Kahdeksan Brexit-eroleirin väitettyä väärää väittämää

Pannanpas tämä näkösälle, kun jo tiedetään monet asiat pareemin:

http://www.verkkouutiset.fi/ulkomaat/brexit_eroleirin_vaarat_vaitta…

Kahdeksan Brexit-eroleirin väitettyä väärää väittämää

Sari Pyykkönen

25.6.2016 klo 21:18 (päivitetty 25.6.2016 klo 21:22)

Independent -lehti listasi kahdeksan harhaanjohtavinta eroleirin lupausta, joita eroleirin johtajat ovat jo osittain joutuneet perumaan.

  • pound britainRunsaat rahalupaukset olivat tyhjiä väitteitä.

    (Clipart.com)

1. Maahanmuutto muista EU-maista Britanniaan pysähtyy.

 

TÄYSIN USKOMATON SIKAMAINEN PIERESKELY BREXITIN KANNATTAJIEN MUKA ”VÄÄRISTÄ” VÄITTEISTÄ!!!!

http://www.verkkouutiset.fi/…/brexit_eroleirin_vaarat_vaitt…

” Ulkomaat

Kahdeksan Brexit-eroleirin väitettyä väärää väittämää

Sari Pyykkönen

eilen klo 21:18 (päivitetty eilen klo 21:22)

Independent -lehti listasi kahdeksan harhaanjohtavinta eroleirin lupausta, joita eroleirin johtajat ovat jo osittain joutuneet perumaan.

pound britain

Runsaat rahalupaukset olivat tyhjiä väitteitä.
(Clipart.com)

1. Maahanmuutto muista EU-maista Britanniaan pysähtyy.

Konservatiivipuolueen europarlamentaarikko Dan Hannan myönsi jo perjantaina, että niin ei tule käymään ja niin uskovat äänestäjät tulevat pettymään. ”

KETKÄ tuollaista muka ovat menneet lupaamaan? Ja KETKÄ sellaista henkeen ja vereen muka KANNATTAVAT???!!!

” 2. Ylimääräiset 100 miljoonaa puntaa käytetään terveydenhuoltoon.

Itsenäisyyspuolue UKIP:n johtaja Nigel Farage lupasi ennen äänestystä, että jos Britannia eroaa EU:sta, osa Britannian EU:lle maksamista miljoonista käytettäisiin julkiseen terveydenhuoltoon. Farage myönsi perjantaina, että eroleirin ei olisi pitänyt tehdä sellaista lupausta. ”

Suorastaan miljardeja kuitenkin siirtyy EU-menoista parempiin tarkoituksiin! Jos sieltä jotakin myös JÄÄ SAAMATTA, sellainenvoidaan parsia näistä!

” 3. Britannia voi silti pysyä sisämarkkinoilla

Sekä Ranska että Saksa ovat tehneet erittäin selväksi, että Britannia ei voi hyödyntää vapaakauppa-aluetta ja jättäytyä unionin ulkopuolelle. ”

Saksa ja Ranska aikovat siis hajottaa ETA:n tai ainakin estää sen laajenemisen, kostoksi! Hyvä tietää…!!!

” 4. Britannia saa itsemääräämisoikeuden takaisin

Syksyyn mennessä Britannia saa konservatiivipuolueen puoluekokouksessa uuden pääministerin. Se on kahden hengen lyhyt lista, josta kansanedustajat valitsevat pääministerin. Tämä vaaleilla valitsematon johtaja pysyy vallassa kolme vuotta, kunnes varsinaiset vaalit järjestetään. ”

MISSÄ VASTAUS VÄITTEESEEN!!!???

” 5. Britannia säästää 350 miljoonaa puntaa viikossa

Väite, jonka mukaan Britannia antaa EU:lle viikoittain 350 miljoonaa puntaa, on kumottu jo aikoja sitten. Silti sitä käytettiin kampanjoinnissa loppuun saakka. ”

Tuo on Britannian ja EU:n kahdenvälinen asia.

” 6. Britannia pysyy tutkimuksen ja kehityksen kärkimaana

Britannian valtion investoinnit tieteeseen ja yliopistoille ovat tyrehtyneet taantuman myötä. Sen sijaan EU rahoitti Britannian tutkimusta seitsemällä miljardilla punnalla vuosina 2007–2013. ”

HAISTAKAA NYT JUMALAUTA EU:N HAISTAPASKANTIEDEHOURUT HELVETIN PITKÄ JA RASVANEN V****!!!!

https://www.facebook.com/groups/690884757614661/?fref=ts

” 7. Britannia säästää 2 miljardia puntaa energialaskuissa

Eroleiri lupasi, että energialaskuista voisi jättää arvonlisäveron pois. Koska Britannia on tuonnista riippuvainen, ja punnan arvo on laskenut, inflaatio tulee nousemaan ja se nostaa tosiasiassa energialaskua 12 prosenttia nykyiseen verrattuna. ”

Täysin turhaa väittää, että MUKA EU OLISI BRITNNIAN ENERGIALASKUJA MAKSELLUT!

” 8. Britannia tulee olemaan entistä mahtavampi

Euroopan unionista eropäätöksen jälkeen Britannian osakemarkkinoiden arvosta haihtui yli 200 miljardia puntaa, toisin sanoen noin 24 vuoden EU-jäsenmaksun verran. ”

Höttörahaa! Kyseessä on sitä paitsi heilunta. Eikä tavallisella työtätekevällä britillä ole osakkeita.

(Jos on hän ei saa myöskään sossusta mitään missään tilanteessa.)

Sota vai diili? Näin vastaa Donald:

http://www.iltalehti.fi/ulkomaat/201707202200276212_ul.shtml

” Trump lakkauttaa Syyrian kapinallisia tukevan CIA:n ohjelman – ”Putin voittanut Syyriassa”

Torstai 20.7.2017 klo 14.38

Yhdysvaltojen hallinto on kouluttanut ja varustanut Syyrian kapinallisia, jotka ovat taistelleet presidentti Bashar al-Assadia vastaan.

  • Donald Trumpin hallinto on päättänyt keskeyttää Syyrian kapinallisia tukevan ohjelman.
  • Kapinalliset ovat taistelleet al-Assadin hallintoa vastaan. Venäjä tukee Assadin hallintoa.
  • Yhdysvallat jatkavat toimiaan Syyriassa muun muassa Isisin vastaisessa ilmaiskukampanjassa.

Vladimir Putin ja Donald Trump tapasivat ensimmäistä kertaa 7. heinäkuuta Hampurissa.

Vladimir Putin ja Donald Trump tapasivat ensimmäistä kertaa 7. heinäkuuta Hampurissa. (EPA/AOP)
.

Yhdysvaltojen presidentti Donald Trumpin hallinto on päättänyt kes- keyttää maan tiedustelupalvelun CIA:n salaisen ohjelman, joka varustaa ja kouluttaa kapinallisjoukkoja. Joukot ovat taistelleet Syyrian presidentti Bashar al-Assadin hallintoa vastaan. Päätöksestä The Washington Post -lehdelle kertoi kaksi nimettömänä pysyvää viranomaista. Valkoinen talo ja CIA ovat kieltäneet väitteet.

Viranomaisen mukaan päätöksen on tarkoitus parantaa Venäjän ja Yhdysvaltojen välejä. Assad on Venäjän liittolainen.

Reutersin mukaan CIA:n ohjelma alkoi vuonna 2013. Presidentti Barack Obaman tavoite oli saada Assad pois vallasta.

Päätöstä valmisteltiin jo ennen Trumpin ja Vladimir Putinin tapaamis- ta G20-huippukokouksessa Hampurissa.Kahden viranomaisen mukaan ohjelman keskeyttäminen ei ollut osa sopimusta Syyrian tulitauosta.

– Se (päätös) on merkki Putinille, että hallinto haluaa parantaa suhtei- taan Venäjän kanssa, yksi Reutersille puhuneista viranomaisista sanoi.

Reutersin mukaan CIA:n salaista ohjelmaa on kritisoitu toimimatto- muudesta. Osa koulutetuista kapinallisista on liittynyt Isisin ja muiden ääriliikkeiden riveihin. Ohjelman tukijat alkoivat epäillä sen tehokkuutta, kun Venäjä vuonna 2015 sijoitti joukkojaan Syyriaan.

Joiden analyytikkojen mukaan ohjelman lakkauttaminen voi vahvis- taa Syyrian ääriryhmiä ja vahingoittaa Yhdysvaltojen uskottavuutta.

– Tämä on merkityksellinen hetki. Putin on voittanut Syyriassa, yksi viranomainen sanoi Washington Postille.

– Olemme langenneet venäläiseen ansaan. Teemme maltillisesta vastustamisesta haavoittuvaisempaa, sanoi amerikkalaisten Lähi-idän instituutin Charles Lister.

CIA-ohjelman päättyessä Yhdysvallat on edelleen osallisena Syyrian sodassa. Maa on mukana Isisin vastaisessa ilmaiskukampanjassa Isisiä vastaan ja Pentagonin johtaa Syyrian kurdien koulutus- ja varustusohjelmaa.

Kongressissa seurataan tällä hetkellä tarkkaan Trumpin toimia. Venäjän vaikutusta Yhdysvaltojen presidentinvaaleihin ja Trumpin kampanjan yhteyksiä Venäjään tutkitaan. Trump on kieltänyt epäilyt.

MILJA RÄMÖ
milja.ramo@iltalehti.fi

Ihmisen sukupuu jälleen uusiksi. Kulttuuri syrjäyttää luontoa.

Ryhmä evoluutioantropologeja julkaisi 8.6 Nature-lehdessä päätelmänsä siitä, Marokosta läheltä Marrakeshia löydetyt 300000 vuoden takaiset kallot, raajojen luut, hampaat ja työvälineet kuuluivat nykyihmiselle.

Edellistä varhaisuusennätystä pitivät hallussaan 195000 vanhat ihmisluut Etiopiasta. Löytöjen perusteella erillisiä Homo sapiens -yhdyskuntia eli samanaikaisesti eri puolilla Afrikan mannerta.

Nämä Marokon ihmiset ovat olleet kasvoistaan silmiinpistävällä tavalla nykyihmisen näköisiä: terävä leuankärki, johon kieli kiinnittyy jne. Aivot olivat samankokoiset kuin nykyisin, mutta niiden muoto oli ohuempi ja pitempi.

