Avainsana: Demokratia

Julkaistu

Voisin äänestää vaikka…

Koska haluan olla positiivinen, kerron nyt puhtaasti plussapuolia, miksi voisin tiettyjä puolueita äänestää. Kyllä miinuspuoliakin on, mutta haukkuja on jo 99% Internetin sisällöstä. Lähestyn asiaa tällä kertaa puolueiden, ei ehdokkaiden suunnalta. Haastan myös kommentoijat yrittämään parhaansa että löytäisivät jotain hyvää. Haaste on kova: pystyttekö siihen?

…persuja

Pystyisin äänestämään perussuomalaisia, koska heidän osaamislinjauksessa on paljon itselle tuttua. He eivät ole yliopistoja pistämässä nurin, mutta he ymmärtävät että osaamista tarvitaan monenlaista. He eivät sylje päin naamaa itseoppineita, työssäoppineita tai ammatilliset opinnot käyneitä, jotka elämässä pärjäävät. Itse, vailla akateemisia opintoja ja koko aikuisiän töitä tehneenä ja veroja maksaneena näen tässä asenteessa jotain hyvin lohdullista.

…demareita

Pystyisin äänestämään demareita, sillä ymmärrän perheeni historiasta sen suuren työn, mitä he ovat tehneet duunarien puolesta. Tätä maata ei olisi rakennettu ilman duunareita ja monet heille tänä päivänä itsestäänselvät asiat olisivat jääneet kenties saamatta ilman demareita. He ovat onnistuneet tasapainoilemaan työnantajien ja -tekijöiden välillä ja heillä ansaittua historiaa vastuullisena toimijana vuosikymmenten varrelta.

…kokkareita

Yrittäjänä on mukava joskus kuulla, että yrittäjät ovat muutakin kuin vihollinen, jonka tuhoaminen johtaa maan autuaaseen paratiisiin. On mukava nähdä ymmärrystä sille, että yrittäminen kasvattaa yhteistä hyvinvointia ja kakkua. On hyvä kuulla puhetta siitä, että työ on työikäisen ja -kykyisen ihmisen ensisijainen suunta, jota pitää tukea ja rohkaista. On myös positiivista nähdä kunnioitus yhteistyölle rajojen yli ja ymmärrykselle siitä, että vientivetoinen maa kaipaa sillanrakentajia.

…liberaaleja

On piristävää huomata jonkun puhuvan keisarin uusista vaatteista ja vieläpä todella selväsanaisesti. Perinteinen liberalismi on aate, jota Suomessa ei ole nähty pariin vuosikymmeneen, mutta sille voisi olla taas tilausta. Selkeä sanoma, avoin keskustelu ja leikkauslistojen katsominen positiivisen lopputuloksen kautta saavat hymyilemään. On niin paljon mukavampi, kun ei kerrota vain MITÄ tehdään vaan MIKSI, ja jälkimmäisessä osuudessa muistutetaan positiivisen kautta miksi vaivannäkö kannattaa.

…vihreitä

Kun metsään vaellan ja itseäni luonnon keskeltä etsin, muistaa nopeasti että meillä on vain yksi luonto – ilman sitä ei ole elämää. Vihreistä moni ymmärtää tämän. He ymmärtävät paitsi sen tieteen ja tutkimuksen, mutta myös sen tunteen, sen kokemuksen. He ymmärtävät että hyvinvoiva Suomi edellyttää hyvinvoivaa suomalaista luontoa, saasteettomuutta ja rohkeaa katsetta eteenpäin.

Niin sinäkin!

Hei, sinä! Olen melko valmis väittämään, että sinullakin on useampi kuin yksi puolue, jota voisit kuvitella äänestäväsi. Ehkä siihen on jotain esteitä, poikkeuksia, syitä miksi juuri nyt et aio, mutta ei se ole täysin mahdotonta. Se on hyvä keskustelu käytäväksi itsensä kanssa. Kun ymmärtää ketä voisi äänestää, ymmärtää myös itsestään. Osaa laittaa omaa elämäänsä suurennuslasin alle.

Toki voit myös olla äänestämättä. Jos siitä tulee sinulle paras mieli, älköön sitä sinulta kukaan viekö pois.

Julkaistu

Ei kai taas

Ensin jenkkilä, sitten Brasilia ja muutama pienempi versio välissä. Mikä se on ettei vallankaappauksia tai edes niiden yrityksiä tehdä siellä missä pitäisi, kuten erään ex-vakoojatoimiston sihteerin kotimaassa?

Noh, yritettiin sitä Turkissa mutta sulttaani osasi katkoa päitä nopeammin kuin kapinoitsijat ehtivät tuoda uusia.

