1.4.1918 – 100 vuotta sitten Vapaussota

Tampereella piiritettyinä oleville punaisille joukoille yritetään tuoda apua Lempäälän kautta. Suomen armeijan joukot joutuvat taistelemaan sekä pohjoiseen että etelään päin.

Alkuasetelma alkaen 29.3.18

”Valkoisten rintama oli Lempäälässä muodostunut, kuten edellä olemme esittäneet, taistelun aikana. Siksipä ei myöskään asemia oltu aina voitu saada edullisimmin järjestymään. Alusta lähtien oli puolustus työnnetty Lempäälän etelänpuoleiseen maastoon. Tämän kautta tosin saavutettiin se etu, että siellä olevat sillat turvattiin tulevaa hyökkäysliikettä varten, mutta siitä seurasi myös se epäkohta, että puolustautuessa joukot oli pirstottava kolmelle pääsuunnalle, Vesilahtea, Viialaa ja Valkeakoskea kohti, miltä vihollinen oli odotettavissa.

Kun kapteeni Ingelberg oli maaliskuun 28 ja 29 p:nä saanut avuksensa Freyn reservipataljoonan (johon kuului neljä heikkoa komppaniaa) ja Uudenmaan rakuunat paitsi kahta eskadroonaa, kuului hänen osastoonsa nyt kaikkiaan kymmenen komppaniaa, kaksi eskadroonaa ja yksi patteri; kaikkiaan 1,300 miestä ja neljä tykkiä.

Vihollisesta tiedettiin, että yksi ryhmä, jossa arvioitiin olevan noin 600-700 miestä, oleili Vesilahden seudulla sekä siitä 5 km lounaaseen olevassa Kosken kylässä. Toinen ja huomattavasti voimakkaampi ryhmä oli paraillaan keräytymässä Mattilan seudulle, Saunaselän ja Korteselän väliselle kannakselle. Sen lisäksi oli punaisia joukkoja Valkeakoskella, arviolta noin 500 miestä. Kaikilla näillä vihollisryhmillä oli tykistöä, runsaimmin keskusryhmällä, sillä paitsi panssarijunaa punaisilla Mattilan seudulla oli ilmeisesti myöskin pari kenttäpatteria, joista yksi karkeahkoa kaliberia.

Puolustusjoukot oli maaliskuun 29 p:nä ryhmitetty seuraavasti:

Vesilahden suunnalla liittyi puolustus n.s. Näppilän siltaan, Toutosenselän ja Saunanselän välisen salmen kohdalla. Tänne oli Seinäjoen pataljoonan Konkolan komppania sijoitettu.

Järvien kannaksella Hulaudesta etelään ja Inkilän kohdalla olivat Perä-Pohjolan pataljoona ja Bromanin komppania jääkärikapteeni Heikinheimon johtamina ryhmittyneinä puolustamaan maastoa.

Vielä pahemmin oli maasto Valkeakosken suunnalla rikkipilstottu. Täällä puolusti puolitoista Seinäjoen pataljoonan komppaniaa kapteeni Schaumanin johdolla Korteselän rannalla olevan Putkiston ja Mäyhäjärven rannalla sijaitsevan Sotavallan välistä maastoa.

  1. Palmen patterin oli suunniteltava toimintansa huomioon ottaen monet edessä olevat tehtävät siten, että tykit toimivat eri suuntiin yksittäin tai pieninä ryhminä.

Freyn pataljoona ja pienehkö osa Seinäjoen pataljoonaa olivat varaväkenä Lempäälässä. Uudenmaan rakuunat oli sijoitettu Kuokkalan seudulle, ja turvasivat ne molempia sivustoja voimakkailla tiedustelupartioilla.

Maaliskuun 29 p:nä tapahtui päällystösuhteita Tampereen edustalla uudelleen järjesteltäessä tärkeä muutos Lempäälän osaston kokoonpanossa, eversti Wilkman sai nimittäin silloin määräyksen ottaa sen komentoonsa. Samalla ilmoitettiin hänelle, että 1. jääkärirykmentti ja kahden haupitsin patteri paraikaa keräytyivät Kangasalle ja että aseman Lempäälässä sitä ehdottomasti vaatiessa voitaisiin odottaa saatavan apua tästä ylipäällikön reservistä.

Jätettyään joukkojensa johdon Tampereen edustalla eversti Grafströmille eversti Wilkman saapui yöllä maaliskuun 30 p:nä Lempäälään ja otti samalla vastatakseen tästä rintamasta. Oltuaan aluksi Hämeen ryhmän päällikön alaisuudessa asetettiin hänet huhtikuun 1 p:nä suoranaisesti ylipäällikön alaiseksi.

Hänen tehtäväkseen tuli estää vihollinen hyökkäämästä etelästä käsin Mallasveden ja Pyhäjärven välitse Tampereen edustalla olevien joukkojen selkään.

Ennen sitä oli Lempäälän puolustusjoukko kuitenkin ollut vakavan koetuksen alaisena.

Menestyksellisten puolustustaisteluiden tuloksena pienehköjä maastovoittoja.

Maaliskuun 30 p:nä alkoivat punaiset uudelleen käydä hyökkäykseen. He pyrkivät tällöin kaarrostaamaan valkoisten jo ennastaan hiukan taapäin vedetyssä asemassa olevaa oikeata sivustaa. Samalla kuin he aloittivat vilkkaan tulen Heikinheimon puolustusryhmää vastaan, eteni huomattavia voimia Koskelta Mantereen kautta Näppilän siltaa vastaan. Mantereen kohdalla olevan patterin sivustatuli muodostui Heikinheimolle hankalaksi.

Tämän uhkaavan kaarrostusliikkeen johdosta lähetti eversti Wilkman Freyn pataljoonan, kahta komppaniaa lukuunottamatta, Näppilän sillan puolustusryhmän avuksi. Tällöin päätti majuri Frey ottaa vastakkaisen rannan valtaansa tekemällä hyökkäyksen jään yli sillan pohjoispuolitse. Siksi ankarana tuli kohdistui kuitenkin hyökkääjiin m.m. Mantereen kohdalla olevasta patterista, että pataljoonan oli pakko väistyä takaisin. Frey ja Seinäjoen komppanian päällikkö, jääkäriluutnantti Konkola, haavoittuivat.

