Avainsana: keskusteluilmapiiri

Monesta ajankohtaisesta olen kertonut ja kirjoitellut monin tavoin. Nyt kerron miten en niistä kirjoita. Ovelaa, eikö?

Tapahtui niinä päivinä…

Elokapina-liike pyrkii vastakkainasetteluun virkavallan ja muiden julkisten instituutioiden kanssa. Toiminta perustuu lain rikkomiseen ja kovin kärkkääseen retoriikkaan.
En kuitenkaan aio kutsua heitä ääriliikkeeksi, vaikka kovin moni niin tekee isommissakin medioissa.

Poliisi puolestaan saattoi töpätä ikävästi päätyessään paprikasumutteen käyttöön edellisten mielenosoituksen lopettamiseksi.
En kuitenkaan aio kutsua poliisia fasistiseksi, vaikka virhe olisi tapahtunutkin.

Moni vasemmistoa lähellä oleva taho on kärähtänyt asiattomista, väkivaltaisista puheista ja osoittanut tarpeettoman suurta hyväksyntää niin historian julmimmille diktaattoreille, kuin nykyajan väkivaltaisille mellakoitsijoillekin.
En kuitenkaan aio väittää koko puolueen olevan naimisissa äärijärjestöjen kanssa tai vastustavan ihmisoikeuksia, vaikka niin sanomalla somepöhinää saisikin.

Vastaavasti perussuomalaisilla on ollut vähän liian jykeviä aasinsiltoja toimijoihin, jotka lipsahtavat janan oikean reunan yli rasismissa, jopa väkivaltaisessa sellaisessa.
Tästä huolimatta en aio väittää perussuomalaisen puoleen olevan äärioikeistolainen tai naimisissa ääriryhmien kanssa, vaikka se kovin muodikasta olisikin.

Pääministerimme ja nykyhallituksemme on saanut kritiikkiä siitä, että sooloilevat, eivät vastaa kysymyksiin, eivätkä pidä auki normaaleja yhteistyökanavia yhteiskunnan muihin osiin.
Tästä huolimatta en nimeä Sanna Marinia diktaattoriksi tai hallitusta totalitaariseksi, vaikka jokunen niinkin katsoo parhaaksi sanoa.

Työmarkkinoilla on eripuraa ja vaatimukset paikallisesta sopimisesta herättävät närää ammattiyhdistysliikkeessä.
En silti väitä työnantajaliikkeen olevan orjakauppureita.

Ei minusta ole mihinkään.

Jos käyttäisin kärjekkäitä termejä jatkuvasti, saisin paljon näkyvyyttä…

.

.

.

…jolla en tekisi mitään. Ei se paranna maailmaa, ei se paranna minua, ei se paranna keskusteluilmapiiriä. Se voisi auttaa minuutin verran ketutukseen kun päästää höyryjä ulos, mutta kuntosali tai metsälenkki tepsii paljon paremmin ja auttaa pidemmän aikaa.

Joten miksi räyhätä?

Mikä yhdistää termejä kuten rasisti, natsi ja transfoobikko? Ensinnäkin se että ne kuvastavat aivan todellisia ongelmia josta ei maailmassa olla lähimainkaan päästy yli. Toisekseen se, että näitä termejä kylvetään keskustelussa yhtä huolettomasti kuin hiljaisuutta suomalaisessa keskustelukerhossa – eikä se ole ongelmien hoidolle suinkaan hyvä asia.

Tämän vahvistimen minimiteho on 11

Tässä kohtaa minun pitäisi varmaan muistuttaa someajan viestintätavoista, tahallaan väärinymmärtämisestä sun muuta. Toisaalta, nämä on kirjattu jo vuonna 1978 Osmo A. Wiion kirjoittamiin inhimillisen viestinnän lakeihin. Ja toisaalta otsikon ongelmakin on tuttu: muutama vuosikymmen sitten haukuttiin kommunisteiksi varmuuden vuoksi kaikki ja niiden kaverit. Emme siis ole uuden ilmiön tai ongelman äärellä, mutta koska ongelma on kovin kurantti, katson että siteeraan vielä paria klassikkosanontaa. Ensinnäkin jos oletamme että ongelma on tiedossa, niin muistamme että oletus on epämunausten äiti – ja toisaalta, kertaus on opintojen äiti.

