Miten kirjoittaa tiivis kirja-arvostelu teoksesta, joka riemastuttaa ja raivostuttaa näin? Pikkuporvarit on umpipoliittinen mutta silti timantinkova kirja pikkuporvarillisuudesta, sen vaaran merkeistä ja seurauksista. Ennen muuta kirja on siitä epätyypillinen poliittinen teos, sillä se tarjoaa hyvin vähän valmiita vastauksia ja paljon enemmän lukijalle jäävää pohdiskeltavaa.
Tietoa, mutta valikoidusti
Anna Kontulan Pikkuporvarit on vahvasti tietokirja, nojaten yli sataan kirjalliseen referenssiin. Läksyt on selvästi tehty kiitettävin arvosanoin, mutta se ei tietenkään muuta termin asemaa. Pikkuporvarillisuus ei ole tieteellinen määritelmä, vaan referenssejä on haettava historian osalta sekä taiteen monista lajeista, filosofiasta että toki myös marxismista. Nykyajan referenssien osalta kirjassa on siteerattu niin valtamediaa kuin tutkimuksiakin, pyrkien parhaiten soveltamaan aikamme tapahtumia subjektiiviseen määritelmään. Taustatietoa on paljon, mutta sitä on nypitty hurjan valikoivasti. Kirja on niin subjektiivinen kuin olla ja voi, johan sen näkee otsikostakin, eikä kirjailija hetkeäkään muuta väitä. Itse asiassa hän korostaa väkevästi kirjan henkeä ajatusten herättäjänä, ei julistajana. Olen väkevästi sitä mieltä, että kaikki on puolueellista, mutta fiksuuden raja menee siinä kuka on aiheesta avoin.
Kirja on kokoelma ajatuksia pikkuporvarillisuuden luonteesta sekä sen ilmentymisestä nykyajassa. Parhaissa kohdin teksti todellakin herättää ajattelemaan ja nostaa ahaa-elämyksiä mieleen. Kokemus lienee lukijasta toiseen subjektiivista, mutta aika ihmeellinen kaveri saa olla jos ei ainakin parissa kohtaa löydä seasta omia ajatuksiaan. Tällainen pieni vintin ravistelu on kirjaa lukiessa aina mukava kokemus. Pääosan kirjan matkaa johtopäätösten teko jätetään lukijalle. Tästä lipsutaan parissa kohtaa, jossa teksti muuttuu hieman turhan punaisen hehkuvaksi poliittiseksi julistukseksi. Parissa tällaisessa kohdin johtopäätökset ovat kovin utopistisia, eivätkä taustat kestä edes pintarapsutusta. Pahimmillaan implikoidaan melkoisia hirveyksiä viitaten teoriaan, joka on todettu akateemisesti kehnoksi jo vuosikymmeniä sitten. Nämä kohdat ovat kuitenkin vain pieni vähemmistö.
Parhaimmillaan kirja toimii paremman elämänlaadun pohdiskelijana. Tarve kontrolloida kaikkea johtaa lopulta melkoisen ankeaan ja kuitenkin kontrolloimattomaan elämään. Esimerkiksi keskinkertaisuutta käsittelevässä kappaleessa puhutaan pikkuporvarin tarpeesta kuluttaa vain valmiiksi pureskeltua kulttuuria. Koska itse nautin nimenomaan rosoisesta, hiomattomasta ja vähän kontrolloidusta kulttuurista, voin ymmärtää miten ikävästi ihminen sulkee puolet sielustaan hakeutumalla vain helpon hissimusiikin ja kurinalaisen tanssin pariin. Juuri tällaiset ajatukset ovat kirjan parasta sisältöä ja saattavat herättää itse kunkin pohtimaan minkälaisia rajoja olemme tapojemme uhrina elämällemme laittaneet. Rivien välistä kirja muistuttaa, että elämän kannattaa antaa tapahtua.
Pirteä vaihtoehto julistuksille
Isommassa kontekstissa miettien olisi mukava nähdä enemmänkin yhteiskunnallis-poliittisia kirjoja, jotka eivät keskity julistamaan ja kertomaan totuutta, vaan heittämään ajatuksia ja jättämään johtopäätösten teon lukijalle. Kontula on oikea henkilö tällaista kirjoittamaan, sillä politiikassakin koen hänet ihmisenä jonka kanssa on todella vaikea olla samaa mieltä monista asiakysymyksistä, mutta vielä vaikeampaa on olla hymyilemättä hänelle. Niin perusteltua, pohdiskelevaa ja kunnioittavaa on ulosanti, niin vähän viholliskuvia, niin vähän ehdottomuuksia.
Historia ei ole tulevaisuuden oppikirja, eikä historia toista itseään sokeasti. Historia tarjoaa kuitenkin hyviä oppeja, jotka auttavat tulevaisuuden hahmottamista. Nähdäkseni siitä tässäkin kirjassa on kysymys. Tarjolla on ajatuksia elämästä ja yhteiskunnasta, pähkinöitä purtavaksi ja sopivissa määrin sovellettavaksi. Tulet nauttimaan tämän lukemisesta, kunhan et niele sanomaa purematta.