Vaan mitä Brasiliassa seuraavaksi? Se, että poliisi ei ole saanut rettelöitsijöitä aisoihin kertoo jo jostain. Monetko hautajaiset siellä pidetään?

Entäpä jos Unkarissa jossain kohtaa kansa äänestäisi diktaattorin mukaan väärin?

Vähän huolestuttaa tämä meno että jos ei vaalit kelpaa niin poltetaan parlamentti.

Julkaistu

Mihin menossa, Israel?

Pohdin taannoin Iranin suuntaa ja puntaroin kolme vuotta sitten Israelin ongelmia Benjamin Netanyahun johdossa. Paljon on samaa mutta panokset kovenevat. Näkyykö Israelilla kaunis demokratia enää vain peruutuspeilissä?

Sitä saa mitä tilaa

Alkuun pitää todeta, että Israelia voi yhä pitää vapaana maana, eikä vaaleista ole raportoitu suuria ongelmia. Tähän perään on tosin todettava, että Israelissa vaalitarkkailua ei laajalti harrasteta, riippumattomasti ei lainkaan. Myös median vapauksista voi olla montaa mieltä. Toki paljon on kiinni ehdokkaistakin – maasta puuttuu laadukas tarjonta vasemmistosta, keskustasta ja jopa keskustaoikeiston puolelta. Vain äärioikeisto, ultraäärioikeisto, ja megagigasuperfasismioikeisto pitävät pesänsä kasassa. Se on merkki huonoista poliitikoista, ei välttämättä rakenteista.

Lopulta kuitenkin kansalaiset marssivat uurnille ja äänestivät. He valitsivat vihan. Tämä johtaa vaikeaan kysymykseen siitä, mihin sormella pitäisi osoittaa kun ongelmista puhutaan. Onko ns. oikein vain kritisoida poliittisia johtajia, vai pitäisikö myös muistuttaa kansan täysin tietoisesti valinneen totalitaarisia sotarikollisia johtoon? Demokratiassa kun on se ominaisuus, että väärin äänestäminen on paitsi sallittua, myös aika usein suotavaa. Jatkokysymys toki on tulokseen johtaneet syyt. Äänestikö kansa fasismia koska vaihtoehtoja ei ollut, vai oliko syynä ehkäpä vuosikausia kasvatettu pelon ilmapiiri – vai yksinkertaisesti se, että palestiinalaisalueilta alati niskaan tippuvat raketit pikkusen suututtavat? Vaikka äärimmäisen ikäviä Israelin nykyjohtajat ovatkin, se ei oikeuta millään ilveellä Hamasin ja kumppaneiden silmitöntä terroria siviilejä kohtaan.

Kaksi peruskysymystä

Minua kiinnostaa ennen muuta kaksi asiaa. Ensimmäinen koskee koko maailmaa, ja tähän myös Yle jutussaan viittaa. Venäjän hyökkäys Ukrainaan opetti, että tietyt rajat ylittämällä loppuu sietokyky venäjän menoon jopa Saksalta. Onko sellaista rajaa, jota ylittämällä Israel voisi saada aikaan merkittävää kritiikkiä esimerkiksi EU:lta tai USA:lta? Riittääkö holokaustikortti vieläkin estämään kaiken kritiikin? Varmuuden vuoksi: kyllä, holokausti tapahtui ja oli järkyttävä rikos ihmisyyttä vastaan, mutta historian vääryys ei ole oikeutus nykypäivän vääryydelle. Koska vihdoin oppisimme, että yhden vääryyden kuittaaminen toisella vääryydellä ei koskaan johda hyvään? En pidättele hengitystäni.

Toinen asia on Iran. Iranin uskonnollinen johto on yhä sotaisampi ja heidän aseilla tuhotaan juutalaisten muistomerkkejä pitkin Ukrainaa. Niin sitä luulisi että Israel reagoisi jollain tapaa Iranin ongelmaan – vaan täysin päinvastoin käy. Israel tuntuu antavan veriviholliselleen yhä enemmän tilaa toimia ja yhä herkemmin katsovan menoa läpi sormien. Iranin nousevien sisäisten levottomuuksien uskoisi olevan paras mahdollinen paikka tukea vallanvaihtoa, ei silitellä papiston päätä. Voiko käydä niin, että sotaisa Israel ja sotaisa Iran löytävät toisensa, tuskin virallisesti mutta todellisesti? Tämä ei lupaa hyvää huomista maailmalle, eikä etenkään Euroopalle.

