On vanha hyvä sanonta, jonka mukaan Venäjän ja venäläisten kanssa tehdyt sopimukset eivät ole edes sen paperin arvoisia, mille kyseinen sopimus on tehty.
Kun kuitenkaan hyvilläkään sanonnoilla ei ole todistusarvoa, niin tarkastellaan asiaa esimerkkien avulla.
Lenin ja Brest-Litovsk
Bolshevikkien kaapattua vallan Venäjällä Ensimmäisen Maailmansodan aikana Venäjä teki Saksan kanssa Brest-Litovskin rauhansopimuksen aikomattakaan noudattaa kyseistä sopimusta.
”Leninillä itsellään ei ollut illuusioita päätöksensä seuraamuksista. Keskuskomitean sihteeri E. D. Stasova on tallentanut elävän tuokiokuvan Sokolnikovin delegaation paluusta Smolnaan. »Valtuuskunnan jäsen L. M. Karahan toi rauhansopimusasiakirjan Vladimir Iljitsin kabinettiin. Karahan alkoi selvittää dokumentin sisältää ja pyysi lukemaan lävitse, mitä hän oli allekirjoittanut. Äkkiä Vladimir Iljits kiukustui: ’Eikö teille riitä se, että minä allekirjoitin tämän haisevan rauhan, vai pitäisikö minun se vielä lukeakin. En tule lukemaan sopimusta enkä täyttämään sitä niin pitkälle kun se vain on minulle mahdollista.’ Karahanraukka hämmentyi ja taitettuaan paperin kokoon sijoitti sen johonkin nurkkaan.»”[i]
Lenin 3.3.1918 Brest-Litovskin rauhansopimuksesta Saksan kanssa: ”Tämä häpeällinen rauha on allekirjoitettava maailmanvallankumouksen pelastamiseksi säilyttämällä sen tärkein ja toistaiseksi ainoa tukikohta Neuvostotasavalta. — Meidän on mitä pikimmin demobilisoitava armeija, tuo sairas orgaani ja samanaikaisesti autamme Suomen vallankumousta. Tietysti me rikomme sopimusta, mutta olemme rikkoneet sitä jo kolmekymmentä – neljäkymmentä kertaa.» — »Mutta kuvitelkaa millainen onnettomuus tapahtui eilen Suomen rautateillä. Muutamia asevaunuja joutui rautatievirkamiesten ’huomaamattomuudesta’ ei etelään, vaan suoraan Suomeen lähtevään junaan. Tällaiset ’valitettavat’ erehdykset rajalla ovat aina mahdollisia.»”[ii]
Suomen itsenäisyys
Urbaani legenda kertoo, että Venäjä antoi Suomelle itsenäisyyden. Toinen versio samasta legendasta kertoo, että Lenin lahjoitti Suomelle itsenäisyyden.
Todellisuus on tässäkin asiassa ihan toinen. Toki Venäjältä saatiin 31.12.1917 paperi, jossa Venäjän johto tunnusti Suomen itsenäisyyden, mutta sitäkään lupausta ei ollut suinkaan tarkoitus pitää – ei, vaan Suomesta oli tarkoitus tehdä Venäjän federaation osavaltio. Onneksi Suomi kuitenkin voitti Vapaussodan Venäjää vastaan, joten Venäjän aikomus ei toteutunut.
Leninin mielestä: ”»Irtautumisoikeus on paras ja ainoa poliittinen keino idioottimaista pikkuvaltiosysteemiä ja kansallista eristäytymistä vastaan — Eroaminen ei suinkaan ole meidän ohjelmamme. Me emme lainkaan kannata eroamista.»”[iii]
Huomattakoon myös jo alkuperäinen venäläistämisaikomus.
”Leninin kansallisuuspolitiikan ytimen Stalin katsoi sisältyvän nerokkaaseen paradoksiin »eroamisesta yhdistymistä varten». »Kansallisten kulttuurien on annettava kehittyä ja päästä täyteen laajuuteensa, tuoda esiin kaikki mahdollisuutensa, jotta sosialismin voitettua koko maailmassa voitaisiin luoda edellytykset niiden sulautumiselle yhdeksi yhteiseksi kulttuuriksi, jolla on yksi yhteinen kieli.»”[iv]
Leninin mielestä Suomen piti antaa erota, koska hänen mielestään Suomessa kansan enemmistö oli sosialismin kannalla. Lenin halusi tukea Suomesta.[v]
Stalinille eroaminen oli vain työkalu. Sitä piti kannattaa tai vastustaa sen mukaan kuin proletariaatin vallankumouksen edut vaativat.[vi]
Stalin yllytti Helsingissä 27.11.1917 punikkeja kapinaan, luvaten Venäjän avun. Kaikkien Venäjän kansojen (myös suomalaisten) piti liittyä yhteen yhdeksi armeijaksi.[vii] ”»Toverit! — Jos te tarvitsette meidän apuamme, me annamme sitä teille, veljellisesti ojentaen teille käden. Tästä voitte olla varmat.»”[viii] Lisää yllyttämisestä täällä.
”Irtautumisoikeus” koski vain tapauksia, joissa irtautuminen tapahtui kommarien johdolla yhdistymiseksi Venäjään.[ix] Siten kun porvarillinen Ukraina julistautui itsenäiseksi, niin Venäjä alkoi heti taistelemaan sitä vastaan – kuin myös Suomessa.
Suomi julistautui itsenäiseksi 4.12.1917 hallituksen ilmoituksena. Eduskunta hyväksyi itsenäisyysjulistuksen 6.12.1917 äänin 100/88 sosialistien vastustaessa.[x]
Lenin ja Venäjän ulkoministeri Trotski yllyttivät 27.12.1917 punikkeja nousemaan kapinaan Suomen vapailla vaaleilla valittua eduskuntaa ja laillista hallitusta vastaan.[xi]
Stalin esitteli Keskuskomitealle Suomen tunnustamisen, samalla hän puhui jälleen siitä, että punikkien on otettava valta Suomessa.[xii]
Venäjä oli kyllä sanallisesti tunnustanut Suomen, mutta ei tehnyt mitään miehitysjoukkojensa vetämiseksi Suomesta. Suomi nimitti maiden välisen sekakomission jäsenet, mutta Venäjä ei.[xiii]
”Leninin kansallisuusohjelma taas ei tähdännyt, kuten olemme nähneet, suinkaan pienten, itsenäisten ja kaikkein vähiten porvarillisten kansallisvaltioiden muodostamiseen – vaan vähemmistökansallisuuksien myötätunnon hankkimiseen irtautumisoikeutta hyväksi käyttäen bolsevikkien puolelle.”[xiv]
Itsenäisyyden tunnustaminen oli vain välikappale vallankumouksen helpottamiseksi. Suomalaiset demarit Leninin mukaan: ”ovat pettureita kun eivät tahdo tehdä vallankumousta, vaikka se on heidän velvollisuutensa.”[xv]
”Trotski — lähetti Suomen sosiaalidemokraattiselle puolueelle kategorisen sähkeen 15 000 miehen keskittämisestä viipymättä Helsingin ympäristöön ja vallan ottamisesta työväestön käsiin.”[xvi]
”Todella merkittäviin tuloksiin päästiin vasta tammikuun puolivälissä 1918 Jukka Rahjan hankittua suoraan Leniniltä lupauksen 10 000 kiväärin patruunoineen ja 10 kolmituumaisen tykin ammuksineen lähettämisestä Pietarista Suomen punakaartin käyttöön. Podvoiski sai ohjeet huolehtia erityisesti siitä, ettei lukumääriä vähennetty. Lisää annettaisiin sitä mukaa kuin varastoista löytyi ja maksusta puhuttaisiin sitten, kun Suomen työväki olisi noussut valtaan. Kapinan puhjettua Lenin käski lähettää vielä täydennykseksi 25 000 kivääriä ja 30 konekivääriä.”[xvii]
Helsingin punakaarti aseistettiin kokonaan venäläisten varastoista Viaporissa. Tarvittavien kiväärien ja ampumatarvikkeiden lisäksi Venäjän hallituksen edustaja Suomessa Smilga lupasi punakapinallisille 100 konekivääriä. Trotskin sähke luettiin punikkien kokouksessa ja kapina alkoi.[xviii] Siitä kuinka Venäjä aseisti kapinalliset on lisää täällä.
