Virallinen Suomi hylkäsi aunuksenkarjalaiset, vienankarjalaiset ja inkeriläiset heimoveljemme Tarton rauhansopimuksessa. Heimoveljemme eivät kuitenkaan alistuneet Venäjän harjoittamaan pakkovenäläistämiseen heimokansojemme ikiaikaisilla asuinsijoilla, vaan ryhtyivät puolustamaan oikeuksiaan.

”Kansallisesti herännyt karjalainen väestö, joka oli osallistunut tai myönteisesti suhtautunut edellisten vuosien vapauspyrkimyksiin Karjalassa, joutui vaikeaan asemaan. Ankaran tutkimuksen vyöry kävi yli Karjalan kylien. Ihmisiä vangittiin ja karkoitettiin. Talojen elintarvikkeet takavarikoitiin niin, että väestö joutui nälänhädän partaalle. Satoja karjalaisia julistettiin henkipatoiksi.”[i]

”Karjalaiset miehet alkoivat tämän takia pakopirteillään pohtia, mitä he voisivat tässä toivottomalta näyttävässä tilanteessa tehdä Karjalan hyväksi ja tulivat päätökseen, että ainoana keinona oli jatkuva taistelu.

Karjalassa käydyt vapauskamppailut olivat kasvattaneet karjalaisiin miehiin lujaa taistelumieltä kansallisten ja valtiollisten oikeuksien puolesta. He päättivät nyt vaikka yksinkin nousta taisteluun maansa itsenäisyyden puolesta. He uskoivat, että heidän toimintansa voisi Venäjän silloisissa oloissa johtaa vapauden saavuttamiseen, itsenäiseen elämään ja rauhaan, ja että Suomenkin taholta heitä autettaisiin, koska suomalaiset olivat edellisinäkin vuosina tulleet heidän vapautensa puolesta Karjalaan taistelemaan.

Suomeen karjalaiset metsäsissit lähettivät kirjelmän, jossa lausuttiin, että Karjalan kansan kärsimysten mitta alkoi olla ääriään myöten täysi ja että se oli vähitellen herännyt näkemään tien, jota oli lähdettävä kulkemaan. He ilmoittivat aloittavansa viimeisen, vaikkapa epätoivoisen taistelun Karjalan vapauden puolesta ja pyysivät suomalaisia tukemaan kamppailuansa.”[ii]

”Karjalaisten metsäsissien vaikutus alkoi syksyllä 1921 olla jo laajalle levinnyt varsinkin Vienassa. Silloin he päättivät tarttua sanoista tekoihin, kun tilanne ei entisestään ollut parantunut ja koska heidän mielestään vain taistelun kautta näytti olevan mahdollista saada muutoksia Karjalan kansan oloihin. Viljakin oli nyt korjattu, mutta ennen pitkää se oli joutuva takavarikoitavaksi, ellei pian noustu taisteluun bolshevikkien valtaa vastaan. Karjalaiset arvelivat, että mahdollisesti syttyvässä taistelussa ei mieshukka voinut olla suurempi kuin mitä muutenkin jouduttaisiin kärsimään, ja nyt nämä uhrit tulisivat sitä paitsi annettaviksi yhteisessä, tietoisessa kamppailussa oman vapauden puolesta.

Tunkuan kunnan Koivuniemen kylän lännenpuoliseen erämaahan eräälle suosaarekkeelle olivat metsäsissit rakentaneet suuren piilopirtin, johon saattoi majoittaa yhdellä kertaa yli 200 miestä. Sinne he päättivät keräytyä kokoukseen lokakuun 14. pnä 1921 neuvotellakseen laajempaan toimintaan ryhtymisestä.

Kokoukseen saapui toista sataa edustajaa, nuoria ja vanhoja miehiä, aseistettuja sotureita lukuisista Karjalan kunnista. Voimakkaan innostuksen vallassa sissit päättivät, että Karjala olisi sopivan tilaisuuden avautuessa irroitettava Venäjästä itsenäiseksi maaksi.”[iii]

”Kokous päätti kääntyä Suomen, Viron ja Puolan hallitusten puoleen selostaakseen niille Karjalan hädänalaista tilaa ja syttynyttä vapausliikettä. Amerikan Punaiselta Ristiltä päätettiin pyytää apua kurjuudessa ja puutteessa elävälle väestölle.

Kaksipäiväinen kokous päättyi valatilaisuuteen, jossa sissit lupautuivat taisteluun vereen ja henkeen saakka maansa vapauden puolesta. —

Valatilaisuus päättyi sotarukoukseen. Karjalan soturit olivat puutteellisten olojensa keskellä unelmiensa lumoissa viettäneet juhlansa ja vihkiytyneet pian alkavaan ankaraan kamppailuunsa kansallisen olemassaolonsa puolesta.

Metsäsissit hajautuivat tämän jälkeen Karjalan saloille kaikkiin suuntiin viedäkseen viestiä uuteen toimintaan ryhtymisestä.”[iv]

Tuumasta toimeen

”Kun neuvostovirkamiehet jatkoivat kyläkuntien vilja-aittojen tyhjentämistä, heidän ja sissien välit alkoivat arveluttavan nopeasti kärjistyä. Ensimmäinen aseellinen kahakka syttyi Voingissa 28.10.1921. Tämän takia sissit päättivät seuraavana päivänä Kevättämäjärvellä pidetyssä kokouksessa, että taisteluun oli heti ryhdyttävä, vaikka tähän ei oltu vielä valmiita. Luotettiin siihen, että Suomesta saataisiin pian apua, vapaaehtoisia ja aseita.

Sissien päällikkö Ilmarinen laati suunnitelman joukkojen järjestämisestä alueittain. Komppanian suuruisia joukko-osastoja oli perustettava viipymättä Tunkualla, Kevättämäjärvellä, Uskelassa, Suopaissalmella, Suikujärvellä ja Paanajärvellä. Joukkojen yhteisen vahvuuden arvioitiin nousevan viikon kuluttua noin tuhanteen ja parin kolmen viikon jälkeen 2500 mieheen.”[v]

”Kevättämäjärveltä kokouksen päätyttyä kiireimmiten kaikkiin suuntiin lähteneet sissiosastot saavuttivat pian Vienan eri kulmakunnat, ja niiden toiminta johti nyt alkaneen Karjalan vapaussodan alkupäivinä nopeasti karjalaisille suotuisiin tuloksiin.

