Visegrád-ryhmän maat turvaavat yhdessä Unkarin etelärajat mahantunkeutujilta

Viktor Orbán: Visegrád-ryhmän liittolaiset ovat valmiita auttamaan Unkaria rajavalvonnassa, jos Turkki päästää siirtolaisvirran Eurooppaan.

Migrants_in_Hungary_2015_Aug_009-900x556

Kuva: Wikipedia

Bertalan Havasi, Unkarin pääministeri Viktor Orbánin lehdistöpäällikkö kertoi torstaina Visegrád-maiden (V4) kokouksesta ennen EU-huippukokousta torstaina Brysselissä.

Visegrád-ryhmään kuuluvat Puola, Tšekki, Slovakia ja Unkari olivat yhtä mieltä siitä, että Eurooppaa uhkaa todellinen siirtolaisvyöryn vaara, jos Turkin presidentti Recep Tayyip Erdoğan epäonnistuu yrityksissään muodostaa turva-alue Syyriaan palautettaville siirtolaisille Syyrian ja Turkin rajalle.

Asiasta kertoi Hír TV

Onko Eurooppa konservatiivinen?

EU:lla ei mene kaikilla tavoin ihan hyvin. Tuon tuosta syyksi tarjoillaan EU:n jämähtäneisyyttä ja toisaalta esimerkiksi ulkoministerimme mielestä EU:n johto ajaa liberaalia agendaa vastoin kansalaisten toiveita. Minua kiinnostaa tämä kysymys: onko Eurooppa konservatiivinen vai liberaali?

Väärä kysymys!

Termit ”konservatiivinen” ja ”liberaali” ovat toivottomia. Jos kriteerit ovat joko-tai, vastaus on jyrkkä ehkä. Täten haukun heti oman sanavalintani. Ehkäpä kysymys voidaan muotoilla näin: pitääkö eurooppalaisten enemmistö kristillisiä perinteitä osana identiteettiään? Mielestäni vastaus on kyllä, ainakin jos ymmärretään kristilliset arvot taustavaikuttimena, ei Jumalan sanana ja ukaaseina. Kristillinen reformaatio on sekin eurooppalainen keksintö ja etenkin pohjoisemmassa euroopassa kaukana historiassa ovat Paavin ylivallan ajat. Jopa eteläisimmässä euroopassa on Paavi pudonnut pari askelta alaspäin, vaikka häntä yhä arvostetaankin.

Sitten on se toinen kysymys: onko EU:n johto ajanut aggressiivisesti edellisten kanssa ristiriidassa olevia liberaaleja toimia? Mielestäni varauksin kyllä. Suomen media on jo ihmetellyt miten suurimmissa puolueissa puolueen johto, sen rivijäsenistö ja äänestäjät ovat monista asioista kovin eri linjoilla. Mielestäni sama pätee turhan lavealti EU:ssa. Ehkäpä selkein esimerkki maamme rajojen ulkopuolelta löytyy Saksasta, jossa Merkelin voimakas liberalisaatio karkotti äänestäjiä ja pakotti hänet jättämään pelin kesken. Vastaavia vastareaktioita löytyy hieman liian monesta Euroopan maasta jotta ilmiötä voitaisiin kutsua yksittäiseksi harhaksi.

Kolmas kysymys: miksi moinen ristiriita? EU:n johtoportaassa istuvat ovat varsin eristettyjä ihmisistä ja Euroopasta, monet täynnä unelmia ja sinänsä aivan hyvää tahtoa. Komissaareiksi ja muihin johtotehtäviin lähetetään EU-maista useimmiten henkilöitä jotka ovat menettäneet loistonsa kotimaassaan. Siellä on hyviä puhujia, erinomaisia politiikan pelin tuntijoita, mutta melko huonoja reaalimaailman ymmärtäjiä. Kun sujuva ranska soljuu, samppanja virtaa ja diplomatian suudelmat lentävät, ei ole ihme että syntyy eurooppalaisia unelmia. Eikä se mitenkään ruma asia ole että unelmoidaan hyvästä. Ongelmaksi se muuttuu kun pienen ryhmän unelma muutetaan koko kansan imperatiiviksi. Pidän kuitenkin erityisen tärkeänä korostaa etten näe merkkejä laajasta pahantahtoisuudesta, ainoastaan huonosta toteutuksesta.