Venäjän puolustusministeri Podvoiski määräsi Venäjän armeijakunnan Viipurissa riisumaan suojeluskunnat, eli Suomen laillisen armeijan, aseista ja luovuttamaan ne punakaartille.[xix]
Podvoiski korosti Suomen suurlähettiläälle Venäjällä Enckellille 26.1.1918, että Venäjä aina tulisi tukemaan sosialisteja, eikä minkäänlainen puolueettomuus voinut tulla kysymykseen. Ohjesäännössä sanottiin, että armeijan tehtävänä oli tukea taistelua porvaristoa vastaan kaikkialla Euroopassa.[xx]
”Enckellin pyrkiessä kapinan puhjettua neuvostohallituksen puheille häntä ei enää otettu vastaan.”[xxi]
Viipurin armeijakomitea julisti 42. AK:n joukkojen olevan 29. 1. 1918 lähtien »sotatilassa Suomen porvarillisen valkokaartin [Suomen laillisen armeijan – jp] kanssa», minkä vuoksi oli ryhdyttävä kaikkiin asian vaatimiin toimenpiteisiin.[xxii]
Podvoiski sähkötti 4.2.1918 Glazunoville — on välttämätöntä aivan lähipäivinä lyödä porvarillinen valkokaarti [Suomen armeija] hajalle.[xxiii]
Pietarin punakaarti lähetti joukkoja Suomeen. Pietarin sotilaspiirin esikunta käski 1.2.1918 irrottamaan varuskunnasta niin paljon joukkoja kuin mahdollista Suomea varten. 4.2.1918 Pietarista lähti panssarijuna, yms. Savon rintamalle, valtasivat 7.2.1918 Mäntyharjun.[xxiv]
Maaliskuun lopussa 1918 Stalin mainitsi esimerkkeinä Venäjän federaatioon muodostettavista osavaltioista Puolan, Ukrainan, Suomen, Krimin ja Kaukasian. Stalin toimi Leninin ohjeita seuraten.[xxv]
Stalin pohti asiaa vielä mm. Leninille 12.6.1920 kirjoittamassaan kansallisuuskysymyksiä käsittelevässä kirjeessä, jossa hän esitti konfederaatiota eräänä välivaiheena kansojen siirtyessä Neuvosto-Venäjän kanssa federatiiviseen yhteyteen: ”Esimerkkejä ovat Neuvosto-Saksa, Puola, Unkari ja Suomi. Tuskinpa nämä kansallisuudet, joilla on oma valtiollisuus, omat sotavoimat ja omat raha-asiat, tuskinpa ne muuttuessaan neuvostolaisiksi suostuvat heti menemään Neuvosto-Venäjän kanssa baskirialais- tai ukrainalaistyyppiseen federatiiviseen yhteyteen.”[xxvi]
Venäläisille bolshevikkijohtajille, jotka itse asiassa pitivät käsissään punakaartia, oli Suomessa toteutettavaksi suunniteltu yhteiskunnallinen kumous ainoastaan välikappale Venäjän poliittisen rajan siirtämiseksi takaisin Tornionjoelle.[xxvii]
Niinpä – Venäjä muka tunnusti Suomen, mutta käytännössä yritti kukistaa Suomen laillisen hallituksen ja tehdä Suomesta Venäjän federaation osavaltio – ja venäläistää suomalaiset venäjänkielisiksi. Onneksi Suomi kuitenkin voitti Vapaussodan Venäjää vastaan. Venäjä ja Suomi tekivät tämän Vapaussodan rauhansopimuksen Tartossa 14.10.1920.
Tarton rauhansopimus
Tarton rauhansopimuksessa Suomi ja Venäjä sopivat ensimmäisen kerran itsenäisinä, tasa-arvoisina valtioina mm. Suomen itärajan sijainnista. Rauhansopimuksen 1. artiklassa sovittiin myös, että rauhansopimuksen voimaan astuttua lakkaa sotatila sopimusvaltioiden välillä, ja molemmat valtiot sitoutuvat vastedes ylläpitämään keskinäistä rauhantilaa ja hyvää naapuruutta. Jos joku kuvittelee, ettei Venäjä rikkonut Tarton rauhansopimusta vastaan, niin hän erehtyy ihan perusteellisesti.
Sopimusta solmittaessa Venäjä mm. lupasi Itä-Karjalan karjalaisväestölle itsehallinnon sekä oikeuden käyttää kansankieltä hallinnon lainsäädännön ja kansanvalistuksen kielenä. Myös Pietarin kuvernementin suomalaiselle väestölle annettiin oikeus valtakunnan yleisten lakien ja asetusten rajoissa vapaasti järjestää kansanvalistustoimi, kunnallinen ja kuntainvälinen hallinto sekä paikallinen oikeudenkäyttö, ja oikeus käyttää vapaasti kaikissa sisäisissä asioissa paikallisen väestön kieltä. Arvannette, että luvattuja oikeuksia ei koskaan toteutettu.
Mainittakoon, että myös Venäjän hyökkäys Suomen kimppuun 30.11.1939 rikkoi Tarton rauhansopimusta. Samalla Venäjä rikkoi myös allekirjoittamaansa YK:n edeltäjän Kansainliiton peruskirjaa, sekä sopimusta rajaselkkausten selvittämisestä.
Hyökkäämättömyyssopimus
Venäjän ja Suomen välille solmittiin hyökkäämättömyyssopimus vuonna 1932 ja vuonna 1934 sopimus sen hyökkäämättömyyssopimuksen jatkamisesta. Kun vuoden 1932 sopimuksen 8 artiklassa olleet määräykset sopimuksen voimassaoloajasta ja sen lakkaamisesta muutettiin siten, että sopimus oli pysyvä voimassa 31 päivään joulukuuta 1945, niin sopimusta ei ollut mahdollista irtisanoa ennen siihen merkityn voimassaoloajan päättymistä.
Venäjä rikkoi tätäkin sopimusta törkeästi hyökkäämällä Suomen kimppuun 30.11.1939 aloittaen Venäjän ja Suomen välisen Talvisodan.
Moskovan rauhansopimus
Talvisota päättyi 13.3.1940 Moskovan pakkorauhaan. Suomalaiset olisivat halunneet nyt viimeinkin rakentaa rauhassa maataan, vaan Venäjä painosti törkeästi Suomea järjestäen kaikenlaisia provokaatioita Välirauhan aikana.