Muilla rintamanosilla eivät punaiset uudistuneista etenemisyrityksistä huolimatta kyenneet voittamaan maastoa. Ammunta jatkui kuitenkin yhä, ja kun yksi Palmen tykeistä oli vahingoittunut sekä ammuspula alkanut tuntua, kävi punaisten tykistötuli yhä ylivoimaisemmaksi. Mieliala alkoi käydä valkoisten harvoissa ketjuissa alakuloiseksi.

Kun vihollisen painostusta jatkui sen yön, katsoi eversti Wilkman olevansa pakotettu pyytämään apua Kangasalta. Tehdäksensä osaston päällikölle mahdolliseksi säilyttää asemansa ja antaaksensa hänelle sen lisäksi tilaisuuden aktiiviseen puolustukseen ylipäällikkö komensi maaliskuun 31 p:nä aamuvarhaisissa antamassansa ohjemääräyksessä 1. jääkärirykmentin, paitsi yhtä pataljoonaa, ynnä Michaelsonin patterin marssimaan Kangasalta Lempäälään asettaen ne eversti Wilkmanin käytettäväksi. Nyt oli vain kestettävä, kunnes tämä apujoukko saapuisi.

[Punaisten hyökkäyksessä tilanne huolestuttava, väliotsikko jpu]

Pääsiäispäivä maaliskuun 31 tuli näissä olosuhteissa olemaan jännittävä päivä.

Jatkaen vilkasta tulta ja pannen panssarijunan yhä uudelleen hyökkäämään jatkoi vihollinen painostusta oikeata ja keskistä puolustusryhmää vastaan. Jo aikaisin aamupäivällä ymmärrettiin kuitenkin, että punaisten todellinen päämäärä oli saada valkoisten puolustusasema molemmilta puolin kaarrostetuksi. He veivät joukkoja Mattilan seudulta Korteselän itäpuolelle ja kehittivät Valkeakoskelta johtavaa tietä myöden voimakkaan jalkaväki- ja tykistöosaston hyökkäykseen Sotavaltaa kohti. Tilanne muodostui täällä olevalle Schaumanin heikolle ryhmälle kestämättömäksi, ja valkoisten ketjut olivat pakotetut iltapäivällä luopumaan hyvin epäedullisista Putkiston kohdalle ja tämän talon sekä Sotavallan välillä olevaan metsään järjestetyistä asemistaan. Hämärissä miehittivät punaiset Putkiston, ja pienehköjä vihollisosastoja murtautui läpi Lempäälän kylän suuntaan.

Järvien välisellä kannaksella olevien keskisen puolustusryhmän asema muuttui täten erittäin huolestuttavaksi. Vieläkin yksi Palmen tykki oli lopettanut ammuntansa, häviöt enenivät ja vihollisen kaarrostuksen uhka läheni. Vaikea oli Heikinheimon ja Bromanin saada viluisia ja lopen väsyneitä miehiänsä pysymään asemissa. Vain tieto siitä, että huomattavia apuvoimia oli tulossa Kangasalta sai ankaran ahdistuksen alaiset valkoiset joukot vielä kestämään epäedullisissa asemissa Lempäälän eteläpuolella. Jos Rahjan joukoilla olisi ollut parempi johto ja jos niiden liikehtimiskyky olisi ollut suurempi, olisi tämä päivä joka tapauksessa päättynyt punaisten voittoon. Nämä eivät kuitenkaan osanneet käyttää saavuttamaansa menestystä: hyökkäys pysähtyi, ja kun ilta joutui ilman että ratkaisua oli saatu, kääntyi lehti valkoisten eduksi.

Illalla klo 10 aikaan saapui 1. jääkärirykmentti Lempäälään. Mitään välitöntä tarvetta panna rykmentti taisteluun ei kuitenkaan ollut. Se majoitettiin sen vuoksi hälytysvalmiina Lempäälän ympäristöön.

Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 440-441

 

[Jääkärit tuleen, huomattava menestys, väliotsikko jpu]

Eversti Wilkman oli suunnitellessansa seuraavan päivän toimintaa aikonut käyttää jääkärirykmentin pääosaa varaväkenä ja muutoin ryhtyä eräisiin uudelleen-ryhmittelyihin rintamalla vapauttaaksensa sieltä pahimmin uupuneet joukot ja vahvistaaksensa siten puolustusta. Tästä oli jo annettu määräys, kun selveni, että punaiset olivat miehittäneet Putkiston ja pelättävissä oli, että he saisivat suoritetuksi läpimurron.

Tämän vaaran väistämiseksi oli ryhdyttävä toimenpiteisiin, ja niinpä sai jääkärirykmentin päällikkö, majuri E. Jernström, määräyksen lähettää aikaisin aamulla Korteselän länsirannalle komppanian tukemaan Inkilän kohdalla Heikinheimon joukkoja sekä vallata takaisin Putkiston ja Vuohiniemen välisen menetetyn maaston.

Klo 6 ap. huhtikuun 1 p:nä eteni tämän johdosta pienehköjä jääkärirykmentin osastoja molemmin puolin Korteselkää eteläiseen suuntaan. Tämä johti pian huomattavaan menestykseen.

