Vesilasien myrskykestävyyttä testattiin vetoomuksella opiskelijoiden palkallisesta lomasta. Vähemmän positiivisia reaktioita herättänyt vetoomus ei sinänsä ollut täysin aiheeton, lomasta on hyötyä ja kenties pidämme sitä ns. pohjoismaisen hyvinvointivaltion perusasiana. Vaan kun se ei sitä enää ole ja ehkäpä loman luonteesta sietäisi keskustella hieman laajemminkin.
Listalla mittaa
Opiskelijat – niin, ja yrittäjät, omaishoitajat, äidit, maanviljelijät, pätkätyöläiset, opettajat vailla virkasuhdetta, Kelan viidakkoon hukkuneet. Tuossa pieni litania mieleen tulevista tahoista joista harvoilla on todellista lomaa käytettävissä. Monilla heistä ei ole edes viikonloppuja. Toki laki tarjoaa teoriassa apua näistä osalle ja joskus se toteutuukin. Toki yrittäjä voi huhkia töitä kovasti 11 kuukautta ja levätä yhden – kuten opiskelijakin voi työskennellä puolet lomastaan ja levätä toisen puolen. Teoria on yksi mutta käytäntö toinen. Meillä on yhä kasvava joukko kansalaisia joilla ei ole oikeutta edes viikoksi vuodessa jättää arjen stressiä pois. Toki on sitten se toinen puoli, kansanedustajillahan ei teoriassa ole kesälomaa vaan istuntotauko, mutta tässä kohtaa puolestaan käytäntö on teoriaa riemullisempi.
En ole kovinkaan suuri sellaisten ideoiden ystävä, joissa asioita ratkaistaan käyttämällä sokeasti säkkitolkulla veronmaksajien rahaa. Toisaalta realistista ideaa ei ole edes pöydälle heitetty. Erillisratkaisu opiskelijoille ei sekään kuulosta ratkaisulta, enemmänkin vain byrokratian paisutukselta. Ennen ratkaisuja ja rahahanoja katson tämän asian kaipaavan yhteiskunnallista keskustelua. Mitä loma on? Onko se oikeus, etu vai velvollisuus? Vertaantuuko se eläkkeeseen, terveydenhoitoon vai tulospalkkioonn? Onko pelkkä työn puute lomaa, vai tarvitaanko siihen enemmän? Loman terveysvaikutuksista on puhuttu, vaan onko tätä pistetty laajaan tutkimuskontekstiin: onko lomista mitattavaa kansanterveydellistä ja siten kansantaloudellista hyötyä? Ovatko lomia pitämättömät huonommassa vedossa?
Aivan kuin suo ei olisi tarpeeksi syvä vielä, tulee vielä oma aiheensa loman pitämisen taidosta. ”Tee näin lomalla”, ”vältä näitä lomalla” ja muut vastaavat jutut täyttävät niin iltapäivälehtiä kuin Ylen uutisiakin. Loman pitäisi vähentää stressiä, vaan kun loman pitämisen taito on niin korkeaa tiedettä että taidokkaan lomailun harjoittelu vain lisää stressiä entisestään. Entäpä ne jotka hajottavat lomalla maksansa ja perheensä, palaten töihin kahta pahemmassa kunnossa? Ehkäpä pitäisi olla jokin valtiollinen lomakurssi joka pitäisi käydä, jotta voisi saada lomailukortin ja siten oikeuden nauttia tästä vastuuta vaativasta erikoisetuudesta?
Palataan hyvinvointiin
Tiivistelmä nykyajasta on, että ihmiset ovat rikki. Stressaamme itsemme hengiltä sosiaalisissa medioissa, organisaatiomuutoksissa, avokonttoreissa, digitalisaatiossa ja jatkuvassa uuden turhan tiedon oppimisessa. Ihminen kaipaa nollautumista, niin nukkumisen kuin vapaa-ajankin muodoissa. Mutta miksi ihmeessä on myös paljon niitä, jotka voivat hyvin ja elävät vanhaksi ilman vuosilomaa? Miten jotkut osaavat purkaa stressinsä arjen yhteydessä, kun toiset tarvitsevat vähintään pari viikkoa ja parituhatta kilometriä välimatkaa?
Siten päädymme tarinan loppuun: olemme yksilöitä eikä yhtä samaa lomastandardia voi kaikkiin soveltaa. Monille loma on kuitenkin erinomaista itsehoitoa ja olisi kohtuullista että jokaisella olisi siihen oikeus. Järjestelmä voi tulla puoliväliin, mutta ihmisen on itsekin tehtävä osansa. Valtio ei voi taluttaa ihmistä lomalle, mutta voi varmistaa ettei ketään ole kahlittu toimistolle – tai yliopistolle.
P.S. Itse yrittäjän ominaisuudessa lomailen noin viikon vuodessa ja pidän yhden vapaan viikonlopun kuukaudessa. Kysykää viidenkymmenen vuoden päästä mietteitäni tästä valinnasta.