”Kun rauhansopimuksen ehdot tulivat julkisuuteen surureunaisissa sanomalehtien erikoispainoksissa, liput laskeutuivat puolitankoon koko maassa siitä huolimatta, että enää ei tarvinnut odottaa pommittajia yläpuolelle – ja että oli saavutettu torjuntavoitto, edetty pitkälle joulukuun 4. päivästä, jolloin Pravda oli kirjoittanut: Puna-armeija menee Suomeen Suomen kansan avuksi.”[xxviii]
Jo kesäkuussa 1940 rauhansopimuksen solmimisen jälkeen suomalaiset saivat huomata, että Venäjä ei aikonut noudattaa sopimusta, vaan alkoi esittää sopimukseen kuulumattomia vaatimuksia ja puuttua Suomen sisäisiin asioihin tavalla, joka rikkoi sopimusta. Lyhyeksi jäänyttä rauhansopimuksen jälkeistä ajanjaksoa aikalaiset kutsuivat lopulta vain pitkäksi odotukseksi kuolemansellissä.
Venäjä myös de facto rikkoi rauhansopimusta esittämällä siitä kestämättömiä tulkintoja ja mm. ryöstämällä Suomelta Enson tehtaat ja Vallinkosken voimalaitoksen.
Pariisin rauhansopimus
Venäjä hyökkäsi jälleen Suomen kimppuun alkaen 22.6.1941 kello 6.05, aloittaen Venäjän ja Suomen välisen Jatkosodan, joka oli erillissota.
Sodan jälkeen 10.2.1947 solmittiin maailmassa nykyisin enää vain Suomen valtiota voimassaolevana koskeva Pariisin rauhansopimus, joka pitää sisällään suomalaisia syyllistävät kansainvälisen sotarikosoikeuden viralliset pääsotarikokset, joihin suomalaiset eivät koskaan syyllistyneet. Katso myös tätä artikkelia ja tätä.
Rauhansopimuksen 27. artikla edellyttää myös, että Suomen hallituksen ja Suomen kansalaisten oikeudet, kuin myös suomalaisten juridisten henkilöiden oikeudet, jotka koskevat suomalaista omaisuutta tai muita suomalaisia varoja Liittoutuneiden ja Liittyneiden Valtojen alueella, on saatettava entiselleen tämän sopimuksen tultua voimaan, mikäli näitä oikeuksia on rajoitettu sen johdosta, että Suomi osallistui sotaan Saksan rinnalla.
Suomalaisten oikeuksia tai omaisuutta koskevan artiklan toimeenpano laiminlyötiin, ja toisaalta pakkoluovutetuilta alueilta paenneiden oikeus omaisuuteensa evättiin vailla näyttöä omistusoikeuden päättymisestä.
Parhaillaan Venäjän miehittämänä olevat Suomen alueet kuuluvat Suomelle ja niillä alueilla oleva omaisuus niiden oikeille omistajille suomalaisille – Suomen maarekisterin mukaisesti sen mukaan kuin tilanne oli Jatkosodan päättyessä.
Omaisuusasiaa selvitetään parhaillaan (marraskuu 2007) Euroopan Ihmisoikeustuomioistuimessa mm. Suomen Karjalan pakolaiset ry.:n toimesta.
Naapuruussopimus
YYA-sopimuksen v. 1992 korvannut Suomen tasavallan ja Venäjän federaation välinen sopimus suhteiden perusteista edellyttää, että sopimuspuolten suhteet perustuvat YK:n peruskirjan ja ETYKin päätösasiakirjan mukaisesti kansainvälisen oikeuden periaatteisiin, joihin kuuluvat mm. ihmisoikeuksien ja perusvapauksien kunnioittaminen.
Pakkoluovutetuilta alueilta paenneiden omistusoikeuden selvittämättä jättäminen rikkoo myös 1992 solmitun sopimuksen periaatteita. Omistusoikeus kuuluu ihmisoikeuksiin, ja myös Euroopan ihmisoikeussopimus edellyttää sen selvittämistä.
Suomen on vaadittava Tarton rauhan rajojen palauttamista ja omaisuuden saattamista oikeiden omistajiensa – suomalaisten – haltuun, tai vähintäänkin täyden korvauksen saamista menetetystä omaisuudesta laillisille omistajille.
On käsittämätöntä, että hyökkäyksen uhri – Suomi – pantiin maksamaan sotakorvaukset hyökkääjällä – Venäjälle. On oikeudenmukaista vaatia sotakorvaukset takaisin korkojen kanssa.
Venäjä – Japani
Venäjä ja Japani solmivat keskenään hyökkäämättömyyssopimuksen, mutta Venäjä rikkoi luonnollisesti tämänkin sopimuksensa ja hyökkäsi Japanin kimppuun ryöstäen Japanilta sen alueita.
Venäjä – Saksa
Venäjä ja Saksa liittoutuivat keskenään ja hyökkäsivät yhdessä Puolan kimppuun jakaen Puolan keskenään ja pitäen yhteisen voitonparaatin ja voitonjuhlan Puolan kukistumisen kunniaksi.
Venäjä oli kuitenkin jo pettänyt liittolaistaan Saksaa. Ja rikkoi tätäkin liittosopimusta – jolloin Saksassa viimein soivat hälytyskellot.
Venäjä – Tshetshenia
Tshetshenia jälleenitsenäistyi vuonna 1991, kuten mm. Viro ja Tshetshenian naapuri Georgia. Venäjä ja Tshetshenia sopivat keskenään, että Venäjä vetää miehitysjoukkonsa Tshetshenian alueelta – ja yllätys, yllätys, Venäjä myös veti miehitysjoukkonsa Tshetshenian alueelta sovitusti heinäkuussa 1992.[xxix]
No, sitä riemua ei kestänyt kauan. Venäjä yritti kaataa Tshetshenian vapailla vaaleilla valitun laillisen presidentti Dzhohar Dudajevin ensin vanhalla ”oppositiokonstilla” – jossa ”opposition” joukot olivat todellisuudessa venäläisiä, panssarit ja lentokoneetkin tietysti venäläisiä (miehistöineen). Kun se konsti meni mönkään, niin Venäjä sitten hyökkäsi Tshetsheniaan aloittaen Ensimmäisen Tshetshenian sodan vuonna 1994.
Venäjä hävisi sen sodan ja joutui tekemään Tshetshenian kanssa ensin Hasavjurtin rauhansopimuksen ja sitten vielä presidentti Boris Jeltsin ja Tshetshenian vapailla vaaleilla valittu laillinen presidentti Aslan Mashadov allekirjoittivat rauhan ja yhteistyön sopimuksen 12.5.1997.[xxx]
No, Venäjälle häviö oli melkoinen nöyryytys, joten Venäjä alkoi järjestämään erilaisia provokaatioita. Ja viimein hyökkäsi uudelleen Tshetsheniaan aloittaen Toisen Tshetshenian sodan, joka jatkuu edelleen.
Tshetshenian vapailla vaaleilla valitut lailliset presidentit Dudajev ja Mashadov olisivat halunneet neuvotella ja sopia Venäjän kanssa – vaan Venäjä halusi sotia.
Sotimisen lisäksi Venäjä on murhannut nämäkin Tshetshenian lailliset presidentit.
Venäjä – Viro
Huokaus! Tästäkin olisi kirjoitettavissa lukuisia esimerkkejä sopimusrikkomuksista, mutta säästetään painomustetta ja otetaan lyhyesti.
Venäjä vaati saada perustaa Viron alueelle sotilastukikohtia luvaten pyhästi, ettei loukkaa Viron suvereenisuutta. Kuitenkin Venäjä miehitti Viron.
Venäjä – Georgia
Ikivanha valtio Georgia erehtyi liittoutumaan Venäjän kanssa vuonna 1783 ja päästämään Venäjän joukkoja maahansa – no, se oli menoa. Venäjä hyökkäsi Georgiaan vuonna 1801 ja miehitti Georgian.
