. Professori Scheng selvisi ihmeen kaupalla Maon kulttuurivallankumouksesta, mutta siinä missä Mao epäonnistui, nykyinen sukupolvemme onnistuu: paha saa vihdoin palkkansa.
Joku, epäilemättä täysin teoreettinen persoona, voisi kysyä miten tällä kaikella parannetaan yhteiskunnan ilmapiiriä, korjataan eriarvoisuutta, rakennetaan siltoja ja paikataan vanhoja haavoja. Onneksi tämä henkilö on täysin teoreettinen, ettei häntäkin tarvitse haukkua valkoista ylivaltaa kannattavaksi natsiksi. Teoriaa ei sen sijaan ole varma kehitys: se, mikä tapahtuu tänään Yhdysvalloissa, tapahtuu huomenna myös maamme yliopistoissa. Oli jo aikakin saada orjuudella rakennettu maamme vastuuseen teoistaan!
Jälleen on luvassa ruman puolueellinen henkilökohtainen vaalikampanjablogaus, aiheena sellainen johon keskivertokokkari ei koske tikullakaan: kulttuuri. Olen pitkään halunnut tuoda osaksi kulttuurikeskustelua myös kokoomuslaisen kulttuuripolitiikan ja nyt koen että olen saanut osallistua sellaisen laatimiseen. Kertaan vähän sen aiheita, sekä sitä mitä olin tekemässä yhteiseen ohjelmaamme että siihen miten tästä jatkan henkilökohtaisesti.
Kulttuuripolitiikan kolme teesiä
Ensimmäinen teesi: kunta ei voi rakentaa kulttuuria, se voi vain rakentaa puitteet ja antaa sen tapahtua. Annan isot pisteet vihreiden vanhalle gurulle Perttu Pesälle, joka aikanaan aiheen ympärillä puhui. Jos kunta yrittää tehdä kulttuuritapahtumaa, siitä tulee kankeaa ja kallista. Jos kunta pistää kymmenesosan samasta rahasta puitteisiin ja kolmannen sektorin tueksi, se saa parempaa. Näpit irti mikromanageerauksesta!
Toinen teesi: kunnan tärkein kulttuuritapahtuma parin vuoden päästä on hyvällä todennäköisyydellä sellainen, jota juuri kukaan ei osaa vielä nimetä. Kulttuuri muuttuu, kehittyy, uutta tulee. Se ei tarkoita että vanhaa pitäisi tuhota, mutta aina katse eteenpäin. Uuden kulttuurin puitteisiin sijoittaminen maksaa vähän, riskit ovat pieniä, mutta on aina mahdollisuus nähdä uusi menestystarina, joka tuo kunnalle turismia sekä suoria ja välillisiä euroja säkkitolkulla.
Kolmas teesi: kulttuuri on tekijöille ja kokijoille. Kulttuurin kokemus, kuten teatterissa tai museossa käynti, on tutkitusti hyväksi terveydelle. Kulttuurin parissa tehtävä työ ja vapaaehtoistyö on myös iso juttu. Vapaaehtoistyö kulttuurin parissa on avuksi syrjäytymiseen, tarjoaa uusia taitoja, se avaa lukuisia portteja työelämään ja luo sosiaalisia suhteita. Kulttuuri on siis tuplavoitto: sekä sen rakentaminen että kokeminen – joskus molemmat yhdessä – tuovat hyvää.
Metriikkaa rahankäyttöön
Olisi kiva, jos kulttuurille olisi enemmän rahaa mutta tosielämässä on niukkuus aina läsnä. Onkin siksi tärkeää katsoa jokaisen euron perään. On lukuisia tapoja varmistaa rahojen tehokas käyttö. Kun pohditaan julkisen rahan antamista kulttuuritoimijalle, hyvä kysymyspatteristo sisältää vaikkapa seuraavia.
Taloudellinen kynnys? Voiko jokainen kuntalainen osallistua, vai onko kynnystä kuten pääsymaksu?
Osallistujakynnys? Onko toiminta rajattu keinotekoisesti joiltain pois vai onko ovi kaikille auki? Toki voi olla esim. lasten toimintaa, tai vaikka tietyn kielistä toimintaa, selkeitä kohdentamisia.
Aika/määrälaskelma: Kuinka monelle ihmiselle rahalla toteutetaan toimintaa ja kuinka pitkäksi aikaa. Festari voi olla kaksi päivää kertaa viisituhatta ihmistä – kerho voi olla kaksi kertaa viikossa vuoden ajan kertaa kaksikymmentä ihmistä.
Kulttuurilaitoksille: Ehdottakaa säästötoimenpiteitä. Kertokaa minkälaisia kulttuuritoimijoiden välisiä verkostoja olette luoneet, minkälaista yhteistyötä teette muiden kanssa?
Vapaa kysymys: Millä tavoin toimija on pyrkinyt tehostamaan taloudenpitoa. Yhdistysten tapauksessa, minkälainen yhteistyöverkosto eri yhdistysten välillä on, käytetäänkö yhteisiä resursseja?
Listaa sopii jatkaa, mutta edellä muutama pohjalle. Kas, olen surukseni kulttuurityössä oppinut että kaksi, lähes identtisen kokoista tapahtumaa, saattavat toinen saada julkista tukea muutaman tuhannen euroa ja toinen satatuhatta euroa. Jos jokin toiminta tulee hyvin kalliiksi, pitää rohkaista tehostamaan. Tärkeää on nähdä ym. kysymykset neuvoa antavina, suuntaa näyttävinä, ei ehdottomuuksina. Teatterit ja museot ovat meille elintärkeitä, vaikka niistä pääsymaksua otetaankin. Jo kysymysten esittäminen auttaa ja ne pitää nähdä tiedonhankinnan välineinä, ei konetuliaseina.
Tunteita ja ravistelua
Kulttuurin tehtävä on herättää, ravistaa ja saada ajattelemaan. Jos jokin kulttuurin muoto saa sinut vihaiseksi, se ei ole mikään syy vastustaa sen tukemista. Jos kunnan asukkaat siitä pitävät, se on hyvä. Toiminnan suosio on paljon parempi mittari kuin valtuutetun moraalikäsitys. En minä ainakaan haluaisi nähdä kulttuuria, joka ei koskaan herättäisi minussa tunteita. Minä haluan, että kulttuuri haastaa minut ja käsitykseni. Minä haluan olla väärässä taiteen edessä. Haluan tehdä selväksi itselleni, etten loukkaannu taiteellisesta erimielisyydestä.
Viimeisenä, kulttuuripolitiikka tarvitsee mm. kaiken edellisen vuoksi yhteistyötä. Nostan hattua etenkin Tampereen vihreille, jotka ovat tehneet ihailtavaa työtä kulttuurin kehittämisessä. Heillä on hyviä ajatuksia, nyt pitää vain sparrata ja istua saman kahvipannun ääreen niin saadaan vielä parempaa – yhdessä, vahvalla kulttuurin rakkaudella ja vilpittömällä kunnioituksella. Rivien väliin voisi vielä heittää, etten pahastuisi yhtään jos saisi pari persua ja demariakin siihen keskusteluun mukaan.