Vähän keinoja tarjolla

Lopulta vain Israelin kansa on vastuussa johtajistaan ja maansa tulevaisuudesta. Niin kuin Unkarissakin kansa valitsee kirkkain silmin diktaattorin, näin tekee myös Israelin kansa. Me emme voi asialle mitään. Emme taatusti saa antaa tilaa antisemitismille tai muullekaan vihalle koko Israelin kansaa, saati juutalaisia kohtaan. Voimme kuitenkin olla tukematta demokratian tuhoa. Kuten eväämme Unkarilta EU-avustuksia, voisimme evätä ne myös Israelilta. Voimme päättää, että rahojemme käyttö silmittömään väkivaltaan ei ole okei.

Voimme. Mutta tuskin niin teemme. Toivottavasti olen väärässä.

Julkaistu

Äänestäjä ei siedä tuloksellista politiikkaa

Ne harvat asialliset analyysit USA:n poliittisesta tilanteesta muistavat kertoa, että kansa on jo pitkään pettynyt politiikkaan. Vietettyäni siellä aikaa taannoin ja vertailtuani Suomen tilanteeseen, ymmärrän näitä ihmisiä jo liiankin hyvin. Kansa ei halua päättäjiltään tuloksia vaan imagotemppuilua.

Joka puolueella oma kompastuskivensä

Ei, tarkoitus ei ole puida Sanna Marinin tyyliä sen isommin, joskin hänen edustama ns. instagram-politiikka on toinen demarien pöhköilyistä. Siinä kansa rakastaa imagoa, eikä tuloksella niin väliä. Toinen on taloudenpidon vastuun puute, joka kuului taas ikävästi tuoreessa Politiikkaradiossa. Demariäänestäjä ei halua ehjää valtiota, vaan rahan heittelyä sinne ja tänne.

Oikeastaan koko oikeisto – kyllä, myös kotipuolueeni – aiheutti massiivista myötähäpeää ehdotuksillaan jengirikollisuuden torjumiseen. Kokoomuksen Kari Tolvanen ei ollut porukan pahin, mutta hänkin sortui populismiin KD:n ja Persujen vanavedessä, tarjoten amerikkalaistyylistä poliisivaltiota jengiväkivaltaan ratkaisuna. Tiedepuolueella ei pitäisi olla varaa tieteen vastaiseen toimintaan. Toisaalta, ei kansa halua rauhaa tai turvaa, vaan kostoa ja moraalisaarnoja. Niitä he tulevat myös keväällä äänestämään. Hetki sitten olimme Ruotsin tiellä, tätä menoa olemme pian heitä edellä jengiväkivallassa.

Vihreät ymmärtävät maahanmuuttopolitiikan ongelmista suunnilleen yhtä paljon kuin minä hävittäjälentokoneista, mutta eivät heidän äänestäjät halua toimivaa maahanmuuttopolitiikkaa. Heille vastakkainasettelut tuovat kannatusta ja väkeä mielenosoituksiin. Siinä missä oikeisto toistaa ja lisää jatkuvasti toimimattomaksi koettua keinoa rikollisuuteen, tarjoaa punavihreistö jatkuvasti toimimattomaksi koettua keinoa maahanmuuton korjaamiseen. Ja mikäpä jottei, sillä kukaan ei äänestä vihreitä saadakseen maahanmuuttopolitiikkaan järkeä, eikä persua saadakseen kaduille turvallisuutta – tai jos äänestää, sitten äänestäjä todellakin ansaitsee tuloksen.

Esimerkkejähän toki piisaa halki puoluekentän jos vain vähän rapsuttelee. RKP sanoo puolustavansa suomenruotsalaisten asemaa, vaikka jokainen heidän ajama päätös vain heikentää sitä. Ruotsin kielen osaaminen on maassamme katastrofaalisen huono ja huononee samalla kun vastakkainasettelu lisääntyy. Toisaalta, ei RKP:n äänestäjä halua suomenruotsalaisten asemaa tasavertaisemmaksi, vaan he janoavat vähintään jääkaappikylmää sotaa.

Toimittaja vain nauroi

Aiemmin mainitussa Ylen jengirikollisuuden jutussa parikin yleisön kommentoijaa kysyi jotta miksi media ei haasta päättäjiä. Kysyn samaa ja ihmettelen miksi Kaija Kansalainen ymmärtää aiheen mutta Timppa Toimittaja ei. Tarvitsisimme Politiikkaradion rinnalle Faktantarkistusradion, jossa puolueiden edustajia grillattaisiin pöhköistä ehdotuksista. Jos he eivät muistuta keisarin uusista vaatteista, kuka sitten? Yleisradion kaltaisten toimijoiden on kysyttävä onko heidän tehtävä miellyttää kansan kostonhimoa vai tiedonjakoa? Joskus nämä ovat toistensa vastakohtia.