Georgia jälleenitsenäistyi samassa rytäkässä kun mm. Suomi itsenäistyi. Venäjä hyökkäsi kuitenkin jälleen Georgiaan ja Georgia hävisi vapaussotansa, joutuen uudelleen Venäjän miehittämäksi.
Georgia palautti jälleen itsenäisyytensä samalla kun mm. Viro vuonna 1991. Georgialle valittiin vapailla vaaleilla presidentiksi Zviad Gamsahurdia. Venäjän ”turvallisuuspalvelu” kuitenkin kaatoi Georgian laillisen hallinnon ja pisti nukkehallitsijaksi KGB-kenraali Shevardnadzen.
Venäjä yrittää kaapata itselleen Georgian Abhasian ja Etelä-Ossetian.
ETYJin Istanbulin kokouksessa marraskuussa 1999 Venäjä sitoutui vetämään ”viipymättä” miehitysjoukkonsa Georgian alueelta, mutta ei ole edelleenkään marraskuussa 2007 niitä vetänyt, vaikka länsimaat ovat sitä jo vuosikausia vaatineet. Eli Venäjä rikkoi ja rikkoo sitäkin sopimustaan.
Euroopan Neuvosto
Suora lainaus Turun Sanomista 26.11.2007: ”[Europarlamentaarikko Tunne] Kelam on ollut Viron politiikassa mukana jo laulavasta vallankumouksesta lähtien. Hän muistutti, että jo viime vuosikymmenellä, kun Venäjä halusi Euroopan neuvoston jäseneksi, se sitoutui liittymisneuvotteluissa ehtoihin, joita se ei ole täyttänyt.
– Venäjä lupasi muun muassa, että se poistaa oman armeijansa Moldovasta, ja antoi useita muita täyttämättä jääneitä lupauksia, Kelam sanoi.
– Venäjän nykyinen kehitysvaihe ei ole paluuta kommunismiin, kuten monet lännessä ajattelevat, vaan se muistuttaa pikemminkin tilannetta autoritaarisessa Saksassa muutama vuosi ennen toisen maailmansodan alkua, kun osa lännestä toivoi, että asiat kääntyisivät vielä parempaan suuntaan, Kelam arvioi.”[xxxi]
Yhteenveto
Tästä tulisi aivan liian pitkä artikkeli, jos yrittäisi käsitellä useampia esimerkkejä Venäjän tekemistä sopimusrikkomuksista. Palataan artikkelin alkuun ja todetaan vain, että Venäjän kanssa tehdyllä sopimuksella ei ole sen enempää arvoa kuin sillä paperinpalalla, jolle se on kirjoitettu – eli jätepaperin arvo.
—————
[i] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivu 265
[ii] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivut 266-267
[iii] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivu 54
[iv] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivu 55
[v] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivut 56-57
[vi] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivut 64-65
[vii] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivut 130-131
[viii] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivu 131
[ix] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivut 157-158
[x] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivut 164-165
[xi] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivut 180-181
[xii] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivut 187-188
[xiii] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivut 190-191
[xiv] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivu 191
[xv] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivut 192-193
[xvi] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivu 200
[xvii] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivu 205
[xviii] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivu 209
[xix] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivu 219
[xx] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivu 221
[xxi] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivu 228
[xxii] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivu 232
[xxiii] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivu 237
[xxiv] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivut 237-238
[xxv] Tuomo Polvinen, Venäjän vallankumous ja Suomi, Osa I, 1967, sivut 242-243
[xxvi] Lebedeva-Rentola-Saarela, ”Kallis toveri Stalin” – Komintern ja Suomi, s.112-113
[xxvii] Pekka Peitsi [Urho Kekkonen], Eheytynyt kansa taistelee elämästään, 1943, s.11
[xxviii] Heikki Eskelinen: Itsenäisyytemme vuosikymmenet, s. 222
[xxix] Alla Dudajeva, Miljoni esimene, 2004, sivu 471
[xxx] Alla Dudajeva, Miljoni esimene, 2004, sivu 474
[xxxi] http://www.turunsanomat.fi/ulkomaat/?ts=1,3:1003:0:0,4:3:0:1:2007-11-26,104:3:500936,1:0:0:0:0:0:
Vai että kerätty ihan yhdessä päivässä?
On tuo neukkulan tekniikka ollut mahtavaa….
No sehän olikin just pielessä. Nykyisen tiedon mukaan yhdessä päivässä on mahdotonta toteuttaa sen enempää tilastollista kuin kiinnijuoksulaskentaakaan.
TÄÄLLÄ EDELLEEN ”TILASTOJA” (OIKEAT TILASTOT NÄHDÄÄN SIIS YLLÄ):
http://euromaidanpress.com/2016/11/27/stalin-used-terror-famine-to-…
Stalin starved populations to death to russify Ukraine, North Cauca…
Holodomor (Ukrainian famine-genocide 1932-1933) painting by Nina Marchenko
2016/11/27 • Analysis & Opinion, History, Ukraine
Stalin starved populations to death to russify Ukraine, North Cauca…
Today, Ukrainians and people of good will around the world will mark the Day in Memory of the Victims of the Holodomor in 1932 – 33, the largest of the three famines visited upon Ukraine in Soviet times and one 81 percent of Ukrainians view as a genocide.
.
[RK: Sellaisella mielipiteellä ei ole merkitystä. Ukrainan parla- mentti on kerran 2% enemmistöllä ”päättänyt kansanmurhasta”.
Sellaista voi kuitenkin tuomita vain YK, ja sekin vain todistei- den pohjalta. YK:lta on tuomitasematta Hirohiton armeijan 30 miljoonan siviilin ja sotavangin kansamurha II maailmansodan ajalta. Tosi siitä on löysästi tuomittu sotarikollisina pari amiraalia.]
The killing of Ukrainians by artificial famine was a genocide in a double sense. Not only did it lead to the deaths of millions of Ukrainians but it was cleverly used by the Soviet leaders to rus- sify Ukraine. Under international law, the second action qualifies it as a genocide every bit as much as does the first, although it is less often noted in this case and in others.
.
[RK: Ukrainaa ei venäläistetty. Ensimmäiset 15 vuotta sitä ukrai-nalaistettiin. Ukrainan ulkopuolella pääsiassa Venäjällä oli 7.5 miljoonaa etniseksi ukrainalaiseksi tunnustautuvaa, pääasiassa kasakkaa, joiden tunnustusta lakattiin hyväksymästä, jos he eivät osanneet eivät opiskelleet ukrainan kieltä. Suurten kansallisuuksien etnisyys pyrittiin saamaan käymään yhteen kielitaidon kanssa. Pieten alkuperäis- ja muiden kansallisuuksien kohdalla ratkaisivat etninen alkuperä ja perinteinen uskonto, esim. suomalaiset/karjalaiset. Eräitä pienehköjä kansallisuuksia kuten ruteenit katsottiin ukrainalaisiksi.
Ukrainan tasavallan kansalaisia tappoi eniten ”epäluonnollisesti” pilkkukuume-epidemia 1933-1934 (josta jutun kuvat lienevät).]
.
In an article entitled “The Holodomor as an Instrument of Russi- fication,” Russian commentator Boris Sokolov says that what happened in Ukraine was unquestionably a crime against huma- nity but was not unique to Ukraine or to 1932-33 as many now suppose.
“For the Soviet communist regime”, he writes, “actions of this kind were in the nature of things”.In 1921,for example,Lenin used the famine that had arisen as a result of his War Communism policies to launch a broad attack on the Orthodox Church on the assumption that starving peasants would not resist him in that.