Viimeinen kysymys: mitä Eurooppa on parin vuosikymmenen päästä? Kaikki merkit viittaavat ainakin tiettyjen liberaalien aatteiden nousuun. Seksuaalivähemmistöjen perusoikeudet alkavat päästä pöydälle ja ympäristöaiheista välitetään. Eurooppa liberalisoituu ainakin jos se ymmärtää tehdä sen oikeaa tahtia. Tietyissä asioissa, kuten ympäristön hoidossa, on vähän pakkokin hosua. Jos samalla hosutaan kaikki muukin, voidaan olla varmoja että nimet kuten Orban, Wilders, Le Pen, Kaczyński tai Salvini eivät murjota vaalipäivinä. Tietenkin Euroopan pitää mennä eteenpäin eikä taaksepäin kohti mustaa surmaa. Eteenpäin voi kuitenkin mennä eri tahtiin ja eri tyyleillä, myös kunnioittaen sitä tosiasiaa että hosumalla voi tulla rankasti takapakkia. Tämä on ymmärrys joka meiltä uupuu, vaikka omakin historiamme on täynnä esimerkkejä.

Mahdoton kysymys, mahdollinen tulevaisuus

On absoluuttisen mahdotonta vastata kysymyksiin kuten ”onko Eurooppa konservatiivinen” tai ”onko Eurooppa liberaali”. Sen sijaan on mielekästä ymmärtää arvojemme taustoja ja niiden erilaisuutta. Mikään rouva- tai herrakerho Brysselissä ei voi päättää mitä EU:n tai Euroopan asukkaiden tulee ajatella. Heidän on kuultava enemmän, huudettava vähemmän. Jos he todella pelkäävät populistien nousua, heidän on vastattava kansan huoliin. Hätääntyneelle kansalaiselle on heitettävä pelastusrengas viereen, ei kiveä otsaan.

Varmaa on että Eurooppa liberalisoituu. Epävarmaa on suoriudummeko muutoksesta tyylikkäästi vai surkeasti. Haluaisin liputtaa hallitun muutoksen puolesta, johon sisältyisi kunnioitusta myös ja erityisesti ns. väärää mieltä olevien suuntaan. Tuota subjektiivisempaa loppukaneettia en osaa kirjoittaa.

EU ja Romania

Romania aloitti tämän vuoden (2019) alussa puolen vuoden pestinsä EU;n puheenjohtajamaana. Kovastihan siitä on annettu erilaisia lausuntoja, sekä hyvinkin negatiivisia mielipiteitä. Puheenjohtajamaan virkaa pidetään hyvinkin varteenotettavana ja vaikeana tehtävänä. Jopa EU komission puheenjohtaja Juncker on kovinkin epäilevällä mielellä Romanian selviytymisestä.

Onhan se omituista, että EU;n yksi nuoremmista jäsenistä ja yksi Euroopan köyhimmistä maista johtaa koko Euroopan neuvostoa. Kaikenlisäksi Romaniaa pidetään yhtenä Euroopan korruptoituneimmista maista. Jopa Romanian oma presidentti on ollut epäilevä puheenjohtajuuden ja siitä selviämisen suhteen.

Puheenjohtajuus kestää kesäkuun 2019 loppuun, jos on kestääkseen. Silloin, eli heinäkuun alusta pitäsi Suomen hoitaa se virka. No, Suomelle se ei ole mikään uusi asia ja se tuleekin hoitumaan rutiinilla, kaikkine palavereineen ja muine tehtävineen.

Tämänkertaiset puheenjohtajamaat

Romania , Suomi ja Kroatia hoitelevat EU asioita kukin vuorollaan ja kaikki yhdessä. Saa nähdä onnistuuko Romania, vai toteutuuko ennusteet, jossa puheenjohtajuus kaupataan Suomelle.

