Vähän lapsellistahan alla oleva pohdiskelu on, sen myönnän kernaasti. Aikani kuluksi eilen illalla saunan lauteilla miedossa lämmössä aihetta pohdiskelin, juomana oli Lidlin edullinen mutta aivan kelvollinen ykkösolut. Toivottavasti kenkään ei pahastu tai madalla tämä juttu Pirkanblogien tasoa.

Maalailen tässä nyt suurella  pensselillä, niputan yhteen kommunistit, sosialistit ja vasemmistoliittolaiset. Ja sitä tykönäni  ihmettelen ja yritän mieltää että millaiseksi kehittyisi Suomemme jos demareista vasemmalla olevat saisivat eduskuntavaaleissa selkeästi yli 50 prosentin kannatuksen. Olisiko vasemmistovallan alla pitkän päälle mahdollista välttää negatiiviset ilmiöt jotka maailman kommunistimaissa ovat toteutuneet. Ja jos olisi niin miksi juuri Suomessa kommunismilla voitaisiin saavuttaa niitä todella hienoja päämääriä joita sosialismin teoria esittelee.

No yhtä hyvin voisi pohtia millainen olisi Suomi jossa Kepusta oikealla olevat saisivat vallan.  Lähtisikö kehitys kulkemaan kuten Venäjällä, Turkissa tai Puolassa?

Venezuelan tapainen kehitys ei sentään meillä taida olla mahdollinen, puuttuu se rikkaus jolla ”lahjottaisiin” väkeä kannattamaan vallassa olijaa.

Yhtäkaikki taustalla minulla tässä oli kuvitelma että suomalainen on erilainen, asiat eivät menisi latuja kuten ulkomailla on mennyt ja menee.

Lapsuuteni kalastusmuistot liittyvät valtaosin mummolaani ja pienehköön Suonenjokeen, joka virtaa Pohjois-Savossa Suonteenselältä Iisveteen. Sen vedet tulevat aivan Kymijoen vesistön latvoilta, missä Kymijoen vesistön erottaa Saimaan vesistöalueesta vain vähäinen Kuivataipaleen kannas, ja virtaavat edelleen Rautalammin reittiä Keiteleeseen ja Päijänteeseen.

Jatkossa seurannee muutama täsmällisempi poiminta muistoista, mutta annettakoon nyt hieman yleiskuvausta.

Lapsuudessani Suonenjoen alkukesää leimasivat jokavuotiset uitot. Iisvedellä oli siihen aikaan kolmekin sahaa, joille uitettiin joka vuosi melkoinen määrä puuta latvavesiltä. Uitot näkyivät myös kalastuksessa monella tavalla.

Ennen uittojen saapumista piti ehtiä viemään katiskat joelle, jos halusi hyviä särkisaaliita ja jokusen hauenkin. Virtaavassa, kylmässä vedessä isot särjet olivat hyvän makuisia, ja niitä käytettiinkin siihen aikaan monessa kodissa ruokakalana muillekin kuin kissoille. Mummoni laittoi isoista särjistä mm. maukkaita kalapullia. Joskus, jos pieni ahven sattui olemaan tiukassa, ahvenkukkoonkin laitettiin jatkeeksi särkiä.

Särjenpyynnistä on jäänyt mieleen yksi kerta kutuaikaan, kun ajattelimme kopaista katiskalla hieman lisuketta kalakukkoon – ahvenen syönti kun oli ihan alkukesästä heikkoa, joten niitä oli vaikea saada ongella kalakukkoon riittäviä määriä. Samalla oli tarkoitus tuoda naapureille hieman kissankalaa. Homma meni kuitenkin huvittavan puolelle, kun vain lyhyen aikaa joessa olleen katiskan nostaminen oli käydä mahdottomaksi – siinä kun oli kohdalle osuneen kutuparven jälkeen särkiä vaikka koko kulmakunnan kissoille.