[RK: Potaskaa ja hörönlöröä. Kadot ja kuivuudet kuuluvat kaikkien maailman mustamullan (lössimaan) alueiden olemukseen: ilman niitä ne eivät olisi lössiaroa ollenkaan! Sotien aikana tsaarin hallinnon järjestelmät, joilla näitä hallittiin ja väestöstä huolehdittiin, joutuivat tietysti jossakin määrin epäkuntoon. Mutta Ukrainassa ei tapahtunut mitään muita kuolinpiikkejä kuin kulutautien aiheuttamia.]
Moreover, the leader of the Soviet state put out the word that he was taking valuables from the church in order to buy food for the people. In fact, as Sokolov points out, these stolen goods were converted into money to pay for the Soviet goal of world revolution. Those who were hungry got nothing.
A decade later, after NEP, Stalin decided to use a similar strategy in a more radical way, to take away any resources of the pea- santry and forcing them to work for almost nothing in order to have enough money to pay for his strategy of seeking “rule over the entire rest of the world.” That strategy was collectivization.
[Höpölöpö. Kollektivisoinnin tarkoitus oli maatalouden teollistaminen. Mutta sitäkin myös vastustettiin, venäjälläkin: haluttiin jatkaa ainakin osalla mustamullanalueita hevosvetoisesti, esim. Juozas Vareikis.]
And it is no accident that this was sometimes referred to as “the second socialist revolution,” not only because it was directed against those who had resisted the Bolsheviks in the past but also because it used famine as a weapon to break those communities so that they could not offer any additional resistance. As Sokolov points out,
“the population of Ukraine and especially its rural portion during the civil war mostly were opponents of the communist authorities. The majority of Ukrainians supported the Ukrai- nian Peoples Republic or one or another brand of anarchists.”
The same thing was true of the Cossacks of the North Caucasus and the Kazakhs, Stalin’s two other targets.
[Höpölöpö. Kazahit jos ketkä ihailevat Stalinia. Kazahien määrä nousi miljoonasta 10 miljoonaan viime vuosisadalla, ja he saivat yhden maailman suurimmista kansallisvaltioista.]
“Of course”, the Russian commentator says, “Stalin did not intend to completely destroy the Ukrainians, the Cossacks or the Kazakhs.”
[Hänen tarkoituksensa ei ollut ”tuhota” heitä lainkaan. Sitä paitsi Ukrainan kulakit (”kurkulit”), joita oli vähän, ja kaupunkien porvarit olivat pääasiassa muita kuin ukrainalaisia. Etniset ukrainalaiset olivat suurtilojen työntekijöitä tai kasakoita. Jotkut kuten Janukovytsh, joka kiistää kansanmurhan, ovat väittäneet , että Ukrainassa vainottiin MUITA KUIN UKRAINALAISIA.]
In each case, some of their number participated in this crime; and Stalin, just like the Turks in World War I with regard to the Armenians, wanted to keep many of these people alive to serve as cannon fodder in a future war.
A mass grave of the starved to death in Kharkiv province.The Ho- lodomor in Ukraine, 1933. (Image: fundholodomors.org.ua)
Figures from the 1926 Soviet census and the heavily falsified 1939 one show exactly what the Kremlin leader was trying to do. According to the former, in 1926, ethnic Ukrainians formed 87.5 percent of the rural population of that republic, while forming only 47.3 percent of the urban one. Given that Ukraine was overwhelming rural then, Ukrainians formed 80 percent of its total population.
[RK: Vuoden 1939 väestölaskentaa oli mahdotonta jälkikäteen väärentää YLÖSPÄIN. Nykyaikaisin keinoin ”uusien” lippujen erilaiset paperit ja musteet paljastuisivat armotta.
Ukrainan tasavallan 29018187 kansalaisesta 23218860 eli just 80% ilmoittaustui ukrainalaisiksi; sisäinen passi, joka asian varsinaisesti ratkaisee, ei ollut tuolloin vielä käytössä.
Sellaista en ole ainakaan toistaiseksi nähnyt edes väitettävän, että ”UKRAINALAISTEN LIPPUJA VUODEN 1937 LASKENNASSA OLISI STALININ TOIMESTA HÄVITETTY…
Sellainen ”avaus” noista monista virityksistä oikestaan NÄYTTÄÄKIN VIELÄ PUUTTUVAN! :-D!!]
By 1939 after the Holodomor, “the picture had fundamentally changed.” The ethnic Ukrainian share of the rural population had fallen by 1.8 percent, an indication that “Ukrainians suffered from collectivization significantly more than residents of other nationalities in rural areas.”
[RK: Etnisten ukrainalaisen tyypilliset ammatit olivat kadonneet (ratsuväen kasakka) ja koneellistettu (mmataloustyöläiset). Ukrainalaset tekivät usein myöhemminkin pimeitä töitä Baltian kolhooseissa kuuminpaan omaankin sadonkorjuu- tai toukotyöaikaan, ja nostivat palkkaa ja etuja molemmista paikoista. Totta on, että monet eivät lainkaan olleet halukkaista lähtemään maaseudulta, sen varallisesta pölyisestä ilmastosta huolimatta.]
At the same time, between 1926 and 1939, the urban population of Ukraine almost doubled from 18.5 to 36.2 percent and the share of ethnic Ukrainians in it rose by 12.9 percent to 60.2 percent, Sokolov notes. “But much more important is that the [Ukrainian] share of the population fell to 76.47 percent in comparison with 1926.”
[RK: 23667509 ukrainalaista 30946218 kansalaisesta = 76.47%.
Näin oli tapahtunut. Mutta ei merkkaa mitään.
Nyt on huomattava, että sisäiset passit olivat jo käytössä, ja niissäkin luki jotakin, VAIKKA NÄMÄKIN OVAT HAASTATTELUTULOKSIA, eikä ole varmaa, mitä passissa luki vuoden kuluttua, VARSINKAAN HENKILÖN MUUTETTUA VAIKKA VENÄJÄLLE.]
That means, he says, that “the growth of the urban population of Ukraine in this period occurred much more from the non-Ukrainian population, including those coming from other republics than would have been the case if in Ukraine there had been a normal process of industrialization and urbanization without the Holodomor genocide.”
And thus,Sokolov concludes that it was “precisely after the Holo- domor in Ukraine that the process of russification, especially in its eastern and southern regions gathered force.” At the same time, he reminds that the same thing happened in Cossack areas in the North Caucasus and in northern Kazakhstan – and for exactly the same reasons. ”
[RK: Se EI OLLUT VENÄLÄISTÄMISTÄ vaan taphtuneen venäläistymisen rekisteröimistä. Se väki oli aina puhunut venäjän kielen ukrainanmurretta, joka kuulostaa ukrainalta (ns. koodilla), mutta on venäjää.]
http://euromaidanpress.com/2016/11/27/stalin-used-terror-famine-to-…
Oheinen juttu linkkeineen on potaskaa. Oikeat tilastot yllä.
http://euromaidanpress.com/2015/09/15/stalins-genocidal-holodomor-c…
Stalin’s genocidal Holodomor campaign of 1932-33. What we know vs t…
The man-made famine’s victims lying dead on the streas of Kharkiv. Photo: Ewald Ammende, 1933
[RK: Pilkkukuume 1933. Potilaita tuli kaupunkiin, heistä oli oltava kaukana estääkseen tautia kantavien täiden leviäminen. tauti tarttuu vain ihmisestä täihin ja täistä ihmiseen, ei suoraan.]