Pääjoukko samosi eri kyläsuunnille etelään ja länteen. Osa joukoista saapui sissiliikkeen johtajan Väinämöisen mukana Kiimasjärvelle, josta heti alkoi muodostua koko Karjalan sissitoiminnan hallinnollinen ja syntyvän vapausarmeijan sotilaallinen keskus sekä varastojen sijoituspaikka. Sinne asettui myös pian tämän jälkeen perustetun Karjalan Metsäsissirykmentin (MSR) esikunta. Rykmentin komentajana oli aluksi muiden tehtävien ohella sissipäällikkö Ilmarinen, myöhemmin Ruotsista kotoisin oleva kapteeni Hiukka eli Jyske.

Tunkualla oli vapausliikkeen toiminta alkuvaiheista lähtien kiihtynyt voimakkaaksi lukuisten sieltä sissien rintamaan nousseiden kiivasluontoisten karjalaisten vaikutuksesta. Tunkuan seudun miehistä järjestyi ensimmäinen sissikomppania (1. SK). Sen päälliköksi tuli vääpeli Ville Kirjanov.

Kevättämäjärvi oli niin ikään, kuten siellä sattuneet tapahtumat osoittavat, sissiliikkeen kehtopaikkoja. Siellä perustettiin sissien toinen komppania, ja sen päälliköksi valittiin vääpeli Ilja Sorto.

Uskelan miehistä koottiin kolmas sissikomppania, jonka päällikkönä oli vääpeli Mikko Artsunen.

Sissiliikkeen itäisimmältä vartiopaikalta Suikujärveltä ja sen ympäristöltä nousseista karjalaisista järjestettiin neljäs sissikomppania. Sen päällikkönä oli vääpeli Ville Iljin.

Näistä neljästä sissikomppaniasta muodostettiin Karjalan metsäsissien 1 pataljoona, jonka päällikkönä toimi alkuaikoina tunkualainen vänrikki Pekka Aalto, myöhemmin vääpeli E. Savolainen. Esikunta perustettiin Markkisenvaarassa.

Osa sissejä eteni Kevättämäjärveltä Rukajärvelle, joka sissipäällikkö Ilmarisen johdolla yllättäen vallattiin 6.11. kommunistien ollessa siellä pitämässä paraikaa vallankumousjuhlaansa. Rukajärvelle järjestettiin myös erillinen sissikomppania, päällikkönä karjalainen vääpeli Juho Kläpikkä eli Kuusiniemi, myöhemmin vääpeli Juho Karpov.

Rukajärveltä sissit jatkoivat vääpeli Karpovin johdolla matkaa Ontajärvelle, jonka seudun miehistä niin ikään syntyi oma komppania, päällikkönä luutnantti Jakovlev (vanh.). Sieltä Karpov eteni Suontaleeseen saakka nostattamaan kotiseutujaan.

Rukajärven länsipuolella olevien Ontrosenvaaran, Merun, Tiiksin ym. kylien miehistä muodostettiin luutnantti Jakovlevin (nuor.) johdolla kymmenes sissikomppania.

Rukajärven alueen komppanioista järjesti vänrikki Paavo Ahava (nuor.) Metsäsissirykmentin III pataljoonan, jonka päälliköksi tuli kapteeni Mikko Juksovski ja suomalaiseksi päälliköksi myöhemmin jääkäriluutnantti Taavetti Tenhunen. Sen esikunta oli aluksi Rukajärvellä.

Kevättämäjärven kokouksesta kiiruhti pienempiä sissiosastoja myös pohjoisenpuolisilla alueilla olevien kyläseutujen voimia järjestämään. Pian nousikin siellä eri paikkakunnilla omia sissiosastoja toimintaan. Siten muodostuivat sissikomppaniat Suopaissalmelle, päällikkönä Matti Hokkinen sekä Piepäjärvelle ja Paanajärvelle, päällikkönä vänrikki Karpanikov.

Suopaissalmelta eteni sikäläinen osasto karjalaisen päällikkönsä Lempiäissalmen johdolla Jyskyjärvelle ja kukisti siellä bolshevikkien vallanpidon. Jyskyjärvelle perustettiin heti oma sissikomppania.

Neljästä viimeksi mainitusta sissikomppaniasta järjestettiin Metsäsissirykmentin II pataljoona, jonka komentajana oli alkuaikana karjalainen luutnantti Arttamanov, myöhemmin suomalainen tykistöluutnantti Tauno Siltanen. Esikunta perustettiin Suopaissalmella.

Myöhemmin sotatoimien aikana perustettiin Metsäsissirykmenttiin lisäksi IV pataljoona erikoisena hiihtojoukkona, joka runko-osaltaan järjestettiin Suomesta saapuneista vapaaehtoisista heimosotureista. Sen päällikkönä toimi jääkärivääpeli Antti Isotalo.

Suopaissalmelta lähetettiin osasto sissejä Matti Hokkisen johdolla nostattamaan pohjoisia Vienan seutuja. Uhtuan tultua pian selvitetyksi osaston eteneminen jatkui kylä kylältä yhä kaukaisempia Vienan perukoita kohti uhtualaisen luutnantin Erkki Simolan johdolla. Kokkosalmelle saavuttaessa oli osaston vahvuus kohonnut 400 mieheksi.

Koko Pohjois-Viena nousi yhtenä miehenä vapausjoukkojen riveihin, niin että siellä taisteluun liittyneistä sotureista järjestyi marraskuun aikana oma joukko-osastonsa, Vienan rykmentti (VR), jonka päällikkönä oli aluksi luutnantti Simola sekä sitten sotatoimien aikana opettaja Reimo Parviainen. Sen I pataljoona perustettiin Kokkosalmella, komentajana taitava karjalainen soturi Janne Liehu. II pataljoona järjestettiin Sohjanassa ja siirrettiin Kokkosalmelle, komentajana kapteeni Homa Kotkansalo. III pataljoona koottiin Vitsakylän ja muiden Tuoppajärven ympäristökylien osastoista, komentajana kapteeni Stenberg. Lisäksi liitettiin Vienan rykmenttiin Oulangan ja Ahvenlahden suunnilla syntyneet erilliset komppaniat.

Kesästä lähtien oli myöskin Repolan pitäjän kylillä liikkunut karjalaisia sissiliikkeen miehiä, mutta vasta marraskuulla järjestyi sinne toimintakykyisiä osastoja. Silloin sielläkin alettiin vallata kyliä ja pitäjän keskuksia. Eri tahoilla käytiin pieniä kahakoita ja taisteluja.

Vapausliikkeen keskuspaikaksi muodostui Repolan alueella Tuulivaaran kylä. Sinne kokoutuneista karjalaisista sisseistä, joita johti luutnantti G. Georgevitsh, ja suomalaisista heimosotureista kehittyi joukko-osasto, joka sai nimekseen Repolan pataljoona (RP), komentajana aluksi ratsumestari Gustav Svinhufvud. Siihen kuului lähes 300 miestä.”[vi]

Karjalaiset hyökkäävät

”Vihollisuuksien alkaessa Repolan pataljoona hyökkäsi 11.12. Tuulivaarasta Repolan kirkonkylään, joka vallattiin. Neuvostojoukot peräytyivät etelää kohti. Lentiera miehitettiin 15.12., ja siellä onnistuttiin pelastamaan vihollisen mukanaan kuljettamat Repolan kirkonkylän asukkaat. Pataljoonaa komensi tämän jälkeen jääkärimajuri Paavo Talvela.