Reconstitution de l’Homo sapiens de Jebel Irhoud au Maros il y a 300 000 ans

Outils de pierre retrouvés à jebel Irhoud

Ensimmäiset ihmiset (Homo) n. 4 mlj. vuotta sitten

Ihmisen lähin sukulainen eläinkunnassa on simpanssi (bonobo, Pan), josta kehityslinjat ovat eronneet n. 6.5 miljoonaa vuotta sitten. Ihmisen suku- haaraan arvellaan kuuluneen kenianihmisapinan (Ardipithecus 5.5. – 4.5 mlj. v.) ja ns. etelänapinoiden (Australopithecus 5.1 – 4.1 v.) sukujen lajeja. Kenian-esi-ihminen (Kenyanthropus platyops) on noin 3,5 miljoonan vuoden ikäinen laji, jonka ilmeinen seuraaja on ihmissuvun ensimmäinen laji turkananihminen (Homo rudolfensis) 2.3 mlj. vuotta sitten (ennen 1.9. mlj. vuotta tunnetaan vain hampaita). Hyvin tunnettu käteväihminen (Homo habilis) eli 1.9 – 1.5 mlj. vuotta sitten. Homo- sukuun kuuluneita lajeja on löydetty ainakin kahdeksan, viimeksi vuonna 2013 pieni-kokoinen todennäköisesti noin 335 000 – 236 000-vuotta sitten Etelä-Afrikan luolissa elänyt Homo naledi. Näistä ainakin neandertalinihminen ja siperialainen denisovanihminen ovat myös (”uudelleen”) risteytyneet nykyihmisen kanssa. Kehitysmallia kutsutaan mix&match-evoluutioksi. Se malli ei istu kovin pienipiirteiseen, esimerkiksi käyttäytymismallien geneettiseen evoluutioon.

Jo ardipithecukset ja australopithecukset ovat eläneet laumoissa, joissa yksilöt olivat erittäin riippuvaisia toisistaan. Lauma on pitänyt huolta paitsi pennuista myös esimerkiksi loukkaantuneista ja sairaista lauman jäsenistä. Muulla tavalla ei ole selitettävissä, että ihmisellä tapahtunut SIALIINIMUTAATIO on muuttanut ihmisen evoluution suuntaa.

Sialiinimutaation katsotaan päästäneen valloilleen ihmisen aivojen kasvun.

Se on poistanut erään solujen ulkopintojen kemikaalin, joka on muilla eläimillä aivoissa haitallinen, mutta lihas- ja luukudoksissa takaa niille noin nelin- kertaisen lujuuden, ja siten nelinkertaiset voimat, kuin ilman sitä. Sialiinilla (sialic acid) on luultavasti estävä vaikutus glia-hermosolujen kasvuun, jotka säätelevät neuronien toimintaa oppimisessa. Ihmisen aivoista se lähes puuttuu (Ajit Varki 1998). Ihmisen aivoissa onkin gliasolujen myeliiniä noin puolet, kun simpanssilla sitä on muutama prosentti. Aivojen ”lisäkasvu” koostuu siitä. Myeliini on ehdollistumisen sääntelijä.

Ruotsinvirolainen Svante Pääbo saksalaisesta Max Planck -instituutista (ent. Kaiser Wilhelm I.) osoittanut, että se puuttui myös neandertalinihmiseltä. Aivan varmasti vastaavanlaisia sialiini-mutaatioita on tapahtunut muillakin nisäkkäillä kymmenien vuosimiljoonien saatossa, mutta ne ovat karsiutuneet ilman sopivanlaista yhteisöä/yhteiskuntaa!

Luonnontieteellisesti perustava merkitys on I.P. Pavlovin ehdollistumisteorialla (1904, 1927) ja psykologisesti L.S. Vygotskin kielellisellä ajatteluteorialla (jossa kielen ja ajattelun pohjalla ja veturina on työn ja aineellisten työkalujen kehitys).

Ihmissuku ja nykyihminen vaikuttavat ilmaantuneen maailmaan kuin taikaiskusta varsin toisentyyppistä olennoista.

Kansan äänen numerossa 4/2008 silloinen päätoimittaja Reijo Katajaranta kirjoitti aiheesta arvostellen Halosen nimittämän ”Suomen ulkomaisen akateemikon  tuotantoa otsikolla ”Jared Diamond ei pitkälle puusta pääse”:

” Marxilaisuus kieltää koko käsityksen ihmisen perusluonteesta ja selittää kaiken käyttäytymisen ihmisen yhteiskunnallisten vuorovaikutussuhteiden kautta. Ihminen ei ole ihminen, ellei hän ole kasvanut yhteiskunnassa, vaan lähinnä harvinaisen avuton ”monivammainen simpanssi”. Diamondin osalta näyttää siltä, että hän on liittänyt ihmisen perusluonteeseen koko sen amerikkalaisen maailman, mikä häntä ympäröi.”

Katajaranta arvostelee Diamondin hikistä ja turhaa yritystä selittää laadullinen harppaus kehityksessä puhtaasti geenievoluutiolla ilman yhteiskuntaa ja ilman pavlovilaista ehdollistumista, yhteiskunnallisten ilmiöiden kuten kielen biologista materiaalipohjaa. Uudet tulokset osoittavat, että harppaus on ollut oletettuakin suurempi ja huomattavasti lyhemmässä ajassa.

Hankitut ominaisuudet syrjäyttävät evoluutiossa geneettisiä myös immuniteetissa

Ajit Varki esitti v. 2013 uusia tuloksia kadonneista geeneistä ihmistymisen selittäjinä, tällä kertaa immuunimekanismin puolelta. Sellaiset merkitsevät aina myös geneettisten ominaisuuksien katoamista hankittujen tai oikeammin sanoen hankittAVIEN tieltä. New scientist 6/2013 tiedelehdessä hän kysyy:

”Syntyikö ihmisyys kaikkien ruttoepidemioiden äitiin liittyen?”

Noin 100000 vuotta sitten ihmiskunta oli sukupuuton partaalla. Rajoittuen Afrikkaan väkilukumme oli pudonnut alle 10000:n. Uudet geneettiset todisteet osoittavat, että yksi väestöpullonkaulan aiheuttava tekijä oli tuhoisa bakteerikulkutauti. Bakteerit hyödynsivät immuunijärjestelmän geenejä kääntäen ne meitä vastaan. Ratkaisu oli yksinkertainen: päästä eroon kyseisistä harhauttajageeneistä. (Tässä yhteydessä ihminen menetti kyvyn hyödyntää pilaantunutta lihaa ainakaan kypsentämättä sitä huolellisesti, mikä muita eläimiä ei juurikaan näytä haittaavan.)

Varki tutki kahta geeniä nimeltään Siglec-13 ja Siglec-17. Molemmat koodaavat proteiineja,jotka liittyvät immuunisysteemin kontrolliin auttaen päättä- mään, milloin immuunisysteemi käy hyökkäykseen. Varki havaitsi, että molemmat ovat aktiivisia simpanssilla, mutta eivät ihmisellä. Miksi sitten piti päästä eroon hyödyllisistä immuunigeeneistä? Varki havaitsi, että kaksi vaarallista bakteeria Escherichia coli K1 ja B-ryhmän streptokokit saattoivat tarttua niihin. Nämä ovat tappavia erityisesti vastasyntyneille. Geneettinen data osoittaa, että nämä geenit sammutettiin aikana 440000 – 270000 vuotta sitten, ennen kuin neandertalin ja denisovan serkkumme erosivat nykyihmisistä. (Tuo on kyllä liian myöhäinen ajankohta; toisaalta tiedämme nyt myös, että se ero ei ollut aivan ehdotonta.)

Tietääkseni ensi kertaa tuli todistetuksi ilmiö geenideterminististen ja oppivien järjestelmien vuorovaikutuksesta evoluutiossa, että taudinaiheuttajat voivat evoluoitua geneettisesti käyttämään hyväkseen immuunigeenejä sen sijaan, että nuo menestyksellisesti torjuisivat ne. Tämä kannattaa muistaa myös käyttäytymismuotojen evoluution tutkimuksessa: Ehdollistumismekanismi on suorastaan räätälöitynyt käyttämään hyväkseen vihollis- ja saaliseläinten ehdottomia refleksejä, kun se erottaa toiminnassa kaiken lainalaisesti toistuvan satunnaisesta ja ainutkertaisesta.

PS: Tri Ajit Varki USA:n (oikean) tieteen syvimmistä sisäpiireistä…

Tohtori Ajit Varki oli USA:n ja NATO:n ”salainen pääsijoitus” pavlovilaisen ehdollistumismekanismin tutkimuksessa 60-luvun lopulta aina 2000-luvun alkuun, samaan aikaan kun toiset infosotivat laajaan julkisuuteen ehdollistumisenkiistävän ”sosiobiologian” ja ”ID-kreationismin” ”kilpailua” ”ideologia- vaihtoehtoina kansalle”. Varkin teoria oli, että solupintojen glykosaminoglykaanisokeriketjut KOODAISIVAT DNA:n tapaan mutta yksilöllisesti ehdollistu- nutta informaatiota. Niistä koostuvalla ns. hermotuppiverkolla (perineuronal net), joka mm. vuorottelee eräissä tapauksissa aksonien myeliinipeitteen (Fieldsin mekanismi) kanssa, onkin jokin rooli siinä, että uusi aksonisignaali pyrkii matkimaan edellistä läpäisynopeudeltaan  ym. (Giulio Tomassy, Harvard, ym.). Tätä mekanismia ei vielä hyvin tunneta, mutta sitä tutkitaan siellä, missä neurofysiologia etenee eikä takene.


Ajit Varki, University on San Diego, glycobiologian ja ihmistymisen tutkija.

http://www.bbc.com/news/science-environment-31718336?SThisFB

http://www.nature.com/news/fossils-point-to-a-big-family-for-human-ancestors-1.11144

https://www.ncbi.nlm.nih.gov/pubmed/9786333

 

********

Onko Ardipithecus ihmisen sukuun kaivattu vesiapina?