Järven länsipuolella miehitti Taucherin pataljoonan 1. komppania taistelutta Inkilän. Itäiselle rannalle asetettiin Laguksen pataljoonan 2. ja 3. komppania konekivääreillä vahvistettuina, Vuohinientä ja Putkistoa vastaan. Molemmat komppaniat suorittivat tehtävänsä hyvin päättävästi. Suuritta vaikeuksitta voi Fagernäsin komppania ottaa takaisin Putkiston. Sillä välin joutui Palojärven komppania kiivaaseen taisteluun Vuohiniemen kohdalla. Vihollinen, suureksi osaksi ryssiä, teki vakavaa vastarintaa. Luutnantti Palojärvi pyysi sen vuoksi lisävoimia. Kun pari joukkuetta I pataljoonasta luutnantti Bergin johdolla oli saatu avuksi, jatkui eteneminen. Vastassa olevat vihollisjoukot vetäytyivät läpi metsämaaston Herralaa kohti. Ajaessansa nopeasti vihollista takaa heilahdutti Palojärvi vasemman sivustansa eteen ja saapui pian Putkiston-Herralan tielle. Tämä liike vaikutti välittömästi Putkiston etelänpuolelle kehittäytyneisiin punaisiin voimiin. Niiden oli pakko kiireellisesti peräytyä, jotta ne eivät olisi joutuneet saarroksiin. Mutta liian myöhään alkoi peräytyminen. Vetäytyvien oli nyt pakko pyrkiä Korteselän jäälle, ja täällä ne joutuivat Palojärven konekiväärien tulen alaisiksi. Niiden tappiot tulivat olemaan varsin vakavia. Täten oli se vihollisvoima, joka edellisenä päivänä oli voittoisasti tunkeutunut eteenpäin Korteselän itäpuolella, kokonaan lyöty ja täydessä paossa. Kun jääkärien tehtävä täten oli suoritettu, keskeytettiin takaa-ajo ja Palojärvi palasi saamansa määräyksen mukaan Vuohiniemelle. Tämän yhteydessä jääkärikapteeni Lagus otti vastataksensa Putkiston ja Sotavallan välisestä rintamasta. Vasenta sivustaa turvasi rakuunajoukkue vänrikki Stackelbergin johdolla.

[Järvien välissä punaiset hyökkäävät kiukkuisasti, väliotsikko jpu]

Tapausten saadessa siis Korteselän itäpuolella hyvin suotuisan käänteen joutui järvien välinen puolustusryhmä uudistuvien ja varsin kiukkuisien hyökkäysten alaiseksi. Täällä oli päällikkyyden ottanut jääkärikapteeni Taucher, jonka käytettävissä oli kaikkiaan viisi komppaniaa hänen omastaan, Perä-Pohjolan ja Tornion pataljoonista. Tämän joukon lisäksi tuli päivän kuluessa Michaelssonin haupitsipatteri, joka asettui asemaan radanläheisyyteen suunnatakseen tulensa vihollisen panssarijunaa vastaan. Huolimatta siitä, että huomattavia voimia käytettiin, eivät punaiset missään kyenneet voittamaan maastoa.

[Ratsuväki sai otettua alueita ilmaiseksi, mutta …, väliotsikko jpu]

Oikeaan sivustaan nähden suhtautuivat punaiset sen sijaan passiivisesti. Tätä käytti valkoisten ratsuväki hyväkseen. Majuri Ahrenberg oli saanut määräyksen ryhtyä valmistellakseen Vesilahden suunnalla aloitettavia sotaliikkeitä tarmokkaaseen tiedustelutoimintaan niillä seuduilla ja, jos mahdollista miehittää kirkonkylän. Hän lähetti sen vuoksi sinne jääkäriratsumestari Ljungbergin johtaman eskadroonan, ja tämän onnistui vaikeuksitta miehittää Vesilahti. Vihollinen oli syystä tai toisesta luopunut tästä maastosta.

 

Kun tapaukset näin ollen huhtikuun 1 p:nä olivat saaneet suotuisan käänteen, niin osaston päällikkö päätti toteuttaa seuraavana päivänä suunnitelman, joka hänellä jo aiemmin oli ollut, työntää nimittäin koko oikean sivustansa Vesilahteen-Mantereelle.

Tämän päätöksen mukaisesti Ahrenberg eteni huhtikuun 2 p:n aamuna rakuunarykmenttinsä pääosan kera Vesilahteen ja työnsi siellä pienehköjä osastoja Kaltsilaan. Samanaikaisesti eteni vasen taisteluryhmä, Lindhin eskadroonan vahvistamana, valtaamaan Manteretta. Kohtaamatta vastarintaa voi ryhmä klo 7,30 ap. miehittää tämän vihollisen jättämän kylän, minkä jälkeen vartio-osastot asetettiin Valkkiseen.

Todennäköistä on, että punaiset olivat erehdyksessä jättäneet Vesilahden ja Mantereen, sillä ei kestänyt kauan, ennen kuin he yrittivät vallata takaisin menetetyn maaston. Tykistön tukemina he hyökkäsivät iltapäivällä sekä Kaltsilaa että Valkkista vastaan, mutta kun nämä hyökkäykset suoritettiin verrattain tarmottomasti, voivat heikot valkoiset joukot pysytellä uusissa asemissaan. Iltapuolella lähetettiin Mantereella olevan puolustusryhmän vahvennukseksi siihen asti erillisenä toimineet Tornion pataljoonan komppaniat ja yksi tykki. Päällikkyyden otti majuri F. Järnström, joka oli Freyn jälkeen tullut pataljoonan päälliköksi.

Muilla rintamanosilla ei tapahtunut mitään tärkeätä. Keskusryhmän kaistan otti 1. jääkäripataljoona kokonaan hoitaaksensa, ja ankarasti uupunut sekä harvennut Heikinheimon pataljoona samoin kuin Seinäjoen pataljoona siirtää reserviin.

Huhtikuun 1 ja 2 p:n taistelut olivat Wilkmanin osastolle olleet kauttaaltaan onnekkaat. Oli kyetty ei ainoastaan pitämään omat asemat vaan myöskin huomattavassa määrässä työntämään rintamaa eteenpäin, minkä kautta tämä tosin piteni, mutta tuli myös taktilliselta kannalta edukkaammaksi. Punaisille oli aiheutettu huomattavia häviöitä, ja heidän hyökkäyshalunsa oli lannistettu. Lähipäivinä he eivät ryhtyneet enää hyökkäämään tyytyen vain kehittämään vilkkaan tykistötulen valkoisten puolustusasemia kohti. Asema pysyi suurin piirtein katsoen muuttumattomana.

[Eino Rahjan yritys auttaa Tamperetta epäonnistui, väliotsikko jpu]

Wilkmanin osasto oli näin ollen suorittanut saamansa tehtävän. Rahjan yritys toimittaa apua Tampereelle oli epäonnistunut, ja eversti Wetzerin joukot voivat häiritsemättä jatkaa hyökkäystänsä kaupunkia vastaan. Ottaen huomioon, miten helposti valkoisten menestys Lempäälässä saavutettiin, voi kuitenkin asettaa kyseenalaiseksi, eikö täällä olisi voitu saavuttaa vielä enemmänkin.

