Itäarmeija – Pirkan Blogit

29.4.2018

29.4.1918 – 100 vuotta sitten Suomen Vapaussota, pakenijat pysäytettiin

Suomen Armeijan Itäarmeija valloitti ja puhdisti Viipuria. Itäarmeija oli jaettu kolmeen ryhmään. Eversti Ausfeldin ryhmä sulki Itärajan Karjalan kannaksella. Kenraalimajuri Wilkmanin ryhmä hyökkäsi Viipuriin idästä ja kaakosta. Everstiluutnantti Sihvon ryhmän piti katkaista punaisten hallussa oleva alue Viipurin länsipuolelta, ettei lännestä pääse apuvoimia Viipuriin, eikä Viipurista pääse pakenemaan länteen.

Edellinen artikkelini Suomen Vapaussodasta teemalla 100 vuotta sitten löytyy täältä.

Tämä artikkeli kertoo everstiluutnantti Sihvon ryhmän toiminnasta

Punaisten läpimurtautumisyritys Viipurista länteen ehkäistiin Naulasaaressa katkeran taistelun jälkeen.

”Rautatien eteläpuolella olevalle alueelle, joka yön aikana oli tuleva draamallisten tapausten näyttämöksi, oli kuten mainittiin, lähetetty kaksi [Karjalan 2. rykmentin – jpu] pataljoonaa IV (Salminen) ja X (Heimolainen). Nämä etenivät suljetussa järjestyksessä pitkin Haminan-Viipurin suojaamatonta maantietä, mutta kun ne saapuivat Ykspäänjoen yli vievän sillan läheisyyteen, yllätti ne vihollisen konekiväärituli. Maantien ojat ja yltyvä pimeys pelastivat joukon ikävästä asemasta, johon se äkkiä huomasi joutuneensa. Tappiot rajoittuivat yhteen kaatuneeseen, yhteen konekivääriin, jonka pillastunut hevonen kiidätti punaisten puolelle sekä pataljoonan komentajan Heimolaisen ratsuun, joka ammuttiin hänen altaan hänen ratsastaessaan kuin paraatiin pataljoonansa etunenässä.

Sittenkun määräys hyökkäyksen peruuttamisesta oli saapunut kaikille joukoille ja nämä myöhään ja lopen väsyneinä olivat saapuneet useita kilometrejä taempana sijaitseviin majapaikkoihinsa, saapui yöllä armeijan päälliköltä Talista 29 p. klo 1,05 a.p. annettu määräys, että ryhmän oli samana yönä mikäli mahdollista vallattava läntinen linnoituslinja. Wilkmanin ryhmän piti näet tänä yönä tehdä lopullinen hyökkäys kaupunkiin itäpuolelta, ja armeijajohto toivoi nopeampaa tulosta tällaisen yhteistoiminnan kautta. Ryhmänjohto näki kuitenkin mahdottomaksi panna toivotun hyökkäyksen nopeasti ja valmistumatta toimeen. Tarpeellisten käskyjen perillesaattamiseen, joukkojen hälyytykseen ja kokoamiseen, perille-marssiin ja hyökkäysryhmitykseen oli aikaa liian niukalti, puhumattakaan joukkojen ruumiillisesta ja sielullisesta tilasta edellisen illan sekavien ja väsyttävien hyökkäysvalmistelujen jälkeen. Valmistaakseen ja tarkoituksenmukaisimmin toimeenpannakseen hyökkäyksen toivoi ryhmänjohto saavansa aikaa, mutta aivan pian se sai muuta ajateltavaa. Pian sen jälkeen kun kielteinen vastaus oli annettu armeijaesikuntaan, saapui ilmoitus että punaiset koettivat murtautua piiritysketjun läpi pitkin Haminan maantietä. Vasta aamulla kävi selville että vihollinen oli luopunut Viipurin puolustuksesta ja nyt etsi pelastustaan koettamalla murtautua Haminaan.

Rautatien eteläpuolella olevat joukot olivat tuskin ehtineet päästä lepoon yöllä huhtik. 29 p:ää vasten, kun hälyytyssanoma vihollisen joukkoperääntymisestä Viipurista klo 1-2 tienoissa saapui vähän matkaa Ykspäänjoen eteläpuolelle jätetyiltä etuvartioilta. Etuvartioita ja Nurmeen lähetettyä 2. komppaniaa lukuunottamatta oli IV pataljoona majoitettuna Rasalahteen. X pataljoonasta oli 2. komppania sekä kolme konekivääriä sijoitettuina Naulasaareen, 3. komppania Rasalahteen kun taas 1. komppania oli Suurmerijoella. Rintamajaon mukaan oli X pataljoonan osaksi tullut rannikkokaista maantien ja Viipurin lahden välillä, ja tästä luoteeseen oleva alue Suurmerijoelle asti kuului IV pataljoonalle, jonka tehtävänä sitä paitsi oli varmistaminen etelään Tervajoelle päin, jossa oli ilmoitettu erään vihollisosaston olevan. Suurmerijoella oleva X pataljoonan 1. komppania yhdessä Pieni-Merijoella olevan osan ratsuväkeä kanssa sulki kaistan IV pataljoonan ja rautatien varteen sijoitetun V pataljoonan välillä. Osa ratsuväkeä tiedusteli Säkkijärvelle päin.

Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VIII; 1927

Punaisten joukkorynnäkön tieltä vetäytyivät etuvartiot nopeasti takaisin, X pataljoonan etuvartiot metsänkulmaan tienhaaran luona Naulasaaresta luoteiseen ja IV pataljoonan etuvartiot metsänreunaan vähän etelämpänä maantien länsipuolella. Ensinmainitun metsänkulmauksen laidassa olevat ampumahauta-asemat miehitettiin heikosti Naulasaaresta, mutta tuskin tämä oli tapahtunut, kun punaiset jo olivat niitten edustalla ja tekivät ensimmäisiä rynnistyksiään tätä tiensulkua vastaan. Pian senjälkeen he alkoivat rynnätä myös heikosti miehitettyä metsänreunaa kohti tien länsipuolella.

Tilanne oli monessa suhteessa samantapainen kuin aikoinaan Raudussa, kun sen saarrettu miehistö koetti puhkaista itselleen tien valkoisten saartoketjun läpi. Nyt kysymyksessä oleva yritys tapahtui suuremmassa mittakaavassa ja suoritettiin yön pimeydessä, mutta muutoin tapahtui läpimurtautumisyritys samanlaisia muotoja noudattaen kuin Raudussa. Yhteenkietoutuneena järjestäytymättömäksi kolonnaksi – jonka seassa oli valjastettua tykistöä ja kuormastoa, naispuolisia punakaartilaisia, jopa pienempi määrä naisia ja lapsiakin – vyöryi pakenevain virta eteenpäin omalla voimallaan, vainoamispelon ajamana ja vapauden toivon kiihdyttämänä. Ensimmäisen vastuksen kohdatessaan tämä virta etsi itselleen uusia uomia ja levittäytyi siten. Se tapasi tien auttamattomasti suljettuna venäläisten kaivamien juoksuhautojen luona metsänreunassa, missä osia X pataljoonasta piti puoliaan, konekivääriensä voimakkaasti tukemina. Sensijaan onnistui päälletunkevien punaisten laumojen työntää takaisin IV pataljoonan harvalukuinen etuvartio maantien länsipuolella. Tänne kiiruhti pataljoonan 3. komppania koetellun päällikkönsä Uskin johdolla ja kolmen konekiväärin kera. Komppania tapasi punaiset puolimatkassa metsässä ja pysäytti siellä niiden etenemisen toistaiseksi.

Taistelulinjan takana oli tämän kaiken tapahtuessa kuormamiehistö joutunut pakokauhun tapaiseen mielentilaan, ja kun vihollisen murtautumisen vaara todella oli olemassa, antoi IV pataljoonan komentaja jääkäriluutnantti Salminen suostumuksensa siihen, että koko kuormasto sekä vangit saataisiin viedä turvaan luoteiseen suuntaan pitkin löytömäelle vievää tietä. Tällöin sattui se kohtalokas erehdys että myöskin ammuskärryt ajettiin pois, vieläpä pakenevan kuormaston etunenässä. Pian senjälkeen alkoi ammuksia puuttua tulilinjalla, ja pyyntöjä pikaisesta täydennyksestä tuli sekä Naulasaarelta, jossa puolustusta sillä välin oli vahvistettu, että Uskin komppaniasta. Ensinmainitussa puolustusasemassa oli konekiväärin jo täytynyt lopettaa tulensa panosten puuttuessa, ja myöskin Uskin kaistalla näytti asema samasta syystä kestämättömältä.

Kun ammuskärryjen takaisin hankkiminen vei aikaa, lähetti pataljoonankomentaja Salminen Uskin komppanialle sanan, että tämä hätätilassa saisi luopua rintamapuolustuksesta ja vetäytyä tien syrjään länsipuolelle. Ilmoitus saapui Uskille perääntymiskäskyn muodossa, mutta hän päätti siitä huolimatta kestää edelleen ja kehoitti miehiään taistelemaan viimeiseen saakka. Mitään vahvistusta ei voitu ottaa lukuun, sillä pataljoonan 2. komppania oli kuten mainittiin Nurmen asemalla ja yksi 1. komppanian joukkueista varmisti eteläänpäin, muiden ollessa hajoitettuna etuvartiopalvelukseen, vankien vartiointiin y.m. Oli oltu huomaavinaan, että punaisten valomerkkeihin vastattiin Tervajoelta joukkojemme eteläpuolelta, ja niin ollen oli otettava myöskin tältä puolelta tulevan häirinnän mahdollisuus huomioon. Siitä huolimatta päätti Salminen kutsua takaisin sen 1. komppanian joukkueen, joka oli lähetetty etelään päin, ja asettaa sen kahdella konekiväärillä vahvistettuna metsän laitaan Arvin luona, siellä viime kädessä pysäyttämään punaisten läpi tunkeutumisen, siinä tapauksessa että näiden onnistuisi murtaa etummainen puolustuslinja.

