Avainsana: japani

Julkaistu

Kotini on linnani

Asuntopula ja asuntojen kova hinta ovat ongelmia Helsingissä, paljon pahempia ongelmia Tukholmassa ja katastrofaalisia ongelmia Lontoossa. Ongelmat eivät kuitenkaan ole samalla tasolla Etelä-Korean tai Japanin pääkaupungeissa. Tuore kolumni pohdiskelee syitä.

Parasta ennen

Japanin Tokiossa kodin käyttöikä on keskimäärin noi 30 vuotta. Kun kodilla on ikä täynnä, tehdään tilalle uusi. Asuntokanta kehittyy hurjaa tahtia. Pienen, epäkäytännöllisen talon tilalla on uusi, korkeampi, modernimpi. Samalle alueelle saadaan yhä enemmän asumuksia. Kun on tarjontaa, voidaan vastata kysyntään ja mahdollisuuksia on monille. Toki rajojakin on. Aivan vähävaraisimpien asumukset ovat masentavia – kuten kaikkialla. Lisäksi ulkomaalaisilla on hyvin vaikea saada asuntoa, sillä pääosa asuntovälittäjistä ei yksinkertaisesti suostu välittämään vuokra-asuntoa ulkomaalaiselle.

Asuntojen nopea kehitys edellyttää myös nopeaa lupaprosessia. Suomessa lupa- ja valituskierrosprosessit kestävät vuosikausia ennen kuin yhtä tiiltä saadaan toisen päälle. Tokiossa luvan asuntorakentamiselle saa helposti, eikä mikromanagerointiin käytetä turhaa aikaa. Valituksia ja vastalauseita toki on, mutta niiden teho jää rajalliseksi. Lopputulosta ei voi moittia tehottomaksi, sillä laadukkaita asuntoja toden totta valmistuu hurjaa tahtia.

Käymässähän täällä vain ollaan

Toinen kulma asiaan tulee filosofisemmalta puolelta. Maanjäristysten riivaamalla alueella kotien pysyvyys on jo itsessään mahdoton konsepti, halki vuosituhansien. Asuntoon ei muodostu sellaista tunnesidettä. Se on paikka jossa käydään nukkumassa, eikä paljoa muuta. Jos se jyrätään ja uusi tehdään tilalle, elämä jatkuu ilman suurempia kyyneliä.

Sivuvaikutus tästä on heikko mahdollisuus etätöihin. Edes koronapandemien pahimpina aikoina etätyö ei ollut kuin pienessä osassa Japanissa. Kotona nukutaan, ei työskennellä, eikä siellä juuri muuhun tilaakaan olisi. Japanilaiset kodit ovat moderneja ja tehokkaita, mutta myös pieniä. Viihtymistä voi harjoittaa muuallakin. Vieraita tavataan enemmän ravintoloissa, vähemmän olohuoneissa.

Mikään ylläoleva ei ole kannanotto sen puolesta että kaikki mitä teemme on pöhköä ja Tokiossa on kaikki paremmin. Se on vain muistutus siitä, että monet perusasiat voi nähdä myös toisin. Suomalaiselle koti on sijoitus, japanilaiselle se on vain väliaikainen makuuhuone. Molemmille näkökulmille on perusteensa ja taustansa.

Julkaistu

Sanoma nauraa Japanille, minä Sanomalle

Sanoman-julkaisut Hesari ja IS ovat tänään uutisoineet Japanin kyberministerin IT-osaamisen heikosta taidosta. Jutussa on herätelty kansaa nauramaan Japanille. Sanoman hyvät välit junaturmaministeri Berneriin kyllä huomaa surullisen helposti – tosielämässä kun meillä ei ole mitään varaa puhua.