Jos 1. jääkärirykmentti olisi huhtikuun 1 p:nä pantu tekemään yhtenäinen hyökkäys Korteselän itäpuolitse, olisi inhimillisesti katsoen voitu saavuttaa ratkaiseva menestys – vihollisen lopullinen karkoittaminen Mattilan seudulta.

Nyt olivat Rahjan joukot edelleen valkoisten rintaman edessä. Ne voitiin jo huhtikuun 2 p:nä arvioida noin 3,700 mieheksi 30 konekivääreineen ja 15 tykkineen (mihin luettuina myös panssarijunan tykit), ja lähipäivinä saivat ne vähitellen yhä uusia lisäjoukkoja etelästä. Lempäälän taistelut jäykistyivät asemasodaksi, tällä rintamalla oli pakko pitkät ajat pitää huomattavan paljon valkoisia voimia.”[i]

——

[i] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 434-440

27.3.1918 – 100 vuotta sitten Vapaussota

Palataanpa Hämeen ryhmän tilanteeseen juuri ennen ”Veristä kiirastorstaita”.

Raudussa taistelu jatkui, mutta mitään ihmeempiä ei saatu aikaan, joten palaan tarkastelemaan mitä tapahtui eversti Wilkmanin ja kumppaneiden luona.

”Se huolestuttava asema, johon eversti Wilkmanin joukot erillisen hyökkäyksensä kautta olivat joutuneet, sai ylipäällikön maaliskuun 26 p:n iltana antamaan eversteille Wetzer ja Linder määräyksen käydä viimeistään päivän sarastaessa 27 p:nä tarmokkaasti hyökkäämään. Jatkuvan hyökkäyksen tukemiseksi päätettiin samalla siirtää rintamalle 2. jääkärirykmentti ja Ruotsalainen prikaati [komea nimitys, mutta käytännössä muutama komppania – jpu]. Laskettiin, että edellä mainittu voisi yön aikana tulla Vehmaisiin, minkä jälkeen se ylipäällikön reservinä sijoitettaisiin lähtövalmiina Iidesveden kaakkoispuolelle, t.s. Wilkmanin oikean sivustan taakse. Ruotsalainen prikaati sai aikaisin aamulla maaliskuun 27 p:nä Vilppulaan saapuessaan määräyksen jatkaa heti matkaa Kangasalan asemalle, minne myöskin ylipäällikkö päämajoitusmestarin ja operatiivisen osaston kera matkusti.

Jo yön aikaan, ennenkuin 2. jääkärirykmentti oli alkanut junanpurkamisen, oli osoittautunut välttämättömäksi asettaa rykmentti eversti Wilkmanin käytettäväksi. Täten toivottiin voitavan vielä pelastaa tilanne. Vasta aamulla ilmoitusten saapuessa Wilkmanin pakollisesta peräytymisestä kävi selväksi, että toiveet olivat olleet turhat. Osoittautui myöskin, että rykmentin kuljetus ja junasta purkaminen tuli viemään huomattavasti enemmän aikaa, kuin oli laskettu. Todellisuudessa saatiin junasta purkaminen loppuun saatetuksi vasta päivällä.

Myöhään saatu tieto aseman muutoksesta ei kuitenkaan voinut aiheuttaa Wetzerille ja Linderille annettujen hyökkäyskäskyjen peruuttamista. Vaikkapa Wilkmanin ryhmä ei kykenisikään päivän kuluessa uudistamaan hyökkäystään, oli muiden ryhmien jatkettava alkamiansa hyökkäysliikkeitä, Satakunnan ryhmän pidättääksensä vihollisryhmiä lännessä, Hämeen ryhmän ensi sijassa miehittääkseen Kalevankankaan ja Uudenkylän viereisen sekä siitä luoteeseen olevan maaston. Ennen tämän maaston valtaamista ei yleistä hyökkäystä voitaisi jatkaa.

Tämmöiset olivat maaliskuun 27 p:n taistelun edellytykset. Se muodostui pääasiallisesti taisteluksi rajoitettujen päämaalien saavuttamiseksi.”[i]

Hämeen ryhmä, eversti Wetzer

”Ryhmän päällikön selvästi ilmenevä pyrkimys saada määräyksensä oman ryhmänsä keskuudessa tarkemmin noudatetuiksi ei kuitenkaan silloisissa olosuhteissa voinut johtaa huomattavampiin tuloksiin. Kolmipäiväisten taukoamattomien taistelujen jälkeen olivat parhaatkin pataljoonat – Ekströmin, Vöyrin ja Väinönheimon – niin masennuksissa kärsimästään mieshukasta ja rasituksista, ettei niitä enää voitu nostattaa yhtenäisiin sotatoimiin. Muihin joukkoihin oli vähän luottamista. Edellisissä taisteluissa ne eivät olleet kertaakaan osoittautuneet pystyvänsä hyökkäysjoukoiksi, ja yövalvonta ja epäsäännöllinen muonitustoimi olivat nyt pahoin kuluttaneet niidenkin voimia. – –

Malmbergin ryhmän taholla käytiin yötaistelua Uudenkylän omistamisesta. Metsän halki yritetty kaarrostusliike oli tosin jo alusta pitäen epäonnistunut, mutta tulitaistelua pidettiin yllä, ja viimein onnistui jääkäriluutnantti Laakson urhean vöyriläiskomppaniansa kera – josta oli tuskin 50:kään miestä suorittaa se hyökkäysliike, jota toimeenpanemaan kaksi pataljoonaa oli määrätty. Kun hän klo 3 ajoissa aamusella, tehtyään vaivaloisen kiertoliikkeen luoteisesta käsin, avasi tulen Uuttakylää kohti, katsoivat punaiset asemansa menetetyksi ja rupesivat tyhjentämään kylää. Laakso miehitti sen vähitellen, ja päivän koittaessa voi Malmberg, lähettämällä sinne pari muuta Vöyrin komppaniaa ja Väinönheimon pataljoonan, saada sen kiinteästi haltuunsa. Tämän jälkeen olivat Malmbergin maantien vartta pitkin liikehtivät joukot kuitenkin siksi uuvuksissa tämän neljännen taisteluyön jälkeen, etteivät ne kyenneet enää yrittämään hyökkäystä.”[ii]

Muut joukot eivät saaneet mitään mainittavaa aikaan.