” Vesiapinahypoteesi on brittiläisen meribiologi Alister Hardyn esittämä teoria, jonka mukaan ihmisestä on kehittynyt huomattavan erinäköinen kuin ihmisapinoista siksi, että ihmisen kantamuoto joutui jossain evoluution vaiheessa sopeutumaan osittaiseen vesielämään. Hardy kiinnitti erityisesti huomiota siihen, että ihmisellä on lähes karvaton iho mutta muihin kädellisiin verrattuna poikkeuksellisen paksu ihonalainen rasvakerros.[1] Näitä ominaisuuksia esiintyy lähinnä merissä elävillä nisäkkäillä, kuten delfiineillä, mursuilla ja sireenieläimillä, ja niitä pidetään sopeumina lämmönsäätelyyn vedessä. Vesiapinahypoteesin avulla voidaan selittää monia muitakin ihmisen eroavaisuuksia muihin maanisäkkäisiin verrattuna, kuten pystykävely, suuret aivot, runsas hikoilu ja viehtymys veteen.[2][3] Hypoteesi ei kuitenkaan ole saavuttanut suosiota paleoantropologien keskuudessa.[4]

… Perinteisesti on ajateltu, että ihmisen kehittyminen sai vauhtia, kun ihmisen esivanhemmat laskeutuivat puusta maahan ja siirtyivät elämään savan- nille. Vesiapinateorian kannattajien mukaan tämä ei kuitenkaan ole uskottavaa, koska monet ihmiselle tyypillisistä piirteistä ovat savannilla hyödyttömiä tai suorastaan haitallisia. Niinpä on vaikea nähdä,kuinka ne olisivat voineet kehittyä luonnonvalinnan avulla savannioloissa. Sen sijaan he esittävät, että nämä piirteet kehittyivät sopeumina joko vesielämään tai sen jälkeiseen maaelämään. Tällaisia piirteitä ovat Elaine Morganin mukaan mm. seuraavat: [3][20][22]

Kaksijalkaisuus. Takajaloille nouseminen mahdollistaa kahlaamisen syvemmälle ilman että sieraimet joutuvat veden alle. Uidessa ja sukeltaessa ruumis on myös virtaviivaisempi, kun jalat on oikaistu selkärangan jatkoksi. Kaikki ihmisapinat nousevat kahdelle jalalle kahlatessaan vedessä, samoin Borneon nenäapinat.

Lähes karvaton iho. Melkein kaikilla nisäkkäillä on ihoa suojaava ja lämpöä eristävä karvapeite. Karvattomia ovat lähinnä vedessä elävät nisäkkäät (delfiinit, pyöriäiset, sireenieläimet, virtahevot) sekä nisäkkäät, joiden kantamuodot olivat vesieläimiä (norsut).[25]

Ihonalainen rasvakerros. Muilla kädellisillä rasvaa kertyy lähinnä vatsaonteloon, mutta ihmiselle voi kehittyä hyvinkin paksu läskikerros heti ihon alle. Tällaista tavataan lähinnä vesinisäkkäillä, joilla ihonalainen rasvakerros toimii sekä lämmöneristeenä että kellumisen helpottajana.

Runsas hikoilu. Ihminen hikoilee paljon enemmän kuin muut kädelliset, ja voi menettää hengenvaarallisen määrän vettä ja suoloja muutamassa tunnissa. Tämä voisi viitata siihen, että ihmisen evoluution aikana vettä ja suolaa on ollut aina runsaasti saatavilla.

Tahdonvarainen hengityksen säätely. Maanisäkkäillä hengitys on samantapainen refleksi kuin sydämen toiminta. Kaikki sukeltavat nisäkkäät sen sijaan pystyvät vetämään syvään henkeä ennen sukellusta ja pidättämään henkeä sukelluksen ajan.

Laskeutunut kurkunpää. Useimmilla nisäkkäillä kurkunpää sijaitsee nenäontelossa. Ihmisellä, samoin kuin joillakin hylkeillä, kurkunpää on laskeutunut suuonteloon. Tämän on esitetty estävän veden pääsyä hengitysteihin ja helpottavan nopeaa sisäänhengitystä suun kautta sukellusten välillä.

Epätavallinen nenän muoto. Kädellisillä sieraimet aukeavat yleensä suoraan eteenpäin, mutta ihmisellä ne aukeavat alas, jolloin niihin ei mene yhtä helposti vettä uidessa ja sukeltaessa. Myös nenäapinoilla (jotka uivat ja sukeltavat mielellään) on alaspäin aukeavat sieraimet. Toisin kuin simpanssit, ihmiset myös pystyvät sulkemaan sieraimensa joko sormin puristamalla tai nostamalla alahuulensa niiden peitoksi.

Suuret aivot. Vedessä elävillä nisäkkäillä on usein suuremmat aivot kuin niiden maalla elävillä sukulaisilla. Ihmisaivot myös vaativat sellaisia ravintoaineita, kuten tiettyjä rasvahappoja, jotka ovat harvinaisia maaekosysteemeissä mutta joita saa runsaasti kalasta ja muista merenelävistä. ”

Vesiapinateoriaa vastaan esitetyistä argumenteista jää ylitse muiden käteen, että se muka ”selittää asiat kahteen kertaan”. Savanniteorian kannattajien ehdoton dogmi on, että nykyihmisen edeltäjät ovat eläneet savannilla ja vain savannilla alkaen n.3 miljoonaa vuotta sitten. Tästä ei ole mitään todellista varmuutta. Kaikki Homo-lajit eivät eläneet savannilla,esimerkiksi Homo florensiensis ja Homo naledi. Heidelberginihminen, josta katsotaan haarautuneen nykyihminen, neandertalinihminen ja denisovanihminen,ei elänyt ainakaan pelkästään savanneilla.Muiden kuin vesiapinateorian on vaikeata selittää mm. vauvojen sukellusrefleksiä (hengityksen pysähtymistä veden joutuessa kasvoille), kurkunpään laskeutumista ruokatorveen (josta on sellainen suunnaton haitta, että ihminen tukehtuu vieraan esineen juuttuessa ruokatorveenkin, ei vain henkitorveen) ja ihonalaista rasvakerrosta. Isoja aivoja taas VESIAPI- NATEORIAN EI TARVITSEKAAN SELITTÄÄ (ja nehän seuraavat sitä paitsi juuri sialiinimutaatiosta): savannilla kiistämättömästi eläneellä Australopithe- cus africanuksella oli vesiapinapiirteitä, mutta APINAN AIVOT ainakin Björn Kurtenin mukaan. Emme kuitenkaan tiedä, oliko tuo pienen ihmisen näköinen kahdella jalalla juokseva apina esi-isiämme vai ei. Emme tiedä sitäkään, oliko se Ardipithecuksen jälkeläinen vai ei. Ardi on kuitenkin kiistämättömästi elänyt metsässä jokien rannoilla, mahdollisesti merenkin rannalla. ”Ardin” metsät ja joetkin ovat kuivahtaneet savanniksi.

Ardipithecuksen erikoinen piirre ovat sen jalat: ne soveltuvat sekä nelikätiseen kiipeilyyn puissa (alkuperäinen tehtävä), kävelyyn (joskaan eivät juokse- miseen) ja seisomiseen (myös yhdellä jalalla) maalla, joka voi olla myös kosteaa ja pehmeää, uimaräpylöiksi (johon isommat mutta hennommat kädet soveltuvat vielä paremmin) että maan ja joenpohjan kaivelemiseen ja esineiden poimimiseen sieltä samoin kuin ihminen kaivelee ja poimii käsillään. Ne eivät ole mihinkään mainituista tarkoituksesta mikään ”lajinsa Mersu”, mutta monipuolisuudessaan ”nerokas” ratkaisu, joka mahdollistaa elämisen kol- messa elementissä: puussa, maassa ja vedessä. Kuten vaikkapa oranki sen on tehnyt ilmeisimmin mieluiten ”työtä” jaloillaan ihmisen ja simpanssin kä- sien tapaan, ja käyttänyt käsiään kiipeilemiseen, uimiseen, syömiseen, puolustukseen ja (muuhun) kommunikaatioon. Lienee selvää, että Ardipithecus on osannut sukeltaa: simpukoiden tavoitteleminen kahlaussyvyyden ulkopuolelta olisi muuten hengenvaarallista, kuten simpansseille.

Ihmiselläkin esiintyy harvinaisena atavistisena mutaationa kaksivarpainen ”tarttumajalka”, joka ei tiettävästi ole muutenkaan juuri huonompi kuin tavallinen standardimalli.

Ei sananvapautta feministeille!

Arvon lukijat. Evoluutio kehittyy hitaasti, moottoriteknologia maltillisesti ja suoritinteknologia nopeasti. Somekeskustelun vihaeskalaation nopeus sen sijaan ylittää jopa huonojen uutisten nopeuden, jonka puolestaan tiedämme ylittävän valon nopeuden. Tänään oli taas yksi viikon päivistä jolloin piipahdin Twitterissä kääntymässä ja vannoutuneena ihmismielen maallikkotutkijana päätin jatkaa tuoreen esimerkin pohjalta ihmiskoetta. Koska Twitter on kertonut jo minusta koko totuuden, hyppään riemulla sen kelkkaan: en missään nimessä kannata feministeille sananvapautta!

Lokero tai kuitti

Juttu siis alkoi sinänsä asiallisesta väitteestä jonka mukaan ”setämiehet” puolustavat kyllä ns. natsien (mitä tässä yhteydessä lienevätkään) mutta eivät feministien sananvapautta. Vaatii melko valikoivaa kuuloa tehdä tästä laaja johtopäätös, mutta väitteessä on faktan päällä seisova totuuden siemen. Kun oman etupiirin edustajaa käsketään olemaan hiljaa, on luonnollista lähteä tätä puolustamaan ja kuten tiedämme, somessa se menee hetkessä överiksi. Väitettä voi perustella toisinkin. Olen ollut ns. vasemmisto-, kuin myös oikeistomyönteisissä keskustelu- ja muissa tilaisuuksissa joissa on käsitelty sananvapautta. On totta, että näistä jälkimmäisissä ei ole usein puhuttu nimenomaisesti feministien sananvapaudesta. Se ei ole ongelma sillä erinomaiset aiheen puhujat kuten vaikkapa Oula Lintula tai vihreistä asiaa ajoittain kommentoiva Olli-Poika Parviainen ovat muistuttaneet sananvapauden universaaliudesta. Tässä on se juju.