2015/09/15 • Analysis & Opinion
On 5 July 1933, a desperate appeal for food aid was sent to Stalin from within the Bashkir ASSR. The Bashkirs are a small Turkic ethnic group that mostly reside in a region just to the north and west of Kazakhstan, and in 1933 Stalin had targeted them for the Kulaks in their midst. In February of that year 1000 Bashkir families had been deported to Stalin’s gulags for that reason.
In February 1933, 1000 Bashkir families had been deported to Stalin’s gulags.
What makes the appeal notable is that we know Stalin had read it. To the left of the document he penciled the cryptic word “за” along with a signature.
An appeal for food aid was sent to Stalin from within the Bashkir ASSR
In Russian the word “за” could either mean “for” or “after” depending on the context. If Stalin ever had an intent to give the Bashkir ASSR food aid he would only have done it after a certain goal had been reached, namely further control of the region to his wishes which in practice meant further russification, something that was reflected in the distorted census of 1939. Both the Holodomor and the Goloshchekin Genocide which used highly similar pretexts and modus operandi had provided a model, something that other parts of the USSR were inspired by as a means of getting rid of supposed enemies of the state or keeping them under control. We know this because on 16 February 1933 a telegram was sent to Stalin from Stalingrad asking if all repressive measures taken against the Ukrainians to prevent their migration “be extended to our region?”
[Se pilkkukuume taaskin. Erittäin aiheellista estää muutto.]
A telegram sent to Stalin in 1932 from Stalingrad asking if all repressive measures taken against the Ukrainians to prevent their migration “be extended to our region”
During the 1930s, knowledge of what Stalin was actually doing rarely made much headway in the West. Too many were instead convinced by the pro-soviet lies peddled by the likes of play- wright George Bernard Shaw, French Prime Minister Édouard Herriot and New York times correspondent Walter Duranty, whose reporting on the USSR had won him a Pulitzer prize.
Duranty’s outright public dishonesty can be gauged by contrasting it to his private remarks, such as those that were recorded by a report dated 30 September 1933 that came from the British charge d’affaires in Moscow. “According to Mr. Duranty, the population of the North Caucasus and the Lower Volga has decreased in the past year by 3 million, and the population of Ukraine by 4-5 million. The Ukraine had been bled white …
“According to Mr. Duranty, the population of the North Caucasus and the Lower Volga has decreased in the past year by 3 million, and the population of Ukraine by 4-5 million. The Ukraine had been bled white”
Mr. Duranty thinks it quite possible that as many as 10 million people may have died directly or indirectly from lack of food in the Soviet Union during the past year.”
Duranty’s figure of 10 million is interesting because one can easily say that it represents a minimum estimate for the number of deaths in 1932 – 33 that have been confirmed by modern scholars.
[RK: Tämä kaikki on aivan puhdasta paskaa ja ”perustuu” sellaiselle, mitä ”joku sanoo jonkun sanoneen ”yksityisesti””, ja TÄYSIN PÄIN VASTOIN KUIN TÄMÄ JA TYÖNANTAJALEHTENSÄ TODELLA JULKISUUDESSA OVAT TIEDOTTANEET, ja pitäneet kiinni kannataan ja myös Pulittzer-palkinnostaan kovan prässäyksen ja painostuksen alla:
New York Times -lehti on kieltäytynyt ”palauttamasta” Walter Durantyn Pulitzer -pal- kintoa reportaashisarjasta Ukrainasta 1931, jossa hän ei havainnut ”järjestettyä” eikä muutakaan nälänhätää,vaikka jatkuva kansainvälinen postitus- ym. häirintäkampanja on ollut asiasta päällä uskonlahkohörhöjen toimesta :
http://www.nytco.com/company/awards/statement.html
” New York Times Statement About 1932 Pulitzer Prize Awarded to Walter Duranty
Duranty, one of the most famous correspondents of his day, won the prize for 13 ar- ticles written in 1931 analyzing the Soviet Union under Stalin. Times correspondents and others have since largely discredited his coverage.
Duranty’s cabled dispatches had to pass Soviet censorship, and Stalin’s propaganda machine was powerful and omnipresent.Duranty’s analyses relied on official sources as his primary source of information, accounting for the most significant flaw in his coverage – his consistent underestimation of Stalin’s brutality.
Describing the Communist plan to ”liquidate” the five million kulaks, relatively well-off farmers opposed to the Soviet collectivization of agriculture, Duranty wrote in 1931, for example: ”Must all of them and their families be physically abolished? Of course not – they must be ’liquida- ted’ or melted in the hot fire of exile and labor into the proletarian mass.”
Taking Soviet propaganda at face value this way was completely misleading, as tal- king with ordinary Russians might have revealed even at the time. Duranty’s prize- winning articles quoted not a single one – only Stalin, who forced farmers all over the Soviet Union into collective farms and sent those who resisted to concentration camps. Collectivization was the main cause of a famine that killed millions of people in Ukraine, the Soviet breadbasket, in 1932 and 1933 – two years after Duranty won his prize.
Even then,Duranty dismissed more diligent writers’ reports that people were starving. ”Conditions are bad, but there is no famine,” he wrote in a dispatch from Moscow in March of 1933 describing the ”mess” of collectivization. ”But – to put it brutally – you can’t make an omelet without breaking eggs.”
Some of Duranty’s editors criticized his reporting as tendentious, but The Times kept him as a correspondent until 1941. Since the 1980’s, the paper has been publicly ac- knowledging his failures. Ukrainian-American and other organizations have repea- tedly called on the Pulitzer Prize Board to cancel Duranty’s prize and The Times to return it, mainly on the ground of his later failure to report the famine.
The Pulitzer board has twice declined to withdraw the award, most recently in No- vember 2003, finding ”no clear and convincing evidence of deliberate deception” in the 1931 reporting that won the prize (see Pulitzer Board statement), and The Times does not have the award in its possession. ”
Pulitzer- lautakuunnan päätös valituksen aiheettomuudesta Durantyn palkintoa koskien:
http://www.pulitzer.org/durantypressrelease
” Statement on Walter Duranty
Columbia University – Nov 21, 2003
Statement on Walter Duranty’s 1932 Prize
After more than six months of study and deliberation, the Pulitzer Prize Board has decided it will not revoke the foreign reporting prize awarded in 1932 to Walter Duranty of The New York Times.
In recent months,much attention has been paid to Mr.Duranty’s dispatches regarding the famine in the Soviet Union in 1932-1933, which have been criticized as gravely defective. However, a Pulitzer Prize for reporting is awarded not for the author’s body of work or for the author’s character but for the specific pieces entered in the competition. Therefore, the board focused its attention on the 13 articles that actually won the prize, articles written and published during 1931. [A complete list of the articles, with dates and headlines, is attached.]
In its review of the 13 articles, the Board determined that Mr. Duranty’s 1931 work, measured by today’s standards for foreign reporting, falls seriously short. In that regard, the Board’s view is similar to that of The New York Times itself and of some scholars who have examined his 1931 reports. However, the board concluded that there was not clear and convincing evidence of deliberate deception, the relevant standard in this case. Revoking a prize 71 years after it was awarded under different circumstances, when all principals are dead and unable to respond, would be a momentous step and therefore would have to rise to that threshold. ”
Tuo lausunto on sikäli väärässä, että siinä sanotaan katovuoden olleen vasta 1932 – 33. Pahin kuivuusvuosi, josta muutkin ongelmat alkoivat, oli kuitenkin nimenomaan 1931, joka johti karjan hävittämiseen suurelta osin. Vuosi 1932 oli sitten kaatosadevuosi, jolta ei myöskään saatu viljasatoa,mutta rehua olisi saatu tietysti sitäkin enemmän jos vain olisi ollut yhä karjaa. Tuoresäilörehua ei silloin tunnettu, sen keksi nobelisti Artturi Iivari Virtanen vasta 20 vuotta myöhemmin.