Satakunnan ryhmä, eversti Linder, sai suljettua Tampereen saarron lännessä

”Kääntyessämme nyt käsittelemään tapahtumia lännessä on ensiksi huomautettava siitä, että Satakunnan päällikkö oli käskenyt majuri Pellin kolonnan – noin kolme komppaniaa ja kaksi tykkiä – maaliskuun 27 p:nä edetä Siurosta Nokian kautta Villilään, jotta Tampere lännen puolelta saataisiin täysin saarretuksi.

Kun ylipäällikön määräys 27 p:n hyökkäyksestä tuli eversti Linderille Ylöjärvelle, asetti tämä sinne vasta saapuneen Oulun pataljoonan Hjalmarsonin käytettäväksi ja antoi hänelle määräyksen päivän sarastaessa ryhtyä uudelleen hyökkäämään.

Että tämä hyökkäys ei voisi muodostua vakavammanluontoiseksi oli kuitenkin 26 p:n tuhoisien taisteluiden jälkeen selvä. Ryhmän päällikölle oli pääasiana se, että olot Hjalmarsonin taisteluryhmässä saavuttaisivat jälleen tarvittavan tasaantumisen ja ettei mitään epäedullista sattuisi. Vasta sitten kun Pell oli saavuttanut Villilän seudun, voi tulla kyseeseen Linderin hyökkäys kaupungin länsirintamaa vastaan, jonka varmoista ilmoituksista tiedettiin olevan vahvasti linnoitetun ja maastonäkökulmalta helposti puolustettavissa. Siis tuntien, että vähän oli aikaansaatavissa, annettiin hyökkäyskäsky tiedoksi, ja tästä saivat myöskin 27 p:n tapahtumat Tampereen länsirintamalla leimansa.

Hjalmarson ei uudistanut hyökkäystään muutoin, kuin että tykistö aamupäivällä hetkisen pommitti Epilänkukkulaa, ammunta, joka suuren ampumatarvepuutteen takia ryhmän päällikön määräyksestä 2 ajoissa kuitenkin lopetettiin. Päivä käytettiin se sijaan joukkojen ehdottomasti tarvitsemaan ja sangen tervetulleeseen lepoon. Hjalmarson suoritti alaistensa päälliköiden kanssa taistelukentän tarkan tiedustelun ja järjesti käskysuhteet. Vasemmalle siivelle muodostettiin erikoinen taisteluryhmä majuri Hultin käskyvallassa pataljoona Snellmanista ja jääkäripuolipatterista; sen tuli muun muassa vartioida Niemeä. Iltapäivällä vapautti Oulun pataljoona, joka näin ollen otti haltuunsa asemat harjanteella, kovia kokeneen Turun pataljoonan, jonka varsinainen päällikkö oli sairastunut ja korvattu ratsumestari von Essenillä. Pataljoona Hallström organisoitiin uudelleen siten, että sen pahimmin kärsinyt komppania hajoitettiin ja jaettiin muiden kolmen kesken.

Klo ½2 ajoissa saavuttivat Pellin joukot Pyhä- ja Tohloppijärvien välisen kannaksen. Pell oli, Lillerin hiihtäjät etujoukkonaan, klo 1 ap. lähtenyt liikkeelle Siurosta ja tapaamatta jälkeäkään vihollisesta saavuttanut Nokian. Täällä onnistui Lillierin yllättää ja ja lyhyen taistelun jälkeen vangita viitisenkymmentä aseistettua punakaartilaista. Kun sähkövirtajohto, joka Nokian voima-asemalta johtaa Tampereelle, oli leikattu poikki, jatkettiin etenemistä.

Pell oli varmasti odottanut vakavaa vastarintaa Pitkäniemen kohdalla, jossa oli vahvoja venäläisiä varustuksia, mutta ne huomattiin tyhjennetyiksi, ja vasta Villilän luona kohtasi Lillier vastarintaa. Se olikin sitä vakavampaa.

Molemmille puolille tietä kehitettyjen hiihtojoukkojen oli pakko ensin yksin kestää taistelu, ennenkuin Pellin päävoimat ehtivät paikalle, ja kun vihollinen sitten yllättäen hyökkäsi vasenta sivustaa vastaan panssarijunallaan, oli syntymässä pakokauhu. Ekin patteri ajoi junan takaisin ja rata tuli onnellisesti rikotuksi. Sitten vähitellen taisteltiin linjalla Rahola-kukkula Tohloppijärvestä lounaiseen; ottaen huomioon avoimen maaston ja vihollisen vahvat asemat Epilässä oli mahdotonta ajatella etenemistä. Punaiset saivat 4 ajoissa huomattavia apuvoimia, jotka tuotiin junassa Tampereelta ja lastattiin Epilän harjanteen suojassa. Näiden apuvoimien asettaminen tarkoitti kai lähinnä puolustautumista Pelliä vastaan. Mutta kun tämä sattui suunnilleen samoihin aikoihin, kun Oulun pataljoona valkeitten puolella otti täällä rintaman haltuunsa, saivat nämä molemmanpuoliset joukkoliikehtimiset aikaan vilkkaan tulitaistelun, joka jatkui myöhään yöhön. Klo 3,30 ip. voi Pell ilmoittaa, että hänen oli onnistunut täysin katkaista yhteydet Tampereelta länteen ja illalla tämä vielä varmistettiin sillä, että hän 10 ajoissa saavutti yhteyden Wilkmanin uloimpaan vasempaan siipeen, Partolassa olevaan von Platenin eskadroonaan.”[iii]

——

[i] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 379-380

[ii] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 381-382

[iii] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 386-388

24.3.1918 – 100 vuotta sitten Vapaussota

Eversti Wilkmanin osasto vapauttaa Lempäälän punaisten hirmuvallasta.

