Kävin taannoin keskustelun jota olen käynyt tusina kertaa ennenkin. Aiheena oli rasismin määritelmä. Keskustelu ei ollut turha ja termeillä on väliä. Fiksu ihminen ymmärtää mitä tarkoitetaan vaikka termeistä onkin monta tulkintaa. Kuitenkin kovin hutiloitu termien käyttö tarjoaa polttoainetta trolleille ja muulle vihanpidolle. Entäpä kun kaikelle ei edes ole sopivaa termiä?
Tätä mieltä olen.
Olivat termit mitä vaan, totean ensin omat pelisääntöni. Pidän vääränä kaikkea ihmisten eriarvoistamista synnynnäisten tekijöiden perusteella. Tällaisiin lukeutuu synnyinmaa, ihonväri sekä seksuaali- ja sukupuoli-identiteetti. Minulle ihmisten eriarvoinen kohtelu on absoluuttisen väärin, kun sitä tehdään sellaisilla kriteereillä mihin ihminen ei voi itse vaikuttaa. Et voi tuomita ihmistä siitä mitä hän on, ainoastaan siitä mitä hän tekee. Siinä on punainen lankani, joka ei ole mihinkään muuttunut elinikäni varrella.
Sitten termeihin. Rasismi on termi jolle on liian monta määritettä ja tulkintaa. Olen jopa suurten medioiden ammattitoimittajilta kuullut keskenään pahasti ristiriitaisia versioita. Se on myös termi jota väärinkäytetään noin kymmenen kertaa kymmenestä. Pätevä ehdotus on rajata rasismi etnisyyteen – vaan kun etnisyyskin on tulkinnanvaraista. Osa etnisyyden määritteistä on selkeitä, kuten jo aiemmin mainitsemani alkuperämaa, ulkonäkö ja kieli. Joskus määritelmiin lasketaan myös henkilön valinnat elämässä ja tällöin luhistuu koko termistön korttitalo. Pahemman lisähaasteen saa muistaessaan että tietyt valinnat ovat joissain maissa ja olosuhteissa vapaita, toisissa eivät – ovatko ne siis osa etnisyyttä? Mielestäni ihminen saa valita oman elämänsä aatteet, mutta niitä ei tulisi käyttää yleisenä lyömäaseena esittämään kohtuuttomia vaatimuksia muille osapuolille. Milloin aate on aate, milloin tekosyy pahantekoon ja milloin osa etnisyyttä?
Palaan hieman aiempaan muistuttaen että Suomessa uskonto on henkilölle valinta. Uskontokunta puolestaan on organisaatio ja vertaantuu yritykseen. On aivan yhtä oikein kritisoida tietyn uskonnon valintaa kun on oikein kritisoida turkiskaupassa asiointia. On aivan yhtä sallittua kritisoida uskontokuntaa kuin firmaakin sen tekemisistä. Niin kauan kun yksilöön ei käydä käsiksi henkisesti tai fyysisesti, organisaation on siedettävä rajuakin kritiikkiä. Olen ollut uskontokriitikko iät ja ajat. Vuosikymmen sitten sain lähinnä jehovantodistajilta vihapostia kun heitä moitin. Kun myöhemmin kritisoin wahabismia, en menettänyt puhevälejä muslimeihin mutta herjat ja uhkaukset tulivat tuplat vahvempina puolestaloukkaantujilta. Sori vaan, mutta uskontolaitokset eivät ansaitse suojelua. Ym. elämäni perusarvo vaatii suojelemaan ihmisten oikeutta seksuaali- ja sukupuoli-identiteettiin. Kun jokin uskontokunta on sitä vastaan, en pidä kynttilääni vakan alla. Tiedostan ironian käyttäessäni Raamatun sitaattia tässä kohtaa. En pidä kirjojen polttamista hääppöisenä ratkaisuna.