Feminismi, siinä missä buddhismi, pasifismi, vegetarismi ja moni muu ovat aatteita joita ihmisellä on vapaus kannattaa ja edistää. Ne ovat ihmisen henkilökohtaisia valintoja. Henkilökohtaisen yläpuolella on yhteiskunta ja juuri sillä tasolla Suomessa määritellään sananvapaus rajoineen. Näin ollen on mielestäni alentavaa ihmistä kohtaan sanoa että ”feministillä” tai ”natsilla” (aivan kun olisivat toistensa vastakohtia) tai millään muullakaan on ryhmällä sananvapaus. Ei – ihmisellä on sananvapaus ja -vastuu. Minun maailmassani ihmisen elämän valinnat eivät saa vaikuttaa hänen asemaan sananvapauden kannalta. Esille nousee uusia haasteita, uusia vähemmistöjä, uusia tahoja ja näkökulmia. Emme voi tietää mikä on seuraava kipeästi ääntään kuuluville kaipaava aate, joten emme voi mitenkään etukäteen näitä aatteita lokeroida. Feministin sananvapaus ei tule feminismistä vaan ihmisyydestä ja sitä ei voi ottaa pois häneltä tai muiltakaan.

Tasapainosta saa väitellä kuin makuasioista konsanaan

On aivan eri keskustelu puhua siitä mitkä ihmisryhmät saavat missäkin kontekstissa ääntään kuuluviin. Se ei ole sananvapauskeskustelu, vaan media-analyysiä, someilmiöiden tutkimista, ilmaisutaidon pohdiskelua ja paljon muuta. Usein tätä korostavat ne ihmiset joiden mielestä feministillä/natsilla/vegaanilla/cis-miehellä/turkulaisella ei pitäisi olla oikeutta sanoa mielipiteitään, ainakaan tietyssä kontekstissa tai mediassa. En hetkeäkään kiistä tällaisten idioottien olemassaoloa mutta sekään ei ole juridisessa mielessä sananvapauskeskustelua. Lähempänä sitä on keskustelu sananvapauden ilmapiiristä, josta jokusen sanan olen lausunutkin (osa myös tekstinä). Juuri tämän ilmiön kohtasin tänään Twitterissä: sananvapaus murentuu koska yksinkertaisesti pelkkä mielipiteen ilmaiseminen riittää synnyttämään vihaa. Vaihtoehtoisen näkökulman tarjoaa Tuija Siltamäki tuoreessa Aamulehden kolumnissa, jossa pohditaan miksi kritiikkiä ei kohdisteta sanomaan vaan sivuseikkoihin.

Psykologit ovat tuon tuosta todistaneet ihmisen olevan kiintyneempi yksittäistapauksiin kuin suuriin kokonaisuuksiin. Yhdelle yksikin yleisönosaston kirjoitus vihaamastaan ismistä on liikaa, toiselle ylistävä pääkirjoitus päivässä ei ole tarpeeksi. Annahan kun helpotan työtänne: demokratiassa informaatio ei ole, ei voi eikä saa olla absoluuttisessa tasapainossa. Viisas ymmärtää sen niin että maailmasta on hankittava tiedot useiden, erilaisten kanavien kautta koska niitä jokaista operoivat puolueelliset ihmiset. On onneksemme sula mahdottomuus kieltää ”väärien” mielipiteiden tai ihmisten esilletuonti. Koska moinen on mahdotonta, ainoa jäljelle jäävä keino on ymmärryksen kasvu, mediakritiikin oppiminen ja sananvapauden vaaliminen. Ei siksi että olisimme ns. vastapuolen kanssa samaa mieltä ehkä varauksinkaan, vaan siksi että aikamme suurin viisaus – tieteellinen metodi – on luotu vahvistumaan haasteista.

Olkoon näin

Jos olisin saanut sentin joka kerta kun minulle vattuillaan ankarasti netissä, on siinä ja siinä saisinko halvimman kahvikupillisen ostettua. Epäilemättä jos minulla olisi minkään asteen valtaa tai asemaa, saattaisi onnistua cappucinokin. Yli 20 vuotta nettiä käyttäneenä huomaan kuitenkin tiettyä kynnyksen madallusta. Vaikka muinaisessa Usenetissä herjat lensivätkin herkästi, siellä oli useimmiten taustalla jokin heiveröinen tekosyy asiaan liittyen. Niin some kuin perinteinen mediakin on tänä päivänä opettanut, että tekosyy on tänä päivänä tarpeetonta. Viha on aivan riittävä oikeutus omaan olemassaoloonsa.

Tällaisena aikana jos koska on oltava valmiutta puolustaa kenen tahansa sananvapautta lain puitteissa. Sanat eivät ole väkivaltaa vaan sivistysyhteiskunnan rakennuspalikoita. Niitä on ehkäpä tänä päivänä määrällisesti niin paljon että huimaa, joten lohduttautukaamme vanhalla sanonnalla joka on ehkä juuri nyt parhaissa voimissaan: joskus se sokeakin kana jyvän löytää.

Venäläinen tv-kanava: ”Suomi ampui Mainilan laukaukset ja provosoi talvisodan Saksan apurina”

(Hybridi)informaatiosota on alkanut?

Aivan jutun lopussa lukee kuitenkin seuraava teksti: ”Leonid Maslovskin artikkeleissa esitetyt mielipiteet ovat hänen henkilökohtaisia kannanottojaan eivätkä ne välttämättä ole yhteneviä televisiokanava Zvezdan toimituksen mielipiteen kanssa”.

Lähde: Venäläinen tv-kanava vääristelee historiaa: ”Suomi ampui Mainilan laukaukset ja provosoi talvisodan Saksan apurina” – Ulkomaat – Ilta-Sanomat

Ilmakylmäpumppu on hyvä keksintö – ja hankinta

Ennen ilmakylmäpumpun hankintaa ei olisi tullut mieleenkään tehdä lämpimänä kesäpäivänä Karjalanpaistia, vaikka se onkin herkullista – uuni olisi lämmittänyt kämppää sietämättömästi.

Nyt kun on ilmakylmäpumppu, niin tekaisin herkullisen Karjalanpaistin ja pistelin juuri napaani ensimmäisen annoksen – ja pumppu pitää huoneenlämpötilan miellyttävänä uunista huolimatta.

Se ilmakylmäpumppu poistaa myös liiallista kosteutta ilmasta, joka sekin lisää asumismukavuutta.

Tein jokunen vuosi sitten pumpun ulkoyksikölle kunnollisen pedin rakennuksen pohjoispuolelle. Valoin betonilaatan syvälle maanpinnan alle ja laatan päälle laitoin sitä oleellisesti suuremman Finnfoamin, jonka päälle osittain karkeaa kalliomursketta ja ulommas normaali nurmikko. Nyt ulkoyksikköä ei pääse routa kallistelemaan, vaikka kuinka mieli tekisi.

Neandertalilainen ei ajatellut kielellisesti, kuten nykyihminen?

 

.. ainakaan samoilla aivojen osilla kuin ihminen, jota ovat näköaivokuoren perua.

Uudet tulokset neandertalailaisen aivoista viittavat siihen, erityisesti ns. Marty Serenon teorian valossa, että tiedonkäsittely neandertalin ihmisen aivoilla olisi muistuttanut enemmän simpanssin vastaavaa kuin nykyihmisen. Suunnattoman laaja osa simpanssin aivokuoresta kuuluu ainakin puissa elävillä simpansseilla näköaivokuoreen. Ihmisllä noista osista on muodostunut paitsi ihmisen paljon pienempi näköaivokuori (vaikka ihminen näkee paljon paremmin) myös kaikki kielellistä informaatiota käsittelevät osat, jotka ihmisellä muodostavat pääosan isojen aivojen kuoresta. Tähän viittaa myös neandertalilasen ja simpanssi huomattavasti suuremmat silmät ihmiseen nähden. Tässä artikkelissa on nyt asia vain nähty nurinkurisesti.

Neandertalilaisella kuitenkin oli ollut sialiinimutaatio, joka lisää ehdol-listumisaineen myeliinin määrää aivoissa moninkertaisesti, kun sen sijaa simpanssilla ”liian” myeliinisoitumisen estävä sialiini on tallella.

http://www.pnas.org/content/107/suppl.2/8939.full.pdf

Neanderthalin ihmisen sukupuuton syy selvisi – liian suuret silmät

” Tutkijoiden mukaan neanderthalin ihmisen silmät kehittyivät niin suuriksi, että näköhavaintojen käsittely vei liian paljon aivokapasiteet- tia. Tämä esti esimerkiksi ryhmätyötaitojen kehittymisen.

Neanderthalin ihmisten kalloja tutkineet tiedemiehet ovat mahdollisesti selvittäneet syyn sille, miksi neanderthalilainen kuoli sukupuuttoon ja nykyihminen, Homo sapiens, selvisi.

Tutkijat ovat todenneet, että neanderthalin ihmisellä oli selvästi nykyihmistä suuremmat silmät. Tästä seurasi, että neanderthalilainen joutui käyttämään suuren osan aivokapasiteetistaan näköaistimusten käsittelyyn, jolloin muu intellektuaalinen kehitys kärsi.

Neanderthalin ihminen eli noin 250 000 vuoden ajan, mutta katosi jääkauden aikaan noin 28 000 vuotta sitten. Neanderthalilaiset elivät jonkin aikaa rinta rinnan myös nykyihmisen kanssa Afrikassa.

Neanderthalin ihminen kuitenkin siirtyi Eurooppaan, missä se joutui sopeutumaan pitkiin öihin ja pilvisiin päiviin. Sopeutuessaan neanderthalilainen kehitti suuret, vahvat silmät ja aivojen takaosan, joka kykeni prosessoimaan suuren määrän näköhavaintoja.

Neanderthalin ihmisen silmäkuopat olivat keskimäärin kuusi millimetriä suuremmat kuin nykyihmisen. Tutkijoiden mukaan ero on merkittävä.

Homo sapiens puolestaan pysyi aurinkoisessa Afrikassa, eikä tarvinnut lisätehoa silmiinsä. Sensijaan nykyihmisen aivojen otsalohko alkoi kehittyä.

Ihmisen ajattelu keskittyy otsalohkoon. Sen kehitys merkitsi sitä, että nykyihminen sai eräitä erittäin tärkeitä ominaisuuksia. Kognitiivisten taitojen paraneminen auttoi ihmistä muodostamaan ryhmiä, toimimaan yhteistyössä ja kehittämään taitojaan.

Kun jääkausi vaikeutti olosuhteita, nykyihminen sai ratkaisevaa etua taidoistaan. Hän pystyi luottamaan kumppaneihinsa, välittämään informaatiota toisilleen ja reagoimaan nopeasti tapahtumiin.