Aivan kenen tahansa äänestäjän, joka päättäjien kanssa jutustaa, tulisi aina tärkeissä asioissa vaatia perusteluja, tiedettä, numeroita, faktaa. Poliitikkojen mielipiteet ovat mitä parasta grillattavaa. Älä tietenkään ole ilkeä, mutta ole tarkka. Suurin riski näin toimiessa on huomata kuinka melkein joka puolueessa, myös siinä inhoamassasi, on muutama hemmetin toimiva ehdotus pöydällä.

Julkaistu

Teurastaja tavoilleen uskollisena

Esko ahoa voi perustellusti pitää Suomen itsenäisyyden ajan hirveimpänä ihmisenä. Jos kymmenien tuhansien ajaminen kuolemaan ei olisi riittänyt, hän jatkoi rahoittamalla venäjän sotakassaa ja vaatimalla julkisen terveydenhuollon alasajoa. Tämäkään ei hänelle riittänyt, vaan nyt hän rahoittaa ihmisoikeusrikoksia kiinassa.

Diktatuurista toiseen, EK:n piikkiin

Ylen juttu aiheesta on tavallaan oireellinen. Juttu sinänsä kertoo asiallisesti: kiinnostus vaihtui totalitaarisesta valtiosta toiseen – vaan muutoin jutussa ollaan varovaisia. Siinä kerrotaan miten aho jätti tehtävänsä putinin sotakassan vartijana alkuvuodesta. Muiden venäjä-diilien jatkuminen sen sijaan mainittiin vain epäsuorasti toisaalla. Aho on yhä venäjän leivissä, kuten jutun toisessa kappaleessa muistutetaan.

Niin oudolta kun se tuntuukin, yhdestä asiasta lama-Suomen teurastaja ei kenties valehtele. Hän toteaa: Olen tässä […] tekemässä töitä suomalaisen elinkeinoelämän palveluksessa – ja tämä hälyttää lisää. Todellakin, Elinkeinoelämän Keskusliitto EK on tässä tilaajana. Ahon kerrotaan olevan ”EK:n Kiina-tietämyksen parantaja”.

Vaikka miten riistoporvari olenkin, en ole koskaan pitänyt EK:ta minkään arvoisena laitoksena. He myrkyttävät mahdollisuudet työmarkkinapolitiikan kehittämiseen, sabotoivat pienten yritysten toimintamahdollisuuksia, tukevat aktiivisesti veronkiertäjiä ja heittävät kapuloita rattaisiin kun avoimuutta yritetään edistää. Heistä ei ole mitään hyötyä sen paremmin oikeiston kuin vasemmiston avainryhmille. Jos tämä ei riittäisi, nyt he ovat ottaneet koko demokratian tähtäimeensä. Tästä järjestöstä on vielä meille paljon haittaa, sanokaa minun sanoneeni.

Olemmeko liian kilttejä?

Väliotsikon kysymykseen sanoisin että joo. On aika lailla oireellista, että kun kansa vaatii syytteitä maanpetturuudesta, päättäjät kokoontuvat Timo Haapalan ympärille vaatimaan miehestä kuningasta. Voin kuvitella sitä ihmisten tuskaa heidän viedessään kukkia ahon tapattamien läheistensä haudoille. Paljonko yhden miehen pitää saada tuhota? Mistä kaikesta pitää antaa anteeksi? Monenko diktatuurin alaisuuteen hän saa maamme viedä?

Jokainen 1990-luvun laman vältettävissä ollut itsemurha, jokainen hoidon eväämiseen silloin kuollut. Jokainen Georgiassa ja Ukrainassa venäjän luoteihin kuollut. Jokainen kadonnut uiguuri. Tiedättekö, tuossa on aika monta uhria. Ei aho heitän omin käsin tappanut tai liipaisimesta vetänyt, mutta luodit hän kyllä osti ja aseenkäytön opasti. Minä kysyn: minkä (sensuroitu) takia me häntä niin hirveästi ymmärrämme ja suvaitsemme?

P.S. En ole esko aho, siksi en halua väkivaltaa ratkaisuksi. En hyväksy, suoraan tai epäsuoraan, välillisesti, aktiivisin toimin tai toimia välttämällä, minkäänlaista pienintäkään väkivaltaa edes tällaista teurastajaa kohtaan. Haluan, että media lopettaa hänen glorifioimisen, siinä se.

Julkaistu

Katse Kanadaan

Kanadan rekkaprotesteista ja niiden hajottamisesta on uutisoitu vähän ja varovaisesti. On helppoa ja monessa kontekstissa perusteltuakin haukkua koronatoimien vastustajia hörhöiksi ja jättää asia siihen. Sosiaalinen media ja kansainväliset uutissivustot jatkoivat kuitenkin uutisointia, ja vähitellen halusin tietää lisää.