Vihollisen takaa-ajo jatkui Lupasalmelle, jossa sen osastot jälleen saatiin saarretuiksi ja lyötiin niille tuntuvin tappioin. Etenemisen yhä jatkuessa käytiin vielä taisteluja Klyyssin­vaarassa ja Kuutamalahdella, ja vihdoin jouluyönä käydyn lujan taistelun jälkeen vallattiin Porajärven kirkonkylä. Jo joulukuun puolivälissä oli Porajärven eteläpuolelle Kostamukseen kokoutunut 60-miehinen karjalaisosasto jääkäriluutnantti Erkki Hannulan johdolla.

Porajärven valtauksen jälkeen RP:n komentaja, majuri Talvela siirtyi Uhtualle tullen kaikkien karjalaisten joukkojen päälliköksi. RP:n komentajana toimi sitten kapteeni Leinonen. Ratsumestari Svinhufvud taas siirtyi metsäsissien esikuntapäälliköksi.

Täten olivat myös Repolan ja Porajärven pitäjät joutuneet sissiliikkeen hallintaan. Porajärven idänpuolisissa Keski-Aunuksen pitäjissä Tiutia keskustana liikehti myös sissejä luutnantti J. Sevastjanovin ja vänrikki Jermakovin johdolla, mutta enempiä sotatoimia ei sillä kuitenkaan järjestynyt. Etelä­Aunuksessa taas yritti luutnantti Paul Marttina pienen joukkonsa kanssa toimintaa joulukuulla mm. Muurmannin rataa vastaan, mutta tuloksetta.

Neuvostovallan sotavoimina oli Karjalassa syksyllä 1921 rajavartiojoukkoja, yhden jalkaväkirykmentin osia ja rautatiejoukkoja.”[vii]

”Karjalan metsäsissiliike oli Venäjän armeijan mukana suuria sotia kokeneiden karjalaisten päällikköjensä johtamana ripeillä toimenpiteillään täten nostattanut lähes koko Vienan ja osan Aunuksen kansaa yhtenäiseen vapaustaisteluun Venäjän neuvostovaltaa vastaan. Lyhyessä ajassa oli sissiliike vallannut noin 60 000 neliökilometrin laajuisen alueen bolshevikkijoukkojen vallasta.”[viii]

Odottivat apua Suomesta

Karjalaiset heimoveljemme olivat nyt vapauttaneet suuren alueen omasta kotimaastaan ja odottivat apua Suomesta saadakseen vapautettua loputkin alueensa ja voidakseen pitää alueen – muodostaen uuden itsenäisen valtion.

”Sissiliikkeen johdon mielestä nyt vallattu alue takasi joka tapauksessa mahdollisuuden sotatoimien laajentamiseen, kuten yhtä hyvin puolustus taistelun pitempiaikaiseen käyntiinkin, kunhan toivottuja taisteluvoimia ja sodankäyntiin välttämättömiä tarvikkeita, joita kaikkia suuresti puuttui Karjalasta, saataisiin Suomesta. Karjalaiset käsittivät hyvin, että heidän maansa ja kansansa kohtalo kokonaan riippui Suomen kansan auttavasta tahdosta.”[ix]

Apua hitaasti ja vähän

”Kesti pitkät ajat ennen kuin Karjala alkoi saada Suomesta avustusta, ja sittenkin sitä tuli hitaasti ja niukasti. Apuvoimia saapui Suomesta koko aikana noin 500 henkeä, mutta samanaikaisesti oli heistäkin vain puolet saapuvilla. Päällystön asemissa oli 27 jääkäriä.”[x]

Venäjän vastahyökkäys

”Kului pitkälti aikaa, ennen kuin venäläiset alkoivat päästä Karjalan muuttuneesta tilanteesta selville. Vasta marraskuun 20. päivän tienoilla keskitettiin puna-armeijasta noin 1400 miestä ja 25 konekivääriä Karjalassa olevien voimien lisäksi taistelemaan karjalaisten liikehtimistä vastaan. Nämä voimat jaettiin kolmeen osastoon, joista eteläinen osasto eteni Karhumäestä Paatenetta ja Porajärveä kohti, keskimmäinen osasto Kemin-Sorokan alueelta Uhtuan ja Rukajärven suuntiin sekä pohjoinen osasto Louhesta Kiestinkiin.

Karjalassa syttyneen sodan varsinaiset taistelut alkoivat ensimmäiseksi metsäsissien itäisimmällä rintamanosalla, Muurmannin radan läheisyydessä. Lokakuun lopulla sissit saivat näet eräänä päivänä tietää, että Kemin kaupungista käsin oli Voijärven kautta tulossa heidän sydänalueelleen vahva bolshevikkien rankaisuretkikunta. Kun sen kulkusuunta viittasi Uskelaan, käski I sissipataljoonan komentaja, vänrikki Pekka Aalto tehostaa siellä varmistus- ja tiedustelutoimintaa.

Uudet viestit kertoivatkin vahvan punaisten joukon kulkevan kylästä toiseen ja talosta taloon verotellen niitä eri tavoin ja takavarikoiden elintarvikkeita sekä lähestyvän paraikaa Uskelaa, jonka eteläpuolella olevista kylistä sillä oli tarkoituksena vangita karjalaisia. Uskelan komppania valmistautui parhaansa mukaan vieraita vastaanottamaan, mutta sen avuksi lähti kiireimmiten myös Kevättämäjärven komppania. Pataljoonan komentaja Aalto järjesti komppaniat sopivaan maastoon Uskelan läheisyyteen väijytykseen. Kun vihollisjoukko sitten 5.11. lähestyi järven jään yli kylää ja saapui 50 metrin päähän karjalaisten asemista, sissit avasivat sitä vastaan kiivaan tulen, samalla kun vänrikki Aallon lähettämä pienempi osasto hyökkäsi vihollisen selustaan. Vihollisjoukko tuhottiin, ja sissit saivat saaliksi huomattavan määrän heille silloin tarpeellista aseistusta ja muuta sotatavaraa.”[xi]

Viivytystaistelua

Karjalaisilla oli puutetta aseista ja ammuksista. Heillä oli kuitenkin järkeä olla ryhtymättä ratkaisutaisteluun ylivoimaisia vihollisjoukkoja vastaan, siksi he kävivät viivytystaistelua vetäytyen ja tehden vastahyökkäyksiä – odottaen apua Suomesta.