Arkeologit ovat löytäneet vahvistusta tälle teorialle. Homo sapiensin hallusta on mm. löydetty neuloja, he siis kykenivät ompelemaan itselleen vaatteita, jotka olivat oiva apu jääkauden asukkaille.

Tutkimus on julkaistu Preceedings of the Royal Society B Journal -tiedelehdessä ja siitä uutisoi BBC.
Lisää aiheesta

BBC: Neanderthal large eyes ’caused their demise’ ”

Marty Serenon mukaan ihmisen kielellisrakenteista informaatiota prosessoivat alueet ovat muodostuneet näköaivokuoren alueista kielellisen uudelleenjärjestämisen tuloksena.

http://discovermagazine.com/1996/jun/abrainthattalks785#.UUCSs1exeUY

”  FROM THE JUNE 1996 ISSUE

A Brain That Talks

Our brains are much like those of our primate cousins, so where did we get our uniquely human gift of speech? One human says we simply rewired brain structures devoted to a different, more general primate specialty – vision.

I always had this weird idea that I had to know lots of different things, says a faintly uncomfortable Marty Sereno. He shifts in his chair, turning his back to a Post-it-fringed computer screen and a table so deep in open journals that it looks like the cross-bedded planes of a geologic formation. Sereno is sitting in his office at the University of Califor- nia at San Diego, where drawn miniblinds shut out the distracting southern California sunshine. When you’re trying to do interdisciplinary stuff, he continues, it’s no good putting two specialists together in a room, because they can’t talk to each other. You’ve got to pretend you’re in the other field; you have to go and live with the natives. It has to be all in one head.

To understate the case considerably, the 40-year-old Sereno has a lot of things in one head. There is his primary research interest, of course, which is the neurological architecture of vision in primates and rodents. Then there are the new techniques in brain imaging that he has helped pioneer, and the computer programs he and his collabora- tors have conceived to display the results. There is, as well, a wealth of information on subjects as various as linguistics, communication systems in animals, philosophy, and modern jazz (he’s an avid guitarist).

And then there is his unconventional theory about brain evolution and the origins of human language, which has been simmering on a back burner of his mind since graduate school. The theory appears flamboyantly interdiscip- linary and complex. But Sereno merely shrugs at that characterization. Some things just have a lot of parts, he says. Not an impossible number, but enough that ten won’t do. Sometimes it just has to be a hundred.

Reduced to almost haiku proportions, Sereno’s idea is this: language ability arose in the human brain not through the development of a new, uniquely human language organ, as most accounts have it, but by a relatively minor rewiring of a neural system that was already there. And that neural wiring belonged largely to the visual system, a part of the brain that recent research–including Sereno’s own–has shown to be almost unimaginably complex.

These are statements slightly less heretical than those an earlier Martin nailed to the door of Wittenberg Castle Church, but not by much. Language is often regarded as a cognitive boundary, one of the last things that separate us from our primate cousins. But if Sereno is right, and language rode into our brains on the coattails, so to speak, of vision, we humans are once again a little less special than we thought.

For the moment, the evidence Sereno produces to support his theory is largely circumstantial; he cites chiefly the path taken by the brain in the course of its evolution. Roughly 500 million years ago, when the first vertebrates appeared, a small lump at the rear of the brain stem expanded to become the cerebellum. At the same time, a pair of small, primitive structures surrounding the brain stem and cerebellum expanded into the two hemispheres of the cerebrum. Finally, between 200 and 300 million years ago, the six-layered cerebral cortex appeared in mammals as a blanket of nerve cells covering the cerebrum. In humans, this eighth-of-an- inch-thick layer is folded in intricate wrinkles, and the rear two-thirds of it is divided into areas corresponding to the senses, or what neuroscientists call modalities: hearing, touch, vision, and so on.

As Sereno points out, we know that in the other, nonhuman higher primates, the visual processing system takes up half the cortex. It is not known precisely how much of the human brain is given over to vision – the kinds of invasive experiments traditionally needed to determine that can only be done in animals, not people. But Sereno thinks it likely that new techniques in brain scanning will reveal that we, too, have that much visual cortex in our brains. And he thinks that natural selection could well have jury-rigged those preexisting structures to perform some new functions. What could be more logical, he asks, than running the new train of language on the old tracks of vision? We ought to pay more attention to the things animals do that might have been built upon for language, he says. Look – the system is definitely souped up in us. People can do a lot more stuff than monkeys can. But the basic hardware is not that different.

According to the prevailing notion of how the human brain is organized, language is centered in a couple of areas on the left side of the brain that are named for the nineteenth – century scientists who discovered them. One, called Broca’s area, sits just below the temple; it is involved in language production. The other, Wernicke’s area, is just behind the ear and seems to control language comprehension.

Broca’s and Wernicke’s areas are certainly involved with language, says Sereno; his quarrel is with the idea that language is confined there. In his view, localizing a higher-order function such as language to two quarter-size patches of cortex smacks of a prescientific mind-set. It’s sort of like a holdover from the phrenologists, he says, referring to proponents of the eighteenth-century notion that such individual traits as musical ability or a tendency toward violence could be detected from bumps on the skull. Sereno thinks instead that language centers might be scattered all over the brain, largely in the mosaic of cortical areas devoted to visual processing but also in parts devoted to motor coordination and auditory perception.

Most scenarios of language evolution tend to sidestep the knotty issue of what might have gone on in the human brain to make language possible. Since the researchers who are interested in language evolution tend to be linguists and anthropologists, not neuroscientists, they focus on questions such as when language evolved or what its early phases might have been like. But Sereno brings a much broader perspective to the table.

… ”

 

STEPHEN HAWKING ESITTÄÄ TÄYSIN UUDENTYYPPISTÄ GRAVITAATIOTEORIAA

http://keskustelu.skepsis.fi/Message/FlatMessageIndex/355465?page=2#363834

Stephen Hawkingin uusimman kirjan ”Suuri suunnitelma” (The Grand Design, yhdessä tieteiskirjailija Mlodinovin kanssa) varsinainen pläjäys, joka on esitetty lopussa kuin ohimennen, on, että gravitaatio olisi massaenergiaan ja liike-energiaan nähden negatiivista energiaa, ja maailmankaikkeuden kokonaisenergia olisi nolla.

Potentiaalienergia ei olisikaan silloin vain laskennallinen suure, vaan ”täyttä materiaa”, jota ”kumotaan”, kun esimerkiksi kappaletta nostetaan ylöspäin gravitaatiokentässä, tai positiivista sähkövarausta siirretään niin ikään positiivisen jännitelähteen suuntaan. Ideologisesti kyseessä on jonkinlainen ”kaksoisenergetismi”, uusi fysiikan ideologia.

Kirja on kirjoitettu ennen Higgsin bosonin ”ratkaisua”, jonka Hawking ei uskonut olevan positiivinen (mutta uskoo niin nyt), ”hyvissä ajoin” uu- deksi vaihtoehtoiseksi maailmankuvaksi.Kirja kannattaa multiversumi- teoriaa ja myötäilee joissakin asioissa ”monimaailmatulkintaa”, mutta ei tarkoita aivan samaa kuin Hugh Everett ja mormonit. Kirjassa hyväk- sytään jollakin tavalla Everettin opettajan John Wheelerin ”madonrei- ät”, eikä siten kumota ehdottomasti (ymmärtääkseni) ”aikamatkailua”. Tähän liittyen kirjassa esitetään useassa kohdassa, että ”valon nopeus voidaan ylittää”, esimerkiksi kirjassa väitetään että Tsherenkovin va- lonsäteily ydinvoimaloissa johtuu siitä, että ”elektronit liikkuvat vedes- sä valoa nopeammin”,ja osa sähkökentän fotoneista ikään kuin jää niis- tä jälkeen.Tuosta sain ainakin minä väärän kuvan siitä, mitä haluttiin sa- noa. Ainoankaan fysikaalisen olion nopeus ei ylitä valonnopeutta tyhji- össä, minkä mahdollisuuden erityinen suhteellisuusteoria kiistää. Kir- jassa väitetään myös sopivalla nopeudella liikkuvan havaitsijan havait- sevan ”ajan kulkevan taaksepäin” jossakin versumin osassa. Tämä edellyttäisi  kuitenkin, että kyseinen ”havaitsija” liikkuisi valon nopeutta suuremmalla nopeudella.

Nuo totutusta poikkeavat tulkinnat johtuvat siitä,että kirjassa ei tun- nusteta ’materiaalisen olion’ (objektin) käsitettä (kuten  dialektisessa ja muussa emergentissä materialismissa), joka on juuri se entiteetti joka mm. ei voi liikkua valoa nopeammin, on se sitten hiukkanen tai in- formaatiosignaali. Erilaiset muut, puhtaasti matemaattisesti ”viriteltä- vissä” olevat ”mittauskohteet” niin voivat tehdä, koska ne eivät ole fysi- kaalisten olioiden kokonaisuuksia.Toisaalta Tsherenkovin säteilykin voi-daan tulkita johtuvan siitä, ettei todellinen olio (myöskään elektroni) voi ylittää valon nopeutta. Kiihtyvässä liikkeessä oleva sähkövaraus ylipää- tään aina säteilee fotoneja. (Fotonit jossakin väliaineessa silti voivat ”jäädä jälkeen” siitä.)

Kirjassa väitetään myös, että on aivan sama ajatellaanko Maa tai Aurin- ko jököttämään paikallaan ja muu versumi kiertämään sitä, vai nämä liikkumaan homogeenisessa versumissa. Noin aivan puhtaasti mate- matiikan kannalta onkin,MUTTA EI FYSIIKAN kannalta,sillä tämä edel- lyttäisi äärettömiä (kierto)nopeuksia siellä ”laidoilla”, eikä erityinen suh- teellisuusteoria, jonka nimiin tämäkin kirja muutoin vannoo, voisi pitää paikkaansa. Kysymykseen monista ulottuvuuksista kirja suhtautuu tutun myönteisesti, ja perusteleekin, miten kolme paikkaulottuvuutta ovat erikoisasemassa voiden taata paikallisesti stabiilin avaruuden.

