Avainsana: antisemitismi

Olen juutalainen The Guardian -sanomalehdessä, enkä koe oloani töissä turvalliseksi, kirjoittaa lehdessä työskentelevä henkilö. Otsikkotasolla tässä ei ole mitään yllättävää, mutta tekstin raapaiseva inhimillinen kulma satuttaa jostain tosi syvältä. Suomea myöten iso osa maailmaa on kovaa vauhtia unohtamassa Israelin kansan tuskan.

Yhden kuolema on tragedia

Historian yksi riemullisimpia hahmoja, eräs Stalin, totesi aikanaan että yhden kuolema on tragedia ja miljoonan kuolema vain tilastotieto. Se tulee väkisinkin mieleen tässä kohtaa. Se on yksi, mutta ei ainoa osa tätä tarinaa. On liian helppo nähdä tilastoja kuolleiden määristä, jotka saattavat perustua totuuteen tai sitten ei. On vaikeampaa nähdä ihminen itkemässä ystävää, jonka terroristit hyvässä lykyssä murhasivat, huonossa lykyssä raiskasivat, kiduttivat ja sitten murhasivat kylmäverisesti.

Eikä se pääty tuohon.

Terroristit ottivat kuvia ja videoita teosta, lähetellen niitä maailmalle. Ja miljoonat ihmiset ympäri maailman juhlivat ja hurrasivat sille, että sinun läheinen, ystävä, perheenjäsen murhattiin kylmäverisesti, vain siksi että hän oli olemassa. Ja kun murhaajan perään lähdettiin, kymmenet miljoonat lähtivät syyttämään sinua, uskontoasi, kotimaatasi ja kuollutta ystävääsi siitä, että hänet murhattiin. Veronika Honkasalo juhlistaa sitä Suomessa, siinä missä parlamentaarikot ympäri maailman liittyvät hänen seuraan: Ystäväsi, joka murhattiin vain koska hän oli olemassa, on syyllinen siihen että terroristit murhasivat hänet.

Sitten työkaverisi pitävät sinua pilkkanaan. Se yhteisö, jonka pitäisi auttaa hädän hetkellä, ei osaa muuta kuin kaataa suolaa haavoihisi. Et voi enää edes kertoa heille kivustasi, koska he eivät edes usko siihen. He elävät toisessa maailmassa. Heille ystäväsi murhaaminen on vain hädin tuskin mitatön tilastotieto, ja joka tapauksessa se oli ystäväsi syytä että terroristit murhasivat vain siksi että hän oli olemassa.

Mitä helvettiä länsimaat tekevät?

Olen sanonut, ja tulen vastakin sanomaan, että Israelin valtiolla on paljon syntejä niskassaan. Juutalaisuuden traditioistakin löytyy monen kauniin asian rinnalta myös paheksuttavia osia. Valtio on vain poliittinen organisaatio ja uskonto on vain Y-tunnus, eikä ole mitään syytä olla kritisoimatta, vaikka leveälläkin pensselillä, jos aihetta löytyy. Ihmiset sen sijaan eivät ole hallinnollisia tilastoja vaan yksilöitä. Se, että ihmiset ovat ryhmä, ei muuta yksittäisen ihmisen asemaa ja hänen koskemattomuutensa puolustamista.

Historiamme on täynnä kansanmurhia. Natsi-saksa murhasi mm. vammaisia, seksuaalivähemmistöjä sekä juutalaisia miljoonittain. Turkkilaiset (osmannit) murhasivat armenialaisia. Stalin murhautti niin monia kansanryhmiä ettei lista mahdu tähän tekstiin. Tunnemme nämä tapaukset. Väitämme kunnioittavamme niitä. Väitämme ymmärtävämme holokaustia niin hyvin että emme enää koskaan hyväksy kokonaisen kansanryhmän asettamista asemaan, jossa heidän oikeus elämään kiistetään. Anteeksi nyt vaan mutta paskan marjat.

Olemme valmiit nostamaan ylimmän hälytystason, jos parlamentaarikko käyttää mautonta huumoria, mutta emme näe mitään pahaa siinä että olemme jälleen laittamassa juutalaiset koko joukkona tikun nokkaan. Tuoreissa julkisissa keskusteluissa juutalaiset ollaan jo valmiina nimeämään syyllisiksi hamasin terroriin. Osa ei välitä juutalaisten kuolemasta. Osa hymyilee sille. Osa juhlistaa sitä. Meidän kaduilla. Meidän toreilla. Meidän medioissa. Juutalaisten tappamisesta on jälleen tullut trendikästä ja juhlavaa, yleisesti hyväksyttyä.

Juutalaisten tappamisesta on jälleen tullut yleisesti hyväksyttyä.

Tokkopa tuohon enää tarvitsee muuta sanoa.

P.S. Meinasin jättää julkaisematta koko jutun, mutta sitten kuuntelin Puheenaihe-podcastin jakson aiheesta, josta opin miten julmaa ja kaiken kattavaa antisemitismi voi olla. Se ei ollut jakson tarkoitus, mutta oli kylläkin lopputulos.