Missä on Euroopan kokoinen kansallismielisyys?

Viime vuosisadan puolivälissä heiteltiin ilmoille ikävä termi pan-eurooppalaisesta nationalismista. Yllätyin, että keskustelu aiheesta on viimeksi noussut niinkin pitkä aika sitten pöydälle. Kas kun meillä on EU:n rajojen avaamista ajava ns. EU-myönteinen liike, sitten kansallisvaltioiden rajoja sulkeva ns. EU-kriittinen liike – mutta ei mitään välissä? Voisiko tämä portti aueta Merkelin lähdön myötä?

EU:n ristiriitainen arvomalli

On pitkäaikainen tosiasia, että EU:n ja Euroopan valtioiden välillä on monia samanlaisuuksia sekä siten potentiaalia yhteistyöhön. EU:kaan ei ole ihan pöhkö idea, joskin sen toteutus jättää hieman toivomisen varaa. En kuitenkaan aivan ymmärrä EU:n johtavaa ajatusta, jonka mukaan EU:n avainsanoma on tehdä EU:n rajoista merkityksettömät. Maahanmuuttoa ei saa rajoittaa tai hallita – jos edes tutkia. EU:n vanhojen kulttuurien ainoa tehtävä on kuolla pois ja tieteen pitää hiljentyä ääritoimijoiden niin vaatiessa. Vaikka koen olevani enemmän EU-myönteinen kuin -vastainen, en aivan ymmärrä tätä ristiriitaa.

Maailmanhistoria opettaa meille trendiä, jossa poliittiset toimijat tuppaavat kasvamaan ja ylittämään vähitellen poliittisia, maantieteellisiä ja aattellisia rajoja niiden madaltuessa sopivasti. Helsingissä taannoin kokoontunut EPP on yksi esimerkki tästä, joskin heidän kutsuminen puolueeksi perinteisessä mielessä on vielä vaikeaa. Heillä ei ole vielä kosketuspintaa EU-kansalaisiin. Osin se on omasta halusta, osin EU:n rakennemallista johtuvaa. Joskus tulevaisuudessa EPP tai jokin muu EU:n laajuinen puolue voi kuitenkin olla ihmisille lähteinen konsepti, sillä potentiaalia tähän on. Jokin päivä he kenties näkyvät myös Suomen tai Saksan politiikassa, ehkä jopa Münchenin tai Tampereen poliittisella kentällä.

Jos tämä on trendi, spekuloin EU:n kentille syntyvän myös liikkeen, joka näkee EU:n arvokkaana itsessään, ilman ulkopuolista referenssiä. Sanoivat eri maiden kansallismieliset puolueet mitä vaan, leijonaosa EU:n maista ja kansalaisista kuitenkin pysyisi mieluiten EU:ssa jäsenenä. Iso osa tästä suuresta kansanjoukosta ei kuitenkaan allekirjoita ajatusta ääriuskontojen ylivallasta, kontrolloimattomasta maahanmuutosta tai ylipäänsä häpeästä kaikkea eurooppalaisuutta kohtaan. Tämä ryhmä saattaisi joku päivä näkyä yhtenä EU:n poliittisena voimana, jonkinlaisena maantieteellisesti paisutettuna versiona maltillisesta kansallisaatteesta. Tälle aatteelle on nähdäkseni poliittista kysyntää, mutta ei kovinkaan määrätietoista tarjontaa. EPP:kin yrittää tälle aatteelle flirttailla, mutta toimet ovat olleet sanojen kanssa ristiriidassa. Weberin sanoma vaikuttaa hieman paremmalta, mutta aika näyttää jääkö sekin vain puheeksi.

Mistä pallo liikkeelle?

