Jokaisen meidän sietäisi tietää, että ”anteeksi” on melko tärkeä sana, jonka käyttö on hyvä hanskata. Jokainen meistä on tehnyt jotain, joka johtaa tuon sanan tarpeeseen. Kuten mikä tahansa toimenpide, myös anteeksipyyntö on teko jota voi käyttää sekä oikein, että myös väärin tai turhaan – ja se on myös teko jota voi katsoa monesta suunnasta.
Teko ja motiivi
On totta, että ”pahoittelen jos joku loukkaantui” on mitäänsanomatonta tuubaa. Jos aiot pyytää anteeksi, pyydä anteeksi. Ymmärrä kuitenkin mistä pyydät anteeksi. Itse tein vuosikausia sitten erään valtamedian haasteen yhteydessä rasismin vastaisen tempauksen, joka näyttää tänä päivänä tosi pahalta. Voin pyytää anteeksi tekoa, sillä se ei kuulu tähän päivään. En kuitenkaan aio pyytää anteeksi motiivia ja tarkoitusta. Vastaavasti kansanedustaja Juha Mäenpään sietäisi pyytää todella nöyrästi anteeksi vieraslajipuhettaan. Se ei tarkoita, että hänen pitäisi pyytää anteeksi sitä että hän kritisoi maahanmuuton ongelmia. Virhe yksittäisessä teossa ei tarkoita automaattista elämän- ja linjanmuutosta.
Kohteliaisuus ja rituaali
Suoraselkäinen ihminen siis osaa myöntää virheensä ja pyytää anteeksi. Tämä ei kuitenkaan aina somekratiassa riitä. Anteeksipyynnöstä tehdään jonkinlainen erikoinen rituaali, jossa itse anteeksipyynnöllä ei ole enää virkaa. ”Minä tein virheen ja pyydän anteeksi” on mielestäni vahvasti sanottu, mutta osa on tästä eri mieltä. Sen sijaan pitäisi osallistua jonkinlaiseen kestorituaaliin, jossa anteeksipyyntöä toistetaan ja toistetaan, tapahtunutta puidaan kymmeniä, satoja kertoja aina uudestaan ja uudestaan, eikä koskaan mennä asiassa eteenpäin. En näe mitään arvoa tällaisella koko sesongin mittaisella häpeäpaalutuksella.
Kohde ja reitti eli tavoite ja metodi
Otan vielä toisen ajankohtaisen esimerkin tähän loppuun. Eräs henkilö kysyi Twitterissä, mielestäni fiksun asiallisesti, että mitä antifeministit oikeastaan vastustavat. Pienen mutkittelun jälkeen esiin nousi teoria, että lopulta tavoitteesta ollaan samaa mieltä, meillä kaikilla pitäisi olla samat, reilut mahdollisuudet yhteiskunnassa. Metodi sen sijaan vaihtelee: yksi näkee ratkaisuna intersektionaalisuuden, toinen katsoo enemmän esim. klassisen feminismin, tai perinteisen mahdollisuuskeskeisyyden kautta. Tappelu on kuitenkin hurjan kovaa ja anteeksipyyntöjä vaaditaan herkästi, vaikka lopulta eroavaisuudet ovat lillukanvarsia. Debatointi on tervettä, mutta tarviiko joka asiasta aloittaa heti ydinsota?
Raamattu opetti, että synnitön voipi heittää ensimmäisen kiven. Hyvä kasvatus opettaa, että omista virheistä sopii kantaa vastuu. Maalaisjärki opettaa, että anteeksi pitää myös osata antaa.