Metsässä taisteleville IV ja X pataljoonien osille tilanne muodostui sitä sietämättömämmäksi mitä pidemmälle aika kului, lähinnä ammusten puutteen ja pimeyden aiheuttaman sekavuuden ja epävarmuuden vuoksi. Hurjistunut punainen hyökkäyskolonna tunki päälle epätoivon raivolla. Useissa paikoin kehkeytyi raivokkaita tappeluita, joissa pistimet ja puukot otettiin käytäntöön, – jälestäpäin ilmeni että kymmenkunta haavoittuneistamme oli puukotettuja. Sieltä ja täältä onnistui pienempien punaisten joukkioiden tunkeutua puolustusasemien ohi tahi lävitse, ja niiden ilmaantuminen taistelulinjan takapuolella antoi aiheen hälyyttäviin ilmoituksiin punaisten saartoliikkeistä. Eräs punainen joukkio, jonka oli onnistunut pujahtaa läpi, kohtasi kolme kuormaa käsittävän Naulasaaren asemille matkalla olevan ammuslähetyksen, yllätti sen ja ampui hevoset, seurauksella ettei tämä äärimmäisen välttämätön täydennyslähetys koskaan tullut perille. Levottomuutta ja sekasortoa herättäviä huhuja oli sekin, joka tiesi kertoa että punaiset olivat veneillä tulleet Naulasaaren asemien selkäpuolelle.

Kaikki nämä seikat sekä vaikeus saada yleiskatsausta omien joukkojen asemasta loivat tilanteen, jota taistelunjohto ei kyennyt hallitsemaan. Sitä paitsi on huomattava, että noilla molemmilla yölliseen taisteluun joutuneilla pataljoonilla ei ollut mitään yhtenäistä johtoa. Rykmentinkomentaja ratsumestari Kuula oli Hovinmaalla eikä voinut puuttua asiain menoon muulla tavoin kuin lähettämällä apuväkeä, joka kuitenkaan ei tullut ajoissa perille, lukuunottamatta jo aikaisemmin taistelusta tunnettua Saloniusta, joka taistelun aikana konekivääreineen saapui Pieni-Merijoelle. Edellisen illan suunniteltua hyökkäystä varten oli rykmentin komentaja tosin antanut ratsumestari Hussolle tehtäväksi johtaa molempia pataljoonia, mutta tämä oli Suur-Merijoella omaamatta valtuuksia enempää kuin mahdollisuuksiakaan sieltäkäsin johtaa puolustusta. Esiintyneet tiedot, joissa hänen kerrotaan johtaneen karjalaisia joukkoja Naulasaaren taistelussa, ovat vääriä.

Siitä huolimatta että valkoiset saivat säästää ampumavarojaan ja saattoivat pimeässä suunnata tulensa vain summittaisesti, sai tämä aikaan hävitystä ja tuhoa hyökkäävissä punaisissa laumoissa. Erikoisesti koskee tämä Naulasaaren asemilta suunnattua tulta, joka pyyhki maantietä pituussuuntaan, mutta Pieni-Merijoellakin olevat joukot ottivat sivustatulellaan tehokkaasti osaa. Vihollisen päälaumaa sivustava asema, johon valkoiset viimemainitun joukon mukaantultua joutuivat, vielä osaltaan pahensi pakolaiskolonnan epätoivoista asemaa. Mutta ratkaisevasti vaikutti taistelun kulkuun ennenkaikkea järkähtämätön vääjäämättömyys, millä puolustusta hoidettiin kaikkialla, rohkeus ja taistelukunto, jota yksityiset puolustajat suuressa määrin osoittivat.

Mainitaksemme vain yhden nimen monista, jotka tässä yhteydessä pitäisi tuoda esiin, muistettakoon tässä X pataljoonan 3. komppanian päällikköä insinööri Kunnasta, joka taistelun alussa sai haavan kaulaansa, mutta johti edelleen komppaniaansa kunnes myöhemmin vaikeasti haavoittuneena vaipui maahan. – Uskin komppanian, joka osoitti suurenmoista sitkeyttä, täytyi lopulta lähinnä ammusten puutteessa vetää rintamansa jonkunverran tien länsipuolelle. Täten oli tie punaisten edessä vapaana ja nämä tulvivat ennen pitkää ulos metsästä aukealle Rasalahden luona. Nyt oli tullut aikaisemmin mainitun Arvin luona metsänrintaan sijoitetun joukkueen vuoro. Uusi este, jonka sen sivustatuli muodosti, oli punaisille liikaa. Samalla aikaa päiväkin sarasti, ja kaikki yritykset huomatuksi tulematta hiipiä asemien ohi tulivat mahdottomiksi. Ei ollut muu neuvona kuin laskea aseet. Pakolaiskolonnan etumaiset osat antautuivat taistelualueella metsässä ja valkoisia liinoja huiskuttaen vetäytyi punaisten pääjoukko päivän koittaessa takaisin Tienhaaran linnoituslinjalle, mistä käsin se sitten alkoi neuvotella antautumisesta. Sittenkuin he olivat saaneet vakuutuksen siitä ettei ketään tulla ilman laillista tutkintoa ja tuomiota ampumaan, he antautuivat, ja pitkällinen aseistariisuminen alkoi.

Samalla aikaa kun taistelu sammui, saapuivat vihdoin ammuskärryt. Itse asiassa oli ratkaisun tapahtuessa patruunavarasto kokonaan käytetty. X pataljoonan miehet olivat jo olleet pakotettuja ottamaan panoksia kaatuneilta ja haavoittuneilta punaisilta, joita virui asemien edustalla.

Taistelukentän näkö taistelun päätyttyä muistutti sekin kuoleman laaksoa Raudussa. Ruumiita makasi täälläkin satamäärin, enimmän maantien vierellä Naulasaaren asemain edessä. Luotettavia numerotietoja punaisten tappioista ei kuitenkaan ole saatavissa. Kaatuneiden luku on arvioitu 500-600:ksi, vankien luku 5000-6000:ksi, mutta kumpaakaan lukua ei voida tarkistaa. Pääasia on, että pienempiä jälkijoukkoja lukuunottamatta koko se sotavoima, joka oli ottanut osaa Viipurin puolustukseen ja viimeisenä yönä koetti pelastua paolla, tuli aikomuksissaan estetyksi ja otettiin vangiksi. Vain muutamien harvojen pakolaisten onnistui päästä valkoisten linjojen läpi, ja osa näistä joutui heti jälkeenpäin luutnantti Inkisen ja hänen tykkimiestensä käsiin, jotka olivat kahden tykin kera käyneet asemiin niemessä Naulasaaren eteläpuolella vartioidakseen meritietä Viipurista.

Valkoisten tappioista Naulasaaren taistelussa puuttuu niinikään tarkkoja tietoja, mutta verrattuina vihollisen tappioihin olivat ne joka tapauksessa vähäisiä, kiitos hyvin kätkettyjen ja suojattujen puolustusasemien. Muuan tieto 60 kaatuneesta merkitsee maksimimäärää, johon todennäköisesti sisältyvät kaikki vanhalta rintamalta etenemisen aikana koetut tappiot kaatuneissa.

Rautatien pohjoispuolella kyllä osittain kuultiin taistelumelskettä etelästä, mutta muuten ei tiedetty mitään siellä käydystä epätoivoisesta taistelusta. Aikaiset aamutunnit toivat mukanaan sanoman, että jääkärijoukot olivat Viipurin itäpuolelta hyökänneet kaupunkiin ja että karjalaiset pataljoonat Naulasaaren luona olivat ottaneet koko punaisen miehistön vangiksi. Karjalaisten joukkojen päävoimat olivat kunnialla kestäneet viimeisen kovan kokeen ja kruunanneet sitkeän taistelunsa kotiseudun puolesta loistokkaalla lopputaistelulla, joka niille avasi tien Karjalan vanhaan pääkaupunkiin.”[i]

——

[i] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VIII; 1927; sivut 364-371

28.4.2018

28.4.1918 – 100 vuotta sitten Suomen Vapaussota, Viipurin vapauttaminen

Edellinen Itäarmeijan taisteluja koskeva artikkelini löytyy täältä. Siitä saa yleiskuvan missä mentiin noin 24.-25.4.1918. Mm. katkaistiin yhteys Venäjälle ja yritettiin valloittaa Viipuria. 26.4. ei saavutettu mitään merkittävää, kärsittiin kuitenkin tappioita. 27.4. Tykistö oli saanut täydennystä ampumatarvikkeisiinsa, joten se pommitti päivän kuluessa punaisten tykistöasemia mm. Kolikkoinmäessä. Siellä tapahtui suuri ampumatarvikemakasiinin räjähdys. Yleensä levättiin ja valmistauduttiin huolella Viipurin vapautukseen Venäjän joukoista ja punakapinallisista. Apujoukkojakin saatiin: Vaasan rykmentti ja kaksi patteria tykistöä.

Vapaussodassa Suomen armeijan Itäarmeija oli jaettu kolmeen ryhmään. Eversti Ausfeldin ryhmä puolusti Suomea Karjalan kannaksella Venäjää vastaan rajalla. Everstiluutnantti Sihvon ryhmä oli hyökkäämässä Viipuriin pohjoisesta. Kenraalimajuri Wilkmanin ryhmä hyökkäsi Viipuriin idästä.

Kenraalimajuri Wilkmanin ryhmä oli jaettu kolmeen rintamaosaan A, B ja C.

Rintamaosaa A komensi Eversti von Coler (2. jääkäriprikaati 5 pataljoonaa); rintamaosaa B komensi everstiluutnantti Jernström (1. jääkärirykmentti 3 pataljoonaa ja 6. jääkärirykmentistä 2 pataljoonaa, sekä Vaasan rykmentistä 2 pataljoonaa); rintamaosaa C (suojaamassa Wilkmanin selustaa) komensi majuri Savonius (6. jääkärirykmentistä 1 pataljoona).

Wilkmanin ryhmän tykistöä (Jääkäritykistöprikaati, 24 tykkiä) komensi majuri Malmberg.

Rintamaosien A ja B välisenä rajana oli rautatielinja Viipuri-Säiniö. Siten Jernströmin piti hyökätä Viipuriin kaakosta.