”Klo 5 tienoilla aamulla maalisk. 24 p:nä lähtivät Wilkmanin osaston päävoimat liikkeelle Kangasalan seutuvilla olevista majoituspaikoistaan ja liityttyään marssijonoon aloittivat etenemisen. Ryhmän vahvuus nousi tällöin neljään pataljoonaan, yhteen patteriin, yhteen kenttälennätinosastoon ja sairaanhoito-osastoon, jotka yhdessä muodostivat niin pitkän marssirivistön, ettei moista oltu siihen saakka vielä monesti nähtykään tämän pienin joukoin käydyn sodan aikana liikkumassa samaa marssitietä pitkin. Kun tie oli, kuten ennemmin on mainittu, hyvin mäkinen ja auraamattomana sangen raskas kulkea, ei etenemistä voitu suurestikaan jouduttaa. Saadakseen kuitenkin mahdollisimman pian selvyyttä Palmen etujoukon taholla vallitsevasta asemasta sekä päästäkseen valmistelemaan Lempäälään tehtävää hyökkäystä ratsasti esikuntapäällikkö Grafström kohta liikkeelle jouduttua edeltäpäin Kuivaspäähän, minne hän saapui klo 10 aikaan aamupäivällä.

Kapteeni Palme oli aamulla saanut käskyn pysyä toistaiseksi osastonsa kera sen silloisissa asemissa ja päävoimia odotellessaan koettaa estää punaisia purkautumasta Tampereelta käsin Lempäälän ohi etelään päin. Yö oli tuolta pieneltä eristetyltä joukolta, jonka oli ollut pakko tunnustella ympärilleen joka taholle, kulunut suuren jännityksen vallitessa, vaikkakaan vihollisen puolelta ei ollut sattunut häiriöitä. Harvakseen oli kummaltakin taholta ammuskeltu toisiaan, mutta aamun valjetessa taukosi laukaustenvaihto melkein tykkänään. Joukkojen ryhmitystä ei ollut paljonkaan muuteltu. Rintamaa puolusti Lopen kohdalla Winge hänen käytettävissään olevalla jalkaväellä – Wichmannin komppaniaa lukuunottamatta – eli yhteensä neljän komppanian ja kuuden konekiväärin voimalla. Wichmannin komppaniasta oli pääosa työnnetty Lopen pohjoispuoliseen mäkiseen maastoon suojaamaan oikeata sivustaa, pienempi osa ynnä patteri oli asetettu Kuivaspäähän. Haupitsipatterin tulevaa työskentelyä oli valmistettu toimittamalla tiedusteluja vihollista kohti.

Vihollisasemassa ei voitu havaita muutoksia tapahtuneen, mutta klo 9 tienoissa tulla puhalsi Tampereelta päin panssarijuna Lempäälän suuntaan ja alkoi edes takaisin ajellessaan ammuskella valkoisten linjoja, kuitenkin ilman mainittavia tuloksia.

 

Pääjoukosta eroitettiin marssin kestäessä Procopén pataljoona, jonka piti edellisenä päivänä tunnusteltuja metsäteitä pitkin edetä rataa kohti Tampereen ja Lempäälän välimaille jokseenkin Kuljun suuntaan. Pataljoona sai näillä kelvottomilla teillä rämpiä ihan kuumikseen asti ja joutui sen vuoksi vasta illan tullen määränpäähän. Valtatietä pitkin etenevä marssikolonna pääsi puolipäivän maissa Kuivaspäähän. Silloin voitiin oitis antaa käsky hyökkäyksen aloittamisesta vihollisasemaa vastaan.

Hyökkäyssuunnitelmat kohdistuivat vahvan vasemman sivustan tekemään kaartoliikkeeseen Lempäälän rautatienasemaa vastaan, samalla kun vanha etujoukko marssisi rintamahyökkäyksessä päin Moision-Kuokkalan linjaa ja uusi pienempi ryhmä suojaisi Tampereen suuntaa. Haupitsipatterin tuli vaimentaa tuellaan vihollisen tykistö ja kapteeni Palmen patteri avustaa Moisioon tehtävää hyökkäystä. Rakuunaeskadroona jäisi varajoukoksi.

Suojaamaan hyökkääjiä oikean sivustan taholta määrättiin Stjernschantzin pataljoona, joka sen lisäksi sai erikoistehtäväkseen koettaa rikkoa rataa Moision pohjoispuolelta. Vihollinen oli näet – arvatenkin ajatellen, ettei sitä tältä taholta enää uhkaisi mikään vakava vaara – peräyttänyt panssarijunansa Lempäälästä takaisin pohjoiseen päin. Nyt täytyi kaikin mokomin koettaa estää sitä enää sen enempää sekautumasta Lempäälän puolen puuhiin. Hyökkäävän sivustan muodostaisivat Wilkmanin ja Öbergin pataljoonat.

Stjernschantzin pataljoona joutui klo puoli 2 ajoissa 1,000 m Moision pohjoispuolella olevaan notkelmaan, vapautti sieltä Wichmannin komppanian vartiopalveluksesta ja kehitti kaksi komppaniaa etumaiselle linjalle, samalla kun yksi komppania jäi varajoukoksi tunnustellen maastoa Kukkolan suuntaan. Vihollisesta ei havaittu merkkiäkään. Mutta kun pataljoonalta puuttui räjäytysaineita, ei voitu käydä rataa rikkomaan, ennenkuin sellaisia oli saatu käsille.

Sillävälin oli Lopen taholla taistelu virinnyt jälleen uuteen eloon. Valkoisten linjojen vilkastunut liikehtiminen oli houkutellut puolustustykistön esiin Lempäälän rautatieasemalle, ja myöskin punaisten jalkaväki oli Moision kohdalla ja eteläpuolella valpastunut ja alkoi syytää tulta monilukuisista konekivääreistä. Loppi ammuttiin pian palamaan, ja silloin eivät molemmat sen seutuville levittäytyneet pataljoonat päässeet paljonkaan etenemään. Mutta sittenkuin haupitsit olivat klo 4 tienoissa toimittaneet hakuammunnan punaisten patteria kohti, parani kuitenkin pataljoonien asema ja ne voivat oman tykkitulen tukemina päästä jälleen voittamaan maastoa.