”Uskelan taistelun jälkeen I pataljoonan sissit kokoutuivat miesvoimalla Tunkualle, koska olivat kuulleet bolshevikkien nyt, valmistelevan sinne uusin voimin hyökkäystä. Mutta vihollisjoukkoja ei kuulunut, ja neuvotteluissaan sissit silloin päättivät valita toiminta-alueekseen Koivuniemen ja Markkisenvaaran seudut, koska siellä oli edullisia maasto-olosuhteita puolustusasemia varten heidän rajoitetulle aseistukselleen.

Tämän jälkeen vihollinen hyökkäsi näille kyläseuduille jo niin vahvoin voimin, että sissit pitivät parhaimpana olla ryhtymättä siellä ratkaisutaisteluun ja päättivät vetäytyä toistaiseksi suuriin erämaihin Metsä-Hiisjärven suuntaan. Karjalaiset kävivät kuitenkin jo tänäkin aikana monta kiivasta kahakkaa vihollisen etenemistä viivyttäen ja sille yllättäviä tappioita tuottaen. Pataljoonan toimintaa oli vaikeuttanut alin omainen patruunain puute, mutta kun niitä saatiin, sissit hyökkäsivät jälleen erämaasta itään päin ja työnsivät vihollisjoukot Koivuniemen seudulta Tunkualle ja idemmäskin Sorokan suuntaan Maasjärvelle. Vaikka taisteluja täten käytiin vuoroin vetäytyen ja hyökäten, niin varsinaisena rintamamaastonaan sissit pitivät tämän jälkeen tällä suunnalla Metsä-Hiisjärven-Kellovaaran seutua.”[xii]

”Rukajärven suunnalla alkoi sissien haltuunsa ottama laaja alue miehitysvoimien puutteessa ensimmäiseksi supistua, kun venäläiset keskittivät sinne etelästä uusia voimia. Rukajärveltä Seesjärven lähelle Suontaleeseen saakka edennyt vääpeli Karpovin osasto vetäytyi 22.11. Kuusiniemen kylään ja päätti siellä viivyttää vihollisen tunkeutumista Rukajärveä kohti. Vihollinen hyökkäsikin sinne viikon kuluttua 29.11. Ankarana pakkaspäivänä käytiin Kuusiniemen kylän maastossa silloin kiivas taistelu lukumäärältään ylivoimaista puna-armeijan joukkoa vastaan. Sissikomppania joutui joka taholta saarretuksi ja sen patruunat loppuivat. Maailmansodan taisteluissa rynnäkköihin tottuneet sissit syöksyivät kuitenkin Karpovin johdolla pistinhyökkäykseen ja raivasivat itselleen vihollisen ketjujen läpi tien pohjoiseen Rukajärvelle päin.

Tätä ennen oli Rukajärveltä eräs toinen sissiosasto tunkualaisen Mikko Ostanaisen ja luutnantti Orjehhaisen johdolla tehnyt retken Muurmannin radalle, jossa osasto poltti Ontajoen puisen rautatiesillan hidastaakseen vihollisen joukkokuljetuksia rautateitse pohjoiseen.”[xiii]

”Metsäsissirykmentin sotatoimialueella eli siis Rukajärven­Kemin rintamalla vuoden 1921 lopulla käydyistä taisteluista on ainakin kahdesta lyhyesti mainittava.

1 sissipataljoonan asetuttua Metsä-Hiisjärven erämaakylän seudulle punaiset hyökkäsivät sinne eräänä aamuna idästä Markkisenvaarasta käsin. Kaksinkertaisesti ylivoimainen neuvostojoukko alkoi syöksyä kylää vastaan järven jään yli, samalla kun osa sen voimista ryhtyi saarrostamaan kylää metsien kautta. Kun Kellovaarassa oleva Tunkuan komppania kuitenkin ehti pian apuun, punaiset saatiin heitetyksi järven taakse. Mutta iltapäivällä bolshevikit aloittivat uuden hyökkäyksen. Sissit pitivät nytkin hyvin puoliaan, mutta kun voitto näytti jo kallistuvan heidän puolelleen, patruunat loppuivat jälleen. Sissien oli pakko irroittautua taistelusta ja vetäytyä taempana olevaan Tshirkka-Kemin kylään. Taistelu oli käyty 40 asteen pakkasessa, joka tuotti tuhoisaa jälkeä sissien riveihin. Kolmestasadasta miehestä oli yli kaksisataa eri tavoin paleltunut. Joukko oli vietävä tämän takia Pääkönniemeen.

Kiimasjärveltä lähetettiin sisseille viipymättä avuksi reservikomppania ja patruunoita. Silloin sissit palasivat Metsä-Hiisjärvelle takaisin. Kylän olivat punaiset taas pitäneet parhaana jättää. Heitä ajettiin jälleen takaa Tunkuan suuntaan.

Rukajärven rintamalla oli erään kerran ennen joulua Jekonniemen kylä jälleen joutunut punaisten haltuun. Silloin Tsholmossa olevat sissit päättivät tuhota siellä olevan pataljoonan vahvuisen vihollisjoukon. Eräs sissiosasto sai tehtäväkseen edetä metsien kautta vihollisen selkäpuolelle ja katkaista siellä järven yli johtavan tien samalla kuin sissien III pataljoona hyökkää kylään. Toiminta kehittyi suunnitelman mukaisesti. Sissien hyökätessä alkoi osa punaisia kiireimmiten peräytyä Rukajärveä kohti kuormastoineen, johon oli koottuna koko Jekonniemen kylän irtain omaisuus. Mutta erään salmen kohdalla sissit yllättivät tämän vihollisjoukon, ja muutaman minuutin kuluttua oli se kokonaan tuhottuna järven jäällä. Saaliina saatiin runsaasti patruunoita ja kyläläisten omaisuus takaisin. Vihollisen pääosa taas saarrettiin mainittuun kylään, jossa se koko päivän kestäneessä, sitkeässä taistelussa tuli perin pohjin lyödyksi. Parinsadan miehen vahvuinen karjalaisosasto oli saavuttanut täten voiton taistelussa vihollispataljoonaa vastaan.”[xiv]

Musertava ylivoima

Kun karjalaiset kykenivät pitämään puoliaan ja aiheuttivat venäläisille kirveleviä tappioita, niin nämä päättivät keskittää joulukuun lopulla 1921 karjalaisia vastaan murskaavan ylivoiman – tämä oli mahdollista kun virallinen Suomi ei auttanut heimokansojaan saavuttamaan itsenäisyyttä.

”Kuun lopulla ryhdyttiin Karjalaan keskittämään uusia puna-armeijan voimia, kaikkiaan noin 30.000 mieheen, tehtävänä sulkea koko Suomen raja ja tuhota karjalaiset joukot.