Eversti von Colerin joukot olivat punaisten murhaavan tulen kohteena Papulanlahden takana, eikä ollut mahdollista päästä lahden ylitse vievien siltojen kautta toiselle puolelle ilman hirvittäviä tappioita. Siksi von Colerin piti odottaa everstiluutnantti Jernströmin hyökkäyksen edistymistä ennen oman hyökkäyksensä käynnistämistä.[i]

Jernströmin ratkaisevat loppuoperaatiot

”Heti puolenyön jälkeen huhtikuun 28 päivää vasten oli siis ryhdyttävä Viipurin varustusvyön ratkaisevaan murtoyritykseen. Ennenkuin ryhmittyminen hyökkäystä varten ev.ltn. Jernströmin rintamaosalla suoritettiin, oli lähellä rantaa sijaitsevan kukkulan n:o 17 edessä oleva alue puhdistettava III jääkäripataljoonan toimesta. Pataljoonan komentaja jääkärikapteeni Schauman lähetti sen vuoksi klo 8 tienoissa illalla 3. komppaniansa (Mäkiniemi) mainittua kukkulaa vastaan, jonka punaiset olivat pitäneet hallussaan, vaikka se sijaitsi heidän puolustusvarustuksensa eteläpuolella. Suuremmitta vaikeuksitta komppania miehitti kukkulan.

Klo 9,30 illalla 27 p:nä pataljoonat ryhtyivät käymään valmiusasemiinsa hyökkäystä varten. Kapean sillan yli, joka oli kokoonkyhätty Hevossaaren itäpuolella olevan lahden yli, ne saapuivat rämeiselle, pensaita kasvavalle suolle, jonka yli kevättulvan vuoksi oli hyvin vaikea kulkea. Edellisinä päivinä oli lankkuja ja tukkeja pantu portaiksi pahimmille paikoille, mutta siitä huolimatta saivat sotilaat monin paikoin hypätä mättäältä mättäälle, jolloin monet upposivat vyötäröitä myöten. Erikoisen vaikeaa oli konekiväärien kuljetus tässä maastossa. Näin ollen kului enemmän aikaa kuin oli laskettu ennenkuin ryhmittyminen oli loppuunsuoritettu, ja pataljoonat menettivät osittain yhteyden toisiinsa. Vähitellen saapuivat kuitenkin III ja V pataljoonat määrätylle kokoontumispaikalle, n. 500 metriä itään kukkulasta 14 olevaan metsikköön ja ryhmittyivät siellä hyökkäystä varten määrättyyn järjestykseen. I ja II jääkäripataljoonat olivat tulleet lähemmäksi rantaa ja asettuivat valmiusasemiin kukkulan 17 rinteelle. Vihollinen osoittautui ylenmäärin hermostuneeksi ja piti yllä kiivasta tulta.

Varustuslinja murretaan ja vyörytetään. Kolikkoinmäen ja Havin esikaupungit miehitetään.

Kello 12 alkoi tykistövalmistelu ja kesti 12,45:een. Tuli oli pääasiassa kohdistettu punaisten varustuksiin kukkulan 20 ja myöhemmin itään päin Ojalan ja Kelkkalan seuduilla oleviin tukikohtiin.

Heti tykistötulen tauottua aloitti III pataljoona (Schauman) jalkaväen hyökkäyksen etenemällä sitä piikkilankaesteissä olevaa aukkoa kohti, joka aikaisemmin oli keksitty ja jonka olemassaolon vielä V pataljoonasta lähetetty partio oli vahvistanut.

Jääkärivänrikki Aution joukkue ryntäsi aukon läpi ja onnistuttuaan siinä, kaarsi vasempaan ja valtasi kukkulan 20. Sitä seurasi konekiväärijoukkue vänrikki Pernun johdolla ja niitä seurasivat III pataljoonan muut joukkueet. Pataljoonan komentaja antoi ampua punaisen ja vihreän valopommin merkiksi läpimurron onnistumisesta, asia mikä taisteluinnossa oli etumaiselta joukkueelta unohtunut. Suurin osa III pataljoonaa jatkoi nyt heti hyökkäystään oikealle vyöryttäen vihollisvarustukset ja eteni rautatielinjalle saakka vallaten m.m. 8 tykkiä ja useita konekivääreitä.

V (Grandellin) jääkäripataljoona oli rynnännyt varustuslinjaa vastaan heti III pataljoonan perässä, mutta tapasi alusta saakka paljon lujempaa vastarintaa. Heti mainitun aukon sisäpuolella tavattiin ampumahauta, jonka puolustajat joko olivat paenneet tai muuten olleet passiivisina kun III pataljoona tunkeutui paikalle ja kaarsi sivulle. Kun V pataljoonan 3. komppania kapteeni Strömbergin johdossa heti sen jälkeen tunkeutui varustuksille, sai se sieltä vastaansa murhaavaa konekivääritulta. Miehistö etsi suojaa kivien ja kantojen takaa vain muutamain kymmenien metrien päässä vihollisen ampumahauta-asemista, ja kiivas tulitaistelu sulkeutui. Aamu alkoi jo sarastaa ja tilanne muuttui arveluttavaksi, pataljoonan muut komppaniat kun vielä olivat piikkilankaesteiden ulkopuolella ja vihollisen konekiväärituli pyyhkieli kapeata aukkoa niiden välissä. Aikaisemmissa taisteluissa varalla ollut 2. komppania, jonka mukana pataljoonan esikunta liikkui, hyökkäsi aukkoa vastaan, mutta lyötiin takaisin. Yritys uudistettiin kaksi kertaa, mutta vasta sitten kun viimeinenkin varajoukkue oli viety tuleen, pataljoonan onnistui klo 2, 30 a.p. vallata juoksuhauta, josta niin kiihkeästi oli taisteltu.

Tässä äärimmäisen kuumassa kamppailussa V jääkäripataljoona kärsi tuntuvia tappioita. Haavoittuneiden joukossa oli myös pataljoonan komentaja jääkärikapteeni Grandell, minkä vuoksi vanhin komppanianpäällikkö jääkärikapteeni Strömberg otti pataljoonan komennon. Aikaa hukkaamatta pataljoona eteni peräytyvän vihollisen kintereillä lähintä päämääräänsä, Kolikkoinmäen esikaupunkia kohti.

Taistelun vielä riehuessa hyökkäysrintaman oikealla sivustalla, oli myös kukkulalla 17 odottava II (Grönbergin) jääkäripataljoona, huomattuaan III pataljoonan valomerkin, käynyt vihollisen lähempänä rantaa olevien puolustusasemien kimppuun. Piikkilankaesteet murrettiin muutamia satoja metrejä länteen siitä aukosta, mistä III ja V pataljoona olivat murtautuneet sisään, ja välittämättä vihollisen kiivaasta tulesta ryntäsivät pataljoonan etumaiset komppaniat hurraata huutaen takana olevaa vahvasti miehitettyä ampumahautalinjaa vastaan. Siellä oli punaisilla m.m. – etulinjallaan! – kenttätykkipatteri joka oli toiminnassa viimeiseen saakka ja rynnäkössä joutui hyökkääjäin käsiin. Hyökkäystä jatkettiin Koiviston tiellä olevaa Vitsataipaleen siltaa kohti, jonka varustukset 2. (Palojärven) komppania valtasi, ja Havin esikaupunkia kohti, jonka laita oli vihollisen miehittämä. Tälläkin suunnalla hyökkääjät aamuyöstä tunkeutuivat esikaupunkeihin.

I (Taucherin) jääkäripataljoona seurasi II pataljoonan kintereillä ja hyökkäsi Kolikkoinmäelle. Sinne saapuivat aamulla myös molemmat ev.ltn. Jernströmin käytettäväksi annetut Vaasan rykmentin pataljoonat – Nordeswanin ja Väinönheimon.

XVI (Jaatisen) jääkäripataljoona, joka rynnäkön aikana oli hoitanut vartiopalvelusta toisella linjalla, eteni määräyksen mukaan ottaen haltuun vihollisen tyhjentämät asemat. Vain Ämmänkalliolta saatiin vastustusta; tämän lujan puolustusvarustuksen miehitti klo 9 ap. 3. komppania ottaen siellä 24 vankia, 4 konekivääriä y.m.

Puhdistustyötä huhtik. 28 p:nä ja punaisten viimeisten tukikohtien valtaus seuraavana yönä.

Yleinen hyökkäys huhtik. 28 p:n vastaisena yönä oli pääpiirteissään onnistunut. Mutta vielä oli vaikeita esteitä voitettavina. Kolikkoinmäen ja kaupungin välinen sitadelli, luja varustuslinna oli vielä punaisten hallussa, samoinkuin sen molemmin puolin sijaitsevat lujat varustukset. Sieltä kohdistui kiivas kivääri- ja konekiväärituli hyökkääjiin, jotka olivat pakotetut pysähtymään etukaupunkien sisälaitaan. Sitadellissa todettiin parikymmentä konekivääriä, Havin pohjoispuolella olevissa pattereissa useita ja 3 tai 4 tykkiä. Hyökkäys aukean kentän yli näitä linnakkeita ja varustuksia vastaan oli mahdoton ilman lisävalmisteluja. Sitä paitsi oli äskenvallatut esikaupungit, joihin lukuisia pakenevia punakaartilaisia oli kätkeytynyt, perusteellisesti tutkittava.

Suurin osa 28 p:ää omistettiin tälle vaivaloiselle puhdistustyölle. Samalla aikaa ampuivat punaiset näitä Kolikkoinmäen ja Havin työläiskortteleita kiivaasti tykeillä ja konekivääreillä, jolloin runsaasti tulipaloja syttyi. Vasta illan tullen voitiin vuorokauden kestäneissä taisteluissa ja ponnistuksissa väsyneille jääkärijoukoille valmistaa muutaman tunnin välttämätön lepo, sillävälin kuin tulevan yön hyökkäystä suunniteltiin ja järjesteltiin.

Lopullista hyökkäystä varten Viipuria vastaan oli everstiluutnantti Jernströmin käytettävissä, paitsi niitä seitsemää pataljoonaa, jotka 28 p:n aamuna olivat hyökänneet esikaupunkeihin, vielä yksi pataljoona Pohjois-Savon rykmentistä, joka kokonaisuudessaan oli asetettu Wilkmanin ryhmän käytettäväksi 28 p:nä illalla. Kaikki Wilkmanin ryhmän patterit olivat määrätyt ottamaan osaa tykistövalmisteluun, joka etusijassa oli suunnattava sitadellia ja muita kiinteitä linnoitusvarustuksia vastaan.