Kovan luokan raportointia

Viimeistään siinä kohtaa aloin pohtimaan asiaa, kun journalisti Glenn Greenwald tarttui asiaan. Pulitzer-palkittu toimittaja on tehnyt julmetun terävää journalismia mm. valtioiden vakoiluohjelmista (mm. tapaus Snowden), sotarikoksista ja korruptiosta. Kun luin hänen artikkelinsa demokratioiden haasteista, selkäpiitä karmi. Kanada on tässä vain yksi osa, mutta Greenwaldin organisaation faktatarkistamassa vierasartikkelissa mennään pidemmälle. Hyvää, joskin pitkää luettavaa.

Kysehän ei ole siitä, etteikö Kanadassa, tai missä tahansa muuallakin, voitaisi poistaa kadut tukkiva mielenosoitus poliisin toimesta. Tietenkin voidaan. Selvää on myös, että mielenosoittajien joukossa oli myös ongelmatapauksia, jotka em. jutussakin listataan tarkkaan. Villakoiran ydin on mittakaavassa. Median lellikki pääministeri Trudeau ei tyytynyt ohjeistamaan poliisia tekemään tehtäväänsä. Hän julisti maahan perusteettoman hätätilan. Hän rohkaisi mediaa maalittamaan ihmisiä. Hän jopa peruutti parlamentin istunnon jossa hätätilasta oli määrä keskustella. Hän on jo vienyt lailliseen mielenosoitukseen osallistuneiden ihmisten omaisuuden, ja uhkaa viedä heidän perheistä lapset. Trudeaun ylilyöntien lista on pitkä ja esimerkillisen asianmukaisesti referoitu aiemmassa.

Tuo ei ole länsimaista demokratiaa. Tuo ei ole oikeusvaltion toimintaa.

En edes tiedä mitä se on, kun omat mediamme uutisoivat asiasta hallintoa ylistäen, kritiikittä. Tämä siitä huolimatta, että monen osavaltion johtavat päättäjät, lukuisat järjestöt sekä miljoonat kansalaiset ovat sitä vastaan.

Ilmeisesti tässä meni juuri kuten meinattiin: mielenosoittajia haukuttiin, herjattiin ja kuvailtiin niin hirvein sanoin niin kauan, että monet alkoivat uskomaan siihen. Kun tarpeeksi kauan toitottaa tietyn tahon olevan ihmisyyden alapuolella, siihen aletaan uskoa. Näin kävi myös, kun protestoijat auttoivat heitä maalittaneita toimittajia hädästä, täysin tietoisena siitä että apu menee viholliselle. Siinä on yksi muutettu mieli, yksi käännetty pää.

Vaan niin monet muut, toimittajat, kanadalaiset ja muut uskovat, että mielenosoittajat ovat absoluuttinen vihollinen joka pitää tuhota absoluuttisesti, koska demokraattisesti valittu täydellinen johtaja niin sanoo.

Loppuun tietovisa: nimetkääpäs myös euraasian mantereelta yksi täydellinen johtaja, joka on pitkään kertonut missä majailee absoluuttinen vihollinen, jonka syytä on kaikki ja joka pitää täysin tuhota.

Julkaistu

Trump on historiaa – entä nyt?

De facto voidaan nyt sanoa, että Donald Trump on historiaa. Hän on menettänyt tukensa, viimeiset rippeet uskottavuudesta ja mahdollisuuksistaan. Häntä voi pitää vähintään katalyyttinä, ehkä suorana aiheuttajana senaatin väkivaltaiselle valtaukselle. Parempi kysymys on kuitenkin tässä: entä nyt?

Ymmärrys ja hyväksyntä

Olen Twitterissä sanonut viime päivinä lukuisissa keskusteluissa ja lukuisia kertoja saman asian: eri osapuolia asiassa täytyy ymmärtää, mutta se ei suinkaan tarkoita että pitäisi hyväksyä. Tärkein oppi tuoreista tapahtumista ei ole se, että vain poliittinen aate x johtaa aina mellakointiin – tämä on kumottu jo yksin Yhdysvalloissa viime vuosina. Ei, tärkein oppi on että näin käy kun jokainen dialogin mahdollisuus tuhotaan, kun jokainen keskustelunavaus ammutaan alas absoluuttisilla totuuksilla. Trump oli absoluuttisten totuushuutelujen mestari, mutta hänen oppipoikiaan on viime vuosina löytynyt yhä enemmän, yhä useammista päistä poliittista spektriä.