Uittojen saapumista piti seurata tarkasti kahdestakin syystä. Ensinnäkin katiskat piti hakea kiireesti pois ennen uittopuomien vetämistä, jotta tukit eivät murjoisi katiskoita tai suorastaan veisi niitä mennessään – katiskoita kun oli pakko pitää niin matalassa vedessä, että ne pystyi nostamaan koukkupäisellä kepillä. Merkitä niitä ei voinut, koska merkittyjen katiskoiden tyhjentäminen oli siihen aikaan kylän kloppien suurta huvia. Toisekseen piti valmistautua ongelle. Kirkonkylän suvannossa suma rajautui suurten mattolaiturien päihin, jolloin sen reunoilta pääsi helposti ongelle. Tukkien alta löytyi yleensä ajankohdan paras paikka pikkuahventen narraamiseen.

Joen yläjuoksu kirkon kahta puolta oli erinäisistä syistä paria poikkeusta lukuunottamatta lähes kelvotonta aluetta onkimiseen. Keskijuoksulla, kirkonkylältä Kimpanlampeen, oli useita hyviä onkipaikkoja. Lammesta eteenpäin aina Yläkoskeen asti olivat parhaat onkipaikat, joilta saattoi saada muhevan kokoisia paistikkaitakin. Noiden alueiden onkipaikat ovat painuneet mieleen niin perusteellisesti, että muistan vieläkin, puolen vuosisadan jälkeen, jokaisen paikan pienimpiä yksityiskohtiaan myöten.

Tuollaisessa ympäristössä tämä pikkupoika innostui onkimisesta.

Monia vuosia sitten tuli hankittua kaksi kappaletta noita kuivureita (Marlemi, kotimainen), kalojen, marjojen ja sienien kuivaamiseksi.

Eilen sitten pistin herkkutattisiivuja puolitoista kiloa toiseen ja loput toiseen kuivuriin. Tänä aamuna ne olivat jo valmiita, pienemmälle erälle jäi painoa 125g, isompaa en punninnut. Siis yön aikana kuivuneet alle kymmeneen prosenttiin painostaan. Kuivurin lämpötila oli +30astetta.

Se on tehokasta kuivumista, 12 tuntia kuivurissa ja 100% säilyvyys. Paperipussiin vaan ja komeron hyllylle.

Omenat ja marjat vaativat säilyvyyskuivuuden saavuttaakseen n 24 tuntia. Suurin piirtein sama kuin pikkukalalla. Eilen muuten maistoin kolme vuotta vanhaa voblaa (venäläisittäin tehty kuivakala), oli muuten aivan hyvää.

Se tuo Marlemin kuivuri (taidetaan nykyisin markkinoida Orakas nimellä) on todella tehokas; 500W moottori ja termostaattisäätöinen. Jos verrataan esim tavalliseen sähköhellaan, sienien ja vast kuivatukseen menee vain kolmasosa

energiaa vs keittiöhella.

 

Suomi on joskus historian hämärissä juostu maailmankartalle. Viime viikonvaihtessa Suomi jälleen tuli maailman tietoisuuteen, mutta ei juoksemalla vaan terrorismilla, jolla oli veriset jäljet.

Suomi ei enään ole lintukoto, turvallinen ja rauhallinen soppi maailmankartalla. Suomi on nyt osa globalisaatiota, jossa vallitsee vahvemman laki.

Globalisaatio on maailman integraatioprosessi, jossa elinkeinoelämä määrää tahdin. Globalisaation myötä on mm. monikansallisten suuryritysten määrä lisääntynyt. Nämä monikansalliset suuryritykset tarvitsevat paljon halpaa työvoimaa ja siksi mm. EU:ssa ihmisten vapaa liikkuvuus on yksi peruspilari.

Terrorismikin globalisoituu. Terrosrismi on levittäytynyt kaikkialle maailmaan sillä sitä johdetaan, kuin monikansallista suuryritystä ikään.

Onko globalisaatio maailman kansoille onneksi vai onnettomuudeksi? Riippuu keltä kysytään. Jos kysytään monikansallisen suuryrityksen pääjohtajalta, niin vastaus on todennäköisesti myönteinen. Jos kysytään tavalliselta suomalaiselta kadun tallaajalta, niin vastaus on melko varmasti kielteinen. Globalisaatio on nimittäin aiheuttanut myös Suomeen paljon työttömyyttä, turvattomuutta ja nyt viimeksi terrorismin vuoksi myös pelkoa.