Ennen hyökkäyksen käyntiinpanoa oli kuitenkin suurempi osa punaisista puolustajista, katsoen pelin menetetyksi, huomaamatta tyhjentänyt asemat. Jättäen vain etulinjalle heikompia osastoja vetäytyivät punaiset klo 10 tienoissa illalla kaupungin sisäosiin ja jatkoivat matkaa länttä kohti avatakseen itselleen peräytymistien Tienhaaran kautta Haminaa kohti. Noin 6000 punaista tällä tavoin vetäytyi Wilkmanin ryhmän hyökkäyksen tieltä joutuakseen sen sijaan Sihvon ryhmän vartioketjun käsiin kaupungin länsipuolella. Jo aikaisemmin päivällä olivat punaisten johtajat pelastautuneet pakenemalla meritse Viipurista ja ottamalla kurssin Pietaria kohti.

Näissä olosuhteissa muodostui hyökkäys kaupungin sisempiä varustuksia vastaan ja itse kaupungin valtaus helpoksi tehtäväksi. Klo 12,30 yöllä huhtik. 29 p:ää vasten alkoi hyökkäys voimakkaalla tykistövalmistelulla. Sittenkun tykkien jyske vaikeni, alkoi jalkaväen hyökkäys klo 1 yöllä. I ja V pataljoonat valtasivat Patterinmäen varustukset, kohdaten vain heikkoa vastarintaa. XVI jääkäripataljoona sekä äsken saapunut Pohjois-Savon rykmentin pataljoona etenivät aivan rautatien länsipuolella Papulan rautatiesillan luona olevaa tukikohtaa kohti, ja sinne johdettiin myöskin Vaasan rykmentin I pataljoona Kolikkoinmäeltä. Mutta ennen kuin nämä joukot ennättivät perille, tunkeutuivat jo eversti von Colerin joukot siltojen yli sisälle kaupunkiin.

v. COLERIN JOUKKOJEN TOIMINTA PAPULAN LAHDEN LUONA.

Tulitaisteluita ja hyökkäysvalmisteluja huhtik. 28 p.

Eversti von Colerin käskyn mukaisesti läksivät IX ja XI pataljoonat puolenyön aikaan 28 p:ää vasten valmiusasemiinsa Papulanlahden yli vievien siltojen luo. Vihollisen tuli oli yhä kiihkeätä, joten oli edettävä syöksyttäin. Tykistövalmistelu, joka alkoi määrättynä aikana, kiihtyi klo 12,30-12,45 välillä todella tehokkaaksi, mutta sitten se pian heikkeni ampumavarain puutteen vuoksi. Kaikesta huolimatta se ehti saamaan esikaupungeissa joukon tulipaloja, jotka kuin jättiläiskokot roihusivat koko yön.

Tänäkin yönä molemmat pataljoonat turhaan odottivat valosignaalia, joka ilmaisisi että Jernströmin joukot lähenivät siltoja. Kello 4 aikaan patterien tuli vihdoin kokonaan taukosi, ja myöskin vastapäisellä rannalla näytti kaikki hiljaiselta ja kuolleelta. Pataljoonain komentajat pyysivät lupaa saada käydä rynnäkköön heti, Jernströmin joukkoja odottamatta. Rykmentinkomentaja kielsi vastaten, että everstiluutnantti Jernströmin joukkojen hyökkäys oli edistynyt hyvin ja että pian saattoi odottaa heidän saapuvan määrätylle linjalle.

Pian saattoi kuitenkin paljain silmin nähdä että punaiset olivat pysäyttäneet etenemisen kaupungin sisempien varustusten eteen. Kun aamusumut klo 6 tienoissa hälvenivät, avattiin vastapäiseltä rannalta kiivas tuli sillan päihin kokoontuneita pataljoonia vastaan. Erittäin vaikeaksi kävi peräytyminen IX pataljoonalle, sen miehistön kun täytyi juosta 200 metrin pituinen matka vain heikon lauta-aidan suojassa. Tämä puolen tunnin aika tuotti kuitenkin pataljoonalle puolet sen tappioista koko piiritysaikana, nim. 7 á 8 kaatunutta ja 20 haavoittunutta. M.m. kapteeni Kari ja luutnantti Lang haavoittuivat niin vaikeasti, että molemmat muutaman päivän kuluttua sairaalassa kuolivat.

28 p:n kuluessa jatkui laukaustenvaihtoa, joskin ajoittain heikosti, koko rintamalla. Sitadellia, joka nyt oli punaisten puolustuksen ydinkohta, voitiin Papulasta käsin ampua sivustalta, ja siellä huomattiinkin joukko täysosumia; kuitenkin näyttää siltä kuin ei tykistön mahdollisuuksia olisi täydelleen käytetty, osittain johtuen puutteellisesta yhteydestä tykistön ja jalkaväen välillä. Myöhemmin iltapäivällä punaiset yrittivät vielä uudelleen lähettää neuvottelijoita, mutta prikaatinkomentajan ehdottoman käskyn mukaan yritys tulella torjuttiin.

IX ja XI pataljoonat ryntäävät Papulan siltain yli ja puhdistavat kaupungin pohjoisosat.

Kello 10,45 illalla IX ja XI pataljoona saivat jälleen hyökkäyskäskyn seuraavaa yötä varten. Tykistövalmistelun piti alkaa kello 12,45 ja jatkua kello 12,57:ään. Täsmälleen kello 1 oli pataljoonain rynnättävä siltain yli tällä kertaa odottamatta everstiluutnantti Jernströmin joukkoja. Mitä tulee kaupungin miehittämiseen, oli entistä käskyä muutettu siten, että IX pataljoonan piti ensiksi miehittää ja puhdistaa Papulan kaupunginosa ja rautatien asema, missä sen tuli odottaa toista Vaasan pataljoonista, joka tuli kaakosta ja jolla oli määräys vapauttaa IX pataljoona tehtävästä tällä taholla.

Jo kello 9 aikaan illalla oli punaisten tuli jotakuinkin täydelleen tyyntynyt. Vaikkakin lausuttiin arveluja asiasta, oli Papulan puolellakin oleville valkoisille tuntematonta, että suurin osa punaisista oli tyhjentänyt asemansa tehdäkseen ulosmurtautumisyritykseen länttä kohden.

Klo 12,20 yöllä 29 p:ää vasten seisoivat pataljoonat jälleen ryhmärivistöissä alhaalla siltojen luona, IX maantie- ja XI rautatiesillan luona, valmiina ryntäämään heti kun tykistövalmistelu oli päättynyt. IX jääkäripataljoonan kokoontumispaikan valaisi kirkkaasti lähellä olevan steariinitehtaan palo, jonka punaiset olivat sytyttäneet. Lyönnilleen klo 1 alkoi pataljoonan 2. komppania (Palomäki) etenemisen: ensinnä kulki pieni kiväärein ja käsikranaatein aseistettu ryntäyskärki, senjälkeen 100 metrin päässä muu komppania, joukkueet toisistaan 50 m. päässä. Sillan päässä oli neljä konekivääriä valmiina toimimaan. Mitä suurimmalla jännityksellä odotettiin, pääsisivätkö ryntääjät koskemattomina perille, vai saisivatko he vastaansa tulta punaisten konekivääripesäkkeistä. Pian marssivat ensimmäiset sotilaat vakoillen pitkin katua vastapäisellä rannalla, ja lähin osasto oli jo sillalla. Ei laukaustakaan kuulunut. Komppania toisensa jälkeen kulki yli ja tapasi kaiken hiljaisena ja hyljättynä. Klo 1,20 ap. oli IX jääkäripataljoona miehittänyt rautatieaseman ja Papulan kaupunginosan kohtaamatta mitään vastarintaa. Punaiset, joita tavattiin muutamia kymmeniä asematalossa, antautuivat vapaaehtoisesti vangeiksi.

Samaan aikaan oli XI jääkäripataljoona edennyt rautatiesillan yli ja miehittänyt osalleen määrätyt kaupunginosat, niinikään, vastarintaa kohtaamatta. Miehittäessään lääninvankilan, jonne pataljoonan komentaja aikoi esikuntineen toistaiseksi pysähtyä, kohtasi pataljoonaa kaamea näky: kaikkialla käytävissä ja portaissa virui valkoisten vankien silvottuja ruumiita. Edellisenä yönä oli joukko punakaartilaisia tunkeutunut vankilaan, johon oli suljettu useita kymmeniä valkoisia, pannen revolverein ja käsikranaatein toimeen hirvittävän verilöylyn; tämän petomaisen väkivallantyön uhreina kuoli kaikkiaan kolmekymmentä henkilöä.

Prikaatikäskyssä mainittuja kaupungin kortteleita miehitettäessä ja puhdistettaessa kuultiin lännestäkäsin kaukaista, kestävää kivääri- ja konekivääriammuntaa. Oli ilmeistä että pakenevat punaiset olivat kohdanneet saartoketjun Viipurin länsipuolella ja joutuneet taisteluun toistaiseksi tuntemattomalla tuloksella. Kun oli mahdollista että punaiset lyötäisiin takaisin ja alkaisivat tulla takaisin kaupunkiin, lähetettiin klo 2,30 aamulla IX pataljoonasta, joka edelleen seisoi rautatieasemalla vaihtoaan odottaen, joukkue jääkärivänrikki Lammin johdolla vanhan kaupungin läpi Turun siltaa sulkemaan. Kun joukkue oli saapunut päävahtiin ja molempine konekivääreineen käynyt asemiin vallilla sillan molemmin puolin, lähetti se partion linnaan ottamaan selkoa tilanteesta siellä. Tällöin todettiin, että ne Viipurin suojeluskuntalaiset, jotka yllätysyrityksensä jälkeen oli huhtik. 24 p. suljettu linnaan, olivat tehneet itsensä vankilansa herroiksi. Klo 2,50 aamulla huhtikuun 29 päivänä kohotti heidän johtajansa Suomen sinivalkean lipun Viipurin linnan torniin sen punaisen vaatteen sijalle, joka siellä oli liehunut yli kolme kuukautta.