Klo 5 aikaan ip. oli Stjernschantzin onnistunut räjäyttää rataa rikki n. 1000 m. Moision pohjoispuolelta. Se tapahtuikin yhdentenätoistakymmenentenä hetkenä, sillä kohta sen jälkeen tulla kolisteli panssarijuna jälleen pohjoisesta päin, ja tällä kertaa oli sillä seurassaan vielä toinenkin juna, joka ilmeisesti toi apujoukkoja. Älyttyään radan edessään rikotuksi ja Stjernschantzin joukon asettuneen puolustusrintamaan eivät Tampereelta tulleet punaiset apuvoimat kuitenkaan saaneet mainittavaa aikaan. Mahdollisesti myöskin Procopén pataljoonan eteneminen Kuljua vastaan vaikutti punaisiin pidättävästi, se kun sisälsi paluutien katkaisemisen mahdollisuuden. Joka tapauksessa kykeni Stjernschantz jokseenkin helposti torjumaan pohjoisesta käsin tarjoutuvan vaaran.

Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivu 349

 

Vasemmalla sivustalla oli päähyökkäysryhmä tähän aikaan vaivaloisten marssien jälkeen viimeinkin joutunut siihen kohtaan, josta ratkaiseva rynnäkkö oli määrätty aloitettavaksi. Molemmat pataljoonat olivat metsäteitä pitkin päässeet Rautesmaahan ja sieltä erinneet eri suunnilleen. Hämeen pataljoona noudatti Ahtialaan vievää tietä, Vaasan pataljoona jälleen eteni Lastuseen päin Tervasjärven poikki vievää talvitietä päästen Ahtialan-Lastusen linjalle lyhyeltä kahakoitua pienenläntien vihollisen vartio-osastojen kanssa, jotka karkoitettiin lännen suuntaan, ja molemmat pataljoonat ryhmitettiin nyt hyökkäämään Lempäälän rautatieasemaa vastaan. Samassa yhteydessä lähetettiin Vaasan pataljoonan matkassa ollut Appelbergin räjäytyskomennuskunta Innilän- Putkiston kautta katkaisemaan Lempäälän-Valkeakosken puhelinyhteyttä sekä rikkomaan rataa Lempäälän eteläpuolelta.

Saatuaan tiedon tämän ryhmityksen suorituksesta antoi eversti Wilkman klo 5 maissa ip. yleisen hyökkäyskäskyn. Hyökkäykseen tuli nyt myöskin Stjernschantzin pataljoonan ottaa osaa kaarrostamalla pohjoisesta käsin vihollisen Moision ryhmää.

Lyhyen mutta kiihkeän taistelun jälkeen rynnäkkö päättyi täydelliseen voittoon. Tuntuu siltä kuin olisivat punaiset, nähtyään avuntoivon Tampereen suunnalta mahdottomaksi ja valkoisia joukkoja aivan odottamatta purkautuvan Ahtialan-Lastusen linjalle, tulleet kuin puulla päähän lyödyiksi ja menettäneet kaiken taistelutarmonsa. Punaisten täkäläisten voimien johto näyttää olleen sijoitettu itse Lempäälän kirkonkylään; siellä ainakin taukosi vastarinta ensiksi. Vasemman sivustan molemmat pataljoonat voivat tämän johdosta piankin suuremmitta tappioitta edetä nopeassa marssissa Ahtialanselän jäitten yli ja kohtasivat avaraan kirkonkylään tultuaan vain hajanaista vastarintaa. Lähellä rautatieasemaa sai Vaasan pataljoona saaliikseen kolme tykkiä; valkoisten haupitsien tuli oli tehnyt lopun punapatterin venäläisestä miehistöstä. Punaiset pakenivat Vesilahteen päin osaksi maantien varsia pitkin, osaksi Kirkkojärven jäiden yli. Pakenijat saivat tulta peräänsä.

Moision tienoilla teki vihollinen itsepäisemmin vastarintaa, jonka vuoksi taistelu sillä taholla otti sitkistyäkseen. Stjernschantzin pataljoonasta pantiin 3. komppania hyökkäämään etelää kohti rautatienrataa pitkin ja Moision pysäkin kautta, samalla kun Wingen ja Aminoffin pataljoonat tunkeutuivat taistellen tasangon poikki. Mutta Lempäälän äkkitappion vaikutukset alkoivat tuntua täälläkin, niin että täkäläiset punaiset puolustusvoimat ratkesivat klo 7 maissa illalla hurjaan pakoon. Kirkkojärven yli yrittävät joutuivat Lempäälästä käsin kohdistetun tulen alaisiksi; toiset pelastuivat takaa-ajajilta kääntymällä Aimalan kautta kulkevalle tielle. Panssarijuna yritti tässä taistelun viimeisessäkin vaiheessa sekaantua asiain kulkuun, mutta Stjernschantzin päävoimat torjuivat sen hyökkäykset.

Kun sitten taistelun aallokko oli illan hämärtyessä asettunut ja ryhmän päällikkö oli saanut yleiskäsityksen tilanteesta, tuli hänen järjestää yöpymisseikat ja vartionpito silmälläpitäen seuraavan päivän sotaliikkeitä ja vihollisen mahdollisia hyökkäysyrityksiä Hämeenlinnan taholta. Ryhmän pääosa sijoitettiin sen vuoksi Kuokkalaan ja Lempäälään saamaan sikäläisissä oivallisissa majapaikoissa hyvin ansaittua ja kipeästi kaivattua lepoa, kun taas Wingen ja Aminoffin pataljoonat saivat  toimekseen ylläpitää vartiotointa etelän suuntaan. Sillä taholla oli asema käynyt turvallisemmaksi sen kautta, että Appelberg oli onnistunut radanrikkomistoimessaan. Pohjoista kohti työnnettiin Stjernschantzin pataljoona yhden haupitsin kera torjumaan Tampereelta käsin mahdollisesti tehtäviä yrityksiä sekä koettamaan palauttaa yhteyttä Procopén pataljoonan kanssa, josta ei oltu kuultu mitään koko päivän mittaan. Hänen käskettiin edetä Kuljuun saakka. Sen kautta saataisiin, Tamperetta vastaan tehtävää hyökkäysliikettä silmälläpitäen, ainakin yksi etujoukko jo kelpo kappaleen verran edellepäin.