Globalisaatio on nyt siis tavoittanut myös Suomen peruuttamattomasti. Sen kanssa on elettävä. Mutta sen haittoja voidaan minimoida, jos on tahtoa. Kysymys on siitä, kuka on kulloinkin vallassa. Nyt juuri vallassa on Suomessa globalisaation eli integraatioprosessin syventämisen kannattajat – porvaripuolueet.

Haluammeko me suomalaiset, että ensimmäinen terroriteko maassamme oli myös viimeinen? Jos haluamme, on meidän vaadittava päättäjiltämme tehokkaita toimia terrorismin torjumiseksi. Me emme enään halua nähdä verta kaduillamme terrorismin seurauksena.

Homman keskeisin toteuttaja oli akateemikko Aleksandr Petrovitš Karpinski (1847–1936),venäläinen geologi,joka tutki Uralin geologiaa, maansa vuorisuola– ja rautamalmiesiintymiä ja kivihiilikauden muinais- jäännöksiä. Vuosina 1877 – 1896 hän oli Pietarin vuoriopiston profes- sori. Vuosina 1885 – 1903 hän johti maansa geologista tutkimusta, ja vuosina 1917–1936 hän toimi tiedeakatemian esimiehenä. ^[1] Hän oli Akatemian työntekijä vuodesta 1886, ylimääräinen akateemikko vuodesta 1889 ja elinikäinen vakinainen akateemikko vuodesta 1896.

Alexander Karpinsky

Born	7 January 1847 Turyinskiye Rudniki (now Krasnoturyinsk)
Died	15 July 1936 (aged 89)
Nationality	Russian Soviet
Fields	geologist

Karpinskin kerrotaan kehitelleen toisaalta mikroskooppisia mineralo- gisia) ja toisaalta makroskooppisia (tektonisia, geohistoriallisia) menetelmiä malminetsinnässä.

Karpinski on vanhin (joskaan ei ensimmäinen) Kremlin muuriin haudattu NL:n silmäätekevä.

Vuonna 1916 akateemikko Karpinski ryhtyi hoitamaan Pietarin keisarillisen Tiedeakatemian varapuheenjohtajan tehtäviä. 

Tsaari Nikolai II ei ollut nimittänyt Akatemialle puheenjohtajaa, edel- linen sellainen hänen serkkunsa suuriruhtinas, kenraali  Konstantin Konstantinovitš Romanov oli kuollut 15.06.1915. Suuriruhtinas Konstantin oli monipuolinen kulttuuripersoona, mm. näytelmäkirjailija, mutta ei ollut kyllä varmaan koskaan väittänytkään olevansa mikään tiedemies. Hän oli kummallista kyllä myös jonkinmoisissa väleissä bol- ševistisen näytelmäkirjailija  Maxim Gorkin kanssa, jota akateemikko- jen protestiliike johdossaan mm. todennäköisyyslakennan perustajiin kuuluva Andrei Andrejevitš Markov  Sr. oli kampanjoinut kunnia-akateemikoksi  vuosisadan alussa.  Nikolai oli kieltäytynyt nimittä- mästä. Sittemmin hänen vangittu poikansa Gavriil pääsi sisällissodan aikana Gorkin avulla emigroitumaan karkotettuna länteen.

Suuriruhtinas, kenraali Konstantin Konstantinovitš Romanov ( 22. 8 1858 – 15.6. 1915)

Pietarin Keisarillisen Akatemian viimeinen johtaja, tsaarin serkku, väri- käs kulttuuri- ja hallintomies, ilman tiedetaustaa. Akatemiaan kuului myös ansioituneimpia kirjailijoita kuten Tšehov ja Tolstoi  kunnia-akateemikkoina. Suomalainen Wiki ei mainitse Akatemiasta sanakaan hänen kohdallaan.