Kello 3 tienoissa aamulla saapuivat prikaatinkomentaja von Coler ja rykmentinkomentaja Gadolin rautatien ylikäytävälle aseman länsipuolella ja vastaanottivat siellä ilmoitukset hyökkäysjoukkojen toimista. Tuntia myöhemmin saapui Vaasan rykmentin I pataljoona marssien pitkin rataa kaakosta käsin, minkä jälkeen IX jääkäripataljoona saattoi marssia vanhaan kaupunkiin alkaakseen siellä puhdistustyön.”[ii]

——

[i] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VIII; 1927; sivut 331-337

[ii] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VIII; 1927; sivut 337-347

24.4.2018

24.4.1918 – 100 vuotta sitten Suomen Vapaussota

Jos et vielä ole lukenut aiempia kirjoituksiani teemalla 100 vuotta sitten, niin suosittelen lukemaan ainakin tämän ja tämän, jotta pääset kiinni siihen mitä Itäarmeijan alueella oli juuri tapahtunut Suomen Vapaussodassa.

Ote Itäarmeijan komentajan kenraali Löfströmin päiväkäskystä 23.4.1918:

”2. Everstiluutnantti Sihvon osaston on sidottava rintamalla olevat vihollisvoimat, jolloin erittäin tärkeää on, että vihollinen Näätälän kohdalla ei pääse hyökkäämään etelään päin Heinjoen-Talin maantietä kohti. Päävoimat on pidettävä valmiina käskystä, aikaisintaan yöllä 24-25 p. huhtikuuta, hyökkäämään Lottolasta ja valtaamaan Kilpeenjoen tienristeys ja katkaisemaan viholliselta paluutie länteen päin.

3. Kenraalimajuri Wilkmanin joukko-osasto aloittaa hyökkäyksen linjalta Tuokkola-Pilppula-Kämärän kylä-Heikurila huhtikuun 23 p:nä klo 11 ip. [Länteen, Viipurin suuntaan, kartta on artikkelissani 20.4.1918 – jpu]

4. Eversti Ausfeldin osasto jatkaa ennen annettua tehtävää, jolloin tärkeää on, etteivät vihollisen voimat Äyräpäänjärven ja Valkjärven välillä pääse hyökkäämään kenraalimajuri Wilkmanin joukko-osaston vasenta siipeä vastaan.”[i]

24.4.1918

”Huhtikuun 24 p:nä saapui kenraali Mannerheim, seurassaan everstit Ignatius ja Törngren sekä saksalainen majuri Crantz, Antreaan ja matkusti junalla rintamalle. [Itä – jpu] Armeijan komentaja taas jäi päämajaansa, koska sotatointen johto joka silmänräpäys saattoi vaatia hänen otettaan.

Puolenpäivän aikaan saapui kenraali Wilkmanilta ilmoitus, että Colerin rivistön kärkipataljoona oli aamulla vallannut Talin. I jääkäripataljoona oli myös yöllä 23-24 p. kiivaiden taistelujen jälkeen vallannut Säiniön ja sinne oli saapunut vielä lisää yksi pataljoona. Vihollisen panssarijunat hyökkäsivät sekä luoteesta että kaakosta. Sitä vastoin olivat punaiset Kämärän asemalla menestyksellä puolustautuneet Jernströmin rivistön pääjoukkojen uusiintuneita hyökkäyksiä vastaan, jotka joukot vihollisen sitkeän vastarinnan vuoksi oli keskitetty tätä hyökkäysmaalia vastaan. Tappiot olivat olleet huomattavan suuret: 4 upseeria ja 119 miestä.

On valitettavaa että everstiluutnantti Jernström Säiniön ja Kämärän asemain merkitykseltään toisluokkaiseen valtaustehtävään oli sijoittanut koko ryhmänsä. Hän ei ollut pysynyt päätehtävässään, joka oli Viipurin yllättävä valloitus, mikä ei välttämättä vaatinut, että viholliset sitä ennen oli karkoitettava molemmilta mainituilta asemilta. Olisi riittänyt, että Säiniön valtauksen jälkeen esim. yksi komppania olisi sitonut Kämärällä olevan vihollisen, samalla kuin rivistön muut joukot koottuina olisivat kaakosta käsin tunkeutuneet kaupunkiin. Mitään vakavampaa vastarintaa tuskin olisi tavattu huhtik. 24 p:nä. Nyt oli yllätys mennyt myttyyn ja vihollinen oli saanut aikaa ryhtyä vastatoimenpiteisiin. Syytä tähän vähemmän onnistuneeseen alkuhyökkäyksen toimeenpanoon on kuitenkin myös kenraalimajuri Wilkmanin tehtävää koskevassa määrittelyssä (ks. edemp.) Kenties rivistön päällikkö oli siitä tehnyt sen johtopäätöksen, että Säiniön ja Kämärän asemat ehdottomasti oli vallattava ennen hyökkäystä Viipuriin.

Armeijan komentajan taholta ei tähän kuitenkaan voitu tehdä mitään. Jonkun aikaa myöhemmin ilmoitettiin, että vihollinen oli tyhjentänyt Kämärän aseman ja että Jernströmin rivistö kokosi joukkojaan jatkaakseen seuraavana päivänä Viipuria kohti. Majuri Savonius oli kiivaiden taistelujen jälkeen ylivoimaista vihollista vastaan vallannut Muolaanjärven ja Äyräpäänjärven välisen kannaksen ja Ausfeldin ryhmä piti aamusta saakka hallussaan rautatietä Uudenkirkon ja Kuokkalan asemien välillä.

Armeijankäskyllä n:o 65 määrättiin näinollen, että eversti Ausfeldin, ehkäisten vihollisen kaikki etenemisyritykset Rajajoen ja Laatokan välillä, oli erotettava mahdollisimman vahvoja joukkoja Viipuria vastaan, liittyen nämä yhteistoimintaan kenraalimajuri Wilkmanin ryhmän kanssa.

Pääasia oli kuitenkin, että eversti v. Colerin oli onnistunut päästä Taliin ainoastaan vähäisiä voimamääriä käyttäen. Wilkmanin ryhmän täydentäminen armeijanreservillä ei siis ollut välttämätöntä. Klo 12,22 ip. annettiin Pohjois-Hämeen rykmentille niin ollen käsky muuttaa armeijan päämajan järjestämillä vesikulkuvälineillä Antreasta Jääskeen ja sen jälkeen asettua Lottolaan ja Eevolaan.

Nyt oli tullut aika antaa armeijanreservi Sihvon ryhmän vahvistukseksi ja musertaa vihollinen molemminpuolisella kaarrostamisella. Vasta sitten kun oli saatu varmuus siitä että Wilkmanin ryhmä omin voimin saattoi suoriutua tehtävästään, ja että vihollisen rintamapuolustus oli järkytetty uhkaamalla sen yhteyksiä, saattoi rintamanmurrolla olla menestymisen mahdollisuuksia ja voitiin siis koota tätä varten tarvittavia voimia. Tarkoitetun tuloksen saavuttaminen vaatisi kuitenkin, että Sihvon ryhmän isku suoritettaisiin mitä nopeimmin ja häikäilemättömässä etenemishengessä. Tästä antoikin armeijaesikunnan päällikkö asianomaisella suullisen ohjeen jättäessään seuraavan armeijakäskyn: – –

Rivistö Jernström sijoitetaan yöksi Kämärään ja Säiniöön, etuvartiot Liimattaan, päivän koittaessa jatkaakseen hyökkäystään Viipuria kohti.

Viipuri on vallattava ja vihollinen Oravalan ja Näättälän välillä tuhottava.

1. Everstiluutnantti Sihvon käytettäväksi asetetaan Pohjois-Hämeen rykmentti, joka yön kuluessa sijoitetaan Eevolaan ja Lottolaan, puhelinnumero Ihalempiälä, Kamajauhola 12, sekä Vaasasta vastatullut osasto 2. kenttälennätinpataljoonaa, joka on saanut määräyksen heti ilmoittautua Antrean ryhmäesikuntaan.

2. Everstiluutnantti Sihvon ryhmän on, alottaen hyökkäyksensä päivän valjetessa, lyötävä Oravalan ja Näättälän väliset vihollisvoimat katkaisten niiden yhteydet länteenpäin sekä estäen Näätälässä olevien joukkojen hyökkäyksen etelään päin. Muilla osilla rintamaa on vihollinen sidottava. – –

Ylipäällikön reservistä sijoitettiin Vaasan rykmentti Hiitolaan armeijan komentajan käytettäväksi. – – ”[ii]

25.4.1918

– –

”Suurin huomio kiintyi tänä päivänä kuitenkin everstiluutnantti Sihvon rintamanmurtoon, s.o. kysymykseen, missä määrin onnistuttaisiin saamaan vihollinen saarretuksi Viipurin pohjois- ja koillispuolella. Vastoin ryhmän komentajan ilmaisemaa käsitystä armeijan komentaja oli sitä mieltä, että vakavampaa vastarintaa todennäköisesti ei ollut odotettavissa.

Ennen klo 7,45 a.p. saapuneiden ilmoitusten mukaan oli eteneminen aloitettu klo 4,45 a.p. Lottolasta, klo 5 a.p. Kuurmanpohjasta ja pian senjälkeen saavuttiin Näverin tienristeykseen. Mutta samaan aikaan ilmoitettiin, että vihollinen sytytti paloja Joutsenossa, Penttilässä, Oravalassa, Syvälahdessa, Kavantsaarella ja Pullilassa; vihollinen oli siis jo perääntymismatkalla. Kaikki riippui nyt siitä, voisiko ev.ltn. Sihvo ryhtyä nopeasti ja häikäilemättä takaa-ajoon. Ryhmältä saapuneet tiedot olivat kuitenkin erittäin säästeliäitä. Niissä ilmoitettiin tosin saadun huomattavasti sotasaalista, kaikkiaan 18 tykkiä, 10 konekivääriä, vetureita ja rautatievaunuja; mutta vasta illalla saatiin selkoa joukkojen ryhmityksestä. Kohtaamatta muuta vastarintaa kuin mitä hajanaiset punaiset joukkiot pystyivät aikaansaamaan, olivat päävoimat päässeet Kilpeenjoelle ja Ihantolaan, kun taas Karjalan 3. rykmentti oli Saimaan kanavan tasalla Nuijamaan pohjoispuolella, oikea sivusta Lauritsalaan nojaten.

Kenraalimajuri Wilkmanin ryhmältä saapui aikaisin 25 p:nä ilmoitus v. Colerin rivistön toiminnasta Talin valtauksen jälkeen. Päävoimat oli johdettu Häyryn kautta Viipuria kohti, mutta Papulassa oli eteneminen pysähtynyt, koska kaupungin koillispuolella olevia siltoja ei voitu vallata. Ilmoitettiin oltavan tykistövahvistuksen, erikoisesti haupitsien tarpeessa. Rivistön X pataljoona (Solin) oli talissa erotettu varmistamaan ryhmää pohjoiseen ja päävoimien kera katkaisemaan vihollisen yhteyksiä Ihantolan ja Juustilan kautta Saarelaan ja Lavolaan.