Termeistä tunteisiin
Entäpä sitten syrjintä jonkin tason kattoterminä? Siltäkin termiltä on valunut voima pois. Joku päätti kehittää konseptin positiivisesta syrjinnästä joka jo sananpartena tekee tosi kipeää otsalohkossa. Syrjintä paha, paitsi kun se on hyvä, onko selvä? Jotkut pitävät syrjintänä sukupuolitettuja käytäntöjä myös silloin kun ne ovat toivottuja. Esimerkkinä tulevat Aamulehden pariinkin otteeseen esilletuomat tapaukset, joissa kaikki wc:t muutettiin sukupuolettomiksi ja tämä aiheutti paljon tarpeetonta huolta etenkin asiasta metelin nostaneille naisille. Muihin sukupuoliin itsensä lukevat sekä transihmiset tulevat paremmin huomioiduksi josta voi olla tyytyväinen, mutta toisaalta joiltain seksuaalinen itsemäärääminen ja yksityisyys vähenivät. Tokihan tähän olisi kompromissi tarjolla, mutta kompromissien elintila nykyisessä somekratiassa on kovin ahdas.
Entäpä ihmisten tunteet ja kokemukset? Totesin että uskonnot eivät ansaitse suojelua. Henkilökohtainen usko, se joka asuu sydämessä muttei kaduilla, on sen sijaan eri asia. Emme saa määrätä henkilölle mitä hänen pitää uskoa tai ei. Usko itsessään ei automaattisesti johda hyvään tai pahaan joten yleislinjausta tästä ei sovi julistaa. Haasteet yleensä alkavat kun aatteet kokoontuvat. Voin hyväksyä vaikkapa uskovaisen yhteisön mielipiteen jonka mukaan he eivät haluaisi homopareja siunattavan. Olen täysin eri mieltä, mutta en voi kokea omaavani oikeutta päättää mitä heidän päässään liikkuu. Mielestäni työnantajana haluaisin nähdä tällaiseen ryhmään kuulumisen riittävänä perusteena työnhakijan hylkäämiseen. Kyse on kuitenkin valinnasta. Henkilö valitsee tietoisesti että hän haluaa kohdella ihmisiä epäoikeudenmukaisesti synnynnäisen tekijän perusteella. Näin toimivaa henkilöä ei mielestäni voi asettaa asiakaspalvelutyöhön. Tässä on ristiriita lain osalta. Olen eri mieltä mutten tietenkään ole lain yläpuolella.
Parempi on näyttää esimerkkiä
On sanottu, että vapauden hinta on ainainen valppaus. Se melko suuri vapaus mitä Suomessa monet seksuaalivähemmistöt nyt nauttivat, on vielä verrattain nuori ja kansainvälisesti kaukana valtavirrasta. Se on vapaus jonka ylläpito ja edistäminen vaativat valppautta. Valppaus ei ole väkivaltaa tai kiihkoa, vaan tarkkasilmäisyyttä, tiedon vaalimista ja sanan säilän taidokasta käyttöä. Siten näillä sanoilla ja termeillä on väliä eikä ole yhdentekevää millä nimellä asioita kutsuu. Oikeaa sanaa ei useinkaan ole ja tulkinnanvaraisuutta piisaa. Vääriä sanoja voi kuitenkin välttää ja siten välttää tuhat kriisit, pienet ja isot, jotka voivat saada veljeksetkin tukkanuottasille vain sanavalinnan tähden.
Itse kukin voi näyttää esimerkkiä myös kohtaamalla toiset ihmisinä ja jättämällä tuomion julistuksen ensikohtaamista myöhemmäksi. Olen sanonut tyhmästi ja niin sinäkin. Olemme sotkeneet termejä, mutta mitäpä jos erimielisyytemme ovatkin vain tahroja paperilla? Mitäpä jos somekratian ulkopuolella meissä onkin enemmän ystäviä ja vähemmän vihamiehiä? Kuulkaamme siis kertomukset loppuun asti. Twitterin viestin mitta on hyvä renki, mutta huono isäntä.
Merkelin vieras