Suosittelen lämmöllä kuuntelemaan professori Benita Heiskasen haastattelun ykkösaamusta (jakson loppuosa). Monista haastatelluista hän oli ainoa, joka pohdiskeli tulevaisuutta. Hän korosti, miten tärkeää on että presidentti Joe Biden ryhtyy yhdistämään kansaa. Toistaiseksi hän on puhunut lähinnä omilleen. Biden ei tietenkään ole syyllinen tapahtuneeseen miltään osin tai millään muotoa, mutta hän olisi ehkä voinut estää sen ennalta. Hän olisi voinut lähestyä poliittista vastapuolta uskottavasti, kuulla heidän huolia ja pelkoja ja ymmärtää heitä. Ei kompata, vaan ymmärtää. Jotkut hänen edeltäjistään ovat tämän osanneet. Liekit on saatu sammumaan, mutta pinnan alla kytee yhä. Hän tekee viisasti, jos ryhtyy ymmärtämään tätä.

Mielikuvat luovat todellisuutta

Me muut puolestaan voisimme keskittyä kritisoimaan asiasta, ei mielikuvista. Tiivistänpä asian näin: Sen paremmin kuin demarit eivät usuttaneet entistä kaveriaan Veijo Baltzaria joukkoraiskaajaksi, saati hyväksyneet sitä, eivät myöskään persut usuttaneet entistä kaveriaan Donald Trumpia johtamaan väkivaltaista mellakkaa, saati hyväksyneet sitä. Halla-aho kyllä munasi kriisiviestinnän sataprosenttisen totaalisesti, mutta sentäs paikkasi asiaa perästä. Älkäämme hyökätkö mielikuvituksellisia mielikuvia vastaan, vaan kritisoikaamme niin demareita, persuja, kuin muitakin puolueita siitä mitä he todella tekevät tai edes sanovat. Minulla on näkemättä yhdenkään suomalaisen kansanedustajan toteavan, että jos vaalitulos ei miellytä, pitää tarttua aseisiin. Silti moisilla mielikuvilla nyt lauotaan.

Tämä puolestaan on itseään toteuttava ennustus. Kun demonisoimme täysin demokraattisen osapuolen, luomme itse juuri sen ongelman jota vastaan väitämme taistelevamme. Toistan tämän: vaarallisten uhkakuvien julistaminen, vailla kestäviä perusteita, ei estä uhkakuvaa vaan voi muuttaa sen mielikuvituksesta todelliseksi. Tämä pätee etenkin, jos uhkakuvan nimissä aletaan jo varalta ennalta polttamaan siltoja. Ihan sama teetkö tuota perussuomalaisuuden, sosiaalidemokratian, vihreyden, kokoomuslaisuuden tai minkä vaan nimissä, kylvät pyhää totuutta julistamalla epäpyhää sotaisuutta.

Jos jotain oppia haluat Trumpin kaudesta ottaa, ota tuo.

Julkaistu

Tiedämme MITÄ, kun pitäisi kysyä MIKSI

Kiitos median, kiitos tieteen, kiitos somen ja aktiivisten kansalaisten, tiedämme todella hyvin mitä tapahtuu. Protesteja diktatuureissa, poliisien tohelointia Helsingissä, kuumetta Valkoisessa talossa. Sen sijaan kysymme kovin harvoin miksi tapahtuu ja vielä harvemmin ilman ennakkoasennetta.

Kysy ja seuraa kysymystä

Minulla on ajatus: mitä enemmän on tilaa asialliselle keskustelulle, sitä vähemmän on tilaa asiattomalle keskustelulle. Mitä enemmän on luottamusta demokraatiaan ja instituutioihin ilmassa, sitä vähemmän on intressiä demokratian ja parlamentarismin ulkopuoliselle toiminnalle. Aina tulee toki yhteiskunnissa olemaan sivuraiteille päässeitä ja aina kun niin käy, pitää kysyä miksi. Lisäksi tulee kysyä itseltämme ainakin tätä: onko yhteiskunnassa rakenteita, jotka rohkaisevat ihmisiä pois ääriryhmistä, vai rakenteita jotka rohkaisevat ihmisiä ääriryhmiin? Olemme vakaasti jälkimmäisellä linjalla, eikä viattomia löydy yhdestäkään puolueesta tai mediatalosta.

Miksi sitten ihmiset kokevat haluttomuutta asioiden muuttamiseen demokraattisesti? Vastauksia on monia, jotka johtavat lisäkysymyksiin, mutta aloitetaan yhdellä teorialla, jonka nimi on sankarinpalvonta. Matti Nykänen välttyi aikanaan negatiiviselta mediahuomiolta, vaikka kaikki tiesivät miten hän kännipäissä tunaroi. Alexander Stubbin tiedettiin olevan koulu- ja työpaikkakiusaaja, mutta media piti häntä sankarina eikä antanut hänen uhreille ääntä. Juha Sipilästä tuli sittemmin sankari, vaikka hänen firmoissaan työntekijöiden myrkytystapaukset hoidettiin korruptiolla hiljaiseksi. Hiukan on merkkejä että Sanna Marin saa vastaavaa kohtelua nyt. Vai pitäisikö katsoa historiaa kauemmas? Sanoiko joku presidentti Kekkosen nimen?