Jernströmin rivistö oli Kämärän asema-alueesta käytyjen runsastappioisten taistelujen jälkeen kokoontunut Säiniöön, ratsuväen turvatessa sivustaa Nuoraaseen ja Korpelaan päin.

Savoniuksen rivistö oli kiivaan taistelun jälkeen vallannut Hotakan.

Everstiluutnantti Jernströmin aikomuksena oli viipymättä edetä Liimatan kautta ja ryhtyä hyökkäämään Viipuria vastaan. Puolenpäivän aikana ryhdyttiin hyökkäämään kaupungin kaakkoispuolella olevia varustuksia vastaan, mutta vihollinen puolustautui tehokkaasti leveäin piikkilankavöiden turvaamista varustuksista; vihollista ei saatu perääntymään, joten hyökkäys iltapäivällä pysähtyi. – v. Colerin rivistö oli tänä päivänä ollut odottavalla kannalla, ryhtyäkseen, päästyään yhteyteen Jernströmin rivistön kanssa ja tämän hyökkäyksen onnistuttua, tunkeutumaan etelään. X pataljoona saapui vasta tänä päivänä Lavolaan ja Saarelaan.

Majuri Savoniuksen kimppuun Hotakassa hyökättiin sekä lännestä että idästä, mutta hänen onnistui selviytyä. Kun Kangaspellosta hyökkäävät punaiset puolestaan saivat selkäpuolelta kimppuunsa 1. Karjalan rykmentin I pataljoonan (Sihvonen) joukkoja (Ausfeldin ryhmästä), ryhtyi majuri Savonius puolestaan hyökkäämään. Vihollinen ajautui Muolaanjärvelle ja tuhoutui suurelta osalta.

[Myttyyn meni, mutta jatketaan – väliotsikko jpu]

Huhtik. 25 p:n iltana oli armeijanjohto selvillä siitä, että yritys yllättämällä vallata Viipuri oli mennyt myttyyn. Mutta ei tässä kyllin: vihollisen päävoimain, jotka olivat olleet kaupungin koillis- ja pohjoispuolella, oli todennäköisesti onnistunut vetäytyä takaisin linnoitusvarustusten suojaan. Asian näinollen oli tärkeätä mitä kiireimmin täydentää kaupungin piiritys, samalla kertaa kuin kenraalimajuri Wilkmanin ryhmää vahvistettaisiin mahdollisimman suurilla voimilla, jotta päähyökkäys kaakosta käsin tarpeettomasti viipymättä voitaisiin panna toimeen.

Everstiluutnantti Sihvon ryhmän lähimmäksi tehtäväksi tuli nyt Viipurissa ja Etelä-Suomessa olevien punaisten yhteyksien katkaiseminen ja oli sen edettävä niin nopeasti, ettei viholliselle voitaisi lännestä käsin tuoda lisävoimia, sekä ettei vihollinen pääsisi pakoon Viipurista, välttyen valkoisten suunnittelemalta ratkaisulta. Ryhmä ei todennäköisesti tapaisi vastassaan mitään vihollisvoimia ennenkuin Tienhaaran varustusten luona, mutta sillä oli sen sijaan uhka selkäpuoleltaan, Lappeenrannasta käsin. Haluten vapauttaa ryhmän komentajan yhteyksiään koskevasta huolenpidosta ja siten lisätä etenemisnopeutta etelää kohti, päätti armeijan komentaja erottaa Karjalan 3. rykmentin (Sarlin) suoraan hänen oman johtonsa alaiseksi ryhmäksi, jonka lähimpänä päämääränä oli oleva Lappeenrannan valtaus. Sihvon ryhmää oli johdettu sitten, että tämä rykmentti oli tullut suotuisiin perusasemiin tehdäkseen hyökkäyksen ilmoitettuun suuntaan. Förbergin ryhmä, joka nyt oli asetettu eversti Tunzelmannin päällikkyyden alaiseksi, oli huhtik. 25 p. vallannut Savitaipaleen ja tulisi seuraavana päivänä lähettämään osan joukkojaan Lappeenrantaa vastaan, tullen täten välillisesti tukemaan Sarlinin hyökkäystä.”[iii]

Rajajoki otetaan haltuun

”Vasemmalla sivustalla toimivan hyökkäysrivistön tehtävänä oli jääkärimajuri von Bonsdorffin johdolla miehittää Jäppilä ja Kuokkala ja sulkea raja näillä seuduin. Rivistöön kuului 2. jääkärirykmentin VI pataljoona (Sundman), 5. jääkärirykmentin XIII pataljoona (Huyssen) ja yksi komppania 5. jääkärirykmentin XV pataljoonasta (Homén). Tykistö, jonka oli seurattava mukana, ei vielä hyökkäystä käyntiin pantaessa ollut ehtinyt saapua Kivennavalle.

Määräyksen mukaisesti rivistö läksi liikkeelle Kivennavalta aikaisin aamulla 23 p:nä. Jäppilässä erotettiin Homénin pataljoonan 3. komppania, joka jääkäriluutnantti Lindholmin johdolla eteni rajalle ja taistelutta valtasi Rajajoen yli vievän suuren maantiesillan. Pääjoukko – Sundmanin ja Huyssenin pataljoonat – marssi etelään Haapalan kautta Kuokkalaa kohti.

Pienempien metsätaistelujen jälkeen Huyssenin pataljoona karkoitti vihollisen Kuokkalaa kohti, minkä paikan rivistö jo klo 10 a.p. saavutti. Huyssenin pataljoona asettui asemiin metsänreunaan pitkin rataa, jota Terijoelta ja Pietarista tulleet panssarijunat hallitsivat. Klo 11,10 a.p. v. Bonsdorff ilmoitti, että hän ei ilman tykistöä, joka täälläkin oli myöhästynyt [paha kelirikko – jpu], pystynyt pääsemään yli radan. Hän sai tiedon siitä, että tykit eivät voisi tulla perille kuin aikaisintaan klo 5 i.p.

Pataljoona Huyssenin ollessa edelleen radan läheisyydessä venäläinen joukko-osasto klo 12 aikaan hyökkäsi reservissä olevan Sundmanin pataljoonan kimppuun. Venäläiset olivat metsän ja parin harjanteen suojassa edenneet aseman itäpuolitse. Luutnantti Melin määrättiin komppaniansa kanssa venäläisiä vastaan ja lyhyen taistelun jälkeen vihollinen peräytyi ja läksi pakoon rajan yli Venäjälle.

Tämän jälkeen sekä panssarijunien poistuttua kävi radan yli kulkeminen aseman itäpuolella sekä vihollisen kaarrostaminen mahdolliseksi. Pataljoona Sundman hyökkäsi vihollisen oikeaa sivustaa vastaan ja Huyssen eteni sen rintamaa vastaan. Asema vallattiin klo 5,30 i.p. ja saaliiksi saatiin kaksi tykkiä sekä muutamia konekiväärejä. Venäläisten onnistui paeta huvila-asutuksen läpi merelle ja rannikkoa pitkin Venäjälle. Valkoisia kaatui 28 ja punaisia 68 miestä.

– –

Huhtikuun 24 p:n kuluessa miehitti Huyssenin pataljoona radan ja sen varrella olevat asemat aina rajalle saakka, ja tämän yhteydessä suoritettiin valloitettujen alueiden vaivoja ja aikaa vaativa puhdistustyö. Vielä 26 p:nä klo 2 yöllä tekivät kuitenkin venäläiset viimeisen hyökkäyksen 1½ km itään Ollilasta, minkä hyökkäyksen Huyssenin pataljoona vaikeuksitta torjui.

Rajan vartioimisesta Jäppilän seudulta alas rataa kohti huolehti 24 p:stä alkaen Homénin pataljoona, jonka esikunta majoittui Luutahännän rajakylään. Hyökkäävän toiminnan merkkejä ei venäläisten puolelta oltu havaittu. Luutnantti Lindholm, joka komppaniansa kanssa vartioi Jäppilästä kaakkoon Rajajoen yli johtavaa maantiesiltaa, ilmoitti 26 p:nä klo 3 i.p., että venäläiset olivat koonneet päävoimansa – n. 6,000 miestä – Levashovoon.”[iv] Suomalaiset joukot saamansa käskyn mukaisesti selvittivät vihollisjoukkojen määriä ja paikkoja partiotoiminnalla Venäjän puolelle rajaa.

Raudun-Raasulin suunta

”25 p:n illalla pommittivat venäläiset radan luona – Venäjän puolelta – tykeillä valkoisten asemia. 20 miehen vahvuinen partio lähetettiin yöllä liikkeelle ja tämän onnistui 26 p. klo 6 a.p. polttaa Grusinan silta vihollisen selän takana [Venäjän puolella rajaa – jpu].”[v]

Panssarijunat Säiniöllä

”Heti Säiniön aseman valtauksen jälkeen saapui sinne myöskin XVI jääkäripataljoona (Jaatinen), joka klo 2 päivällä oli lähtenyt Heinjoen kirkonkylästä ja tullut Kämärän kylän ja Pienperon kautta. Molemmat pataljoonat joutuivat aamuyöstä ja pitkälle 24 p:ään taisteluihin punaisten panssarijunain kanssa. Ensinnä Viipurista päin tulla puhkui suuri panssarijuna, joka pysähtyi maantiesillan kohdalle 1800 m asemalta ampuen kiivaasti aseman seutua sekä tykeillä että konekivääreillä, saaden aikaan suurta hämminkiä. Tuskin oli se taas vetäytynyt takaisin, kun Kämärältä tuli juna Viipuria kohti. Vielä ei oltu ehditty rikkoa rataa, joten näytti siltä kuin juna olisi esteettä päässyt livahtamaan Viipuriin. Silloin hyppäsi vänrikki Ahonen radalle ja hänen onnistui, vaikkakin hän heti vaikeasti haavoittui, vääntää vekseliä siten, että saapuvan junan vaunuista osa suistui kiskoilta. Sen miehistö pakeni läheiseen metsään.