Suuriruhtinas Konstatin oli korkealla kruununperimyshierarkiassa tsaa- risuvussa, jota vaivasi Englannin kuningatar Viktorialta peritty miesten verevuototauti. Ylhäisaateliston piirissä hän oli asennoitumiseltaan lä- hinnä räyhäradikaali: 25-vuotiaana hän oli kirjoitteleva esikuntaupseeri ja julkihomoseksuaali (mikä ei ollut jyrkästi kiellettyä armeijassa, oli jopa laillisia homobordelleja), joka oli kirjoissaankin käsitellyt asiaa. Hänen uransa laivastossa oli katkolla, mutta hänet valittiin sittemmin komeana ja muutenkin edustavana tsaarin Henkivartiokaartiin, samaan jossa pal- velivat mm. Mannerheim ja Budjonnyi. Tuolloin hän tutustui keski-Eu- roopan kirjallisissa piireissä niin ikään mitä ilmeisimmin vähemmistöön kuuluvaan,heidän tutustuessaan 16-vuotiaaseen sukulaislikkaansa Sak- si-Altenburgin  prinsessa Elisabetiin, joka kohta ilmaisi olevansa omasta puolestaan kiinnostunut solmimaan suuriruhtinaan kanssa saksalais- tyyppisen porvarillinen diiliaviliiton (jossa on yhteistä elämää ja myös sitä muuta…). Kun suvut vakuuttuivat likan olevan tosissaan, he rupesi- vat painamaan päälle, että näin tehdään, kuten sitten tapahtuikin. He saivat peräti yhdeksän lasta, joista neljä oli kruunperillisiä poikia, joista kuitenkin kolme kuoli sodissa ja niiden jälkiselvittelyissä (jolloin kruununperijyys oli myllynkivi).

Ajat olivat sekavia ja vaarallisia. Tsaariperhettä ”lumouksessaan” pitä- nyt lahkolaissaarnaaja  Grigori Rasputin oli onnistunut vaihtamaan jopa Turkin-vastaisen eteläisen rintaman komentajan ukrainalaisen kenraali  Nikolai Judenitšin (just se sama mies) tsaariperheen suuri- ruhtinas  Nikolai Nikolajevitš Romanoviin. Lähes mitä tahansa olisi saattanut tapahtua Pietarin keisarillisessa akatemiassakin silloin. Ilja Repinin muotokuvassa suuriruhtinas Konstantin on maalattu mustaa taustaa vasten,  mikä luultavasti tarkoittaa asennoitumista taantu- musta vastaan (kuin mm. kunnia-akateemikko Mihail Setšenov, Ivan Pavlovin opettaja).

 

Akatemian tilanne oli olosuhteisiin nähden ja muihin maihin verrattuna yllättävän hyvä…

http://encyclopedia2.thefreedictionary.com/St.+Petersburg+Academy+of+Sciences

” … At the end of the 18th century, as universities and other higher educational institutions and scholarly societies were established and developed, the original functions of the academy narrowed. The Aca- demy University and Academy Gymnasium were closed; geological, cartographic, translation, and other applied work was turned over to other departments. The efforts of academy members were focused primarily on theoretical research. From 1841 the academy consisted of three branches: (1) physics and mathematics; (2) Russian language and linguistics, under which the Class of Belles Lettres was instituted in 1899; (3) history and philology. Full members of the Academy were divided into three categories: adjunct, academician extraordinary, and academician ordinary (a single title, academician, was introduced in 1912); in addition, there were Russian and foreign honorary members and corresponding members, who were not members of the staff and had no scientific or scholarly obligations to the academy.

Russia’s most important scientists and scholars were usually full mem- bers of the academy. Among them were the mathematicians M. V. Ost- rogradskii, B. Ia. Buniakovskii, P. L. Chebyshev, A. A. Markov, and A. M. Liapunov, the physicists V. V. Petrov, E. Kh. Lents, B. S. Iakobi, and B. B. Golitsyn, the chemists N. N. Zinin, A. M. Butlerov, N. N. Beketov, and N. S. Kurnakov, the astronomers V. Ia. Struve, A. A. Belopol’skii, and F. A. Bredikhin, the biologists K.M. Ber and A.O. Kovalevskii, the physiologist  I. P. Pavlov, the mineralogist N.I. Koksharov, the geologist A.P. Karpin- skii, the philologist A. Kh. Vostokov, the literary critic A. N. Veselovskii, and the historian S. M. Solov’ev.