Yhdysvalloissa yksi monista likaisen vallanpidon muodoista on korkein oikeus, johon puolueet nakkelevat omien arvojensa edustajia pitämään valtaa pysyvästi, vaikka oma puolue äänestettäisiinkin pois. Haukumme jenkkejä, mutta katsommeko peiliin? Täällä niin valtion kuin kaupunkien hallituksetkin pistävät viranomaisasemiin pitkäksi aikaa uusia nimiä vain ja ainoastaan puoluekriteerein, eikä asiantuntemuksella ole etäistäkään merkitystä valinnoissa. Viranomainen jää töihin pitkäksi aikaa, tekemään haluttua politiikkaa, vaikka rekrytoinnin tehneet päättäjät äänestettäisiin vaaleissa pois. Tämäkin on yksi monia vastauksia siihen, miksi demokratiaan ei luoteta. Tämä on myös itseään ruokkiva sykli, sillä jokainen valtaan tullut puolue lupaa korjata ongelman, mutta käytännössä päätyy rekryämään politiikkansa suojelijoita kahta härskimmin. Kansa vihastuu enemmän, päättäjät pelästyvät ja vallan menetystä pelätessään ryhtyvät entistä törkeämpiin keinoihin ikuisen asemansa suojelemiseksi. Suomi ei ole diktatuuri, mutta hyväsisaruskerho on yksi varma askel siihen suuntaan.

Opetelkaa uimaan!

Väliotsikon sanonta on yksi malliesimerkki siitä, miten poliittinen toimija voi hetkessä halveksia huomattavan kansanryhmän merkittäviä huolia ja murheita. Emmekö vieläkään ymmärrä, että huolet, murheet – tunteet – voivat olla aitoja ja huomionarvoisia, vaikka niiden taustalla ei ehkä olisikaan kivenkovaa faktaa? Jos halveksimme huolestuneita kansalaisia, muuraamme vakaan peruskiven demokratian ulkopuoliselle aktivismille, jonka myötä pahimmillaan soitetaan pappia. Suomi on maa, jossa koululaisia murhataan luokkiinsa, uusnatsit hyökkäävät poliitikon kotiin ja ilmastonmuutoksesta huolestuneet nuoret eivät keksi muuta toimintatapaa kuin sodan yhteiskunnan instituutioita vastaan. Totisesti minä kysyn: miksi?

Demokratian sivuraiteille eksyneillä on usein epärealistisia vaateita ja kuvitelmia, mutta usein taustalla on lopulta vain halu tulla kuulluksi, halu keskustella, halu ymmärtää. Meidän ei pidä hyväksyä väkivaltaisia järjestöjä tai ääriliikkeitä, mutta meidän ei myöskään pidä hyväksyä saamattomuutta niiden äärellä. Meidän on kysyttävä heiltä: miksi? – mieluiten ennen kuin on liian myöhäistä.

Julkaistu

Onko Israelin kansa syyllinen Palestiinan ahdinkoon?

Tiedostan astelevani vaarallisilla vesillä, joten korostan heti alkuun katsovani asiaa etäältä ja abstraktisti. Yhtä kaikki on mielestäni kohtuullista asettaa valokeilaan väite siitä, että kansa ei ole vastuussa johtajiensa teoista. Tietenkään suoraan ei olekaan, mutta asiassa on särmiä. Totean myös heti alkuun, etten aio ottaa puolia Israelin ja palestiinalaisten välisessä skismassa. Taustojen avaamiseksi ehdotan jaksoa radio-ohjelmasta Maailmanpolitiikan arkipäivää.

”Ulkopolitiikka ei muutu”

Benjamin Netanyahu eli nyt vaalit niukasti hävinnyt Israelin ex-pääministeri on yhdistetty toistuvasti kansainvälisessä mediassa palestiinalaisten sortoon. Kieltämättä hänen asenteensa rauhaan on kovin nuiva ja populistiset tempaukset ovat hänelle selkeästi reaalipolitiikkaa tai huomisen pohtimista tärkeämpiä. Siinä sivussa hän on myös tehnyt yhä kovemmasta linjasta valtavirtaa, vieläpä kovin helposti. Toisaalta sen huomaa siitä, että mitkään länsimaat eivät ole muutamaa lentävää lausahdusta kummemmin hänen toimiin reagoineet – ja toisaalta siitä, että muut vaaleissa kilpailleet suuremmat puolueet johtajineen, Benny Gantz mukaanlukien, eivät ole Netanyahun irtiottoja tuominneet tai ulkopolitiikan osalta vaihtoehtoisia linjoja esittäneet. Useita tutkijoita siteeraten, ulkopolitiikkaan ei ole tulossa muutoksia.