Nyt ryhtyi pataljoona toimenpiteisiin radan rikkomiseksi kummallakin taholla, mistä uusia vihollisjunia voitiin odottaa. Näiden toimenpiteiden paraillaan ollessa käynnissä tuli klo 11 tienoissa Kämärän suunnalta kiivaasti ampuva uusi panssarijuna asemaa kohti. Karkoitettuaan tulellaan vastustajansa aseman läheisyydestä punaiset tarkastelivat tilannetta ja saivat selville, että ne kiskot millä juna paraikaa liikkui olivat rikotut. Juna peräytyi nyt, kunnes pääsi toiselle kiskoparille ja ajoi uudestaan täyttä vauhtia komeasti aseman ohi. Mutta maantiesillan kohdalla se surkeasti suistui kiskoilta. Siellä olivat 1. komppanian miehet, etupäässä jääkärivääpelit Saviaro-veljekset, saaneet radan rikotuksi kyllin tehokkaasti. Se oli komea saalis, jossa aseistuksena oli 2 tykkiä ja paljon konekivääreitä.

Muutaman tunnin hiljaisuuden jälkeen alkoi kahakka kuitenkin vielä kerran. Päivällä saapui Kämärältä pitkä, 26 vaunua käsittävä juna, jossa Kämärän puolustajat yrittivät peräytyä Viipuriin. Siinä oli sekä matkustaja- että tavaravaunuja täynnä miehiä, naisia ja kaikenlaista tavaraa. Nyt oli rata kuitenkin jo katkaistu useassa kohdin. Junan täytyi pysähtyä jonkun matkan päähän asemalta ja miehet alkoivat lappaa vaunuista radan varrelle.

Silloin ne saivat tulta vastaansa radan länsipuolelta, missä XVI patl. 3. komppania oli vartiotehtävissä. Asemalla valkoiset joukot hälyytettiin, mutta punaiset, noin 300-400 miestä; ryntäsivät radan länsipuolelle asetettujen harvojen vartioketjujen läpi ja pääsivät tappioita kärsien perääntymään Viipuriin.”[vi]

——

[i] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VIII; 1927; sivut 195-196

[ii] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VIII; 1927; sivut 196-200

[iii] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VIII; 1927; sivut 200-203

[iv] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VIII; 1927; sivut 249-251

[v] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VIII; 1927; sivut 252-253

[vi] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VIII; 1927; sivut 298-300

22.4.2018

22.4.1918 – 100 vuotta sitten Suomen Vapaussota

Suunnitelmia Itä-Suomen vapauttamiseksi

Suomen Armeijan järjestelyistä ennen ”loppusotaa” ja ensimmäisestä kenraali Löfströmin johtaman Itäarmeijan operaatiosta voi lukea täältä. Siinä operaatiossa eversti Ausfeldin ryhmä katkaisi Suomen ja Venäjän välisen maayhteyden, että Venäjä ei voisi enää lähettää Suomen puolelle joukkojaan, eikä materiaalista apua punakapinallisille – eikä toisaalta punakapinalliset ja venäläiset voisi maitse paeta Venäjälle ”loppusodan” kuluessa.

Seuraava tärkeä operaatio oli vapauttaa Viipuri venäläisistä joukoista ja punakapinallisista. Mielellään jo samalla vapautettaisiin myös Lappeenranta, jos voimat siihen riittävät. Riittääkö voimat myös Lappeenrannan vapauttamiseen riippui siitä hyökkääkö Venäjä vielä suurin joukoin Suomen ja Venäjän välisen rajan ylitse eversti Ausfeldin joukkojen kimppuun, vai häviääkö Venäjä suosiolla Suomen ja Venäjän välillä käynnissä olevan Vapaussodan. Jos Venäjä ei enää hyökkää, niin sitten eversti Sihvon ryhmälle riittää lisää resursseja Lappeenrannan suunnalla.

Ryhmitys

Itäarmeijan länsipuolella oli Länsiarmeijaan kuuluva kenraalimajuri Linderin johtama Savon ryhmä. Itäarmeijan ja Länsiarmeijan rajana oli Saimaan vesistö. Kenraalimajuri Linderin päätehtävänä oli vapauttaa Kotka ja Hamina. Mahdollisuuksien mukaan avustaa Lappeenrannan vapauttamisessa.

Itäarmeijan vasen siipi oli eversti Sihvon ryhmä – kenraalimajuri Linderin naapurina. Keskellä oli kenraalimajuri Wilkmanin vahva ryhmä, jonka päähyökkäyssuunta oli Heinjoen seudulta länteen Viipuriin. Oikea siipi oli eversti Ausfeldin ryhmä sulkemassa Laatokan ja Suomenlanden välillä Karjalan kannaksen Taipale-Metsäpirtti-Valkeasaari-Terijoki-Raivola.

Kenraalimajuri Wilkmanin ryhmä puolestaan oli jaettu kolmeen rivistöön:

”Eversti von Colerin rivistön – käsittäen 2. jääkäriprikaatin (paitsi VIII pataljoona), ryhmän Karjalan ratsujääkärirykmentin 2. eskadroonasta, 2. haupitsipatterin (kaksi haupitsia), 5. ja 6. kanuunapatterin (kummassakin 4 tykkiä), sekä ryhmän 2. kenttälennätinosastosta – oli yöllisellä hyökkäyksellä vallattava vihollisen Lyykylässä olevat varustukset, tunkeuduttava pikamarssissa Taliin, vallattava se ja siten eristettävä Kavantsaarella ja Näätälässä olevat viholliset Viipurista.

Everstiluutnantti Jernströmin rivistön – käsittäen 1. jääkärirykmentin, yhden pataljoonan 6. jääkärirykmentistä, yhden ryhmän Karjalan ratsujääkärirykmentin 2. eskadroonasta, 1. haupitsipatterin (4 haupitsia), puolet 4. kanuunapatterista (2 tykkiä) sekä yhden ryhmän 2. kenttälennätinosastosta – oli hyökättävä Suurperon, Vääräkosken ja Pienperon kautta rautatielle ja valloitettava Viipuri idästä ja kaakosta käsin.

Majuri Savoniuksen rivistön – käsittäen 5. jääkärirykmentin paitsi kahta pataljoonaa, yhden ryhmän Karjalan ratsujääkärirykmentin 2. eskadroonasta ja puolet 4. kanuunapatterista (2 tykkiä) – oli vallattava Ilveksen ja Hotakan tienristeykset ja sen jälkeen edettävä Galitsinaan.

Karjalan ratsujääkärirykmentin 2. eskadroonan, paitsi kolmea ryhmää, oli suojeltava ev.luutn. Jernströmin vasenta sivustaa ja tiedusteltava Rokkalanjoelle päin ja Vitikkalan tiehaaraa kohti Kaukjärven pohjoisrannalle.

Yhden pataljoonan 6. rykmentistä oli edettävä Pilppulaan ja sijoituttava ryhmänreserviksi.”[i]

Kuten edellä olevasta huomaatte kenraalimajuri Wilkman liikutteli rykmenttien, pataljoonien ja pattereiden lisäksi myös puolikkaita kanuunapattereita ja ratsujääkärieskadroonan yksittäisiä ryhmiä. Ei ollut Suomen Armeijan Itäarmeijalla liikaa resursseja käytettävänään tässä Suomen Vapaussodan ”loppusodassa”.

——

[i] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VIII; 1927; sivut 193-194

20.4.2018

20.4.1918 – 100 vuotta sitten Suomen Vapaussota

Järjestelyistä ennen ”loppusotaa”

Suomen Armeijan Ylipäällikön kenraali Mannerheimin joukot oli jaettu kahteen eri armeijaan. Armeijoihin kuului perusyhtyminä rykmenttejä. Jääkärirykmentit oli sijoitettu periaatteessa jääkäriprikaateihin á kaksi rykmenttiä, mutta käytännössä siirreltiin rykmenttejä ja pataljoonia. 20.4.1918 mennessä myös suojeluskuntajoukoista piti olla muodostettu rykmenttejä. Lisäksi oli jalkaväkeä kaksi alunalkaen värvättyä krenatöörirykmenttiä, mutta niistäkin tuli täydennysten myötä vastaavia jalkaväkirykmenttejä.

Kenttätykistö oli ollut hyvin hajanainen ja heikkokin koko Vapaussodan ajan yksittäisiä neljän tai kahden tykin pattereita, jopa yksittäisiä tykkejä siellä sun täällä. Tampereen vapauduttua punaisten vallan alta siellä muodostettiin Jääkäritykistöprikaati melkoisen yhtenäisellä kalustolla kun Raudussa ja Tampereella saavutettujen voittojen kautta oli saatu vihollisilta sotasaaliina runsaasti hyvää tykkikalustoa. Jääkäritykistöprikaati jakautui esikuntaan ja kolmeen osastoon. Yhdessä osastossa oli kaksi nelitykkistä haupitsipatteria ja kahdessa osastossa molemmissa kaksi nelitykkistä 76 mm pikatykkipatteria. Jääkäritykistöprikaati lähti Tampereelta viimein 19.4.1918 Karjalaan[i]. Muutenkin tykistö pyrittiin järjestämään pääsääntöisesti nelitykkisiksi pattereiksi – järjestely sodan aikana, taistelujen kuluessa, ei kuitenkaan ollut helppoa.

Savon ja Karjalan ryhmistä (rintamista) muodostettiin Itäarmeija kenraali Löfströmin komentoon.

Itäarmeijan tehtävä

Itäarmeijan tehtäväksi tuli katkaista Laatokan lounaispuolella yhteys Suomen ja Venäjän välillä, sekä valloittaa Viipuri.[ii]

Suomen ja Venäjän välinen maayhteys piti saada katkaistua ihan ensimmäisenä toimena ”loppusodassa”, että Venäjä ei voi lähettää Suomen puolelle lisää joukkoja, eikä Suomen puolella olevat punaiset joukot pääse pakenemaan maitse Venäjälle. Silloin 100 vuotta sitten rautatiet olivat ehdottomasti varmin kuljetustapa – varsinkin jouduttaessa toimimaan kelirikon aikana – kuten nyt tapahtui.