Eteläisin hyökkäysryhmä käsitti JR 90:n, tykistöä ja muita joukkoja. Sen toimintasuunnalle lähetettiin myöhemmin tammikuun alussa myös kansainvälisen sotakoulun suomalaisista kurssilaisista järjestetty ns. Antikaisen suksijoukko. Näiden tuli vallata Porajärvi ja Repola, sulkea Suomen raja pohjoiseen päin saarrostaen ja hyökätä Kiimasjärvelle. Keskimmäiseen ryhmään kuului JR 88, tykistöä ym. joukkoja tehtävänä edetä Sorokasta Tunkuan, Uhtuan ja Rukajärven suuntiin. Pohjoinen ryhmä, johon kuului JR 89, tykistöä ym. joukkoja, tuli Louhesta edeten sulkea Suomen raja saarrostaen etelään päin. Nämä vahvat joukkoryhmät lähtivät Muurmannin radan asemilta hyökkäykseen 24-27.12.1921, ja pian saivat karjalaiset vastaansa kaikilla rintamanosillaan lujaa painostusta.”[xv]

”Metsäsissirykmentin puolustustaistelu jatkui menestyksellisesti vuoden 1921 loppuun saakka, ja Rukajärven-Kemin rintamasuunnan asemat pysyivät joka taholla täten toistaiseksi karjalaisten hallussa.

Toisin oli tilanne Karjalan vapausarmeijan eteläisellä sivustalla Porajärven suunnalla, jossa Repolan pataljoona oli voittojensa innostamana vallannut haltuunsa laajoja alueita. Joukko oli liian pienivahvuinen kyetäkseen pitämään Porajärvelle saakka ulottuvaa aluetta ilman huomattavia apuvoimia hallussaan. Tämä jouduttiin pian kokemaan neuvostojoukkojen ryhdyttyä vastahyökkäykseen.

Porajärvellä olevaa kapteeni Leinosen komentamaa Repolan pataljoonaa vastaan hyökkäsi ensin Soutjärveltä käsin saapunut vihollisosasto yöllä 26-27.12., mutta syvissä lumikinoksissa kahlaava osasto lyötiin hiihtäjien saarrostaessa kylän edustalla hajalleen, jolloin vihollinen menetti paljon miehiään. Pian ryhtyi kuitenkin toinen voimakkaampi vihollisjoukko 29.12. saarrostavaan hyökkäykseen etelästä Valasmosta käsin Porajärvelle uhaten katkaista pataljoonan selkäyhteydet. Silloin pataljoonan johto päätti jättää Porajärven kylän. Pääjoukko vetäytyi rajalle, mutta osa siirtyi takaisin Repolan suunnalle ja kävi vuoden 1922 alkupäivinä luutnantti Marttinan johdolla viivytystaisteluja mm. Suoverkassa ja Lentierassa. Pataljoonan rippeet vetäytyivät pian huollon loppuessa Suomeen.

Karjalan vapausarmeijan pohjoisella rintamalla Kiestingin suunnalla oli sissien tilanne alusta lähtien muodostunut kestäväksi. Vienan rykmentin I ja II pataljoona olivat puolustuksessa Kokkosalmella varmistaen Louhen asemalta Kiestingin kautta Pohjois-Vienan sisäosiin kulkevan maantien. Rykmentin esikunta ja huoltojoukot olivat Sohjanansuussa. Pohjoisempana Ahvenlahden – Oulangan-Ruvan alueella toimi kaksi erillistä komppaniaa. Kokkosalmelta itään päin piti taas III pataljoona huolta koko Tuoppajärven seudusta ulottaen toimintansa Vitsakylän taholta Muurmannin radalle saakka. Siellä se tuhosi retkillään karjalaisen luutnantti Kemppaisen johdolla neljä rautatiesiltaa ja huomattavia sotatarvikevarastoja.”[xvi]

Taitavaa harhautusta

”Vetäytymismatkallaan pohjoiseen I pataljoona joutui sitä takaa-ajavien ja pohjoisesta Tunkuasta käsin vastaan tulevien vihollisjoukkojen väliin. Tässä arveluttavassa tilanteessa, joka olisi voinut koitua karjalaisen pataljoonan tuhoksi, se suunnistautui ennen taistelukosketukseen joutumista kuormastoineen ripeästi maantieltä korpimaastoon ja peitti lumella jälkensä.

Punaiset joukot syöksyivät tiellä toisiansa vastaan niille tuhoisin seurauksin, mutta sissipataljoona aloitti turvallisen, vaikkakin rasittavan vaelluksen suurten salojen halki Kellovaaraa kohden. Pataljoona raivasi itselleen tien ryteikköisten metsien halki, kulki hevosineen ja naisten ajamine kuormastoineen 40­ asteiseksi yltyvässä pakkasessa upottavien lumiaapojen ja toisin paikoin vielä sulien rämeiden sekä järvien viimaisten selkien yli taistellen yötä päivää erämaan armotonta ankaruutta vastaan. Muonakin loppui pian kokonaan, monet palelluttivat jalkansa tai kasvonsa, monet sairastuivat tai uupuivat kuormissa kuljetettaviksi. Kolmen vuorokauden kuluttua sissien joukko vihdoin saavutti nääntyneenä Kellovaaran kylän.”[xvii]

”Sissit valitsivat itselleen hyvät asemat Kellovaaran ja Kuusenvaaran välillä Tsirkka-Kemijoen varrella ja viitoittivat harhauttamistarkoituksessa Ontrosenvaarasta tulevan talvitien kulkemaan sopivasti heidän asemiensa välitse. Punaiset joukot lähestyivät 6.1. tätä tietä pitkin marssien huolettomina ilman mitään varmistusta, mutta ehdittyään 100 metrin päähän sissien asemista ne saivat kiivaan tulen yllättäen vastaansa. Punaiset lyötiin kaksi tuntia kestäneessä taistelussa hajalleen ja menettivät toistasataa miestään sekä suuren määrän aseita ja patruunia.

Punaiset joukot peräytyivät Kuusenvaaraan, mutta viikon kuluttua 14.1. ne ryhtyivät saatuaan lisävoimia uuteen hyökkäykseen pataljoonan vahvuisin voimin Kellovaaraa kohden. Sissit olivat kuitenkin entistä taitavammin valmistautuneet ottamaan hyökkääjät vastaan.

Vihollinen. aloitti jo etäältä tykistöllään ammunnan karjalaisten entisiin asemiin, ja sen hyökkäävä jalkaväki kohdisti kiivaan tulen jäällä olevaa sotilasketjua vastaan, jonka sissit olivat järjestäneet edellisessä taistelussa kaatuneista järvelle jäätyneistä vihollisista.