Kyllä nyt on vain uskottava aikansa johtavaa reportteria, eikä jotakin Örkkiä (Kuoleman-Tuomioja), Aamulehteä, hesaria tai YLEÄ! ”]
JO: As I have mentioned before, 4-5 million at least did indeed die within the Ukrainian SSR and when you add in the number of Ukrainians who died outside of it (such as in the Kuban (North Caucasus) which was a majority Ukrainian area and where 1-2 million died), you are looking at a Holodomor total of 5-7 million. Add to that the figures from the Goloshchekin Genocide where at least 1.5 million Kazakhs died and you’re looking at 6.5-8.5 million deaths within a single year.
[Paskaa: Tuollaiset hävikit olisivat armotta näkyneet väestötilastoissa.
Venäjän perinteisiä ukrainalaisia, jotka puhuivat venäjän kielen ukrainan murretta (jota puhuivat myös tataarit) yhdisti tuon murteen lisäksi muihin ukrainalaisiin lähinnä kasakan, ratsuväen sotilaan ammatti ja kasakkahallinto, jotka olivat lakanneet käytännössä olemasta.
Oli tullut myös sisäiset passit, joiden kansaa kansallisuus piti sopia viranomaisten kanssa. Ukrainan puolella lähes jokainen saattoi halutessaan ilmoittaustua etniseksi ukrainalaiseksi, mutta Venäjällä ei (senkään vertaa kuin Ukrainassa venäläiseksi).
Vuoden 1941 ukrainan kieltä puhuvien määrä, 35 mln, kävi hyvin yhteen etsnisiksi ukrainalaisiksi hyväksyttyjen kanssa, 35.6 mln, vaikka pieni osa äidinkieleltäänkin ukrainankielisistä oli esimerkiksi juutalaisia ja mustalaisia. (Tässä 35.6 mln ukrainalaisessa on mukana n. 4.6 mln Puolan, Tshekin, Moldovan ja Baltian alueilta tullutta ukrainalaista.]
JO: Add in the victims of the famine in the Volga (of which the Volga Germans seemed to have been a main target) and other areas such as Crimea or the Bashkir ASSR it quickly adds up. Some Russians too were also caught up in the starvation during 1932-33 and they too must be counted among Stalin’s victims but Russians did not starve nowhere near in the same proportions as the Ukrainians, Kazakhs or a number of the ethnic minorities that inhabited Southern Russia. A major aim of the Holodomor and related famines was to change ethnographic compositions to suit Stalin’s whims, in effect Russification – something that the archival evidence explicitly admits. For Ukraine, the consequences of Stalin’s decision making is plaguing its eastern parts today.
All the above is well known to those of us who specialise in the history of Stalin’s crimes even though knowledge of those crimes remains relatively unknown in the west by means of a successful Soviet disinformation campaign. Pointing out these crimes and exposing Soviet propaganda for what it is should be what is called in the US a “no brainer,” yet Russia today continues to completely refuse to acknowledge any wrongdoing committed in its name. Pointing out the Holodomor or other crimes is often depicted as simply being an attack on the Russian character, or rather the Kremlin itself from which these crimes actually originated from.
Pointing out the Holodomor or other crimes is often depicted as simply being an attack on the Russian character, or rather the Kremlin itself from which these crimes actually originated from.
For Putin, a man who lives on the authoritarian legacy of the USSR, who began his career as a KGB thug, and who has incorporated the supposed glories of the USSR into his brand of Russian nationalism, the Holodomor and other Soviet crimes persist as black stains on his ideology. Thus, he has an agenda to promote denial of them all. I’ve already published an article on one of Russia’s most prominent Holodomor deniers in which I covered much of the above and refuted some common denial tropes. This article is going to cover a few more denial tropes, such as those promoted in this Sputnik article which twitter has persistently alerted me to.
That article begins with a rambling conspiracy theory that the Holodomor was simply invented after WW2 by a conjunction of the CIA and the OUN/UPA specifically “Nazi collaborator” Mykola Lebed and this brings us to Myth 1.
Myth 1: “The Holodomor was entirely “invented” by the Far Right”
Mykola Lebed of course did not invent the Holodomor. Beyond the fact that this myth is not an answer to the archival evidence some of which you can see above, it is not even true that only the Ukrainian Right in general tried to promote awareness of the Holodomor at the time. One such example is the Ukrainian Socialist Radical Party (URSP) which formed out of a merger between two other socialist parties in 1926. This party operated in Polish controlled Western Ukraine and it represents an interesting case study of Socialism as it professed Anti-sovietism, believing that Stalin’s USSR was no different to the capitalist states when it came to matters of imperialism and colonialism and setting its slogan “All Land to the Peasants without Redemption” against what the Soviets were actually doing in the Ukrainian SSR. During 1933, at the peak of the Holodomor, this party established a committee in order to stage protests about hunger in the USSR. But to little effect. It was inhibited by the Polish government which kept its side of the 1934 Polish-Soviet non-aggression pact (that Stalin would violate in 1939) by keeping its mouth shut. Another well-known left-wing promoter of the Holodomor was George Orwell. That the image of the Holodomor made its way into Animal Farm was not a coincidence.
Another well-known left-wing promoter of the Holodomor was George Orwell. That the image of the Holodomor made its way into Animal Farm was not a coincidence.
Gareth Jones, one of the most prominent journalists who helped expose the Holodomor to the West, was affiliated to the British Liberal party. Commemorating the Holodomor does not necessarily promote Nazism either. Ukraine’s Jews were also seriously devastated by the famine and their story is important. Those Neo-Nazis who deny the Holocaust and instead focus on an incoherent “Jewish conspiracy” with regards to Soviet rule are in effect double genocide deniers. They deny the USSR’s murderous antisemitism which means they also deny this aspect of the Holodomor.
[On tietysti mielenkiintoinen kysymys, kuka ja koska sen jutun ensimmäisenä lykkäsi länteen/lännessä. Nykyisissä muodoissaan se on 50-luvulta, mutta tunnettiin 30-luvullakin. New York Times sanoitui siitä irti, ja Joseph Goebbels kielsi levittämästä sitä, aavisteli siinä infosotakusetusta, jonka spesialisti oli itsekin.
Ettei vain kaikkein ensimmäinen versio olisi ollut belgia(-Kongo-)lainen sarjakuva-albumi Tintti Neuvostojen massa vuodelta 1930!
http://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000004194262.html ]
JO: Myth 2. All the photographic evidence is a lie
It has been alleged from Holodomor deniers that all the photographs depicting famine in Ukraine during 1932-33 are actually all implants from elsewhere
It has been alleged from Holodomor deniers that all the photographs depicting famine in Ukraine during 1932-33 are actually all implants from elsewhere, notably the famine of 1921-22. In 2009 RT published a Holodomor denial article with this as a theme. This myth has unfortunately been sustained due to the fact that international Holodomor exhibitions (and even this film) sometimes by accident do allow photos from elsewhere to slip through unchecked. Far from this being some conspiracy, one must remember that Stalin didn’t like anyone to photograph something inconvenient such as a person starving. For that reason visual references are very rare but that is not to say they do not exist. The key is identifying the photographer if possible, and where the photo was taken. These photos of the Holodomor in Kharkiv taken by an Austrian engineer are sometimes considered to be the only authentic Holodomor photos, but lesser known are the photos around the Donetsk countryside taken by a Ukrainian by the name of Marko Zhelezniak or the photos of Mykola Bokan around Chernihiv.