Hawkingin lanseeraaman ”malliriippuvaisen realismin” filosofian mal- lit eivät ole aivan samaa samaa kuin mm.  dialektisen materialismin teoriat, joissa mm. käsitteet ja jopa kulloinenkin muodollinen logiikka- kin voidaan määritellä kussakin erikseen. Malleilla on aina ymmärtääk- seni ainakin perustavimmat käsitteet samat, mutta ne painottavat todellisuuden eri puolia ja ne yhdistetään ”rajapinnoilla”.

Niiden ero on lopultakin enemmän tiedollinen ja havainnollinen kuin olemuksellinen. Tällainen on todellakin mallintamista enemmän kuin teorianmuodostusta. Hawkingille ”alkuräjähdys on seurausta luonnon- laeista”, joista siis perustavimmat olisivat ”ehdottoman muuttumatto- mia” (myös alkupaukkujen yli),joten kirjassa on syytä epäillä suhtaudut- tavan rivien välistä yhtä kielteisesti aitoon emergenssiin eli luonnonla- kien kehitykseen kuin Kari Enqvistin yksinkertaisessa energetismissäkin.

Noihin ehdottomiin luonnonlakeihin olisi myös ”sisäänkirjoitettu” kaksi- päisen muodollisen logiikan taustaoletukset: olisi olemassa sellainen (moniulotteisen) olemisen taso, jonka ”pisteissä” mikä tahansa ominaisuus joko täysin olisi tai sellaista ei olisi lainkaan.

Ns. luonnonvakiot kuten valonnopeus tyhjiössä eivät kuitenkaan olisi perustavimpia luonnonlakeja, vaan ne olisivat ”versumivakioita”, jotka muuttuvat enemmän tai vähemmän joka ”poksahduksessa”, joiden tuloksena olevat versumit eri vakioineen eivät ”kommunikoisi” keskenään ainakaan tavallisilla versumiensisäisillä fysiikan laeilla.

Mahdollisuuden ja todellisuuden dialektiikka teoksesta puuttuu ko- konaan, josta seuraa, kun on kysymys todennäköisyyslaeista, että jokin tämän hetken todella toteutuva ”ratkaisu” (tapaus) muka vaikuttaisi myös ”ajassa taaksepäin” (versumissa) siihen, miten sen ”rakennuspali- kat” joskus menneisyydessä ”todella ovat olleet”, eli tämä puoli EI OLISI LUONTEELTAAN PELKÄSTÄÄN TIEDOLLISTA, että tuosta asiasta vain saataisiin uusi tieto. Tämä käsitys on hienossa sopusoinnussa ”Wheele- rin madonreikien” ja ”aikamatkailun” kanssa, mutta jyrkässä ristiriidassa objektiivisen emergenssin kanssa.

Todellisuudessa mahdollisten eli  virtuaalisten hiukkasten ei tarvitse olla samanlaisia kuin aktuaalisten hiukkasten,vaikka ne muuttuvat sel- laisiksi sopivien edellytysten vallitessa, ja vaikka niistä ehkä saadaankin fysikaalista tietoa vain niiden muuttumisten kautta aktuaalisiksi hiukkasiksi.

Ainoa mikä siinä ykskantaan kumotaan on ”älykäs luominen”: sellaista ei voi olla, eikä myöskään ”tarvita”.

En vaihda silti dialektisesta enkä muusta emergentistä materialismista tähän teoriaan: joutuessani valitsemaan kahdesta vaihtoehdosta, jossa toisessa perustavimmat luonnonlait ovat ehdottoman muuttumatto- mia, mutta MENNEISYYS voi vielä tänäänkin ”todella muuttua” kau- aksikin ajassa taaksepäin (”malliriippuvaisessa realismissa”),ja toises- sa taas menneisyys on täysin lukkoonlyöty (determinismin periaate) ja objektiivisesti ”se, mikä se on”, mutta LUONNONLAITKIN EVOLUOI- TUVAT (emergentissä kuten dialektisessa materialismissa) valitsen ilman muuta ja epäröimättä jälkimmäisen!

Nyt mahdollisesti löytymässä oleva Higgsin bosoni tai sen kaltainen (yksi tai jopa useampi) entuudestaan tuntematon hiukkanen sopii olio- teoriaan ja siten emergenttiin materialismiin hyvin. Tähän Hawkingin ideaan gravitaation ja energi/an/oiden keskinäissuhteista se varmaan tuo lisävaloa, kun päästään tarkempiin ja halvempiin lisätutkimuksiin energia-alueella, joka nyt tiedetään tarkoin.

Higgsin bosonihan sellaisenaan nykyisellään ei selitä gravitaatiota eikä raskasta massaa, vaan pelkästään hitaan massan (ellei sitten ole suorastaan jollakin tavalla ”positiivinen ja negatiivinen Higgsin bosoni”, joista toinen selittäisi massaa ja toinen gravitaatiota… Sitten ne ainakin olisivat aina varmasti ”tasapainossa”, kuten Hawking olettaa niiden kokonaisuutena aina olevan…

Lenin oikaisi mestarillisesti v. 1908 materialistisen filosofian pohjalta Ranskan Tiedeakatemian puheenjohtajaa Henri Poincaréta, joka oli itsenäisesti johtanut huomattavan osan erityisen suhteellisuuteorian matematiikkaa Hendrick Lorentzin muunnoksen ja Michelson-Morleyn valonnopeushavaintojen perusteella tämän teorianmuodostuksessa olevasta virheestä. Suotta jauhaa enqvistit filosofian olevan ”turhan- päiväistä”, kun eivät itse osaa sitä! Materialismi ja empiriokritisismi:

http://keskustelu.skepsis.fi/Message/FlatMessageIndex/372461

http://www.kirjavinkit.fi/arvostelut/suuri-suunnitelma/

Donaldin uusi, lehdissä ”ylistetty” turvallisuuspoliittinen neuvonantaja ei ole sen mieleisempi kaikille kuin edellisetkään

http://aamulehdenblogit.ning.com/profiles/blogs/donaldin-uusi-lehdiss-ylistetty-turvallisuuspoliittinen

 

Trumpin yllätysnimitys kerää kiitosta: Uusi neuvon­antaja on suorasuu, joka uskaltaa haastaa Venäjän ja myös pomonsa

H.R. McMaster on menestynyt Irakin sotien veteraani, joka pitää Venäjää epäilyttävänä vihollismaana.

 

Yhdysvaltain presidentin Donald Trumpin uusi kansallisen turvallisuuden neuvonantaja on kenraaliluutnantti Herbert Raymond McMaster. McMaster tulee Trumpin esikuntaan epäiltyjen Venäjä-yhteyksiensä vuoksi erotetun Michael Flynnin tilalle.

Uusi neuvonantaja on arvostettu sotilas ja Irakin-sotien veteraani aina 1990-luvun alusta asti.

Hänet tunnetaan suorapuheisena ihmisenä, kyseenalaistajana ja henkilönä, joka uskaltaa haastaa myös esimiestensä näkökannat, amerikkalaismedia luonnehtii.

Tämä luonteenpiirre on kiinnostava, sillä presidentti Donald Trump on tunnetusti herkkä arvostelulle.

Vastaan sanominen, oma ajattelu ja suora suu veivät häneltä kaksi kertaa ylennyksen kenraaliksi.

Mikään jääräpäinen inttäjä hän ei lehtitietojen mukaan kuitenkaan ole: The New York Times luonnehtii häntä pikemminkin älykkääksi, kohteliaaksi ja huumorintajuiseksi.

McMaster on politiikassa kokematon, eikä hänellä tiedetä olevan kytkentöjä Trumpin lähipiiriin eikä vaalikampanjaan, lehti kertoo. Valkoisessa talossa hän joutuu taistelemaan Trumpin korvista presidentin päästrategin Stephen Bannonin kanssa.

Hän ei juuri tunne puolustusvoimien päämajaa Pentagonia, The Washington Post kertoo.

Venäjään uusi neuvonantaja suhtautuu epäluuloisesti: Venäjä on uhka ja Yhdysvaltain vihollinen. Hänen edeltäjänsä Flynnin lähestymistapa oli kutakuinkin päinvastainen: hän joutui eroamaan siksi, että hänen epäiltiin neuvotelleen Venäjän kanssa pakotteiden purkamisesta.

Irania kohtaan McMaster on vähintään yhtä epäluuloinen, arvelee tutkija Peter Feaver The Washinton Postissa.

Samassa lehdessä McMasterin hyvin tunteva sotilaskollega huomauttaa Trumpin saavan neuvonantajan, joka tietää, mitä sotaan lähtö ja sodan pitkittyminen merkitsee.

Donald Trump julkisti H.R. Masterin (oik) nimityksen Floridan klubillaan.

 

Hän on nimittäin kirjoittanut 1996 tunnetun, kuuluisan kirjan Vietnamin sodasta:

Velvollisuuden rikkominen: Johnson, Mcnamara, yleisesikuntaupseerit, ja valheet, jotka johtivat Vietnamiin

Dereliction of duty on sotaoikeydellinen termi, joka tarkoittaa velvollisuuden kuten käskyn tai pysyväismääräysten tietoista nodattamattatta jättämistä tai harkittua ”väärinymmärtämistä.

Dereliction of Duty: Lyndon Johnson, Robert McNamara, The Joint Chiefs of Staff, and the Lies that Led to Vietnam

Dereliction of Duty (McMaster book).jpg
Author H. R. McMaster
Country United States
Language English
Subject Vietnam War
Publisher Harper Perennial
Publication date
 September 2, 1997
Media type Print (Hardcover)
Pages 352
ISBN 0060187956

USA:n itsenäisyystaistelun ideologia

http://www.romeroinstitute.org/docs/Week%204/The+Scottish+Enlightenment+and+the+American+Founding.pdf

THE SCOTTISH ENLIGHTENMENT AND THE AMERICAN FOUNDING

Writing to Thomas Jefferson from his modest residence in Quincy, Massachusetts, John Adams begins what will be an interesting philosophical colloquy with these lines:

Montezillo Febraary 21st 1820

Dear Sir, Was you ever acquainted with Dugald Stuart?… I have a prejudice against what they call Metaphysicks because they pretend to fathom deeper than the human line extends. I know not very well what e’er the to metaphusica of Aristotle means, but I can form some idea of Investigations into the human mind, and I think Dugald in his Elements of the Philosophy of the human mind has searched deeper and reasoned more correctly than Aristotle, Des Cartes, Locke, Berkeley, Hume, Condillac and even Reid.’