Kun karjalaisten puolelta ei kuulunut laukaustakaan, punaiset luulivat heidän paenneen jo tykistön tulesta hämmästyneinä ja ryhtyivät useina perättäisinä aaltoina kahlaamaan syvälumisen vesistöselänteen yli. Silloin sissit kohdistivat jälleen yllättävän tulen vihollisen tiheisiin ryhmityksiin. Hyökkääjiä kaatui pitkin lumikenttiä, mutta yhä uusia punaisten ketjuja komennettiin vesistön takaisesta metsästä etenemään. Ne hajautuivat kuitenkin toisensa jälkeen sissien konekiväärien ristitulessa ja pakenivat läheisiin metsiin. Punaisten joukkojen hyökkäys luhistui iltaan mennessä kokonaan. Menetettyään satoja miehiä vihollinen vetäytyi Kuusenvaaran kautta Rukajärvelle saakka korjaamaan vaurioitaan. Sissien sotasaalis oli jälleen huomattava.­ —

Kun Kokkosalmella oli satoja sissejä, joilla ei ollut lainkaan aseita, yritettiin näitä aseettomiakin käyttää eri tavoin hyödyksi. Kerrankin vihollisen valmistautuessa kylän edustalla jälleen hyökkäykseen sissien aseistetut kiväärimiehet asettuivat etulinjan asemiin hyvään näkösuojaan, mutta aseettomat ryhmitettiin taemmas hyvin havaittaviin asemiin vain kivääreiltä näyttävin seipäin varustettuina. Kun vihollisen tulitoiminta oli aikansa jatkunut, aseettomat sissit ryhtyivät muka peräytymään juosten ryhmittäin taaksepäin johtavalle tielle. Silloin punaisten komentaja luuli karjalaisten pakenevan ja komensi joukkonsa hyökkäykseen. Venäläiset lähtivät rynnäkköön tiheinä joukkioina ja juoksivat kylää kohden minkä kankeilla tossuillaan taisivat. Mutta silloin olikin tullut asemissaan pysyneiden karjalaisten kiväärimiesten vuoro puuttua tulellaan asiain kulkuun. Vihollinen heitettiin takaisin Kiestinkiin.”[xviii]

Kestämätön tilanne

Kun virallinen Suomi ei antanut edes materiaalista apua, niin karjalaisten tilanne muodostui vähitellen kestämättömäksi.

”Karjalaisten vapausarmeijan johto oli puolustustaistelussaan saavutetuista voitoistaan ja yhä eläneistä suomalaisen avun toiveista huolimatta alkanut huomata, että tilanne saattoi pian kehittyä kestämättömäksi.

Vihollisvoimien tiedettiin kasvaneen kaikilla rintamilla, sillä tiedustelu oli selvittänyt niiden saaneen uusia vahvistuksia Repolan, Rukajärven ja Kiestingin alueille. Omien joukkojen voittamattomat puutteellisuudet taas taisteluvälineissä, varusteissa ja muonituksessa tuntuivat sydäntalven oloissa entistä raskaammilta. Ennen kaikkea näytti apuvoimien ja tarvikkeiden saaminen Suomesta rajoittuvan niin vähäisiin määriin, että niiden avulla ei voitu pitkälti kestää lähes kymmenkertaisesti ylivoimaiseksi paisuneen vihollisen aktiivista painostusta.”[xix]

Taistelu jatkuu urheasti

”Tammikuun 22. pnä punaiset alkoivat työntää Kiestingistä vahvoja voimia tykistöineen ja runsaine konetuliaseineen (47 konekivääriä) Kokkosalmea kohti, jota sissit edelleen puolustivat. Kun sissien tiedustelijat toivat tiedon vihollisen puuhista, vienalaisten komentaja, opettaja Parviainen ryhtyi kiireellisesti kokoamaan Kokkosalmelle apuvoimia. Täten nyt sissien 800 kiväärimiestä asettui sinne puolustusasemiin valmiina antamaan lujan tulituiskun tulijoille. Konekiväärejä oli sisseillä yksi kappale.

Kapteeni Kotkansalo lähetettiin partioineen häiritsemään vihollista selustasta. Ahvenlahdella olevalle Seppäsen komppanialle lähetettiin niin ikään käsky hyökätä vihollisen selkäyhteyksiä vastaan.

Aamuvarhaisella 23.1. punaiset alkoivat suurin voimin hyökätä apunaan nyt myös Moskovan sotilaspiirin hiihtojoukkoja, ja pian oli Kokkosalmen kylä sissijoukkoineen saarroksissa joka taholta. Mutta silloin kapteeni Kotkansalon partio avasi vihollisen selustassa sen kuormastoja vastaan tulen. Tästä hämmentyneenä. vihollinen jätti sinä päivänä piirityspuuhansa sikseen ja käänsi huomionsa sekä tykkitulensakin maastoon, jossa sissien partio oli toiminnassa.

Vihollisen hyökkäys uusiutui 24.1. ja Kokkosalmi joutui taaskin saarretuksi. Punaiset koettivat nyt uuvuttaa karjalaisia jatkamalla koko päivän vain harvahkoa tulta ryhtymättä rynnäkköön. Vasta yön tultua heidän aseensa yltyivät kiivaaseen ammuntaan, ja samalla aloittivat vahvat punaisten joukot raivokkaan hyökkäyksen. Karjalaiset taistelivat horjumatta ja heittivät vihollisen yhä uudelleen takaisin. Jälleen alkoivat karjalaisilta kuitenkin patruunat loppua. Silloin heidän päällikkönsä Liehu oli pakotettu johtamaan sissit Sohjanan tien suunnalle saartorenkaaseen jääneestä aukosta omille teilleen. Pataljoonien komentajat Liehu ja Laaksonen poistuivat viimeisinä kylästä pakkassumun suojaamina. Vihollinen ei karjalaisten vetäytymistä kylästä lainkaan huomannut, ja yllättyneenä se aamun valjetessa eteni tyhjentyneeseen, raunioiksi ampumaansa kylään.

Punaisten tappiot olivat sen omien tietojen mukaan raskaat. Sitä paitsi vihollinen ampui jäälle omia miehiään, jotka eivät uskaltaneet lähteä rynnäkköön.”[xx]

”Vienan rykmentin I ja II pataljoona sekä Oulangan komppaniat kokoutuivat Sohjananvirralle pysäyttääkseen nyt siellä punaisten etenemisen, kunnes III pataljoonan osastot, joille oli lähetetty käsky vetäytyä Röhön-Pistojärven suuntaan, oli saatu Tuoppajärven rantakylistä siirretyiksi länteen.