Maailma ja sosiaalinen media ovat todella yksinkertaisia paikkoja elää, kun lajittelet nopeasti ihmiset hyviksiin ja absoluuttisiin pahiksiin. On kovin houkuttelevaa liittyä huutosakkiin joka sortteeraa ihmiset puolestasi. Miksi tyytyä kutsumaan Maria Nordinia huuhaatieteeseen uskovaksi kun saat paljon enemmän voimaa lyömällä päälle transfoobikon leiman. Aika lailla saman koki Kalifornia-Santa Barbaran yliopiston feministitutkimuksen laitoksella vaikuttava feministiluennoitsija Laura Tanner taannoin. Näistä kahdesta tekee erityisen mielenkiintoisen sen, että molemmat ovat väkeviä naisasian ajajia, mutta silti heistä tuli juuri ”omiensa” vihaamia. Mielestäni kyse ei siis enää ole siitä että leimataan kaikki persut äänestäjineen natseiksi ja kaikki maahanmuuton ongelmista puhuvat rasisteiksi. Ja tässä kohtaa tarina muuttuu mielestäni mielenkiintoiseksi.

Vihan rajalliset resurssit

Kaikki vihreät ovat suvakkihuoria, persut natsifasisteja – jo vuosia sitten. Tämä konsepti toimi mainiosti! Vaalitulokset ja keskustelun väkevä polarisoituminen antoivat uskoa tähän valintaan: demonisoi eri mieltä olevat niin saat uskoa taistelusi absoluuttiseen tarpeeseen, vihollisen absoluuttiseen pahuuteen ja taivaanrannan takana häämöttävään absoluuttiseen voittoon. Mutta kas, kun kaikki pahikset oli demonisoitu, mitä jäi jäljelle? Mistä nyt saada somemainetta, mistä nyt valaa lisää uskoa taistelutovereihin? Sotahuutojen huudatus on niin addiktoivaa että sitä on saatava lisää. Ja niin alkoi uusien vihollisten etsintä. Tätä kun jatkamme vähän aikaa alkaa hyvin klassinen paranoian vaihe, missä jokainen luottokaveri on vain selkäänpuukottaja valeasussa. Parempi lyödä häntä ensin, ihan varmuuden vuoksi.

Ja niin päädymme toiseen ongelman kahdesta ytimestä: kun tuikitarpeellinen toiminta yhteiskunnan ongelmia vastaan kuihtuu paranoiaksi ja omien parissa riitelyksi, on energiaa todellisten ongelmien korjaamiseen enää kovin vähän jäljellä. Toinen ongelma ei pitkää kertausta kaipaakaan, kunhan muistamme tarinan pojasta joka huusi sutta. Kun joka ikinen ilmaisutaitoaan käyttävä saa heti julmimmat haukkumasanat niskaansa, ei kukaan enää usko näiden sanojen varoittavaan voimaan. Jos kaikki huonosta kulttuurituntemuksesta valkokaapuisen klaanin vetämiseen on samaa rasismia, jos kaikki hätää kärsivien ihmisten ymmärryksestä ihmissalakuljetukseen on suvakkimädätystä, mitä merkitystä näillä sanoilla enää on?

Viholliset ovat liian hyödyllisiä

Olemme riippuvaisia vihollisista. Liekö se joku yhteiskunnan ajaton ominaisuus vai mikä, en tiedä. Kun ei ole syytä pelätä pommien tippumista niskaan, löydämme viholliset mitättömämmistä asioista. Yhtä kaikki harvan arki sujuu ilman selviä viholliskuvia ympärillä. Tämä on kenties luonnollista, mutta myös äärimmäisen stressaavaa. Ennen kaikkea se on katastrofaalista itse ongelmien korjaamiselle. On turha kuvitella ongelmien poistuvan herjaamalla maan rakoon puoli yhteiskuntaa tai rakentamalla yhä tiheämpää paranoian usvaa ympärilleen. On vielä turhempaa kuvitella että absoluuttisella, lähes pyhällä aatteiden sodalla voisi koskaan voittaa. Ehkä vielä tätäkin turhempaa on toivo siitä että kovin moni meistä jaksaisi harkita strategiaansa uudestaan – tai vaikka jaksaisi, että lähipiirinsä sen järjenkäytön hänelle soisi.

On tärkeää sanoa asiat kuten ne ovat ja todellakin on paikkoja joissa esiintyy vaikkapa rasismia tai transfobiaa. Käyttämällä näin voimakkaita sanoja vastuullisesti, ne pitävät voimansa ja auttavat meitä kaikkia tiedostamaan ongelmapesäkkeet. Nykymenoa jatkamalla termit yhä vesittyvät, menettävät voimansa ja samalla todelliset ongelmat jäävät korjaamatta – mutta ainakin on vihollisia mielen lämmikkeeksi.