Many prominent scientists and scholars, however, remained outside the academy. Progressive members of the academy tried to enlist their services by making use of the right to confer the title of honorary member (the mathematician F. G. Minding, the explorers of Central and Middle Asia N. M. Przheval’skii and P. P. Semenov-Tian-Shanskii, the linguist V.I. Dal’, the naval historian F.F. Veselago, and the physician G.A. Zakhar’in) and corresponding member (the mathematician S.V. Kova- levskaia, the mechanical engineer N. E. Zhukovskii, the philologist A. A. Potebnia, the historians V. S. Ikonnikov and N. I. Kostomarov, the biolo- gists E. Metchnikoff, I. M. Sechenov, and K. A. Timiriazev, and the che- mists D. I. Mendeleev and A. A. Voskresenskii). Among those elected honorary academicians in the Class of Belles Lettres were V. G. Korolenko, A. P. Chekhov, L. N. Tolstoy, and V. V. Stasov.

Among the new scientific and scholarly institutions organized in the 19th and early 20th centuries were the Asian Museum (founded 1818), the Egyptian Museum (1825), the Zoological Museum (1832), the Bota- nical Museum (1823), the Pulkovo Observatory (1839), the Physiology Laboratory (1864), the Laboratory for Plant Anatomy and Physiology (1889), the Pushkin House (1905), and the Commission on the Study of the Natural Productive Forces of Russia (1915). International scientific and scholarly ties expanded,and the number of foreign honorary mem- bers and corresponding members increased (P. Berthelot, C. Darwin, E. Du Bois-Reymond, C. Hermite, F. Kekulé, G. R. Kirchhoff, C. Lyell, F. Nansen, F. Palacký, L. Pasteur, M. Planck, W. Thomson [Lord Kelvin], and R. Virchow).

The conditions for the academy’s creative activity were extremely un- favorable. The government functionaries who headed the academy were openly arbitrary, obstructing the admission to full membership of such scientists and scholars as I. M. Sechenov, D. I. Mendeleev, K.A. Timiriazev, and A.G. Stoletov. In 1902, Emperor Nicholas II imposed a ban on the election of M. Gorky as an honorary academician. ’

Inadequate funds were allocated for the support of the academy. This made it impossible to increase the small number of academic scien- tists and scholars and impeded the establishment of scientific and scholarly institutions, including specialized institutes and laboratories, the organization of which became an indispensable condition of the development of science at the turn of the 20th century. The Great October Socialist Revolution opened a new era in the history of the Academy of Sciences. ”

Akatemia järjestäytyi uudelleen Venäjän tiedeakatemiaksi

Toukokuun 15. päivä 1917 Venäjän Tiedeakatemia järjestäytyi uudel- leen itsehallinnolliselta pohjalta Karpinskin johdolta, jonka Akatemia valitsi keskuudestaan ensimmäiseksi uuden mallin mukaiseksi pu- heenjohtajakseen. Tämä malli oli se Väliaikaisen hallituksen kestävä linjaus.

Väliaikaisen hallituksen opetus- ja tiedeministerinä toimi Moskovan valtionyliopiston taloustieteen professori ja entinen rehtori  Alexander Manuilov,   Perustuslaillinen puolue, jolle ilman muuta kuuluu osaltaan kunnia kauskantoisesta ja oikeasta uudistuksesta.

Alexander Appolonovich Manuilov (Russian: Алекса́ндр Аполло́нович Ману́йлов; April 3, 1861 in Odessa – July 20, 1929 in Moscow) was a Russian economist and politician.He was one of the founding mem- bers of the Constitutional Democratic party (known as the Kadets) and was the Rector of Moscow State University between 1908 and 1911. He was the Minister of Education in the first Provisional Government and from 1924 was in the central administration of Gosbank, the Soviet state bank.

Tässä yhteydessä on ehdottomasti vielä mainittava akateemikko, joka syntyi ja kuoli lähes samoihin aikoihin kuin Karpinskikin ja toimi tämän kanssa samoissa organisaatioissa mutta eri alalla, akatemian uudelleenorganisoim tämän hallinnollisena alaisena:

The Nobel Prize in Physiology or Medicine 1904 was awarded to Ivan Pavlov ”in recognition of his work on the physiology of digestion, through which knowledge on vital aspects of the subject has been transformed and enlarged”.