Karjalaiset, joilla oli nyt käytössään neljä konekivääriäkin, asettuivat Sohjananvirran etelärannalle puolustukseen. Jo 26. 1. aamulla alkoivat vihollisrivistöt marssia vastarannalle, ja taistelu syttyi heti. Vihollinen ryhtyi hyökkäämään joen yli, mutta ohkainen jää murtui, ja lukuisia punaisia upposi virtaan. Eräältä kohdalta vihollisen hyökkäys jään yli kuitenkin onnistui, ja sen joukkoja tunkeutui virran etelärannan metsämaastoon. Silloin syöksyivät kuitenkin karjalaiset hiihtäjät vastaiskuun käyden syvissä kinoksissa kahlaavien venäläisten kimppuun ja löivät heidän joukkonsa kiivaissa lähitappeluissa perin pohjin.

Seuraavana päivänä punaisten joukkojen virran yli uudistama hyökkäys lyötiin jälleen takaisin. Tämän jälkeen sissien patruunat loppuivat, ja he jättivät Sohjanan rannan sekä marssivat vihollista viivyttäen eri teitä Pistojärveä kohden, jossa 5.2. ryhdyttiin puolustustaisteluun.

Vienan rykmentti oli kolme kuukautta Tuoppajärven-Pääjärven vesistölinjalla urhokkaasti taisteltuaan pakotettu vihollisen suuren ylivoiman ja sissijoukkojen aseiden ja patruunain puutteen takia väistymään. Monta kunniakasta voittoa se oli kuitenkin saavuttanut ja tuottanut viholliselle karvaita tappioita.”[xxi]

Pakolaisiksi Suomeen

Virallinen Suomi ei auttanut veljeskansaamme ja vapaaehtoinen apukin oli jäänyt vähäiseksi, niinpä aktivisteilla, jotka olivat jääneet henkiin ja lukuisilla muilla heimokansamme jäsenillä ei ollut enää muuta vaihtoehtoa kuin siirtyä pakolaisina Suomeen – odottamaan, että Suomi saisi hallituksen, joka päättäisi taistella imperialistisen roistovaltion Venäjän jatkuvaa laajenemista vastaan.

”Hetkellä, jolloin vihollista viivyttäneet sissit jättivät 27.1. Vonkajärven ja taistelut lähestyivät uutta puolustuslinjaa Kontokin tasalla, oli Vienan rykmentin taholta, kuten kerrottu, tilanne ratkaisevasti muuttunut. Tämä pakotti nyt sissien johdon jatkamaan viivytystaistelua yhä pitemmälle luoteeseen.

Luvajärven seudulla käytiin vielä 1.2. viivyttävää taistelua, ja vihollisen ehdittyä 2.2. Kostamukseen III sissipataljoona tuotti punaisille tuntuvia tappioita. Peräytyminen jatkui sitten Vuokkiniemelle, jonka seudulta viimeiset pakolaiset paraikaa siirtyivät Suomeen. Punaiset koettivat katkaista tien länteen, mutta IV sissipataljoona torjui heidän yrityksensä. Kun Uhtualtakin oli pakolaistulvaa vyörymässä Jyvälahden kautta vesistöjen selkiä pitkin länteen päin, haluttiin Vuokkiniemi pitää, kunnes pakolaiset olivat turvassa. Kylä jätettiin vasta 4.2. kiivaan viivytystaistelun jälkeen. Siten sissit koettivat kaikilla tiesuunnilla suojata siviiliväestöä joutumasta vihollisen käsiin.

Seuraavana päivänä karjalaiset jättivät myös Ponkalahden, mutta Aajuanlahdessa sissit päättivät asettua lujempaan viivytykseen, sillä paraikaa oli suuri pakolaisten virta solumassa idästä käsin Vuonnisen kautta Suomeen.

Punaiset yrittivät heti hyökätä Aajuanlahteen, mutta sissit päättivät osoittaa, että he voivat haluttaessa kukistaa vihollisen hyvinkin varustetut joukot. Vihollinen lyötiinkin saman tien perin pohjin.

Uhtua tyhjeni siviiliväestöstä 5.2., ja samaan aikaan saapuivat sinne viimeisinä eri tahoilta vetäytyneet sissijoukot. Seuraavana yönä jättivät myös sissit kylän ryhtymättä odottamaan punaisten tuloa.

Synkäksi oli nyt muuttunut Karjalan miesten äskeinen reipas mieliala, koska kotikylä toisensa jälkeen oli jätettävä viholliselle. Hiljaisina taivalsivat raskaita teitään heidän joukkonsa tietämättömiä kohtaloita taas kokemaan. Mutta kaikkialta hirvittävästä pakkasyöstä kuului kaukaisten partiotaistelujen kiivas melske, ja taivasta vasten loimottivat erämaiden pimeydessä sodan tulien ja palavien kylien lieskat.

Pelon ja puutteen hätyyttäminä vaelsi 11.000 henkeen nouseva pakolaisjoukko Karjalan kansallisesti valveutunutta väestöä rajaa kohden täyttäen sissien suojaamat talvitiet. Se pyrki Suomen turviin aloittaakseen uudessa kotimaassaan omat ponnistelunsa toimeentulonsa ja jatkuvan kehityksensä puolesta uutta elämää ja tulevaisuutta itselleen rakentaakseen. Rajalle oli kuitenkin matkaa vielä uuvuttavan pitkälti, ja moni heikkokuntoinen kulkija nääntyi erämaiden jäätävään kylmyyteen.

Aajuanlahdessa riehuivat kiivaat taistelut. Punaiset uudistivat sinne 7.2. lujan hyökkäyksen, mutta karjalaiset torjuivat sen jälleen ja ajoivat vihollisen takaisin Ponkalahteen. Sissit jatkoivat tämän jälkeen vielä viivytystaistelua ja jättivät kylän vasta 9.2. sekä vetäytyivät Oinaanvaaraan, jossa punaisten etenemistä yhä pidätettiin. Sieltä siirryttiin vihdoin Vuonniseen, josta Metsäsissirykmentin pääosat nyt marssivat Lonkan kylän kautta Suomen puolelle. Joukko sisukkaimpia sissejä lähti vielä pohjoiseen liittyäkseen Vienan rykmenttiin, joka paraikaa kävi viimeisiä taistelujaan Tiirovaarassa.

Puna-armeijan johdon suunnitelmana oli ollut saada koko Karjalan vapausarmeija ja sen tukemiseen liittynyt karjalainen siviiliväki etelästä ja pohjoisesta järjestetyillä hyökkäysliikkeillä saarretuksi ja tuhotuksi. Sellaisen tuloksen saavuttamiseen erämaataisteluihin tottuneita karjalaisjoukkoja vastaan heillä ei ollut kuitenkaan ratkaisevia mahdollisuuksia ylivoimastaan huolimatta. Vienan rykmentin urheat torjuntataistelut olivat jo luhistaneet tällaiset suunnitelmat.”[xxii]

Karjalaiset tekivät parhaansa

Vaikka kirjoitin itse kyseisen väliotsikon, niin oikeastaan aloin hieman epäilemään kirjoittamaani. Taisteluihin osallistuneet karjalaiset toki tekivät parhaansa – mutta osallistuivatko kaikki asekuntoiset karjalaiset taisteluun itsenäisen Karjalan puolesta?

