Tämä tapahtui silloin nuoruudessani, kun televisio ei näkynyt vielä täällä Lapin perillä ja kun suuret savotat olivat lopuillaan ja kun talon ovella oleva luuta kertoi, ettei ketään ollut kotona.
Eräänä syyskesän iltana meille tuli harmaapäinen kulkujätkä (savotasta toiseen kiertäviä metsätyömiehiä sanottiin silloin kulkujätkiksi). Mies kysyi saisiko hän olla talossa yötä. Mies sai luvan yöpyä talossa. Mies oli kovasti hiljainen ja minä, joka olen aina ollut utelias kaikesta mitä on ja tapahtuu maan ja taivaan välillä, olin lievästi sanoen kiinnostunut tämän hiljaisen miehen elämäntarinasta: miksi noin vanha mies ei ole jo vanhainkodissa? Miten se jaksaa vielä tehdä pöllejä? Mistä päin Suomea se on kotoisin?
Isosisä, minä ja vieras nukuimme samassa huoneessa. Siinä nukkumaan laitellessa vieras ja isoisä vaihtoivat muutaman sanan. Ymmärtelin, että molemmat olivat sodan kokeneita miehiä. Eivät ne paljoa puhelleet. Vaistosin että vieras oli jotenkin melankolinen, jos olisin silloin sellaista termiä ymmärtänyt.
Tuli aamu. Ämmi oli lypsyllä ja vieras mies ja äiji istuivat kahvipöydässä. Pöydässä oli voita leipää, suolapalaa ja känttyäkin. Äiji kehotti vierasta kastamaan. Vieras joi kahvinsa, kastoi ja oli jotenkin levottoman oloinen. Seurasin syrjästä ja olin tikahtua uteliaisuuteen. Mietin lapsentajullani, että tuollakin yksilöllä, jonka nimeä en edes tiedä, on oma historiansa ja tarinansa.
Vieras hankkiutui lähtöön. Sillä oli reppunsa porstuassa. Mies nosti repun selkäänsä, oli jo lähdössä, mutta kääntyi takaisin ja kysyi keittiön ovella: ”Missä on lähin savotta?” Äiji vastasi että Karhulassa (paikka oli meiltä noin seitsemänkymmentä kilometriä pohjoiseen). Mies kysyy: ”Onko Kallon ja Kaukosen välillä mitään isompaa jokea?” Äiji vastasi, että puolimatkassa on Lainiojoki. Mies sanoi: ”Minä hyppään sitten siihen!”
Mieheltä pääsi nyyhkäisy, mutta hän kokosi nopeasti itsensä ja itselleen suuttuneena lähti ripeästi ovesta ulos.
Menin kamariin katsomaan miehen menoa maantielle. Selässä oli laiha reppu, josta pilkisti esiin kirves ja puupäisen pokasahan pokat. Minä tunsin sanomatonta sääliä miesparkaa kohtaan ja mietin: onko se ryypännyt rahansa, niin ettei ole varaa linja-autokyytiin, vai miten se oli noin epätoivoinen? Mies pääsi maantielle ja lähti talsimaan Kaukosta kohti. Menin takaisin keittiöön ja sanoin äijille:”Hyppääköhän se oikeasti Lainiojokeen?”
En unohda koskaan äijin katsetta. Hän ei sanonut sanaakaan eikä hänen tarvinnutkaan sanoa. Siinä katosi aika ja sukupolvien välinen kuilu, vanhan ja nuoren sielut kohtasivat toisensa ja viesti oli: näin helvetin kovaa voi ihmisen elämä joskus olla, ja tästä ei sitten puhuta.
En ole siitä asiasta puhunutkaan ennen kuin joskus 1990-luvulla, kun kirjoitin tästä tapahtumasta paikalliseen kulttuurilehteen. Siinä ilmaisin myös sen, että tuskin se harmaapäinen kulkujätkä niin vanhan vanha oli, oli ollut vain huonon katon alla.