Mielenkiintoinen kysymys on pohtia mistä tällainen eurokansallismielisyys voisi lähteä. Se voisi olla uusi populistinen toimija, kansanliike tai vastaava. On spekuloitavissa että Perussuomalaisten ja heidän aateveljiensä parissa voi jossain kohtaa syntyä ajatus, että EU nyt vain on ja pysyy eikä sitä kannata vastustaa, järkevämpää on vahvistaa sen hyviä puolia. Euromyönteisille oikeistoliberaaleille tämä voi olla myös kehityksen suunta, mikäli he kokevat tarpeeksi haastetta toisaalta vasemmistoliberaalien nousevista äänenpaineista ja toisaalta kansallismielisistä jääristä. Tätä on vaikea spekuloida, kun EPP:kin on puoliksi liberaalihippeilyä ja puoliksi jumalanpalvelusta.

Sitten pitää toki kysyä mihin tämä johtaa. Ikuinen optimisti sisälläni kokee, että EU:hun kenties suhtauduttaisiin positiivisemmin, mikäli sen sisällä olisi tilaa myös tällaiselle kompromissiajatukselle. Tai sama toisin sanoen: jos EU itsessään nähtäisiin jonkin arvoisena myös sen kansalaisille, sitä olisi ehkäpä hieman helpompi rakastaa – tai ainakin kunnioittaa.

Islamin tavoitteet

Koko ideologian perimmäinen tavoitehan on maailmanlaajuisen kalifaatin luominen. Tällöin muslimit hallitsisivat koko maailmaa, ja alisteisia heille olisivat dhimmit, vääräuskoiset, jotka palvelevat ja maksavat veroja.

Tässä muslimeilla on useita keinoja. Olennaista on länsimaisten kansojen yhtenäisyyden hajoittaminen ulkoa- ja sisältäpäin. Tuhoisinta ovat tietenkin terrori-iskut ja pommiattentaatit, joilla on toivottava pelkovaikutus.

Vedenjakaja oli tietenkin v. 2015 massiivinen kansainvaellus. Sen vaikutus näkyy nyt myös Saksassa, missä seurauksena tullee hallituksen vaihtuminen ja Merkelin uran päätös. Saksa, kuten monet muutkin Euroopan ovat nyt jyrkästi jakaantuneet kahteen leiriin, mikä lienee askel kohti kalifaattia. Hallitsematon maahanmuutto oli olennainen tekijä, joka motivoi britit äänestämään brexitin puolesta. Italia nyt viimeistään natisuttaa Brysselin (EUn) liitoksia.
Jatka lukemista ”Islamin tavoitteet”

Onko Suomen maksettava lisää EU- maksuja?

Brittien lähtö Eu;sta tietää noin 12- 15 miljardin aukkoa vuosibudjettiin. Nyt ollaan yleisesti ja varsinkin Ranskassa sitä mieltä, että jäsenvaltioiden vuosimaksua on nostettava tulojen nostamiseksi entiselle tasolle ja mieluummin nostettava yli senkin tason. Eu;lla on tiettyjä kuluja yli entisen tason, varsinkin pakolaisvyöryn hoitamisessa (hmn hoitamisessa?) ja muissa ennalta arvaamattomissa asioissa.

Suomen Eurooppaministeri Sampo Terho otti vahvasti kantaa asiaan ja jyrähti.”Suomi ei missään olosuhteissa tule hyväksymään vuosimaksun korotusta ja tulee käyttämään kaikki mahdolliset keinot sen estämiseksi.” Hänen mielestään se ei ole edellytys vuosimaksun nostamiseksi, jos jäsenmaat vähenevät. Hänen mielestään sitä pitäisi päinvastoin laskea.

Nyt sitten muutamat Eu valtiot eivät katso kovinkaan suopeasti Suomen mielipiteitä ja se katsotaan eräänlaiseksi provosoinniksi Eu; ta kohtaan.

Minusta ihan hyvä ja rohkea ulostulo Terholta.

https://eurooppatiedotus.fi/wp-content/uploads/sites/19/2017/02/nettomaksut-1024×593.jpg

Suomen jäsenmaksut vuosittain 1995- 2016. Vuonna 2016 se oli EU- maiden pienin nettomaksu, eli sille on selvästi korotustarvetta, jota varmasti muut maat ovatkin hakemassa.

Kuvan lähde: Eurooppatiedotus