No, se on ainakin selvää, että virallinen Suomi ei auttanut hädänalaista veljeskansaamme karjalaisia – oikeastaan samaa kansaa, suomalaisia. Siinä olisi mainio tutkimuskohde ennakkoluulottomille tutkijoille kaiken maailman nollatutkimusten sijaan.

”Karjalan vapaussodan kohtalokas ratkaisu alkoi olla selvä, mutta sissit halusivat kuin kunnian vuoksi vielä viivähtää Karjalan kamaralla. Puna-armeijan joukot hyökkäsivät yötä päivää sissien asemia vastaan vaihtaen joka kuudes tunti etulinjaan aina uuden rykmenttinsä näännyttääkseen siten karjalaisten viimeisen vastarinnan. Turhaan uhrasivat punaiset kuitenkin voimiaan pakoittaessaan aalto aallon perään eri kansallisuuksista koottuja joukkojaan hyökkäykseen. Karjalaiset torjuivat kaikki hyökkäykset suurten vihollisjoukkojen sortuessa Tiirojärven jääkentille.

Karjalan maaperä oli kaikesta huolimatta nyt jätettävä, ja jälkijoukkojen viivyttäessä vihollista sissit siirtyivät viimeistä myöten rajan yli Suomen suojaan helmikuun 20. päivään 1922 mennessä.

Kaikki yritykset itsenäisen Karjalan luomiseksi taistelujen avulla olivat epäonnistuneet. Karjalaisia sotureja lohdutti nyt heidän mieliään järkyttävässä tilanteessa kuitenkin tietoisuus ja vakaumus siitä, että he olivat koettaneet tehdä parhaansa synnyinmaansa ja kansansa puolesta.”[xxiii]

Tarkastellaanpa

Tarkastellaanpa Karjalan Vapaussotaa hieman laajemmassa perspektiivissä:

1. Suomi voitti Vapaussotansa Venäjää vastaan ja turvasi siten itsenäisyytensä;
2. Ehkä karjalaisten olisi kannattanut ryhtyä taisteluun itsenäisyyden tai Suomeen liittymisen puolesta samaan aikaan kun Suomen Vapaussota oli käynnissä;
3. Viro voitti Vapaussotansa Venäjää vastaan ja turvasi siten itsenäisyytensä;
4. Georgia jälleenitsenäistyi samaan syssyyn kuin Suomi itsenäistyi – mutta hävisi Vapaussotansa Venäjää vastaan hieman myöhemmin joutuen Venäjän miehittämäksi noin 70 vuodeksi. Georgialla oli kuitenkin ollut aiemmin ”tuhatvuotinen” itsenäisyys, joten siltä pohjalta oli mahdollista itsenäistyä jälleen neukkulan romahtaessa – samalla kun Virokin jälleenitsenäistyi;
5. Ukraina itsenäistyi samalla kun Suomi, mutta ukrainalaisille kävi kuten karjalaisille – paitsi, että Ukraina jälleenitsenäistyi neukkulan kaatuessa. Länsi-Ukrainassa oli laaja kansallismielinen vastarinta Venäjän miehitystä vastaan, eikä Venäjä onnistunut länsiukrainalaisten pakkovenäläistämisessä. Siksi Ukrainalla on jälleen toivoa. Aunuksen Karjala, Vienan Karjala ja Inkerinmaa on kuitenkin pakkovenäläistetty niin perusteellisesti, että on vaikea uskoa niiden nousevan enää milloinkaan ryssän vallasta;
6. Imperialistinen roistovaltio Venäjä ryösti Suomelta noin 12% Suomen laillisesta alueesta Talvisodan ja Jatkosodan avulla. Venäjä suoritti alueilla etnisen puhdistuksen, joten pakolaiset ovat rikastuttamassa tynkä-Suomessa meidän kaikkien suomalaisten geeniperimää. Venäjä miehittää edelleen niitä Suomen alueita, joita kutsun yleisnimellä Karjala. Venäjän on palautettava nämä Suomen alueet takaisin Suomelle – ryssävapaina.

[i] Eero Kuussaari, Vapaustaistelujen teillä, 1957, sivu 162

[ii] Eero Kuussaari, Vapaustaistelujen teillä, 1957, sivu 163

[iii] Eero Kuussaari, Vapaustaistelujen teillä, 1957, sivu 164

[iv] Eero Kuussaari, Vapaustaistelujen teillä, 1957, sivut 165-166

[v] Eero Kuussaari, Vapaustaistelujen teillä, 1957, sivu 167

[vi] Eero Kuussaari, Vapaustaistelujen teillä, 1957, sivut 168-171

[vii] Eero Kuussaari, Vapaustaistelujen teillä, 1957, sivu 171

[viii] Eero Kuussaari, Vapaustaistelujen teillä, 1957, sivu 172

[ix] Eero Kuussaari, Vapaustaistelujen teillä, 1957, sivu 172

[x] Eero Kuussaari, Vapaustaistelujen teillä, 1957, sivu 173

[xi] Eero Kuussaari, Vapaustaistelujen teillä, 1957, sivut 174-175

[xii] Eero Kuussaari, Vapaustaistelujen teillä, 1957, sivu 175

[xiii] Eero Kuussaari, Vapaustaistelujen teillä, 1957, sivu 176

[xiv] Eero Kuussaari, Vapaustaistelujen teillä, 1957, sivut 177-178

[xv] Eero Kuussaari, Vapaustaistelujen teillä, 1957, sivu 178

[xvi] Eero Kuussaari, Vapaustaistelujen teillä, 1957, sivut 178-179

[xvii] Eero Kuussaari, Vapaustaistelujen teillä, 1957, sivu 181

[xviii] Eero Kuussaari, Vapaustaistelujen teillä, 1957, sivut 182-183

[xix] Eero Kuussaari, Vapaustaistelujen teillä, 1957, sivut 184-185

[xx] Eero Kuussaari, Vapaustaistelujen teillä, 1957, sivut 186-187

[xxi] Eero Kuussaari, Vapaustaistelujen teillä, 1957, sivut 187-188

[xxii] Eero Kuussaari, Vapaustaistelujen teillä, 1957, sivut 189-190

[xxiii] Eero Kuussaari, Vapaustaistelujen teillä, 1957, sivu 192