Molemmat tehtävät Stjernschantzin onnistuikin täydellisesti suorittaa. Vaikka hänen pataljoonansa miesluku olikin vähentynyt sen kautta, ettei taistelun aikana Moisioon lähetetty 3. komppania ollut vielä ennättänyt siihen palata, pääsi hän Kuljuun klo 11 aikaan, räjäytti taasen rataa ja ryhmitti sitten voimansa puolustusvalmiuteen. Samanaikaisesti saavutettiin myöskin yhteys Procopén kanssa, joka itse asiassa olikin jo ennättänyt Kuljun tienoille saakka. Hän oli Höytämäsjärven yli kuljettuaan ehtinyt hämärän tullessa Puskiaisiin maantien kohdalle ja eteni sieltä Kuljun pysäkkiä kohti. Täällä tavattiin vastassa komppanian vahvuinen vihollisosasto, joka lyhyen taistelun jälkeen pakotettiin peräytymään. Molemmat pataljoonat majoitettiin Kuljuun ja sen lähellä oleviin taloihin.

Myöhään illalla tuli Ahrenbergilta tiedotus Toijalaa vastaan tehdystä hyökkäyksestä. Tiedotus oli lähetetty Laitikkalasta minne rakuunarykmentti oli palannut. – –

Wilkmanin ryhmän muihin osiin nähden voi tämän päivän kohdalta ainoastaan lisätä, että kapteeni N. Palmen kolonna – Perä-Pohjolan pataljoona ja 4. patteri – saapui iltapäivän kuluessa Kangasalan Liuksialaan, jonne se majoitettiin yöksi. Kangasalan kirkonkylän tienoille saapuivat myöskin luutnantti Bromanin molemmat komppaniat, jotka olivat tulleet junamatkassa Orivedeltä sekä ryhmän eri etappimuodostelmat, muona- ja ammuskolonnat.”[i]

——

[i] Kai Donner, et al – Suomen Vapaussota V; 1925; sivut 346-352

10.3.1918 – 100 vuotta sitten Vapaussota ja joukkomurha

Ryssien ja punikkien suurhyökkäys alkaa Länsi-Suomessa

”Punaisten offensiivin alkaessa oli joukkojemme kunto entistä parempi. Järjestely oli kiinteytynyt, ja suojeluskuntapäällystö ja -alipäällystö oli saanut sotakokemusta. Useita yksikköjä johtivat jääkärit.

Satakunnan rintamalla vihollisen aloittamat hyökkäykset ehtyivät maaliskuun 9. ja 14. päivän välillä. Sen laajasuuntainen offensiivi Vilppulan rintamaa vastaan kilpistyi niinikään kautta linjan. Vasen hyökkäyskolonna lyötiin kolmipäiväisten raivokkaiden taistelujen jälkeen Vaskivedellä ja Ruovedellä. Vielä perusteellisemmin vihollinen epäonnistui oikealla siivellään, missä se 10. maaliskuuta kävi Kuhmoisissa olevien asemiemme kimppuun. Täällä oli osaston komentaja [eversti – jpu] Wilkman itse ottanut johdon käsiinsä ja päättänyt ratkaista puolustustehtävän aktiivisesti. Hän ohjasi yhden pataljoonan puolustustamme ankarasti ahdistavan vihollisen selustaan. Liike onnistui, vihollisen oli pakko ryhtyä vetäytymään, ja vetäytyminen kehittyi sekasortoiseksi paoksi. Voitto, jonka yritteliäs ja peloton johtaja oli hyvin ansainnut, oli samalla tulevan offensiivimme kannalta ilahduttava ja rohkaiseva osoitus suojeluskuntajoukkojen saavuttamasta manöverointikyvystä. Toinen viholliskolonna lyötiin kaksi päivää myöhemmin Eväjärvellä, ja niin oli vihollisen yritykset edetä oikealla siivellä täydellisesti torjuttu.”[i]

Punakaartilaiset tekivät Noormarkussa joukkomurhan

”Punaiset olivat vanginneet Noormarkun seudulla paikkakuntalaisia, etupäässä Ahlströmin henkilökuntaan kuuluvia ihmisiä. Myös paikkakunnalla sattumoisin oleskelleen kartanonomistaja Ahlströmin he olivat vanginneet. Siinä vaiheessa, kun valkoisten joukot alkoivat lähestyä, päättivät punaiset ruveta murhaamaan vankejaan. Niinpä he lähtivät kuljettamaan heitä Poria kohti, jossa vankeja, joita oli alun perin 28, piti muka kuulustella. Kymmenen henkilöä he kuitenkin päästivät vapaiksi, joten jäljelle jäi 18 vankia. Näistä yksi kuitenkin säästyi lähtemästä, sillä hän valitti, ettei ontuvana pysty kunnolla kävelemään. Hän jäi henkiin, samoin muuan naiskonttoristi, jota punaiset eivät halunneet ottaa mukaansa.

Loput 16 vankia lähtivät lopulta matkaan. Oli sunnuntai maaliskuun 10. päivä, Auran päivä. Kun vankisaattue oli tullut Koliahteelle, alkoivat punaiset äkkiarvaamatta ampua saatettaviaan murhaten heistä jokaisen. Porin suunnasta sattumoisin vastaan tulleet punaiset avustivat tovereitaan. Ampumiskäskyn antaja oli venäläisen upseerin asussa esiintynyt punapäällikkö Aarre Davidsson, jonka siihenastinen henkilöhistoria sisälsi muun muassa varkauksia, pahoinpitelyjä ja luvatonta viinan myyntiä. – –

Valtiorikosoikeus tuomitsi hänet kuolemaan, mutta tuomio muutettiin armahduslain nojalla elinkautiseksi vankeusrangaistukseksi, joka sekin päättyi kestettyään vain muutaman vuoden.”[ii]

Joukkomurhan uhrien nimet, iät, ammatit ja kotipaikat luetellaan kyseisessä julkaistussa tutkimuksessa.

——-

[i] G. Mannerheim – Muistelmat Ensimmäinen osa; 1951; sivu 308

[ii] Pentti Pylkkö – Punainen viima; 2016; sivut 122-123