Pavlov oli ainoa akateemikko, jonka tulokset Lenin kirjasi asetuksella Neuvostoliiton lakiin, jossa ne pysivät maan hajoamiseen asti. Suoma- lainen Wiki valehtelee taas hänestä täysin räävittömästi: häntä esimer- kiksi EI ”estetty matkustamasta”, vaan hänellä oli diplomaattipassi ja myös kesähuvila Suomen puolella Terijoella, jossa hän vietti kesät aina vuoteen 1926 asti. Hän ei missään tapauksessa tutkinut VAIN eikä väittänyt koskaan eikä missään tutkivansa VAIN ”(koiran) ruoansulatusjärjetelmää”!!!

Hän on nykyaikaisen neurofysiologian perustaja.

Esimekiksi NetIS tänään ”Poliisi vaatii 18-vuotiasta  arokkolaista Abderrahman Mechkahia vangittavaksi epäiltynä Turun puukotuksista.”

Ja tämä kissankourkuisin kirjaimin, samoin monessa muussa mediassa. Sitä minä ihmettelen että onko tämä uutinen, oisiko mahdollista että poliisi ei vaadi vangittavaksi, ymmärtääkseni se vasta olisi uutinen.

Jotenkin siis sitä kummastelen että jahkaillaan päivänselvissä tapauksissa tällaista. Ihan eri juttu jos syyllisyys ei ole ilmiselvää, silloin poliisin pitääkin tarkkaan punnita.

Että tapauksissa joissa tekijä saadaan kiinni ja on kymmeniä silminnäkijöitä niin joku ihmeen tapa on mediassa suurin kirjaimin korostetaa että EPÄILLÄÄN.

Presidentti Sauli Niinistö peräänkuulutti eilen pitämässään tiedotustilaisuudessa asiallista keskustelua maahanmuutosta. Niinistö sanoi, että tähän asti keskustelu on ollut sellaista, että kun ei ole haluttu kuunnella, mitä mieltä toinen osapuoli on, on vääristelty ja haluttu tulkita väärin vastapuolen mielipiteitä. Pahinta on ollut se, että maahanmuuttokriittisten puheenvuorot on tulkittu oitis rasismiksi.

Ruotsalaisille on Suomessa naureskeltu siksi, että he diskuteeraavat aina ja kaikesta paljon ennen päätöksentekoa. Nyt on tullut aika meidänkin tehdä samoin. Presidentti oli sitä mieltä, että vain avoin ja rehti keskustelu voi tuottaa hyvän lopputuloksen. Suomalainen keskustelu  on ollut tähän asti paljolti juupaseipäs leikkiä.

Jospa presidentin toive toteutuu ja meilläkin opitaan diskuteeraamaan asiallisesti toista osapuolta tarkoin kuunnellen, niin eiköhän meillä löydettäisi se oikea ja järkevä tapa hoitaa maahanmuuttoasioita, johon koko kansa voisi sitoutua.

Nimittely ja leimaaminen on tullut tiensä päähän – toivottavasti.

 

http://jormamoll.puheenvuoro.uusisuomi.fi/241593-poliisi-sotavaki

Ylläoleva teksti on US:n Puheenvuoro avauksessa. Mielestäni ajankohtainen, pari kommenttiakin siinä on. Nämä pelon lietsonnat, joita harrastetaan näilläkin sivustoilla; milloin Venäjä hyökkää suomeen, pienillä vihreillä miehillä pelotellaan, islamisteilla myöskin. Kuinkahan relevanttia lieneekään?

Tosiasia kaiken kaaoksen keskellä on se, että henkirikosten määrä on vuodesta toiseen laskenut esim kolmen vuosikymmenen aikana, miesten osalta yli puolittunut. Siis, miksi pelotella, asioiden näinollessa. Miksi ajan ilmiöihin ei voisi suhtautua realistisestikkin? Uhkia toki on mutta kuinka todellisia loppujen lopuksi?