Tästä päädymme otsikon kysymykseen. Kansan äänistä yli 50% meni kahdelle puolueelle, jotka eivät siis halua palestiinalaistilanteeseen rauhanomaista ratkaisua. Pienemmissä puolueissa on lisäksi useita (Yisrael Beiteinu, Shas, URWP…) jotka suhtautuvat palestiinalaisiin vähintään yhtä nuivasti. Vastaavasti rauhaa palestiinalaisten kanssa hakevista puolueista suurin oli Hadash-Ta’al -vaaliliitto, joka keräsi vain neljä ja puoli prosenttia äänistä. Tästä voi mielestäni johtaa, että Israelin kansalaisista leijonaosa ei halua alueelle rauhaa, ainakaan tasavertaisesti rakennettuna. Tähän perään katson hyväksi korostaa, että harvassa päin maailmaa äänestetään tahoja, jotka haluavat luopua saavutetuista eduista. Ei ole huono muistuttaa siitäkään itsestäänselvyydestä, että palestiinalaisten puolellakaan rauhanaate ei saa hurjia suosinosoituksia kansalta. Siihen aiheeseen lienee kuitenkin parempi palata sitten kun palestiinalaiset käyvät vaaleihin.

Tässä kohtaa tyydyn kuitenkin toteamaan, että ei ole väärin sanoa vastuun verenvuodatuksesta olevan jaettuna isolle osalle kansasta. Sotilas painaa liipasinta komentajansa käskystä, joka toimii ministerin tahdon mukaan – ja kansan äänekkäällä hyväksynnällä (vrt. hiljainen hyväksyntä). Mielestäni pitää voida todeta, että Israelin kansalaisista leijonaosa haluaa jatkaa verenvuodatusta, ihmisoikeusrikoksia, segregaatiota ja valloituksia. Kontekstista irroitettuna tuo on kuitenkin aika ankea lausahdus. Helppo tekosyy on todeta että mikäs valloittaessa kun siitä ei koskaan koidu sanktioita tai seurauksia kansainväliseltä yhteisöltä. Äänestyspsykologiaan kuitenkin vaikuttanee eniten pelko naapurissa asuvista, raketteja yhtenään ampuvista, sinun ja läheistesi murhaamista fantasioivista vihaisista kansanjoukoista. Moinen ilmapiiri ei varsinaisesti ole omiaan synnyttämään suuria rauhantekijöitä, etenkään kun rauhantekijät tuppaavat menehtymään akuuttiin lyijymyrkytykseen.

Onko demokratiasta apua?

Pelottavin ajatus on, että vaalit ja demokratia eivät millään tavoin voi auttaa rauhan syntymisessä alueelle. Se on tosin aika yleinen ilmiö sodan ja epätoivon runtelemille alueille. Ulkoa tuleva rauhantekijäkään ei voi toimia ilman edes jonkin asteista tahtotilaa rauhanomaiselle ratkaisulle. En totta puhuen tiedä mistä tämän kipinän voisi löytää. Koko järjestelmä, molemmin puolin konfliktia, tukee vihanpitoa ja väkivaltaa. Kaikki nettoavat sodasta ja kaikilla olisi hävittävää rauhasta. Useammatkaan vaalit eivät tätä asiaa muuta, vaan kansa äänestää vastakin lähinnä siitä, pitääkö vastapuoli ampua vaiko ensin pahoitella ja sitten vasta ampua.

Israelin vaalit eivät siis korjaa tälläkään kertaa alueen tulenarkaa tilannetta. Tällä hetkellä arvelisin parhaaksi keinoksi ulkopuolisen asennoitumisen muuttumisen. Liian moni länsimaa toimillaan päätyy rahoittamaan sodan bisnestä, joko suoraan tai epäsuoraan, molemmin puolin konfliktia. Jos kansainvälisen kaupan lähtökohdat muuttuisivat molemminpuolista rauhaa tukevaksi niin, että rauha olisi sotaa parempi tapa menestyä kaupassa, voisi myös poliittinen ilmapiiri muuttua. Tämäkin on helpommin sanottu kuin tehty, tai se olisi tehty jo aikapäiviä sitten.

Julkaistu

Poliittiset työtaistelut on kiellettävä

Poliittiset lakot ja muut poliittiset työtaistelut pitää ehdottomasti kieltää ja säätää niistä erittäin suuret sakot ja täysimittaiset vahingonkorvaukset.
Jos ay-mafia ei maksa tuomittuja sakkoja ja korvauksia, niin kyseinen liitto pitää lakkauttaa ja sen omaisuus tuomita valtiolle.
Suomen pitää olla demokratia, jossa valta kuuluu Eduskunnalle, eikä ay-mafialle.