The year is 1820. Adams and Jefferson, no longer in the pitch of political battle, have turned their attention to a wide range of intellectual matters and have begun yet another reflection on the assumptions and implications associated with the American Revolution. Within this context, there is nothing unusual about the two greatest leaders of American political sensibilities citing Reid and Stewart and even giving Reid pride of place in a list that includes Descartes, Locke, and Hume. By 1820 the debt of the Founders to Scottish moral and mental philosophy was widely acknowledged and repaid chiefly in the currency of admiration and discipleship. No brief essay can reach the range and contours of the debt. Rather, some illustrations and an assortment of not very well integratedfacts might serve as guide and reminder.

There is, of course, no decisive point of origin with inquiries of this sort. As early as 1560 the First Book of Discipline of the Church of Scotland had declared that miracles had run their course. Now put on notice, the Christian must make his own way and this chiefly through diligence and, yes, systematic education. The resulting model of Scottish education, with its distinctively ”humanistic Calvinism,” was widely adopted in American colonies and then in the States of the Union. At the time ofthe American Civil War (1861), there were 207 colleges and universities, of which 49 had been founded by Presbyterians.^ The influence of this educational mission was diffuse and powerful, all the more so given the relative absence of credible alternatives. It was common for American faculties to appoint Scottish tutors or those educated in Scotland. At William and Mary, for example, Jefferson was introduced to the works of his greatest heroes — Locke, Bacon, and Newton — by William Small, a graduate of Marichal College, Aberdeen. Small returned to England in 1764 and was a central figure in that Lunar Society whose members included James Watt, Josiah Wedgwood, Erasmus Darwin, and Joseph Priestley. It is difficult to exaggerate Small’s influence on young Thomas Jefferson who would write this about his teacher:

Dr. Small was … to me as a father. To his enlightened and affectionate guidance of my studies while at college, I am indebted for everything…. He procured for me the patronage of Mr. Wythe, and both of them, the attention of Governor Faquier…. [A]t their frequent dinners with the governor…. I have heard more good sense, more rational and philosophical conversation than all my life besides.^3

Perhaps it is worth noting also that Small’s own education at Marichal College was chiefly in the hands of William Duncan who, as a student there himself, studied Classics fi-om Reid’s own tutor,Dr. Blackwell. Duncan became well known for his fine translations of Cicero and of Caesar’s Commentaries. (I ignore here the question of whether Duncan’s text in Logic had any influence on Jefferson’s draft ofthe Declaration of Independence) To speak ofthe influence ofthe Scottish Enlightenment on education in America is at once to speak of Princeton whose legendary Scottish president, John Witherspoon (1723-1794), would become a signer ofthe Declaration of Independence. He not only presided over Princeton, he was an active and energetic teacher who personally instructed entire graduating classes. His students included the fiiture President of the United States, James Madison, as well as nine cabinet officers, twenty-one senators, thirty-nine members of the House of Representatives, a dozen State governors, five ofthe fifty-five delegates to the 1787 Constitutional Convention, and three Justices ofthe U.S. Supreme Court.

Witherspoon was a graduate of Edinburgh University, later awarded an honorary Doctorate from St Andrews in 1764. Within the Church of Scotland, he had already made a name for himself as a leader of the so-called ”Popular Party,” the party of conservative evangelicals. Thus, long before he would come to take so significant a part in the American cause, he had a clear conception of the need to protect religion from the reach of govemment, but not fi-om the reach of reason. As a teacher and educational reformer, he broadened and deepened the traditional curriculum, introduced new and daring philosophical ideas, enlarged and diversified the library holdings, and acquired fine apparatus for scientific studies. Known to be a graceful and eloquent speaker, he was possessed of a useful sense of humour as well. An insomniac given to post-prandial dozing, he failed to have the legislature of New Jersey move its meetings to an earlier hour. Apologizing in advance for the naps he knew he would be taking, he informed the assembly thus:

There are two kinds of speaking that are very interesting . . . perfect sense and perfect nonsense. When there is speaking in either of these ways I shall engage to be all attention. But when there is speaking, as there often is, halfway between sense and nonsense, you must bear with me if I fall asleep.^4

Witherspoon’s pivotal role was not limited to his innovations and influence as an educator, but extended directly to the political arena at the very moment when independence was to be established. The day was July 4, the year 1776, and the venue what came to be called ”Independence Hall,” Philadelphia. On the table was the Declaration of Independence, adopted two days earlier but now in a chamber rather chilled and hushed by forebodings. Rising to the occasion, Witherspoon proclaimed that:

There is a tide in the affairs of men, a nick of time. We perceive it now before us. To hesitate is to consent to our own slavery. That noble instrument upon your table, which ensures immortality to its author, should be subscribed this very morning by every pen in this house. He that will not respond to its accents and strain every nerve to carry into effect is provisions is unworthy the name freeman. For my own part, of property I have some, of reputation more. That reputation is staked, that property pledged, on the issue of this context; and although these gray hairs must soon descend into the sepulchre, I would infinitely rather that they descend thither by the hand of the executioner than desert at this crisis the sacred cause of my country.^

Witherspoon’s emigration from Scotland was initially postponed as a result of his wife’s fear of travel and relocation, especially to a world she judged to be barbarous. It may be said that her resistance was overcome in part by the insistent urging of a young American studying medicine at Edinburgh at the time, viz., Benjamin Rush (1746-1813).

Rush had graduated from the then College of New Jersey in 1760 when a mere fifteen years old. After a medical apprenticeship in Philadelphia, he went on for formal medical education at Edinburgh in 1766, there studying with Joseph Black and John Gregory and becoming both a disciple and good friend of William Cullen. Cullen’s friendships and collegial associations included Adam Smith, David Hume, and Cullen’s own patron. Lord Kames. Rush was not the only American to be inftuenced by Cullen’s empirical approach to medicine and science, for there was even a more famous disciple at a distance — Benjamin Franklin.

Rush’s other teacher, John Gregory was Thomas Reid’s cousin, a member of Reid’s ”Wise Club” and a bearer of that Scottish Common Sense philosophy for which Reid had recently and justly become famous. The question often asked is whether Thomas Paine’s best-selling pamphlet. Common Sense, was at all indebted to Reid. It is sufficient to note that it was Benjamin Rush who actually gave the title to Paine, though Rush would not be entirely supportive of the contents.* There is no doubt but that Rush’s achievements as a reformer in medicine were deeply grounded in the studies and relationships at Edinburgh. He would come to be hailed as the ”Father of American Psychiatry” by the American Psychiatric Association. His writing on psychological disorders, their medical and contextual determinants, closely track Cullen’s celebrated Nosology. nHe was founder of Philadelphia’s Dispensary for the Poor, the founder of Dickenson College, and the author of the first textbook in psychiatry written in the new world: Medical Inquiries and Observations upon the Diseases of the Mind (1812). His avid and relentless efforts in behalf of the abolition of slavery also were fortified during the Edinburgh years. Needless to say, opposition to slavery required no colonial importation of ideas, for the institution was judged repugnant by a number of home-grown luminaries. But Rush’s scientific and philosophical cast of mind was well served by the Scottish systematic approach to moral issues. Infiuential within this genre was Francis Hutcheson’s A System of Moral Philosophy (1755), which gave fijil expression to Grotius and Puffendorf as Natural Law theorists and which rendered logically and morally incoherent an institution of slavery within any context otherwise supportive of human rights.

Less well known now than Hutcheson’s writing but perhaps at least as influential in the second half of the eighteenth century was David Fordyce’s The Elements of Moral Philosophy. The work was published posthumously in 1754. Fordyce (1711-1751) was yet another remarkable Aberdonian, having died at sea several years earlier. Thus, he did not live to take satisfaction in the importance that would be attached to this work in the Colonies. It was an immediate fixture in the Harvard curriculum and soon a preferred text throughout colonial higher education. In Book II, Chapter IV of that work the author calmly traces the relationship between master and servant to that ”natural course of human affairs” which episodically finds opulence and poverty creating class distinctions. But reciprocity is the rule of reason in such affairs, such that persons of privilege require the labor of those who, owing to poverty, need such work. Speaking of the servant, Fordyce insists that.

By the voluntary Servitude to which he subjects himself, he forfeits no Rights but such as are necessarily included in that Servitude. .The offspring of such Servants have a Right to that liberty which neither they, nor their Parents, have forfeited [emphasis in original].” Clearly, slavery as such is understood as the corruption of the natural relationship, the woeful vice of it made by its hereditary extension. Later in the work, Fordyce, considering the terms of civil society and political authority, offers a judgment that could not help but give principle to colonial enthusiasms: As the People are the Fountain of Power and Authority, the original Seat of Majesty, and Authors of Laws, and the Creators of Officers to execute them; if they shall find the Power they have conferred abused by their Trustees, their Majesty violated by Tyranny, or by Usurpation, their Authority prostituted to support Violence, or screen Corruption, the Laws grown pernicious through Accidents unforeseen . . . then it is their Right, and what is their Right is their Duty, to resume that delegated Power, and call their Trustees to an Account.8

Turning now to matters of law, of delegated authority, and of rights, the name that summons perhaps the greatest attention is James Wilson (1742-1798), bom near St Andrews where he was educated, as well as at Glasgow and Edinburgh. More than the customary space is reserved here for Wilson because in his writing and his thought one is able to locate the rich amalgam of the discipline of law and that Scottish Common Sense philosophy committed to a naturalistic, no-nonsense empiricism resistant to linguistic sources of confusion and idle invention. The space devoted to Wilson, then, is earned by his pivotal role at the Founding, hut also hy his exemplification of the broader influences under consideration here. All this comes into focus in a truly pivotal case (vide infra) decided by the first U.S. Supreme Court with Wilson giving the most disceming of the opinions. Ambitious and adventurous, Wilson emigrated to the Colonies in 1766 tuming to the study of law under John Dickenson of Philadelphia. He thereafter established a successful law practice and readily entered into the revolutionary political climate of the time. A pamphlet of his composed in 1774 gave him intemational celebrity. Titled Considerations on the Nature and Extent of the Legislative Authority of the British Parliament, the work included the uncompromising claim that ”all men are by nature equal and free.” Though his life would prove to he a checkered one, Wilson was second only to James Madison himself in exercising control and rallying consensus in the Constitutional Convention of 1787. It is probably the case that his speech of October 6, 1787, urging the ratification of the Constitution, was more widely read and perhaps even more successful in its aims than The Federalist papers.’ Two years later, George Washington appointed James Wilson to the first U.S. Supreme Court where he served as Associate Justice.