“300 days without bread – a small lunch” A photo depicting the family of Mykola Bokan who took this photo which is dated “April 2 1933”. For his photos, Bokan was arrested and sent to the Gulag. He did not survive
Despite the claims of the deniers, supposed false photographic evidence does not refute the Holodomor as a whole.
Genuine photos of the famine do exist and they are but one strand in the cumulative body of evidence.
Genuine photos of the famine do exist and they are but one strand in the cumulative body of evidence.
Myth 3. The Holodomor was natural
Ignoring the documentary evidence, some Holodomor deniers look to purely climatic reasons as an explanation for a famine that they admit but deny it was genocide. Sometimes this comes attached with an added note that the famine of 1932-3 is just simply one of a long list of famines that have blighted the area or Eastern Europe in general. With each natural famine though one can easily find a culprit, either extreme prolonged weather as was the case for the “Tsar Famine” of 1894-5, or a bout of explosive volcanism somewhere around the world. One example would be perhaps the worst natural famine to have impacted Eastern Europe (including Ukraine) which happened between 1600-1603 – the culprit was the Huaynaputina volcano in Peru which in 1600 produced the most powerful volcanic eruption within South america’s recorded history. As there was no bout of volcanism of similar or greater magnitude in the early 1930s, we cannot pin the Holodomor on that. So what then? The aforementioned Sputnik article mentions that Ukraine was struck by periods of drought around about the same time, except drought cannot stand alone as a single explanation to the loss of 5-7 million Ukrainians. No other of the many droughts that have peppered Ukraine’s past comes close to such a death toll nor taken a similar proportion of a total population at any one given time.
[RK: Eipä sellaista hävikkiä ollut nytkään.]
No other of the many droughts that have peppered Ukraine’s past comes close to such a death toll nor taken a similar proportion of a total population at any one given time.
Stalin’s refusal to reduce quotas for Kuban region
Manmade factors have to account as the most major part of the explanation for such a death toll. On August 22 1932 Stalin sent a telegram to his associate in the Kuban, Boris Sheboldaev, telling him that he could not support a requested reduction of grain quotas for the Kuban. Instead Stalin reminded him that despite there being drought in the Middle Volga that region was still fulfilling its quotas better.
The message was obvious. Reckless pursuit of fulfilling grain quotas regardless of actual circumstance took precedence over human lives. It was this philosophy more than drought that helped condemn millions of Ukrainians to death. Mark Tauger may be a popular citation for those who wish to dismiss the Holodomor only as a natural event, but his methodology has been open to criticism. Grover Furr, also cited in the Sputnik article as “the US expert in Soviet history” is not even a historian but a professor in an unrelated field of English but who is to Stalin what David Irving is to Hitler – both use exact same type of dishonest reasoning for the fanatical defence of their beloved dictators and both prioritise their extremist murderous ideologies over actual research. For that, there is nobody of repute who takes either liar or their claims seriously.
Myth 4. None of the famines in the USSR in the 1930s were ever targeted at a specific people
In 1933, Mendel Khataevich, a member of the Politburo of the Communist Party of Ukraine had boasted “we needed a famine to show them who is boss here. It claimed millions of lives, but the collective farm system has been established, we have won the war.”
“we needed a famine to show them who is boss here. It claimed millions of lives, but the collective farm system has been established, we have won the war.”
By now it should be quite obvious what conclusions one can draw from the documentary evidence highlighted above.
This myth is a meta-myth promoted by Stalin’s apologetics. Their denialist logic suggests that because all the famines was actually one single large famine affecting the whole south of the USSR, therefore it picked on nobody in particular and therefore none of its victims can be considered victims of a genocide. This logic underlays that Sputnik article. It is a lynchpin to the denialist arguments of Andrei Marchukov and especially Prof. Viktor Kondrashin. What they want you to forget here is that a single dictator can be guilty of multiple accounts of Genocide as Hitler was, Milošević was, and Stalin certainly was.
Within Russia, Putin has managed to control the flow of information regarding acts of genocide that Stalin conducted against ethnic minorities.
Within Russia, Putin has managed to control the flow of information regarding acts of genocide that Stalin conducted against ethnic minorities. With regards to Kazakhstan, he has a Yanukovych-esque puppet in the form of Nursultan Nazarbayev to suppress the memory of what happened there. But that does not necessarily mean that Ukraine or the rest of us that have knowledge of these genocides can not acknowledge them and commemorate all the victims of Stalin.
***
0) Lopuksi ”nollaversio”: TÄSTÄ see kaakatus ja rallatus alkoi,
yhden maailmanhistorian hirvittävimmän todellisen kansanmurhan Belgia-Kongosta:
Uskokaa tai älkää, mutta ”paljastukset ukrainan järjetetystä nälänhädästä” lähtivät alun perin liikkeelle belgialaisen sarjakuvapiirtäjä Hergén ”lastensarjakuvakirjasta”
Tintti Neuvostojen maassa
vuodelta 1929!!!
Tintti Neuvostojen maassa (ransk. Tintin au pays des Soviets) on belgialaisen Hergén luoma Tintti-sarjakuvasarjan ensimmäinen albumi. Ensi kerran se nähtiin Le Vingtième Siècle-lehden nuorten liitteessä jatkokertomuksena, jonka ilmestyminen alkoi 10. tammikuuta 1929[1]. Se julkaistiin vuonna 1930 Belgiassa albumina.
Albumi on poliittinen satiiri Neuvostoliiton oloista, bolševismista ja neuvostopropagandan väittämästä tehokkaasta maatalous- ja teollisuustuotannosta. Toisin kuin muita Tintti-albumeita, Hergé ei painattanut sarjakuvaa 1930-luvun jälkeen pitkään aikaan, ja siitä ei tehty väritettyjä ja uudelleenpiirrettyjä laitoksia (toisin kuin kolonialistiseksi väitetystä albumista Tintti Afrikassa, jonka ylilyöntejä pehmennettiin uudisversioissa). Se julkaistiin uudelleen vasta 1973 alkuperäisen version näköispainoksena – mustavalkoisena ja yli 120 sivua pitkänä. Suomeksi uudispainos julkaistiin vasta vuonna 1986. ”
(Tämä on ehkä ollut osaltaan herätteenä myös New York Timesin ”oikean Tintin” Walter Durantyn lähettämiselle Ukrainaan reportaasimatkalle seuraavana vuonna…)
Lähteet
Aiheesta muualla
http://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000004194262.html
” Maailman tunnetuin lehtimies lähti Neuvostojen maahan 75 vuotta sitten
Ensimmäinen Tintti-sarjakuva alkoi Le Vingtième Sie jatkokertomuksena tammikuun 10. päivänä 1929
Kun nuori brysseliläinen lehtimies astui Berliinin-junaan tammikuun 10. päivänä 1929, hän aloitti kiintymyksellä seuratun matkan maailman rakastetuimmaksi sarjakuvahahmoksi. Tintin ensimmäinen missio vei hänet Euroopan halki Neuvostoliittoon. … ”
Tintin rinnalla kannattaa asian harrastajien lukea tätä:
le!
Adam Hochschild
Kuningas Leopoldin haamu
1800-luvulla Belgian kuningas Leopold II kaappasi yksityiseksi siirtomaakseen alueen Kongojoen ympäristöstä. Hän ryösti sen luonnonrikkaudet ja aiheutti arviolta 10 miljoonan ihmisen menehtymisen. Teos on kronikka yhdestä lähihistorian synkimpiin kuuluvasta vaiheesta. ”