Heikkojen suoritusten litania

Tänään on keskusteltu useissakin IT-alan pienissä kuppikunnissa tästä uutisesta. Siitä oltiin aika laajalti samaa mieltä, että viestinnästä ja tietotekniikasta vastaavan ministerin ei tarvitse osata aivan ruohonjuuritason teknologiaa. Ei se toki haittaa, mutta se ei ole tarpeen. Sen sijaan pitäisi ymmärtää teknologioiden rungot, perusteet, mahdollisuudet ja erityisesti asioiden vaikutus toisiinsa. Kokonaisuus pitää nähdä, jotta ei ole lobbarien vietävissä (moi Anne!). Kovin tärkeää on myös ymmärtää tietoliikenteen ympärillä toimiva juridiikka sekä yrityssopimukset. Pitää ymmärtää mistä teknologisista asioista tekee päätöksiä, vaikka ei välttämättä osaisi niitä teknisellä tasolla panna käytäntöön.

Anne Berner on ollut pitkään bisneksissä ja ilmeisesti ihan aikaansaanut henkilö. Mainetta näiltä osin mustaavat useat luovan verosuunnittelun tempaukset, yhteydet veroparatiiseihin ja vastaavat. Rahaa hän on kuitenkin kerännyt eikä linnaan joutunut, eli selvästi pallo on ollut hallussa. Nykyisessä poliittisessa virassa hän kuitenkin herättää lähinnä myötähäpeää. Hän tuo jatkuvasti esille ehdotuksia jotka aiheuttavat radikaaleja ongelmia eri aloilla ja jotka joudutaan vetämään pois hetkeä myöhemmin. Lähes kaikki ulostulot ovat suoraan lobbarien käsistä, eikä hän ole missään haastattelussa kyennyt asia-argumentein perustelemaan niitä. Kun asioihin on yksinkertainen, veronmaksajalle helppo optio ja toisaalta hänen lobbareilta saama optio, hänellä ei ole kykyä perustella kalliimpaa valintaa. Sitä hän kuitenkin ajaa, koska hän uskoo lobbareihin, koska hänellä ei ole omaa osaamista viestintäalasta. Se tulee kalliiksi.

Berner on sinänsä hyvässä seurassa. Suvi Lindén oli viestintäasioissa aivan saman tason ongelmissa. Kun häntä haastateltiin oman ministerialansa asioista, hänellä ei ollut kykyä vastata kysymyksiin tai perustella päätöksiä. Juridisesti hän oli vielä heikomilla vesillä Lex Nokia -projektinsa aikaan, ehdottaessaan työntekijöiden riisuutumista. Siihenkin upotettiin miljoonia verorahaa, järjetön määrä lakitekstiä, eikä lakia ole kukaan koskaan käyttänyt. Tätä aiempi ministeri Susanna Huovinen käytti myös miljoonia verkkosensuuriin joka ei koskaan toiminut. Kaikista näistä ongelmista ovat ammattilaiset valittaneet ajoissa, mutta lobbarien ääni on ollut vahvempi.

Häkkerien hommia

Ymmärrän, että keskivertokansalaista ei juuri kiinnosta asia. Internet on se pelottava paikka, täynnä pahuutta ja jos ministeri lupaa toimia pahuutta vastaan, on piikki auki ja suosio suuri. Jos joku nörtin oloinen henkilö valittaa yksityisyyden suojan kapenemista, samalla kansalaisosaamisella hänet joko nauretaan suohon tai haukutaan Putinin vakoojaksi. Median kannattaa kirjoittaa sitä mitä kansa ostaa ja jos nyt muutama miljoona, tai Bernerin tapauksessa muutama miljardi hukataan niin mitäs siitä? Rahaa se vaan on.

Moni suomalainen on tänään nauranut Japanille. Nauru pidentää ikää, joten kiitän Sanoma-yhtiöitä työstä suomalaisen kansanterveyden hyväksi. Nauru tulee kuitenkin kovin kalliiksi ja jokin kaunis päivä meidänkin pitäisi tajuta myös Suomen olevan yhteydessä maailman tietoverkkoihin. Jos ei järjenkäytön takia, niin edes veronmaksajien rahojen takia.