In his capacity as Supreme Court justice, Wilson both shapes and sheds light on the emerging jurisprudence of the new nation. It is useful to consider one of the major cases settled by the Court in Wilson’s time, and the grounds which Wilson himself took to bedispositive. It is a well known case in U.S. Constitutional history, for it addressed the significant question of the immunity of individual States to actions brought against them by citizens. The case is Chisolm v Georgia, settle in 1793.’° In this action, the State of Georgia claimed sovereignty, and thus immunity to actions brought against it in a Federal court.

The terms of the dispute were novel, raising the question of whether a State could be sued by the resident of another State. Alexander Chisolm was a citizen of South Carolina and executor of the estate of one Robert Farquahar. The latter had sold uniforms to Georgia for its Revolutionary War effort but had not heen compensated. The Continental Congress, fore-runner of the new U.S. Congress, had established each State as sovereign and thus immune to actions arising in another jurisdiction. Even more than John Jay, Wilson understood the gravamen of the State’s claim, noting that, stretched to the limit of its tether, the claim could be reduced to a question, ”no less radical than . .. do the people of the United States form a NATION?” Wilson’s analysis of the issues is shaip but truncated, erudite and somewhat digressive, hut relentless in the logic of constitutionalism itself Before considering the main points he establishes with clarity and authority, it is of interest to identify the principal source of his broad philosophical perspective. His own words leave no doubt:

I am, first, to examine this question by the principles of general jurisprudence. What I shall say upon this head, I introduce by the observation of an original and profound writer, who, in the philosophy of mind, and all the sciences attendant on this prime one, has formed an area not less remarkable, and far more illustrious, than that formed by the justly celebrated Bacon, in another science, not prosecuted with less ability, but less dignified as to its object; I mean the philosophy of matter. Dr. Reid, in his excellent enquiry into the human mind, on the principles of common sense, speaking of the skeptical and illiberal philosophy, which under bold, but false, pretentions … [prevailing] in many parts of Europe before he wrote, makes the following judicious remark: ’The language of philosophers, with regard to the original faculties of the mind, is so adapted to the prevailing system, that it cannot fit any other; like a coat that fits the man for whom it was made, and shews him to advantage, which yet will fit very awkward upon one of a different make, although as handsome and well proportioned. It is hardly possible to make any innovation in our philosophy concerning the mind and its operations, without using new words and phrases, or giving a different meaning to those that are received.” 11

As he dissects the argument advanced by the State of Georgia, Wilson pauses to make the utterly ”Reidian” distinction between natural and artificial terms, the former referring to entities having real existence, the latter to abstract entities of uncertain ontology.’^ Thus, ”To the Constitution of the United States the term SOVEREIGN, is totally unknown.”

If issues such as that brought before the Court are to be settled, the terms on which they depend must be understood. In the extant case, the relevant terms are ’State’ and ’Sovereign’, and the nub of the issue is to be found at the point of origin of each. As for the State, says Wilson:

States and Governments were made for man; and, at the same time, how true it is, that his creatures and servants have first deceived, next vilised, and, at last oppressed their master and maker. MAN, fearfully and wonderfully made, is the workmanship of his all perfect CREATOR: A State; useful and valuable as the contrivance is, is the inferior contrivance of man; and from his native dignity derives all its acquired importance.

As to the actual nature of the State, James Wilson’s definition might well serve as a dictionary entry.

By a State I mean, a complete body of free persons united together for their common benefit, to enjoy peaceably what is their own, and to do justice to others. It is an artificial person. It has its affairs and its interests: It has its rules: It has its rights: And it has its obligations. It may acquire property distinct from that of its members: It may incur debts to be discharged out of the public stock, not out of the private fortunes of individuals. It may be bound by contracts; and for damages arising from the breach of those contracts. In all our contemplations, however, concerning this feigned and artificial person, we should never forget, that, in truth and nature, those, who think and speak, and act, are men. One begins now to follow the arc of the argument. Georgia is an artificial person, hut it exists in virtue of the actual persons constituting the State. If one citizen of Georgia can bring an action against another, then presumably one citizen of Georgia might bring an action against two citizens — or all citizens; that is, an action against Georgia. Next, Wilson addresses the more basic question of the grounds on which any citizen would resolve to settle disputes in such a way and concludes: The only reason, I believe, why a free man is bound by human laws, is, that he binds himself. Upon the same principles, upon which he becomes bound by the laws, he becomes amenable to the Courts of Justice  which are formed and authorized by those laws. If one free man, an original sovereign, may do all this; why may not an aggregate of free men, a collection of original sovereigns, do this likewise? If the dignity of each singly is undiminished; the dignity of all jointly must be unimpaired. Thus understood, the State is an artificial party to agreements but bound in just the way the collective of actual persons are, for the State is just such a collective. And, in the event the State dishonestly violates the terms of an agreement, it scarcely has as a defense the arrogant claim that, in such matters, it is sovereign] The claim itself would call for authentication and close examination of the sources of the sovereignty. As Wilson notes, in other contexts the term has a correlative — that of Subject; the Sovereign has sovereignty over subjects. But the U.S. Constitution reserves no such category. It refers to citizens of the United States. As Georgia can have no sovereignty over those comprising the State of Georgia, it can have no sovereignty over citizens of another state.

Reaching the heart of the matter, James Wilson goes on to sketch the medieval sources of regal prerogatives, this history having no place within the New World. He summarizes Blackstone’s rather inventive argument for the superiority of the Crown to any jurisdiction beyond itself, an argument agreeable to what Wilson calls ”systematic despotism.” Then, with an acute and prescient comprehension, Wilson identifies two radically different conceptions of the rule of law. Blackstone is defender of one of these; that which decades later would be called the command theory of law and serve as the linchpin of Legal Positivism. Against this, Wilson cites,

… another principle, very different in its nature and operations [forming] in my judgment, the basis of sound and genuine jurisprudence; laws derived from the pure source of equality and justice must be founded on the CONSENT of those, whose obedience they require. The Sovereign, when traced to his source, must be found in the man (emphasis added).

Traced to his source, the sovereign is found in the man.

From this point onward, Wilson has little difficulty conveying the grounds on which the claims of Georgia are simply based on a mistake at once historical and conceptual. It was actual persons who consented to be governed by those constitutional principles that required ratification. They had seen fit to form a union under these principles. It was, then, by way of their consent that Georgia itself would exist as a State. The Constitution introduces to readers the body to which it owes its authority. It names the body: ”The PEOPLE ofthe United States.” These citizens of the original thirteen, ”in order to form a more perfect union,” established the Constitution.Wilson concludes, ”By that Constitution Legislative power is vested. Executive power is vested. Judicial power is vested.”

Returning now to John Adams’s question to Jefferson — whether Jefferson knows Dugald Stewart — Jefferson’s answer on March 14, 1820 is revealing:

Dear Sir, A continuation of poor health makes me an irregular correspondent. … It was after you left Europe that Dugald Stuart. .. and L[o]rd Dare . . . came to Paris … Stuart is a great man, and among the most honest living … I consider him and Tracy as the ablest Metaphysicians living; by which I mean Investigators of the thinking faculty of man. Stuart seems to have given it’s natural history, fi’om facts and observations; Tracy it’s modes of action and education, which he calls Logic and Ideology; and Cabanis, in his Physique et Morale de l’homme, has investigated anatomically, and most in-geniously, the particular organs in thehuman structure which may most probably exercise that faculty.! 3

This reply is interesting in several differentrespects. First, it identifies the philosophers Jefferson judges to be the proper leaders of thought. Destutt Tracy and Maine de Biran were the leaders of the school of ldeologie which conferred ultimate epistemological authority on experience itself. Cabanis’s Essai on the relationship betweenthe physical and the mental was an uncompromisingly physiealistic theory of mind, embracing not only thought and feeling but creativity, the arts,and the civic dimensions of life. Cabanis would thushe in the same school of thought dominated in the English-speaking world by Joseph Priestley; the Priestley who had declared himself David Hartley’s disciple. Hartley’s landmark Observations on Man (1748) was a systematic application of Newtonian principles to a mental science now recast as an essentially physiological science. Predictably, Jefferson was won over to this perspective, as was Benjamin Rush. Adams, soadmiring of Reid, knew enough to conclude that the excitement here was as doomed to be disappointed as was the project of human perfection  itself.
In a fine recent study ofHartley, Richard Allen makes the suggestive claim that, in the years surrounding the American Revolution, the principle options available to the intellectual community were those presented by Reid and by Hartley. ’” Priestley’s thorough commitment to Hartley’s psychology, combined with Priestley’s own influential position within the intellectual life of the New World, fills out the Hartleian project. It is rigorously scientific, reductionistic, promissory. It moves the causal forces operating on human endeavors to the relatively in accessible and even dark recesses of nerveand brain and biology. It would govern mental life with laws of association over which the thinker has no direct control.

On the other side, the side which Adams and  many other leaders of thought found sensible and practical, there was the Reidian philosophy, faithful to the science of Newton but judging that science toproceed not from theory but from observation; a science not of causes but of laws and principles. It was by way of this influence, the diffuse influence of Scottish thought, including the useful if often irksome skepticism of Hume, that the Founders resisted metaphysical extremes and the extremes of action they often encourage. This same influence protected the colonia consumer from most of the products still minted in Europe’s frippery shops. A balance was sought and even found between the speculative and the practical, between lofty and sincerely held principles and the dangerous business of genuine self-govemance. No one figure among the Founders established a perfect balance within his own judgments, but as a collective, willingly or grudgingly accessible to the refinements and chastenings of close intellectual combat, the Founders produced something remarkable and original: A means by which a ”fallen creature” might set about to achieve decent ends with the aid of a govemment designed intentionally to hold at bay its several powerftil branches.

If the prevailing tensions could be reduced to personalities, and these further reduced to a few words, perhaps an encounter between Thomas Jefferson and Alexander Hamilton is sufficiently ”textured” for the purpose. Recall the famous visit Hamilton paid to Jefferson, asking him to identify the subjects in the portraits adorning the walls. These were portraits of Newton, Locke, and Bacon, who were, in Jefferson’s words, ”my trinity of the three greatest men the world has ever produced.” At this Hamilton paused, and then said ”the greatest man that ever lived was Julius Caesar.””5
Daniel N. Robinson University of Oxford