Karjalan kannaksella oli kaksi rautatietä yhdistämässä Suomea ja Venäjää. Pohjoisempi Raudun kautta Käkisalmeen oli tiukasti suomalaisten hallussa Raudun eteläpuolelta. Eteläisempi rata Valkeasaari-Terijoki-Raivola-Viipuri taas oli tiukasti venäläisten ja punaisten hallussa – ja nämä tiesivät toki miten elintärkeä tämä Pietarin-Viipurin rata heille oli.

Ryhmä Ausfeld hyökkää rajalla

1. Jääkäriprikaatin komentaja eversti Ausfeld sai tehtäväkseen sulkea maayhteys Karjalan kannaksella välillä Laatokka-Suomenlahti. Eversti Ausfeldin joukot eivät kuitenkaan olleet hänen oma prikaatinsa, vaan erilaisia pataljoonia sieltä sun täältä.

Laatokan rannalla Metsäpirtin, Raudun ja Taipaleen hujakoilla oli puolustauduttava yhdellä pataljoonalla ja suojeluskuntajoukoilla siltä varalta, että Venäjä hyökkää.

Raudun-Valkjärven hujakoilta piti sen sijaan hyökätä railakkaasti Kivennavan suuntaan ja sieltä Raivolaan sekä Suomenlahden rannalle jättäen varmistusjoukkoja matkan varrelle niin että rajaseutu tulee tiukasti suljettua.

Kenraali Löfströmin käskyn 19.4.1918 klo 9 ap. mukaan Ausfeldin piti aloittaa hyökkäyksensä lounaaseen 20.4.1918, mutta Ausfeld otti ”varaslähdön” ja hyökkäsi jo 19.4.[iii]

”Kuitenkin oli eversti Ausfeld aloittanut hyökkäyksensä jo 19 p:nä. Karjalan 1. rykmentin komentajan majuri Elfvengrenin johtaman ryhmän, johon kuului mainitun rykmentin ohella 2. jääkärirykmentti (paitsi yhtä pataljoonaa) ja Karjalan ratsurykmentti (paitsi yhtä pataljoonaa) ja Karjalan ratsujääkärirykmentin 1. eskadroona, oli 19 p:n aamulla osittain hyökättävä vihollisen kimppuun Valkjärven eteläpuolella, osittain edettävä Kauksamon kautta Vuottaata kohti, Karjalan 1. rykmentin I pataljoonan puolustaessa asemia Valkjärvellä ja Kopolassa. Rajan turvaaminen Raasulin-Metsäpirtin kohdalla annettiin 4. jääkärirykmentin VIII pataljoonalle ja siellä oleville suojeluskunnille. Yksi pataljoona 2. jääkärirykmentistä oli ryhmänreservinä.

Valkjärven eteläpuolella olevaa aluetta vastaan asetettiin kaksi pataljoonaa, yksi kumpaisestakin rykmentistä, jotka kapteeni Hanellin komennossa huhtik. 19 p. etenivät Valkjärven (järven) eteläpuolella Valkjärven-Tarpilan maantietä kohti, jolle seuraavana päivänä taistelun jälkeen päästiin.

Aikaisin huhtik. 20 p:n aamuna hyökkäsi kaksi pataljoonaa kapteeni Kumlinin komennossa Lipolan seudulta Kauksamoon, missä punaiset kärsivät suuria tappioita, menettäen 4 konekivääriä varusteineen ja lähtien pakoon. Takaa-ajoon ryhdyttiin heti. Vuottaassa otettiin n. 30 vankia ja illalla saavutettiin Ahijärvelle Kivennavan kirkonkylästä pohjoiseen.

Majuri Elfvengrenillä, joka heikoin voimin seisoi rintamassa punaisia vastaan Valkiamatkassa (5 km. kaakkoon Valkjärven kylästä), oli aikomuksena 21 p. sitten kun Tarpila olisi vallattu, antaa Hanellin ryhmän hyökätä vastassaan olevan vihollisen selkään.

Kun kenraali Löfström sai ilmoituksen tästä, lähetettiin mainittuna päivänä klo 11,40 a.p. eversti Ausfeldille seuraava sähkösanoma: »Edetkää Raivolaan odottamatta Valkjärven taistelujen tulosta.» Armeijan komentajasta oli tärkeätä, että Ausfeldin ryhmä ei pysähtyisi – hyvin ymmärrettävistä syistä – suojaamaan yhteyksiään, vaan että se häikäilemättä, kootuin voimin veisi hyökkäyksensä päämaaliin, Raivolaan saakka. Kun kerran rautatie olisi valkoisten hallussa, voitaisiin rintamavastus molemmin puolin murtokohtaa, jollei vihollinen jo aikaisemmin olisi siitä luopunut, murtaa vaikeuksitta. Kuten Ausfeldin ryhmän toiminnan kuvauksesta (kts. edemp.) ilmenee, oli ryhmän komentaja jo omasta aloitteestaan ryhtynyt armeijan komentajan tarkoittamiin toimenpiteisiin.

Aikaisin aamulla huhtik. 21 p:nä valtasi kapteeni Hanell Tarpilan kiivaiden taistelujen jälkeen, joissa vihollinen menetti jokseenkin tarkoin koko elävän voimansa sekä 2 konekivääriä, ja pääsi etujoukkoineen illalla Kivennavan pohjoispuolelle. Tästä tärkeästä tienristeyksestä oli vihollisen aikaisemmin päivällä karkoittanut Kumlinin ryhmä, jolloin m.m. 7 konekivääriä joutui valkoisten käsiin.

Kun Valkiamatkassa olevat punaiset saivat tiedon valkoisten etenemisestä, lähtivät he pakokauhun valtaamina pakenemaan Perkjärvelle päin.

Kivennavan seudulle kokoontui huhtik. 21 p:n kuluessa koko Ausfeldin ryhmä lukuunottamatta yhtä (Sihvosen) pataljoonaa, joka yhä puolusti rintamaa Punnusjärven länsipuolella, ja pitkin rajaa Lipolan itäpuolella ryhmitettyjä joukkoja sekä osaa tykistöstä, joka kelirikon vuoksi ei ennättänyt perille. Voimat jaettiin kolmeksi rivistöksi, joista kukin käsitti kaksi pataljoonaa varusteineen. Yhden rivistön oli määrä hyökätä päävoimillaan Uudellekirkolle ja pienemmällä osastolla Kuuterselkää vastaan, toisen rivistön oli edettävä Raivolaan ja Puhtilaan sekä kolmannen Jäppilän kautta Terijoelle ja siitä itään rajalle. Ratsuväen pääosan oli edettävä Inoon päin ja yhden pataljoonan oli jäätävä Kivennavalle ryhmänreserviksi. Lisäksi jäi yksi pataljoona Orjatsaareen. Aikaisin huhtik. 23 p:nä oli hyökkäys pantava käyntiin.

Oikeanpuoleinen rivistö saapui päivän kuluessa ainoastaan Liikolaan, keskimmäinen majuri Stahelin komennossa valtasi verisen taistelun jälkeen Raivolan ja vasemmanpuoleinen rivistö majuri von Bonsdorffin komennossa valloitti Kuokkalan.

Eversti Ausfeld oli siis voimalla ja tarmolla ja määräaikana suorittanut saamansa tehtävän.”[iv]

Lisätietoja

Ausfeldin ryhmän vahvuus oli operaation alkaessa noin 4000 miestä.[v]

”Saatujen tietojen mukaan – niitä tuli m.m. Pietarista, jonka kanssa salaisia teitä pitkin oltiin jokapäiväisessä yhteydessä – olivat vastustajan voimat muutamia päiviä aikaisemmin ryhmitetyt seuraavalla tavalla. Inossa oli 800 venäläistä, Härkölässä 100 ja Puumalassa sekä Humaljoella suunnilleen yhtä monta miestä, nekin venäläisiä. Koivistossa oli n. 400 miestä sekä konekiväärejä. Paitsi rataa pitkin huvilapaikkoihin sijoittuneita pienempiä punakaartilaisosastoja oli Raivolan Sahakylän sillan luona 40 miestä sekä 2 konekivääriä ja Perkjärvellä 2 tykkiä ja jonkun verran enemmän miehiä. Pitkin rintamaa oli Hotakassa ja Muolaassa 350 m, 3 konekivääriä, 1 tykki, Ilveksestä-Kangaspeltoon 200m., 1 kk., Kyyrölässä 50 m., 1 kk., Kuusassa 400 m., 2 tykkiä, 4 kk., Punnuksessa 100 m, 1 tykki, 1 kk., Saavolassa 100 m., Valkiamatkan-Suontaan seuduilla 700 m., 8 konekivääriä, 5 tykkiä ja Kauksamossa 500 m. konekivääreineen. Lisäksi oli raasulin eteläpuolella yli 2000 venäläistä, joilla oli kymmenittäin konekiväärejä sekä muutamia tykkejä ja Metsäpirtin eteläpuolella samoin verrattain paljon väkeä. Lisäksi oli eversti Svetshnikovin toimesta koottu Lempolovon aseman luo 3000 venäläistä, joiden aikomuksena kerrottiin olevan ryhtyä punaisia tukemaan, ja Toksovossa väitettiin olevan yhtä paljon venäläisiä. Kaiken lisäksi tiedettiin, että lähempänä Suomenlahden rannikkoa oli huomattavia venäläisiä sotavoimia ja lopuksi oli vastustajalla panssarijunia Rajajoen-Viipurin rataosalla.”[vi]

”Peräytyvä vihollisosasto, suurimmaksi osaksi venäläisiä, saavutettiin Sudenojalla ja pakoitettiin taistelun jälkeen hurjaan pakoon Kangaspeltoa kohti. Kauempana sulkivat perääntymistien kuitenkin jääkärimajuri Savoniuksen joukot (Wilkmanin ryhmän vasen sivusta), jotka 24 p:nä iltapäivällä valtasivat Hotakan. Karikosken ahdistaessa selkäpuolelta ajautui perääntyväin pääjoukko, turhaan yritettyään murtaa Savoniuksen rintamaa, huhtik. 25 p:nä Muolaanjärven jäälle, missä se suurimmalta osaltaan tuhoutui.”[vii]

——

[i] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VIII; 1927; sivu 87

[ii] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VIII; 1927; sivu 172

[iii] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VIII; 1927; sivu 191

[iv] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VIII; 1927; sivut 191-192

[v] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VIII; 1927; sivu 227

[vi] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VIII; 1927; sivut 227-228

[vii] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota VIII; 1927; sivu 241